Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 05

kevät sulattaisi jäisen taakan, vai onko ydin vialla? -- Veronikaa
pöyristytti se viittaus, jonka toinen nainen oli tehnyt.
Lapsi rauhoittui jälleen. Veronika säpsähti.
Sillä oli sama surullinen, suuri katse kuin äsken toisella. Sama
läpikuultava laihuus ja kalpeus.
Veronika ei ymmärtänyt, että se oli kuolema. Häntä se vaan kouristi
kuin kylmä, luiseva koura.
Alma antoi viikkorahat, ja hiljaa he poistuivat.
* * * * *
Veronika oli entistään alakuloisempi monta päivää.
-- Minä en mielelläni puhu näistä asioista, -- sanoi Alma eräänä
päivänä, -- mutta tuntuu siltä kuin täytyisi nyt puhua. Sinä takerrut
muuten umpisolaan. Kuule, mitä sinä nykyään ajattelet?
-- Minä vaan ajattelen, että elämä on koraalia, syvää ja valittavaa.
Minä alan kuulla, sen sointua. -- Veronika puhui kuin itselleen.
-- Tahtoisin langeta polvilleni ja pyytää anteeksi, enkä tiedä
kuitenkaan, mitä pahaa olen tehnyt. Minä häpesin heidän luonaan
kaikkea, itseänikin, olin kuin kahleilla sidottu. Kaikki se uusi ja
voimakas, josta olin niin varma, jota luulin kuulevani -- -- ehkä se
nyt vaikenee.
He istuivat Alman pienessä sohvassa, ja Alma painoi Veronikan pään
olalleen, silitteli hiljaa päätä ja puhui kuin äiti.
-- Sinun sydämessäsi herää rakkaus monine sointuineen, naisen suuri ja
pyhä tunne elämän lapsia kohtaan. Sinä tunnet tuskaa, itsekkäisyytesi
väistyy. Kohta unhotat oman elämäsi soitannon, alat kuunnella lapsen
sydämen lyöntiä, laskea hänen valtimonsa nopeaa tai heikkoa tykytystä.
Sinä vedät sen povellesi, alat hoitaa sitä sielusi lämmöllä ja
nuoruutesi tulisuudella. Sinä heräät.
He istuivat hetken vaiti. Alma jatkoi:
-- Olen usein ajatellut ja surkutellut niitä naisia, joitten sydän ei
koskaan herää, vaan nukkuu omassa nupussaan. Minusta tuntuu kuin en
voisi hengittää, en hetkeäkään elää, jos pitäisi jäädä siihen, missä
on, ei saisi olla auringossa, ei hedelmöittyä sisimmässä olennossaan
yhä uudestaan ja uudestaan, vaan pitäisi nuppuna mädätä ja mennä
tyhjänä ijäisyyteen! -- Veronika nosti päätänsä, asettui päin Almaan ja
nyökkäsi.
-- Sinun nuppusi avautuu aikaiseen, siksi tunnet kipua. Sydänlehtesi
ovat vielä liian hennot keskipäivän polttavan auringon suudeltaviksi.
-- Puhu vielä, -- sanoi Veronika lapsellisesti. Sinun sanoillasi on
parantava voima. Tiedätkö, minun elämäni seinään on taas ilmestynyt
akkuna. Kerran ennen tapahtui minulle samoin!
-- No?
-- Se oli vaan kerran Kivistömäellä.
-- Mooseksen puhe?
-- Ei, vaan kerran, kun pappilassa olin Heikin kanssa väitellyt
Jumalasta.
-- Niin silloin? -- huudahti Alma ja nousi sohvalta.
-- Silloin sortui jotakin minussa, olin tuskassa kuin äsken, vaan
aivan odottamatta, itkettyäni avautui suuri akkuna elämäni seinään. En
enää oikein osaa kertoa, kuinka oli, mutta äkkiä huomasin iloitsevani.
Olin suuren, ijäisen Jumalan pienen pieni hiukkanen. Niin olen aina
vastedeskin.
* * * * *
Joulu oli jo lähellä, kun Esa eräänä iltana tuli Helyn kanssa
kirjastoon.
-- Nyt on Hallimajassa paha merrassa ja pitää siellä julmaa mölyä, --
sanoi hän heti kun Mooseksen näki.
-- Niin, sinne ovat Karén ja Halen laittaneet seurahuoneen kansaa
varten, missä ihmiset saisivat oppia hyviä tapoja ja sivistyä, --
hymyili Hely.
-- Paholainen on lahjakkain kaikista henkimaailman olennoista, --
jupisi Esa. -- Se panee ihmiset nuolemaan siansaparoa karamellina.
Väliin se kultaa helvettinsä ovet ja laittaa sinne taivaalliset
musiikit soimaan. Ja juuri näin on Karénkin tehnyt. Eikö hän ole
lahjakas paholainen? Häh!
Mooses huomasi Esasta, että leikki oli kaukana. Helykin oli alakuloinen.
-- Mitä nyt sitte olisi tehtävä? -- kysyi Mooses.
-- Kysytkö sinä, Mooses, minulta, Esalta, mitä olisi tehtävä? Minä
sanon, että jätä sinä muille rotille tämä kirjaston nuuskiminen ja
lähde oppimaan Karénilta parempaa!
-- Ettäkö me alkaisimme sodan? -- Mooseksen silmät suurenivat ja
sieramet levisivät.
-- Niin, Mooses, sitä varten minäkin tulin tänne Esan kanssa. Isä on
luvannut antaa maan ja kannatusta kansanopistolle, jos vaan kunnassa on
kylliksi harrastusta, -- sanoi Hely itsetietoisesti.
-- Tässä se on johtaja. Eikö niin, Mooses? -- sanoi Esa, lyöden häntä
olalle.
-- Miksikäs ei, vaan en minä ole vielä valmis.
-- Noo, ennen sinä siksi ehdit kuin Helyn papan opisto kurkihirteen.
Mutta se harrastus, se niin sota itse paholaista vastaan, se sinun
pitää aloittaa nyt jouluna. Me tulemme kaikki Hallimajaan ja pidämme
siellä sellaisen helkkarinmoisen metelin, että pappa Karén hyppää
niskaamme ja unohtaa oman viisaan varovaisuutensa.
Alma hyväksyi Mooseksen lähdön, ja Veronika päätti myös liittyä seuraan.
-- Viekää Pitkä mukaanne, -- pyysi Alma. -- Hän on ruvennut syömään
niin hirveästi, että kyllä minä köyhdyn, ellei hän pääse laveammille
laitumille. --
-- Tulkoon hän meille. Siellä se Homperikin majailee. Tuleehan yksi
lisää kokoelmaan, -- sanoi Esa.
Kun Manda kuuli, että Pitkäkin lähtee, tuli hän itkien pyrkimään mukaan.
Hänen lemmenjuttunsa oli päättynyt suruun.
Kun hän ja Jooseppi menivät pappilaan, ei sulhasen kirjoja siellä
ollutkaan. Sitten niitä haettiin kautta maan ja Alma kysyi ja
kuulusteli kaikilta ilman suunnilta. Viimein huomattiin, että Jooseppi
oli kreikanuskoinen eikä hän osannut lukeakaan. Mandan rakkaus oli
suuri, mutta Joosepin saamattomuus oli vielä suurempi.
Manda taisteli itsensä kanssa kovat taistelut ja nyt hän oli päättänyt.
-- Ennen minä lähden vieraille maille ja jätän sen, muuten vielä
langetaan syntiin ja se olisi häpeä tälle talollekin.
Alma syleili Mandaa ja ylisti hänen siveyttään ja lupasi toimittaa,
että hän pääsisi vieraille maille.
-- En minä voi ottaa kokoelmaani muita kuin miespuolia, -- sanoi Esa.
-- Kyllä minä otan naispuolet, -- lupasi Hely. Ja niin Mandakin pääsi
vieraille maille Hallimajaan.
Keltaisen kaapunsa ja aurinkopaperin hän tahtoi mukaansa.


RAUTATIEVAUNUSSA.

Hämärissä aamulla Veronika ajoi asemalle, osti lipun toiseen luokkaan
ja haki itselleen paikan. Hän tuli liian aikaiseen ja odotteli toisia.
Lähtöaika tuli yhä lähemmäksi eikä ketään kuulunut. Silloin hän äkkiä
lensi punaiseksi.
-- He ovat tietysti kolmannessa luokassa, -- sanoi hän itselleen
melkein ääneen, kokosi tavaransa ja kiirehti vaunujen läpi.
-- Hei tänne, tänne! -- huusi Hely vaunun nurkasta, jonne he olivat
tungoksessa tilansa saaneet. -- Tule pian, kun ei kukaan tahdo uskoa,
että meitä on neljä. -- Hely oli iloinen ja kukoistava ruskeassa
turkissaan, veti kaikkein katseet itseensä ja heijasti oman olentonsa
raittiutta ja kauneutta ympäristöönsä. Häntä katsellessa tuli hyvä
olla ja teki mieli hymyillä. Pieninkin seikka hänen puvussaan ja
matkatamineissaan sai värityksensä ja oman hauskan leimansa hänestä.
Naiset ihailivat hänen lakkiaan ja kaulustaan ajatellen: juuri
tuollaiset minäkin hankin. He eivät tahtoneet myöntää, että juuri
sellainen oli Helyllä kaunista. Kellä tahansa muulla se olisi ollut
pelkkää ruskeata nahkaa.
Veronikaa hyristytti. Hän veti päänsä hartiain väliin ja pujotti
kätensä pehmeään puuhkaan.
-- Voi pikkusta, kun on uninen! -- sanoi Esa ja jäljitteli Veronikan
hyristystä. Veronika naurahti ja oli tyytyväinen.
Ovia läiskittiin, käytävällä tungettiin ja likistettiin, kiisteltiin
paikoista ja heitettiin tavaroita hyllyille.
-- Katsokaa, kuinka Pitkä tekee itsensä kapeaksi kuin onkimato ja Manda
itkeskelee nurkassa, -- kuiskasi Esa Veronikalle.
-- Tuntuu niin erikoisen hauskalta nyt mennä Hallimajaan. On kuin
kotiseutu olisi laajennut, kun sinäkin olet mukana, Veronika, -- sanoi
Hely, kun juna läksi liikkeelle ja vaunussa oli rauhoituttu. Veronika
hymyili.
-- Kuules, mies, sinähän olet vaiti kuin kala. Rutistetaan, eiköhän
ääni lähde, -- sanoi Esa Moosekselle ja ravisti hartioista.
Mooses istui Veronikan vieressä uneksien ja unohtaen ympäristönsä.
Juna kulkea kolkutti, lämpö nousi vaunussa ja matkustajien piti heittää
pois päällysvaatteensa.
Hely heitti kätensä Mooseksen polvelle.
-- Heitetään arpaa kenen pitää aloittaa rynnäkkö Hallimajassa. Olkoon
se, jonka käsi on yhdeksästoista päällimmäisenä.
Esa laski leveän kämmäkkänsä Helyn kädelle. Mooses veti oikeansa
povestaan ja Veronika laski kätensä viimeiseksi. He sävähtivät
punaisiksi kumpikin. Veronika seurasi vaan hämärästi käsien vetoa
alimmaisesta ylimmäiseksi ja heräsi vasta kun huudettiin:
-- Mooses!
-- Mooses, pelasta nahkasi!
Hely hymyili tyytyväisenä Esalle.
-- Oikein laskettu.
-- Jaa, se oli hienosti tehty, -- nauroi Esa niin, että valkeat hampaat
loistivat.
-- Ei hyväksytä, -- sanoi Mooses.
-- Vedetään pitkää tikkua sitte, -- ehdotti Esa, otti neljä tulitikkua
ja laitteli niitä selkänsä takana.
-- Vedäppäs, mies!
Mooses veti ja sai pitkän tikun.
-- Näytäppäs muut tikut, -- sanoi Mooses.
-- Eikö yksi pitkä riittänyt? Tässä on kolme lisää.
-- Kolmas kerta toden takaa. Veronika saa tunnustaa, -- sanoi Hely.
Liina sidottiin Veronikan silmille ja kukin sai koskettaa hänen
kämmentään.
Hely ja Esa koskivat yht'aikaa.
-- Liian monta. Yksi kerrallaan, -- sanoi Veronika. -- Mooses! --
huudahti hän samassa, kun Mooses puristi omaansa koko käden. Veronika
oli hämillään, sillä nyt hän oli ensi kerran maininnut häntä nimeltä.
Moosekseen se vaikutti kuin taikajuoma. Hän loi Veronikaan kiitollisen,
loistavan katseen. Neljä nuorta ihmistä säteili onnea ja nuoruuden
suloa. He elivät hetkessä, iloitsivat toinen toisistaan, unohtivat
ikävän ympäristönsä, kuuman, kolisevan ja likaisen rautatievaunun.
-- Me piiritämme vihollisen linnan heti, tutkimme sen varustukset ja
sitten ensi sunnuntaina teemme rynnäkön ja otamme kaikki sotajoukot
vangiksi ja panemme ne vannomaan uskollisuuden valan toiselle
hallitukselle. Tämä on minun suunnitelmani, -- puhui Esa.
-- Hyväksytään! -- huusivat toiset.
-- Minä tuon vartiojoukoksi kaikki meikäläiset, -- lupasi Hely katsoen
Veronikaan.
Veronika sävähti ja tunsi olevansa syrjäinen toisten innostuksessa,
ei niin lähellä sitä suurta yhteistä asiaa ja omaa maaperää, kuin nuo
toiset. He omistivat sen niin varmasti ja luonnollisesti kuin joku
omistaa puun hedelmät, kun itse on sen istuttanut, sitä hoitanut ja sen
juurella levännyt, haaveillut jo ennenkuin sen hedelmiä syönyt. Hän
muisti, mitä Alma oli sanonut, ettei hän vielä tajunnut sitä soittoa,
joka oli pohjasävelenä kodissa. Mutta ei, kyllä hän sitä jo tajusi ja
vielä lisäksi hän kuunteli sitäkin säveltä, joka soi kalpeitten lasten
silmissä.
-- Veronika, -- lausui Mooses hyväilemällä nimeä -- ja Hely, te
keräätte kaikki nuoret tytöt, kehräätte, kudotte, laulatte, soitatte ja
opetatte viljelemään elämän kauneutta. --
-- Sen me teemme! -- huudahti Hely, ja Veronika punastui innosta.
-- Kättä päälle! -- Esa vaati tyttöjen kädet. -- Mooses erottaa. Tästä
ette nyt pääse yli ettekä ympäri.
-- Ei ole tarviskaan. -- Hely heitti somaa päätään ja hymyili.
-- Se on tehtävä ja paljon muuta, -- sanoi Veronika. Hänen äänensä oli
vakava.
* * * * *
Juna vihelsi kimakasti. Nuoret nousivat kaikki, pitivät toisiaan
käsistä, katsoivat silmiin hymyillen ja nyökäyttäen äänettömän
sopimuksen.
-- Hallimajan asema! -- kuului huuto ulkoa.
-- Minä kuulun nyt heihin! -- päätti Veronika, ja se päätös teki hänet
isänsä näköiseksi. Voiman leima säteili silmissä, väreili suupielissä
ja heijastui koko olennosta.


HALLIMAJASSA.

Veronikaa hyristi kylmä pakkanen kuumasta vaunusta tullessa, ja
kiireesti hän juoksi äitiänsä vastaan, joka odotti toisen luokan
kohdalla.
-- Mamma! -- huusi hän heittäen tavaransa sillalle ja syleili äitiään.
-- Almalla oli niin paljon puuhaa, ettei hän vielä ehtinyt, käski
sanomaan terveisiä ja tulee vasta joulu-illaksi. --
He olivat tulleet pienen hevosen luo. -- Kas, mikä otus tämä? Kuulehan,
Talli-Ville, kenen tämä on? --
-- Patruuna sanoo, että se on ryökinän, -- sanoi poika naurahtaen.
-- Mamma, onko se minun? --
-- Onhan se, pappa hankki sen sinulle joululahjaksi. Veronika halasi ja
taputteli ponia. -- Voi, kuinka tämä on soma ja lysti, ja että pappa
joutuu ajattelemaan tällaista otusta ja minua, se on sentään kaikkein
sominta. On taas ihanaa tulla kotiin! Täällä on kuin kaupungissa,
loistavat sähköt ja voihkivat tehtaat. Tuntuu oikein kodikkaalta kuulla
sahan viuhumista ja särisemistä ja koneitten jymyä tehtaassa. Voi,
mamma kulta, kuinka minä olen iloinen!
Sinertävän valkoisena hohti lumi Talvelan puutarhassa ja sähkölamppujen
valo loihti salaperäisiä, häälyviä varjoja käytäville. Maassa, puissa,
ilmassa oli kimmellystä, kun pehmeät lumihaahtuvat tuprusivat alas
puista.
-- Täällä on ihanaa! -- huusi Veronika ja juoksi edellä sisään.
Äiti katseli uteliaana hänen outoa vilkkauttaan, mutta rauhoittui, kun
näki tyttärensä loistavat silmät ja terveyttä ja elämänhalua uhkuvat
kasvot.
-- Täällä on laajaa ja komeata, äiti, oikein sellaista leveää ja
tukevaa, joka pysyy ja elää satoja vuosia.
-- Veronika, niinhän sinä puhut, kuin jostakin oudosta linnasta, --
sanoi äiti moittivasti.
-- Minkä minä sille teen? Se vaikuttaa minuun, kuinka sanoisin -- -- --
historiallisesti. Muualla, missä liikun, ei ole tällaista. Minä tulen
aina juhlalliseksi, kun pitkien aikojen päästä astun tähän saliin. Eikö
sinustakin, mamma, kaikki nämä rokoko-esineet, tuolit, pöydät, peilit,
kruunut ja seinämaalaukset manaa esiin haamuja menneisyydestä? Näitten
keskellä liikkuu kuin näyttämöllä. Ei muuta puutu kuin peruukki,
korkeat korot, leveäpoimuiset hameet ja puuteri.
-- Kuinka sinä nyt tähän johdut?
-- Älä suutu, mamma, tämä sali olisi monen mielestä taiteellinen
kokonaisuus, johon pyrkivät, mutta --.
-- No, jätä nyt!
Veronika alkoi itsekin huomata liioitelleensa, ja iloisuus laukesi
hiljalleen. Omatunto soimasi hänen vieraantuneen äidistään, ja
rauhattomana hän juoksi huoneesta huoneeseen. Isän huone oli aina
ollut kielletty, pyhä paikka, ja nytkin tuntui juhlalliselta istua
kirjoitustuoliin.
-- Ei, mutta tuleppas katsomaan, mamma, kun isän kynätelineessä on
minun vanha nauhani, juuri samanlaisena kuin minä sen kerran kurillani
siihen sidoin. Katsos nyt, kuinka hullunkuriselta se siinä näyttää!
Äiti ei katsonut, vaan käänsi päänsä pois. Veronika meni hänen luokseen.
-- Mamma!
-- Etkö sinä sitä ymmärrä? Tähän pöytään ei kukaan muu saa kajota
paitsi minä. Kerran yritin ottaa pois nauhan. Hän laski kätensä
kädelleni katsomatta minuun. Nauha on saanut olla.
-- Voi, mamma, mamma! -- Veronika heittäytyi äidin syliin ja itki, itki
pois oikullisen tuulensa. Nyt hän vasta oli kotona.
Vasta illallisella Veronika näki isänsä. Hän oli muutamassa kuukaudessa
muuttunut vanhaksi mieheksi, harmaantunut, ja kasvoille oli ilmestynyt
syviä ryppyjä.
-- Miksi et tullut aikaisemmin kotiin? -- sanoi hän melkein ankarasti.
-- Olihan minulla lupa olla niin kauan kuin halusin.
-- Lupa, enhän minä nyt sitä tarkoittanut. -- Ääni oli jo lempeämpi. --
Ei tässä muuten joudu ajattelemaan eikä muistamaan omia asioitaan. On
niin yllin kyllin tekemistä työväestä ja sen rettelöimisistä.
-- Mitä vaikeuksia teillä on ollut? -- kysyi Veronika aivan
luonnollisesti.
Isä katsoi häneen pitkään.
-- Mitä sinä niistä välität? Onhan sitä siinä, kun minä saan niiden
kanssa rähistä. Täällä on ollut sellainen helvetinmoinen sekasorto
sitte syksyn, kun oluttehdas ja nyt työväen talo valmistui. Työväki juo
itsensä köyhäksi, ja humaltuneina he tappelevat teillä ja asunnoissaan,
usein tehtaalla työssäänkin, ja työväen talolla ajetaan jos jotakin
hullutusta heidän päähänsä.
-- Täällä täytyy saada aikaan vastaliike. Mooses Härmälä ja Esa Helin
ovat juuri sitä varten tulleet tänne, ja minäkin olen luvannut auttaa,
vaikka vähäistähän se on.
-- Sinä! Raakojen työmiesten kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä.
Ja se Härmälän ottopoika on juuri pahimpia; kuuluu jo toissa kesänä
niitä villinneen ja huutaneen mäellä hullutuksia polttamisesta ja sen
sellaisesta. Ihmettelen vaan, etteivät viranomaiset ole sekaantuneet
asiaan. Mutta täällä eletään kuin varis takatalvea paossa omissa
oloissamme. Eivät tänne muut osaa kuin työväen villitsijät.
-- Ei suinkaan pappa toivoisi, että santarmit -- --.
-- Ei sitä tiedä, mitä tässä toivoo, täällä on sellainen sekamelska yöt
ja päivät, että taitaa olla parasta tehdä työnsulku.
-- Sehän olisi kauheata! -- huudahti Veronika.
-- Lakko ainakin tulee -- -- --.
-- Eikö voida sopia? -- kysyi Evelina rouva säikähdys kasvoillaan.
-- Heidän vaatimansa korotus nousisi viiteen kymmeneen tuhanteen
markkaan vuodessa. Me emme voi.
-- He näkevät nälkää, tulee levottomuuksia, ehkä sotaväkeä, voi, pappa
kulta! Eikö ole mitään keinoa?
-- On, jos he pysyvät kohtuudessa.
-- Minä puhun huomenna tästä pojille. He varmaan keksivät keinon.
-- Minä kiellän sinua sekaantumasta tähän asiaan eikä noitten
nulikoiden kanssa sinulla saa olla mitään tekemistä!
Veronika sävähti tulipunaiseksi, ja tummissa silmissä välähti uhka.
-- Pappa unohtaa, että olen jo täyskasvanut ja ymmärrän itse kulkea
tietäni. Minä kuulun heihin ja heidän aatteensa ovat minun aatteitani
ja minä tahdon puhua heille tästä.
Marck nousi pöydästä, kääri ruokaliinan tyynesti kasaan, katsoi
musertavasti kerran Veronikaan ja lähti huoneesta. Äiti ja tytär
istuivat äänettöminä uskaltamatta katsoa toisiinsa.
-- Vai semmoisena sinä tulet kotiin, uhka mielessä. Tiedätkö, että
papan sydäntauti on yltynyt viime aikoina ja käynyt vaaralliseksi, --
sanoi äiti matalalla äänellä.
-- Sitä aavistinkin, hän on vanhentunut ja käynyt huonoksi.
-- Ja kuitenkin sinä -- -- --.
-- Niin, mamma, minun sydämeni on sairas tästä, mutta minä kuulun
heihin, minä en voi enkä tahdo peräytyä. Minun omatuntoni on heidän
puolellaan.
* * * * *
Erottuaan toisista asemalla, harppasi Mooses matkalaukkuaan kantaen
jalan kotiin päin. Majat tien varrella olivat hänen mielestään
entistään matalampia ja tehdaskin vaan kohtalainen rakennus. Kuinka hän
olikin sitä pitänyt niin suurena ja nujertavana! Mooses hymähti omia
kiivastelujaan; tuntui kuin olisi siitä jo ollut kymmenen vuotta. Eihän
siitä kuin vähä toista...
-- Joko sinä nyt jouduit? -- huusi täti ja töksähti lyhdyn luona eteen.
-- Luulin vielä junalle ehtiväni ja ajelin Melua mukaan, vaan eihän
se -- -- --. Mutta kuinka sinä olet kolistunut ja tullut mieheksi! En
olisi varmasti pimeässä tuntenut, ellen olisi nähnyt vanhaa kapsäkkiä.
Se on mennyt luttuun, näen mä. Ja palttoosi on sama musta. Kuinka se
enää mahtuu päällesikään? Voi sentään, voi, että sinä nyt taas olet
kotona! Vaan kuinka kauan?
-- Mitähän sitä täälläkään?
-- Kuinka sinulla rahat ovat riittäneet, kun et ole kotoakaan?
-- Olen ansainnut lukujeni ohella.
-- Jaa, jaa, tietystikin. Minulla on nyt pikkusen säästöä, -- kuiskasi
täti, -- vaan en ole virkkanut siitä Melulle mitään. Ei se antaisi
pahaakaan rauhaa, on ruvennut koreilemaan ja kulkemaan Karénin Rolfin
kanssa.
-- Ja täti on antanut hänen...! Mooses kiivastui.
-- Minkäs minä sille mahdan! Ne jaarittelevat kaiket illat, enkä
minä tule hullua harmaammaksi, vaikka kuinka kuuntelisin, mitä he
jaarittelevat.
-- Kuinka paljon tädillä on säästöä?
-- Viisi sataa, -- kuiskasi täti.
-- Melu voisi elää sillä noin viisi kuukautta Helsingissä tai jossain
muualla ja oppia jotakin. Hän ei saa jäädä tänne koko talveksi.
-- Sitähän minäkin olen ajatellut, vaan en ole uskaltanut puhua Melulle
mitään. Se on niin tyranni ja omavaltainen. Kas niin, nyt ollaan
kotona. Pane tuohon minun kamarini nurkkaan kapsäkkisi. Tässä saat nyt
asua. Melulla on sinun kamarisi ja siellä on niin paljon kampsuja.
-- Täällähän on uudestaan rakennettu ja suurennettu huoneita. Kas vaan
tädin kamaria! Vai mikä tämä nyt on?
-- Minun nimellänihän tämä... Tules katsomaan Melun kamaria. Pirtin
seinää on siirretty, kaikki maalattu ja paperoitu ja vanhoista seinän
tyngistä laitettu jos mitäkin komeroita. --
Täti avasi oven, ja Mooses hämmästyi nähdessään hienon, uudenaikaisen
huoneen, sen vaaleanpunaiset seinät, samanväriset matot ja huonekalut.
Somat, ilmakkaat harsoverhot, punainen varjostin lampussa, kaikki
hiveli silmää, oli kodikasta ja somaa.
-- Miten teillä on riittänyt näin suuriin laitoksiin? -- kysyi Mooses
ihmetellen.
-- Ei ole ketään koulussa. --
Mooses jäi seisomaan suu ammollaan, silmät leveinä.
-- Ei ole ketään koulussa, -- toisti täti.
Ei ole ketään koulussa! Siinähän se oli tuo vanha pöpö. Se oli
sittenkin suuri totuus, minkä täti oli kyynelissään vuodattanut heidän
nähtävilleen joka kerta, kun syksyllä kouluun mentiin. Täällä hän oli
penni penniltä haalinut kokoon ne rahat, joilla koulua käytiin, asunut
ruokahuoneen sopessa, ettei puita suotta kuluisi, nukkunut oljilla ja
syönyt suolaista sianlihaa ja perunoita ja juonut kahvi tilkan päälle.
Aina samaa matalamajan yksitoikkoista elämää elänyt. Hän olisi voinut
elää aivan toisin, ellei olisi kouluttanut häntä, löytölasta, ja
oikullista veljentytärtä.
Täti tarkasteli korkeata peilinlasia, laapasi sitä ruskealla kädellään
ja sai pölyä.
-- Voi, voi sentään, kun ei se Melu opi pitämään siistiä huoneessaan.
Komeata pitää olla ja hankkia ja laittaa se osaa, vaan ei siivota.
-- Täti meni omaan kamariinsa, ja Mooses istui hänen viereensä
kiikkutuoliin. Hänen teki mieli silittää tädin harmaata tukkaa, vaan
eihän sellainen tullut kysymykseen heidän kesken. Täti ei ollut
kertaakaan hyväillyt häntä taikka Melua, eikä Mooseskaan muistanut
koskaan tunteneensa hellyyden oireita jotka hyväilyä kaipasivat. Mooses
hymähti.
-- Lieneekö tämä uusi komeus syynä herraskaisiin tunteisiin vai mikä,
mutta minun teki juuri mieli silittää tädin tukkaa, -- sanoi hän
nauraen.
-- Mitäs nyt vielä! -- Täti meni kiiruusti keittiöön.
-- Joko Mooses on tullut? -- kuuli hän Melun kysyvän. Ääni oli tuttu,
vaan ei kuitenkaan sama kuin ennen. Sisään astui Melu. Se oli Melu,
vaan ei sama kuin ennen, pitempi, hoikempi, valkoisempi ja kauniimpi
Melu kuin ennen.
-- Tervetuloa kotiin! Oletpa sinä miehistynyt. --
-- Aina ajan mukana. Te olette ruvenneet täällä komeiksi ja
uudenaikaisiksi.
-- En olisi mitenkään voinut maleksia vanhassa harakan pesässä enää
toista talvea. Sinulla kai on ollut hyvin hauska tämä viimeinen vuosi.
Kuuluit esiintyneenkin ja ihastuttaneen pääkaupunkilaisia.
-- Kuule, mitä sinä puuhaat täällä? -- keskeytti Mooses.
-- Kysy sitä, en itsekään tiedä, kuinka aikani liukuu. -- Melun
silmissä välähti, kasvoille pulpahti puna, ja vartalo singahti suoraksi
kuin taipeesta päästetyn nuoren koivun. -- Minä tahtoisin päästä
Helsinkiin! -- huudahti hän heilutellen töyhtöhattua kädessään.
-- Eihän se olisi hullumpaa. Sinun pitäisi oppia jotakin.
-- Ei, minä tahdon elää, elää täysin siemauksin. Nauraa, laulaa,
tanssia ja -- -- --.
-- No, sitähän voi täälläkin tehdä, -- sanoi Mooses hymyillen.
-- Täällä! Voi taivasten tekijä! Kenelle täällä itseään pukisi, olisi
kaunis ja -- -- --? Lehmille, lampaille ja ehkä tehtaalaisille!
-- Sinä kai tunnet Rolfin? -- Mooses heitti kysymyksen nähdäkseen,
miten se Meluun vaikuttaisi.
-- Ei yksi pääsky kesää tee! -- huudahti Melu niin keveästi, ettei
Mooses tullut viisaammaksi. Hän ei nähnyt, kuinka kyynel nousi
Melun silmään, kun hän kiirehti omaan kamariinsa, heitti hattunsa
huolimattomasti sohvalle, risti kätensä selän taa ja hyräili hampaitten
välistä.
Pitkät on päiväni,
raskahat on yöni,
kyynelet lohtuni,
murhe mulla työni.
Sävel katkesi, ja täydellä, heleällä äänellä hän lauloi niin, että
Moosesta vihloi:
Ennen soisin oman kullan
Vaikka alle mustan mullan...
Senkin hän katkasi ja juoksi Mooseksen luo.
-- Kuule, sinä voit viedä minut Helsinkiin. Olisin jo aikoja sitte
mennyt viime talvena, vaan en oikein arvannut. Se on suuri kaupunki, ja
siellä on -- --
-- monenlaisia vaaroja, -- lisäsi Mooses.
-- Enhän minä ole lapsi, joka mörköjä pelkää. Ei, minä tarkoitan,
siellä on kai vaikea päästä hienon maailman mukaan eli oikeammin
sellaisten, jotka oikealla tavalla ymmärtävät päästä irti maasta.
-- Sinä olet osaksi sama Melu kuin ennenkin ja lisäksi olet kai saanut
Rolfilta -- -- --. Minä en voi auttaa sinua. En ole irti maasta enkä
kuulu hienoihin.
-- Ja sinä olet sama, vanha Mooses, suurprofeetta, joka et välitä
ylhäisistä etkä maallisista, tahdot elää hunajalla ja heinäsirkoilla,
kymmenistä käskyistä ja herran hengestä! -- Melun silmät säkenöivät,
kuopat poskissa syvenivät ja heleä nauru soi. Se helisi ja liverteli,
kunnes Mooseskin siihen yhtyi. Melu tarttui tuolin selustaan, alkoi
tanssia wiener-valssia ympäri lattiaa, kevyesti, liitelemällä. Nauru
upposi valssin säveleeseen. Melu pysähtyi Mooseksen eteen ja heitti
tuolin.
-- Osaatko sinä?
-- Miksikäs en.
He tarttuivat toistensa käsiin ja tanssivat täydestä sydämestä, kunnes
hengästyneinä pysähtyivät, ja Melu jatkoi:
-- Katsos, profeetta voi halveksia ylhäisöä, mutta mitä minun
tapaiseni voi? Ellen kuulu ylhäisöön tai siihen vapaaseen, täytyy
minusta tulla poroporvari. Sellainen, joka syö vatsansa ylen täyteen,
makaa höyhenillä, juo olutta ja rötköttää sohvalla, lyö täyteläistä
rahasäkkiään ja röhkii!
-- Joku välimuoto sentään lienee olemassa.
-- Välimuodoista en minä huoli. Minä tahdon ihanteeni ehdottomana
ja kokonaisena. Sen pitää olla "joko -- taikka". Minä tahdon elää;
minun täytyy saada elää tinkimättä! Rolf on kertonut, kuinka pitää
elää ja nauttia. Kukkia silloin, kun aurinko paistaa ja terälehdet
ovat aukeamaisillaan; tuoksullaan täyttää ilma; huumata ja huumautua
kuin päiväperhonen; tehdä nuoruudestaan ihana kesä, jota vanhanakin
muistelee!
-- Kuulehan. Melu, oletko sinä koskaan ajatellut, millaista elämää täti
ja nämä muut täällä elävät? -- kysyi Mooses vakavasti.
-- Ei minun asiani ole ajatella, miten muut elävät. Minä itken jokaista
päivää, joka valuu käsistäni. En viihdy siellä enkä täällä, juoksen
kyliä, etsin jotakin, en tiedä mitä, on aina kiire enkä kuitenkaan
toimita mitään. Kaikki on täällä ala-arvoista, ikävää ja pikkumaista!
-- Melu kiihtyi omista sanoistaan.
-- Sinä tavoittelet mielikuvien luomaa nautintojen maailmaa, jollaista
ei todellisuudessa ole.
-- Todellisuuttahan minä juuri haenkin. Minä en jaksaisi enkä tahdokaan
hautoa mitään veretöntä mielessäni.
-- Me emme ymmärrä toisiamme. Sinun maailmasi on kuin lasinen lelu
minun silmissäni. Kun auringon säteet siihen taittuvat, on se loistava
ja monivärinen, houkuttelee tavoittamaan. Sellaisena se pistää
silmääni, vaan tavoittaa sitä en halua.
-- Mimmoinen on sitte sinun maailmasi? -- kysyi Melu syvään huoaten.
-- Minun maailmani on vielä hämärä ja monipoimuisten verhojen peittämä.
-- Mooses nojasi molemmin kyynärpäin pöytään ja kannatti leukaansa
kämmenillään. -- Päivät ja toisinaan yötkin etsin sen ääriviivoja,
hapuilen sen muotoja verhojen poimuissa. Joskus valahtaa poimu ja pieni
kulma kirkastuu silmiini. Silloin tartun siihen, sydämeni lyö; minä
tahdon nähdä lisää, revin ja kiskon verhoa, vaadin sitä väistymään,
mutta se on turhaa. Se verho ei siirry enempää kuin sen omat lait
sallivat sen siirtyä. Eikö se ole merkillinen, se elämän verho? --
Mooses muutti asentoa ja antautui tuijottamaan.
-- Ei, kuules, heitetään tämä viisastelu! -- Melu pudisti pois
raskasmielisyyden. -- Muistatko, kuinka sinä opetit minulle aa'ta, ja
minä puin nyrkillä päätäni ja huusin aa, aa! ja niin se meni päähän.
Mutta silloin sinä pengoit kirjat ja hait kaiken näköisiä aita ja