Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 09

Mäen päällä avautui Hallimaja heidän eteensä. He sykähtivät kumpikin.
-- Erota, erota!
-- Onko se tuskaista?
-- Älä kysy!
-- Ei puhuta, ei!
Pitkä, tuskaisa syleily, ja Veronika riisti itsensä irti, laskeutui
alas puutarhaan pienen portin kautta.
* * * * *
Pihalla, konttorihuoneitten edessä hän kuuli melua ja miesten räyhääviä
ääniä. Hän oli huumauksissa eikä oikein tajunnut, mitä melua se
oli, meni vain ajatuksissansa sisään ja ikäänkuin vaistosta isänsä
huoneeseen, jonka akkunoista voi joukon nähdä.
Siinä kinasteltiin, räyhättiin, huidottiin olutpulloilla ja
häristeltiin nyrkeillä. Työnjohtaja, ehätti hillitsemään ja käski
miehiä pois ja kielsi juomasta olutta. Miehet kiihtyivät yhä
hurjemmiksi ja uhkauksia sateli juopuneitten suusta. Työnjohtaja
survaistiin sisään. Pitkä, jonka piti viran puolesta olla läsnä, hiipi
arkana tiehensä, eivätkä Hallimajan toisetkaan poliisit uskaltaneet
kiistaan sekaantua.
Joku uhkasi puukolla ja löi nyrkillä toverinsa maahan. Silloin
sekaantui työnjohtaja leikkiin uhaten työstä erottaa rähisijät. Hänet
ympäröittiin, ja miehet löivät häntä vasten kasvoja. Nyt Veronika
kuuli isänsä jyrisevän äänen portailta: -- Laskekaa irti! -- Kukaan
ei kuullut. Samassa hän näki isänsä tappelevain keskellä. Hän koppoi
miehiä kauluksesta ja paiskeli heitä kontilleen, seisoi koko joukkoa
päätänsä pitempänä pelottavan varmana, säihkyvin silmin. Humalaiset
alkoivat selvitä ja kömpivät häpeissään taas pystyyn. Mutta äkkiä
Veronika säpsähti. Toisten takana hän näki kissamaisen katseen, joka
tähtäsi hänen isäänsä, kierteli joukosta selän taakse. Veronika ei
kerinnyt ajattelemaan, syöksyi konttorihuoneitten läpi, alas portaita,
seurasi miestä silmin ja hänen kättään, joka tarttui suureen puukkoon
ja nosti sen ilmaan. Veronika kiljahti ja tarttui molemmin käsin konnan
käsivarteen isänsä selän takana. Liike oli äkkinäinen ja voimakas,
veti miehen puukon taaksepäin, joten se lyöjän käden taipuessa viilsi
Veronikan vasenta olkaa.
Marck ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Vasta kun naiset huusivat
etäämpää: -- Ryökinän kädestä tulee verta! -- otti hän Veronikan
syliinsä ja kantoi sisään.
-- Ei saa sanoa kellekään, kuinka se tapahtui. Pappa kulta, älä sano!
-- Älä kiihdy. Me teemme kaikki, mitä pyydät, kun et vain kiihdy.
Veronika makasi ruokasalin nahkaisella sohvalla ja äiti sitoi haavan.
Ehkä ensi kertaa elämässään oli rouva Marck suunniltaan, kulki
levottomana huoneesta huoneeseen, heitteli hermostuneesti esineitä,
etsi kiireesti Veronikan tavaroita ja hätäisesti komensi palvelijoita.
Hän soitti läheisestä kaupungista lääkäriä, mutta siellä luultiin
paraaksi, että Veronika tuotaisiin sairaalaan.
Äiti polvistui lapsensa eteen sohvan viereen, koetteli suonta ja
otsaa. Levottomuuden kyyneleet kostuttivat hänen silmiänsä, ja
Veronika hymyili äidin hellille sanoille. Hän ei ollenkaan kapinoinut
mielessään, vaikka haavaa särki: oli hyvä olla äidin hellässä hoivassa,
turvallinen ja lämmin. Sydämessään hän toivoi: jospa minulla aina olisi
tällainen äiti.
-- Kuinka sinä olet hyvä, äiti!
-- Älä puhu, ole aivan hiljaa.
-- Tahtoisin tavata Moosesta.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun äidin kasvoilta hävisi hellyys, ja
suruinen, jäykkä ilme tuli sijaan. Hän oli jälleen ennallaan, huokasi
ja lähetti hakemaan.
Samassa Mooses jo tulikin, heitti lakkinsa eteiseen ja astui äänet
kuultuaan huoneeseen. Ja nyt hän vuorostaan oli polvillaan Veronikan
edessä.
Veronika nosti vasenta kättään.
-- Hiljaa! -- huudahti rouva Marck ja iski ankaran ja tuskaisen katseen
tyttäreensä.
-- Älä liiku, Jumalan tähden, älä liiku, -- kuiskasi Mooses henkeään
pidätellen, katseessa sellainen tuska, että Veronika hetkeksi sulki
silmänsä uupumuksesta ja kuiskasi:
-- Ei ole vaarallista. Minä voin hyvin, vain hiukan särkee. -- Hieno
puna levisi kasvoille ja uudestaan hän kuiskasi: -- Nyt menemme samalla
hevosella junalle täältä. Sinä et saa jättää minua. Ei kukaan muu saa
kantaa junaan. -- Hän uupui jälleen ja sulki silmänsä.
Mooses ei liikahtanut, nojasi toiselle polvelleen ja piteli hyväillen
Veronikan vasenta kättä.
-- Kuka sinulle sanoi, kun niin pian tulit?
-- Joku, en muista; onnettomuuden sanoma kulkee nopeaan. Tiedätkö, kuka
löi?
-- Manu, -- kuiskasi Veronika.
Marck tuli sisään. Mooses punastui ja tumma välähdys silmissä kohtasi
Veronikan isää, kun he kohteliaasti kättelivät.
-- Elämä on toisinaan kovaa, -- sanoi Marck. -- Olisin toivonut
tapaavani teidät toisissa oloissa.
-- Niin minäkin, -- sanoi Mooses hätäisesti rientäen Veronikan luo,
kun näki tuskallisen ilmeen hänen kasvoillaan. Veronika antoi hänelle
vasemman kätensä.
-- Junan aika lähenee ja hevoset odottavat, -- sanoi Marck aikoen ottaa
Veronikan syliinsä. Mutta Veronika katsoi Moosekseen eikä hellittänyt
hänen kättään.
Mooses nosti hänet varovasti syliinsä kuin pienen lapsen makaavassa
asennossa ja kantoi vaunuun. Marck otti hänen lakkinsa eteisen
pöydältä ja painoi päähän, avasi ovet ja piteli itse hevosta vaunuun
astuttaissa. Hiljaa, jalasta jalkaan piti ajaa, sillä äidin sitoma
kääre oli tullut punaiseksi.
-- Minnekä te aiotte siirtyä? -- kysyi Marck. Hän istui vaunuissa
vastapäätä nuoria.
-- Ensi vuoden olen ajatellut kerätä aineita väitöskirjaan
kansantalouden alalta. Jos näitä ahtaita, aikoja yhä jatkuu, mikä kyllä
on mahdollista, täytynee kaiketi asettua kansalaisten luo Amerikaan,
sillä vieraassa kansassa en löytäisi mitään yhtymäkohtia.
-- Se olisi järkevää, saisitte uusia, terveitä näkökohtia, ehkä
häviäisi liikanainen haaveellisuus. Ja jos palaatte, voitte opettaa
työväelle parempia aatteita kuin nyt olette opettanut.
Mooses kävi tulipunaiseksi.
-- Pappa, jos kaikilla meillä olisi niin ihanteellinen maailmankatsanto
kuin Mooseksella on, olisimme onnelliset.
Vaunut pysähtyivät. Veronika kietoi vasemman kätensä Mooseksen kaulaan
ja Mooses kantoi hänet junaan nuorison laulaessa kansanjoukon keskellä.
Hän asetti Veronikan vaunun sohvalle, suuteli hänen otsaansa ja
huuliaan kuin sairaan lapsen, nosti kaulaltaan vasemman käden sivulle,
siirsi jalat sohvalle mukavaan asentoon.
-- Onko sinun näin hyvä olla? -- kysyi hän levottomana. -- Nyt
tahtoisin olla sinua lähellä, helliä, hoitaa, olla miehesi!
-- Ethän ole epätoivoinen?
Juna vihelsi. Vielä kerran Mooses silitti armaansa poskea hellästi ja
omistavasti, painoi huulensa huulille, katsoi syvään tuskaisiin silmiin
ja poistui vedet silmissään. Veronika seurasi katseillaan hänen pitkän,
hoikan vartalonsa hiukan kumaraista käyntiä, näki hänet avoimesta
ovesta vaunun sillalla, miten hän liikutettuna lakki kädessä, kukka
napinlävessä seisoi hänen isänsä edessä.
-- Lähettäkää minulle osoitteenne, missä kulloinkin olette, -- sanoi
Marck.
Junan liikkuessa hyppäsi Mooses alas samalla kun hänen oma junansa
vastakkaiselta suunnalta puhkui asemalle.
Täti ja Melu olivat tuoneet tavarat ja odottivat häntä. Asema oli
kansaa tulvillaan aina maantielle saakka ja naisilla kukkia heidän
ihailemalle sankarilleen. Laulu oli tarttunut yleisöön ja kun "Maamme
laulu" alotettiin, upposi junien melu kansan sydämen mahtavaan ääneen.
Juna ei seisonut kauaa asemalla, ja Mooses nousi vaununsa sillalle
paremmin nähdäkseen kaikki. Silloin puhkesi ilmoille jyrisevä "eläköön"
huuto ja kukkia satoi hänen ympärilleen yksitellen, vihottain, ja
naisten kimakat äänet yhtyivät miesten painaviin "eläköön, eläköön"!
huutoihin.
Täti nyyhki ääneen ja Melu piteli häntä sylissään itsekin itkien. Esa
ja Hely saivat viimeisimmäksi puristaa hänen kättään ja Hely sanoi:
-- Minä menen ensi junalla hänen luokseen enkä väisty hänen
vuoteeltaan, ennenkuin hän on terve.
-- Pää pystyyn! -- sanoi Esa.
-- Eläköön isänmaa! -- huusi Mooses, kun juna jo liikkui.
Kansa lauloi liikutettuna, vesissä silmin: "Mun muistuu mieleheni
nyt..."


YKSIN.

Sairashuoneen salaperäinen hiljaisuus kätki Veronikan syliinsä,
viihdytti suloiseen lepoon lievässä kuumeen uupumuksessa ja loi hämäriä
unia, joissa todellisuus verhoontui haaveellisuuden poimuihin.
Äiti istui tyynenä ja lempeänä hänen vieressään tarkasti noudattaen
lääkärin määräyksiä sairaan hoidossa.
-- Olemmeko vasta olleet täällä päivän? -- kysyi Veronika.
-- Tuntuuko aika pitkältä? -- sanoi äiti huolestuneena.
Kirkas kyynel putosi Veronikan poskelle. Äiti huokasi syvään ja
tyttären kyyneleet putoilivat ja kirvelivät hänen sydäntään. Ne
kyyneleet saattoivat kaukana vieraassa maassa harhailevaa. Sen hän
tiesi.
-- Outona ja ujona hän vaeltaa suuren kaupungin katuja, hukkuu kuin
pisara mereen, minun omani, ainoani koko maailmassa ja etsii halpaa
asuntoa syrjäisissä seuduissa. Sydämessä hänellä on aarre kallis ja
raskas. Se painaa hänen hartioitansa, uurtaa juovia puhtaaseen otsaan.
Hän murtaa suuta, hän hoippuu. Se sydämen taakka on niin raskas ja hän
janoo lähteemme vettä -- oi armas! -- Veronika nyyhki lohduttomasti. --
Vasta päivä, yksi ainoa päivä, eikä hän tiedä, emme tiedä, päättyykö
kohtalomme oikku koskaan, voiko hän koskaan astua lähteellemme!
Marck astui huoneeseen suuri vihko ruusuja ja kieloja kädessä.
-- Mikä nyt on? Onko Veronika kovin sairas? Pakottaako haava? Lapsi
kulta, älä nyt itke noin! Onko mitään uutta tapahtunut? Sano nyt
jotakin, Eveliina, istut mykkänä -- -- --.
-- Hänen on ikävä, -- sanoi äiti suruisena. Puolisot katsoivat
toisiinsa neuvottomina.
-- Pappa kulta, niin paljon kukkia, suloisia, raittiita! -- Veronika
painoi niitä polttaviin kasvoihinsa, kirveleviin silmiinsä ja sanomaton
halu saada puhua hänestä, jota kaipasi, valtasi hänet. -- Missä Mooses
nyt lienee? Arvaatko sinä, pappa? Mitä hän sanoi sinulle viimeiseksi?
-- Et sinä nyt saa ajatella ikäviä asioita, pitää tulla terveeksi ja
reippaaksi tytöksi. On maailmassa vielä paljon iloa ja ihanuutta,
tyttöseni. -- Isä silitti hellästi tummaa tukkaa ja piti vasenta kättä
omassaan. Se levoton pikku käsi oli kuin haavoitettu lintu. Se poltti
ja räpytteli, ei ymmärtänyt suojelevan kouran hyväntahtoisuutta, kuinka
halusta se tahtoi parantaa, tehdä hyvää, olla hellä. Niin se pikkunen
lintu räpyttelee siipiään ja pieni nokka tokasee tuskissaan raskaita
sormia.
Veronikan kyyneleet kuivuivat, mutta sydäntä kolotti entistä kovemmin.
-- Voi, minun on liiankin hyvä, -- äännähti Veronika. -- Kaikki
hellivät ja huolehtivat, antaisivat tähdenkin taivaalta. -- Äänessä oli
kuitenkin katkeruutta ja vanhemmat katsoivat neuvottomina toisiinsa.
-- Etkö tahtoisi nähdä Almaa? Hän tulisi -- -- --.
-- En minä osaa sanoa. -- Veronika katsoi suurin silmin isäänsä ja
hellä hymy valaisi hetkeksi polttavat kasvot. -- Onhan minun hyvä
näinkin. Te huolehditte kovin. Mammakin on ihan kalpea. Vie hänet
mennessäsi kävelemään, pappa, -- sanoi hän niin reippaalla äänellä
kuin taisi. Sairas käsi lepäsi tonkkana peiton alla ja vasen liiteli
levottomana tummissa suortuvissa ja kuumalla otsalla. Silmissä paloi
kirkas kiilto ja huulet punoittivat kuin veripisarat valkoisen
ruusun lehdillä. Isän silmä viihtyi ihaillen lapsen sielukkailla,
yliluonnollisen kauniilla kasvoilla. Hellä hymy valaisi järeät
piirteet. Hän nyökkäsi leikillisesti.
Äiti katseli heitä ja iloitsi puolisonsa ja lapsensa yhdennäköisyydestä.
-- Huomenna tulen jälleen!
-- Tule, pappa!
Askeleet vaikenivat eteisessä ja Veronika ummisti silmänsä. Oli lepoa
olla yksin, ajatella häntä, yksinäistä vieraalla maalla. Kuinka hän
kankeasti puhuu vierasta kieltä, kuinka hän -- -- -- ei, ei. Entä Alma?
Tahtoisinko tavata häntä? Puhuako entisistä? Ne ovat niin kaukana.
Kaikki on nyt toisin, rikkirevitty, poikkimurskattu, pimeätä. Siellä
Hallimajassa hapuillaan, tanssitaan taas Vetehisen polskaa, ei kukaan
heistä välitä, ei helli, ei huolehdi. Manun -- -- -- ah! kuinka pisti!
Hiljaa, hiljaa sydän. Se koskee, se polttaa. Ei, ei Vetehisen valta
saa, ei saa -- -- --. Hän makasi kalpeana, huohottaen, ajatukset tahdon
kahleissa, tuskan leima kasvoilla, luja leuka jännitettynä. -- Niin,
hiljaa, hiljaa, sydän! -- -- -- Se raukka, Manun vaimo, köyhä, kurja,
sairas, "luut kuin lankaan pujotetut, nahka kuin likainen homehtunut
vaate, pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä"! Oi, Jumala,
armahda meitä ihmisiä! Kuinka pieniä olemme ijäisyyden sylissä ja
kuinka itsekkäästi riistämme toisiltamme lyhyen elämän ilon, niin
ahnaasti ja raivoisasti kuin ijäti siitä eläisimme. Voi, kuinka olemme
pieniä! Koska tulevat maailmaan ne suuret ja vahvat, viisaat, hyvät?
Koska rakennetaan elämän pyhää iloa ja koska odotetaan loistavin silmin
ijäisyyttä, jossa tuntemattomat meidät syliinsä sulkevat. Heidän
täytyy tulla pian! Sinä satusilmäinen maanpakolaiseni, pian kasvakoon
ennustamasi nuoriso, joka kirkassilmäisenä laulaen työhön menee. Minä
uskon sinua, profeettani, sillä haaveesi antoivat hengelleni siivet ja
loivat minuun uuden sydämen ja kirjoittivat siihen uudet käskyt: "Työn
temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin
sininen taivas. Ja toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas
rukous ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus ja työ niin pyhää kuin
luomistyö"...
"Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien
ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin
saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja
rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus ja
palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan"...
Hiljaisuuden hymnit lauloivat haaveilijan sielussa ja ajatukset
liitelivät tulevaisissa.
-- Hallimaja, oma kotimme, sinun täytyy meidän kauttamme tulla
kauniiksi kuin häihin koristettu morsian ja iloiseksi! -- Valoisa hymy
haaveilijan kasvoilla vaihtui ja ajatus liiti uutta latua. -- Minun
täytyy, täytyy se toteuttaa ja sitten ehkä ainaiseksi jättää kotimaa.
Mooses parka, saisimmehan edes ajatuksissamme elää onnellisessa
Hallimajassa. Niin, jos voisin -- -- --.
Ajatukset häipyivät ja haaveksija uinahti armaaseen uneen.
Seuraavina päivinä kuume hävisi ja paraneminen kävi nopeasti.
-- On kiire, -- sanoi hän tohtorille. -- Kotona on tuhat hommaa.
-- Aijai, liian monta, -- hymyili vanha tohtori.


HÄRMÄLÄN TÄDIN NÄLKÄKIRJAT.

Kruunu-Anna oli Veronikan sairaana ollessa ollut kiivas työssä ja
toimessa, jakanut akoille "puhtauspalkintoja", ja moitesaarnoja ja
ollut heidän "omanatuntonaan", kuten Härmälän täti sanoi. Hänen
rehellinen, järeä naamansa loisti riemusta, kun Veronika ensi kerran
kotiin tultuaan meni hänen luokseen, ja Helmi punastui ihastuneena.
-- Terveenä jälleen, siunatkoon teitä nyt kaikkivaltias ja varjelkoon.
Voi, voi neiti, että sen Härmälän maisterinkin nyt juuri piti joutua
pois täältä! Ei kukaan niitä nyt siellä talolla ohjaa. Suurisuisia
keropäitä tulee tänne joka sunnuntai vaununlastittain huutamaan ja
pauhaamaan, -- valitteli Anna.
-- Antaa heidän huutaa. Pauhaa koskikin vettensä paljoutta ja nousee
patojen ja sulkujen yli, -- sanoi Veronika.
Helmin silmät loistivat ja työ lujui sylistä lattialle ja jalka polki
koneen hiukan syrjään.
-- Kun kerran saisi oikein laulaa! -- huudahti hän välittömästi kuin
lapsi.
-- Jokos sinäkin alat kiekua! -- nauroi Kruunu-Anna.
-- Minä muistan aina, niin kauan kuin elän, Härmälän maisterin puheen
kerran nuorisojuhlassa. Voi, se oli niin kaunista. Kun voisi olla
sellainen! -- Helmin punoittavia kasvoja kaunisti haaveellinen hymy ja
Veronikan hän voitti puhuessaan Mooseksesta.
-- Kaunista. Kuka kauniista elää? Ei ainakaan täällä Hallimajassa.
Täällä on niin rumaa, että vallan hirvittää, -- sanoi Anna.
-- Onko mitään erityistä tapahtunut? -- kysyi Veronika levottomana.
-- Tietäähän neiti sen Manun muijapuolen? Sen niin -- -- --.
-- Ulkotyöväen naisten komitean jäsenen, kyllä.
-- No, sillä oli kaksoset. Ja niitä hoiti täällä eräs syöjätär, antoi
niille muka vahingossa livekiveä.
Veronika sulki silmänsä ja kääntyi akkunaan. Arpea käsivarressa kolotti
ja hän voi pahoin. Kruunu-Anna jatkoi:
-- Sairaat lapset se muija toi hoitolaan ja siellä ne kuolivat.
Huoneessa oli hetken hiljaista. Oven takaa kuului jalankopsetta ja Hely
ja Esa astuivat huoneeseen.
-- Olemme sinua etsineet ja arvasimme, että olit täällä! -- huudahti
Hely. -- Mutta hyvänen aika, kuinka olet kalpea. Voitko huonommin
tänään?
-- En. Anna vain kertoi niin ikäviä asioita, -- sanoi Veronika jälleen
entisellään.
-- Voi, kerroitteko nyt siitä? Se on tosiaan ruma juttu. Vaikka
kyllähän heidän lehdissään on niin paljon perustelematonta, ettei
niille tarvitse -- -- --.
-- Onko heidän lehdissään ollut jotakin? -- kysyi Veronika.
-- Eikö Anna kertonut? -- kysyi Hely.
-- Nyt saamme tosiaan sanoa lopun, koska kerran sanoitte alun
aamenesta, -- sanoi Esa. -- Työväenlehdessä sanottiin sinun hoitolaasi
enkelintekijäksi, koska siellä kuoli kaksi lasta.
-- Nekö Manun -- -- --.
-- Juuri ne. Se nyt on sen mokomaa, ei kannata välittää.
-- Ajattelen heitä itseänsä. Taistellessaan he lyövät tuhat harhaiskua
ja yhden oikean, -- sanoi Veronika masentuneesti.
-- Manun olisi pitänyt rikoksestaan saada oikeudenmukainen rangaistus.
Nyt hänen vertaisensa tekevät hänestä sankarin ja pahoittelevat, ettei
isku koskenut Marckia, -- sanoi Esa.
Veronika katsoi Esaan suurin surullisin silmin, kohotti hitaasti
kasvojaan, joitten joka piirre ilmaisi tuskaa. -- Mutta minulla oli
oikeus olla kostamatta. Minä en voi tuottaa kellekään kärsimystä.
Esa liikahti äkkiä valmiina vastaamaan kiivaasti Veronikalle, mutta kun
hänen katseensa sattui tuskaisiin kasvoihin ja Veronika nousi hitaasti,
ojensi hänelle kätensä ja hymyili hiukan, jäi Esa sanattomaksi, katsoi
Veronikaa kuin ilmestystä.
Sairaus oli vienyt hänen olennostaan lapsellisen sulon ja pehmeyden,
kehittänyt aikaiseen naiseksi, syventänyt sielunelämää ja luonut
ulkomuotoon uutta aateluutta. Hänen suuret tummat silmänsä olivat
nyt surunvoittoiset, täynnä älyä, ja herkimmätkin tunnevivahdukset
vaihtelivat niissä kuin pilven varjot lähteen pinnassa.
* * * * *
Päivä päivältä karttui pettymyksiä, ihanteet säikkyivät ja lymysivät
sielun syvimpiin soppiin. -- Hallimaja, sinä olet ruma ja typerä, mutta
rakkaus tekee rumankin kauniiksi ja sinun täytyy tulla kauniiksi, --
vakuutti Veronika itselleen.
Syksy tuli ruma ja sateinen. Työt tehtaassa ja sahassa vähentyivät,
piti erottaa väkeä. Veronika kohtasi retkillään sanattomia ja
vihamielisiä katseita. Hoitolassa ei enää ollut lapsia; keittokoulusta
hävisivät oppilaat ja ruokavieraat; kutomakoulussa kävi vain joku
maalainen. Yhä ahtaammiksi kävivät ajat. Keskitalvella täytyi sulkea
saha tykkänään. Taas istui lutoposkinen Puute hökkelien pöydän päässä,
katsoi uhkaavana verisillä silmillään aterioitsevia, heitti heille
niukat palat ja piiskoi heitä katkeruudella. Edellisenä talvena olivat
he itse Puutteen herroja, olisivat voineet sen karkoittaa, jos sen
hyväksi näkivät. Nyt oli toisin. Puute oli heidän herransa ja työnsulku
kamala arvoitus. Veronika ei enää uskaltanut mennä heidän luokseen.
Kruunu-Annalta hän kyseli:
-- Kuinka heidän lapsensa nyt jaksavat?
-- Äideillä on nyt hyvää aikaa hoitaa, kun ei tarvitse tehtaassa olla.
Kyllä lasten nyt on hyvä olla.
Veronika elostui ja huudahti: -- He siis rakastavat lapsiaan!
-- Sus siunakkoon, tuota neitiä! Vai ei ne rakastaisi. Tottahan nyt
lastaan, muutenhan ihmissuku olisi aikoja hukkunut.
-- Voi, voi, Anna kulta, kuinka tekee hyvää uskoa siihen. Minä olen,
nähkääs, nähnyt niin paljon nurjuutta viime aikoina.
-- Heillä on vaikeat ajat, ja tehtailija Marck -- -- --.
-- He luulevat, että kaikki riippuu hänestä, ovat ehkä toivoneet minun
välitystäni ja siinäkin pettyneet.
-- Jotakin hölmöyttähän se nyt lie ja sitäkin talolla saarnaamista.
Veronika näki Annan välttelevistä katseista, että hänkin luuli
tehtailijan tahallaan seisottavan sahaa.
-- Kuinka tämä on raskasta. Olisipa Mooses täällä! Hän puhuisi heidät
lämpimiksi, loisi uskoa ja valoa mieliin. Ettekö usko, Anna?
-- Uskon, sydänkäpyseni, uskon. -- Annankin kasvot elostuivat.
Kotiin mennessään tapasi Veronika Esan.
-- Kirjoita Moosekselle, että täällä on kaikki pimeätä. Olen seurannut
Ruhalan ja Hannulan Onnin puuhia. Aluksi he pysyivät Mooseksen
ohjelmassa, mutta nyt se on aikoja unohtunut. Maltti ja äly on mennyt
miehiltä. He seurustelevat epäilyttävien individien kanssa. Manun
kaveria kulkee talolla ja heidän kotonaan. Siellä haudotaan krokotiilin
munia ja särvitään liejuista pohjasakkaa. Olisipa nyt opisto ollut
tämän talven käynnissä ja Mooses täällä, niin totta tosiaan ei täällä
näin pimeätä olisi.
Veronika puristi kiitollisena hänen kättään.
Kotiin tultuaan hän näki tutun käsialan kirjeessä pöydällään ja avasi
sen sykkivin sydämin. Viime aikoina olivat kirjeet olleet tummia
väriltään läheten epätoivoa. Maanpakolaisuus alkoi murtaa koditonta
miestä, jonka sydänjuuret olivat kotimaan karuun maahan syvälle
kasvaneet. Veronikan sydän oli tästä itkevä, surullinen, sairas.
Nörregade 22, Köpenhamina.
Armaani.
Tulin tänne ajamaan pois koti-ikävää. Täällä on muka lähempänä
kotimaata, mutta ihmisen mieli on oikullinen kapine. Täällä
tanskalaisten iloisessa Baabelissa tuli kaksin verroin ikävä.
Olen juossut merkkipaikasta toiseen, päästäkseni irti itsestäni,
katsellut linnat ja kappelit, töllistellyt veistoksia ja
maalauksia, niin että niskaani särkee ja aivoissani vilisee pelkkiä
kipsihaahmoja, möhömahoja kuninkaankuvia ja ihania prinsessan
päitä. Täällä on taide jokapäiväistä leipää. Pitäisi tämän jo
jaksaman vaikuttaa ihmisten ulkomuotoonkin.
Eilen, syntymäpäivänäsi, ostin Amagermuorilta ruusuja, suljin oveni
ja aloin jumalanpalvelukseni kuvasi edessä, mutta en jaksanut
pysyä huoneessa, tuli liian vaikea olo, juoksin katuja kuin hullu,
palasin nääntyneenä kotiin. Emäntänikin huomasi tilani ja toi
punaviiniä ja käski vahvistamaan mieltäni sillä. "De skal ik'
fortvivle", sanoi hän pää kallellaan ja katsoi minuun surkutellen.
Mikään ei auta, kun tämä tuskan puuska tulee. Näen sinut aina
Kivistömäen laidassa, lähteen luona vuokkoja ympärilläsi, Suomen
haalea taivas ylläsi, mäntyjen kellertävät rungot takanasi ja pyhä
hiljaisuus metsässä. Sinä ja rannan puut kuvastutte lähteeseen.
Voi, jumalani, kuinka minä janoon sitä vettä sinun rinnallasi.
Supatan nimeäsi ja puhun suomea kahden kesken itseni kanssa. Tästä
voi tulla hulluksi, sen tunnen.
Väitöskirjani on tähän asti sujunut hyvin ja voit sanoa isällesi,
että olen muistanut hänen ystävällistä neuvoaan ja syventynyt
käytännölliseen elämään ja työhön. Vaikea liike-elämä jää minun
käsityspiirini ulkopuolelle. Missä vika lienee, siinäkö, että
olen liian paljon mietiskellyt, lukenut ja tunne-elämää elänyt,
tavallaan veltostunut elävästä toiminnasta, vaiko siinä, että
luonteeni on opettajan, haaveilijan, en osaa sanoa. Minusta
tuntuu, että minun puutteellisuuteni on meille suomalaisille
nuorille luontaista. Meillä on harvoja sellaisia selväjärkisiä,
perinpohjaisia käytännön miehiä kuin sinun isäsi on. Hän on kuin
maakotka, asuu aina huipuilla ja näkee kauas, katsoo alas meihin
pieniin maanpinnalla. Me laadimme ajatuksissa itsellemme Komeat
satuyhteiskunnat, puhumme niistä toisillemme, kerskumme omista
haaveistamme, ja kun joku lyö rikki tuulentupamme, suutumme
silmittömästi. Lyömme nyrkillä, puukolla ja paukutamme pyssyillä ja
pommeilla, kuin olisi kivinen linna meiltä hävitetty tai viljavat
vainiot sotajoukoin poljettu tai meidät maasta ajettu. Niin,
onhan maasta ajettu sen vuoksi, että on tahdottu järkeä, lakia ja
oikeutta noudattaa -- -- -- Minä en voi puhua tästä. Se on liian
lähellä. Nykyään en jaksa ajatella muuta kuin teitä siellä kotona.
Monet tuliaiset olen jo ostanut ja säilytän niitä koulupojan
varmalla uskolla, että kerran piinakausi loppuu. Pukuni roikkuu
kuin variksenpelätteen yllä ja kahdenkymmenenneljän vanhassa
päässäni on harmaita hiuksia. Huomenna lähden Tukholmaan, onhan
siellä lähempänä Suomea ja tapaa ehkä jonkun maanmiehen ja saa
puhua -- -- -- oi, kuin saisikin puhua suomea.
Omasi.
Veronika seisoi kauan aikaa kirje kädessä ja tuijotti lattiaan.
Avoimissa silmissä pusertui suru kyyneliksi, otsa kiristyi ryppyihin
silmien välistä ja ylpeä pää taipui, taipui yhä alemmaksi. Hän suuteli
kirjettä ja itki. Kyyneleet valuivat suurina ja kirkkaina paperille.
Hän pyyhki ne varovasti pois. Silmissä välähti ja kasvot silisivät
jälleen, pieni pään nykäys vaan -- ja liikutus oli poissa.
Hän vei kirjeen isälleen ja pyysi lukemaan.
Isä luki.
-- Pappa, neuvothan sinä minua matkustamaan!
-- Teidän välinne näyttää olevan varma?
Veronika katsoi isäänsä vakavasti kyyneltyneillä silmillään. Isä
kääntyi akkunaan nypistellen Mooseksen kirjettä.
-- Sinä voit matkustaa kolmen viikon päästä. Tai sitte, kun päästään
valmiiksi. Silloin voit jäädä.
Veronika juoksi isänsä luo. -- Pappa, sinä olet suuremmoinen!
-- Minulla on sinulle suuremmoinen velka, tyttöseni.
-- Älä puhu siitä.
-- Mene nyt, lapsi, sähköttämään Moosekselle. Minä kyllä kirjotan
hänelle ja pidän huolen muusta.
Kaikki oli muuttunut kuin taikasauvan kosketuksesta. Kun Veronika meni
Härmälän tädille ilmoittamaan asiasta, kääntyivät ihmiset katsomaan
häntä. Hyräillen ja kevyesti astuen, vaippa irrallaan hartioilla hän
riensi loistavin silmin ja voiton onnellinen ilme kasvoillaan pitkin
lumista, rähjäistä tietä. Kylmyys puri poskille punan ja huurre
tarttui vaipan vaaleanharmaisiin naalin-turkiksiin. Huolien painamat
ja puutteen ahdistamat hallimajalaiset unohtivat itsensä, jäivät häntä
katsomaan perunat säkissä hartioillaan ja puita kelkassaan. Lapset
töllöttivät sormet suussa ja itku pysähtyneenä.
Täti puuhaili "kädenalaisessa". "Nälkäkirjoja" oli kerääntynyt koko
röykkä hänen eteensä.
-- Voi, voi kun minä nyt olen tällaisissa pukeissa, -- oli tädin
ensimmäinen huoli, mutta pian hän unohti kaiken, kun kuuli asian. --
Vai oikeen ryökinä menee Mooseksen tykö ja jää sinne. Monet ovat Herran
tiet. -- Täti oli vanhentunut ja hyvin liikutettu. Toisesta huoneesta
kuului nyyhkytystä.
-- Kuka siellä -- -- --? kysyi Veronika.
-- Ruhalan vaimohan se. Karén tahtoo lainaamansa rahat takasin, kun
eivät ole jaksaneet korkoja maksaa, kun tehdaskin seisoo. Heillä ei ole
ollut ennen nälkäkirjassa mitään, mutta nyt täytyy panna merkit.
-- Onko Karén lainanut Ruhalalle?
-- On liikkeeseen antanut, mutta kun ne kävivät pyytämässä sulkemaan
sitä olvenmyyntiä ja Ruhala sen toimitti, niin sanoi Melu, että Karéni
suuttui ja kiristää nyt.
Melu tuli puodista heidän luokseen. -- Tässä on saatavia tuhanteen
markkaan sellaisilta, jotka kyllä maksavat. Täti lainaa ne nyt minulle,
kyllä minä hankin pian rahat takaisin.
-- Aiotko sinä tosiaan niillä maksaa Ruhalaisten velan?
-- Mikäs tässä muukaan auttaa, ukko on häijy.
-- Entäs Rolf? -- kysyi Veronika, mutta katui samassa kysymystään,
sillä Melu punastui ja näytti tuskaiselta.
-- Rolf ei puutu tähän.
Melu meni tädin kamariin jättäen oven auki, joten Veronika kuuli, mitä
siellä sanottiin.
-- Siunakkoon hyvä Jumala teitä, rouva, te tulette omaan sukuunne. Ei
pitäisi myydä sieluaan pahoille ihmisille rahasta niinkuin minäkin
tein. Mutta minkäs sille mahtoi, Karéni tarjosi ja minä tarvitsin. Voi
rouva kulta, voinko minä nyt tätä ottaa, te joudutte itse kärsimään ja
ne voivat piinata teitä.
Melu tuli samassa huoneesta, sanoi hyvästi ja lähti punaisissaan
kiiruusti pois.
-- Melu on niin äkkinäinen ja tuittupäinen. Otti taas kai nenäänsä.