Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 02

   Sinä tahdoit mennä aidan toiselle puolelle, mutta siihen emme
   saaneet lupaa. Eräänä iltana kysyi äitisi:
   -- Voitko sinä käsittää, miksi Veronika rukoilee, että pappa ja
   mamma tulisivat köyhiksi?
   Sinä pääsit. Te katselitte toisianne sormet suussa ja silmät
   pyöreinä. He tulivat kaikki, tarttuivat käsiisi ja hypistelivät
   vaatteitasi. Sinä peitit kasvosi minun hameisiini ja tahdoit pois.
   Olit jo suuri, kun kerran palasit joululomalta kouluun. Kotoa
   lähtiessäsi olit kuullut tehtaan mökissä huudettavan: -- Tulkaa
   apuun, se tappaa! -- Sinä tartuit ajurin käsivarteen ja vaadit: --
   Menkää apuun, menkää! -- Hän sanoi: -- Juopuneet siellä räyhäävät,
   -- eikä hän mennyt. Sinä itkit ja vapisit etkä saanut rauhaa,
   ennenkuin kotoa sähkötettiin, ettei ketään oltu tapettu.
   Sinä sanot pelkääväsi ja kammoavasi omaa väkeänne ja kysyt, mitä
   tehdä. Et viihdy, et voi hengittää kotiseudun ilmaa. Et tunne
   siellä muita kuin pappilaiset ja viinanpolttajan. Olet käynyt
   koulusi täällä pääkaupungissa ja lupa-ajat ollut kylpylaitoksissa.
   Onko kumma, ettet viihdy?
   Lapsi parka, minun käy sinua sääli. Sinä astut taas hennon paljaan
   jalkasi karkeaan hiekkaan. Sinä itket.
   Tulen pian teille, ehkä saamme valkeutta asiaan. Vanha
   hengenheimolaisesi
   Alma.
  Veronika haki kiireesti paperia ja alkoi kirjoittaa:
   Vanha tukeni!
   Jospa sinä tietäisit! Minä vapisen vaaniessani valon välähdystä
   ja polttava kaipaus kuluttaa voimiani. Minä luen kaikkea, mitä
   käsiini sattuu, etsin kirjoista valoa, heitän ne pettyneenä pois.
   Minä katselen kaikkia ihmisiä ja arvailen: mitähän tuo elämästä
   tietää? En voi keltään kysyä, sillä sen salaisuuden, jota odotan,
   täytyy tulla ilmestyksen tavoin. Sen täytyy tulla sielusta minun
   sieluuni, elämästä, luonnosta. Sen täytyy näkyä ja tuntua. Minä en
   uskalla kysyä. Ihmisten sielut ovat mustia ja tuskaisia kuin minun.
   He vastaisivat katkerasti, tappaisivat haluni elämää voittamaan.
   Ja se halu on, tunnen sen, elämääni kalliimpi. Vain harvoin kuulen
   valorikkaan sanan. Se veistää vihlaisten sydäntäni ja synnyttää
   sellaisen kaipuun kuulla enemmän, etten saa missään rauhaa, olen
   tuskassa niinkuin nyt.
   Oi, Alma kulta, tule pian tänne; minä kaipaan kiihkeästi
   sinua! Olen täällä kuin juhannuskoivu pistettynä oven eteen
   juhlan kunniaksi. En tunne kasvavani, en viihtyväni. Miksi he
   istuttivatkin minut maailman metsään, kun aikoivat vaan oman
   puiston kaunistukseksi?
   Pulmusi.
  Veronika vei itse kirjeen postiin soutaen pitkän mutkan asemalle,
  päästäkseen kulkemasta tehtaan editse ja työväen asunnoitten sivutse.
  Hän ei sietänyt nähdä noita matalia, toistensa kylkeen ahdettuja
  tehtaalaisasuntoja. Ihmisten katseet siellä piinasivat, tarttuivat
  vaatteisiin ja pistelivät.
   * * * * *
  Viikolla tuli Alman kirje. -- Mamma, -- huusi Veronika, -- huomenna
  Alma tulee!
  Rouva Marck oli keski-ikäinen, ryhdikäs nainen, tukka ohimoilta
  hiukan harmaa, kasvot vakavat. Hänen sielunsa oli kaikilta, hänen
  tyttäreltäänkin, tarkoin suljettu salaisuus. Jos hän kärsi, niin
  ei siitä kukaan tiennyt; jos hän iloitsi, ei hän sitä mitenkään
  osoittanut. Toisinaan liiti kylmä hymy hänen kasvoillaan vierasta
  tervehtiessä tai kohteliaasti keskustellessa. Hänen talonsa oli
  mallikelpoinen joka hetki.
  -- Minä sain jo eilen kortin.
  -- Etkä sanonut minulle mitään, mamma!
  -- Saathan sen kyllä aikanasi nähdä.
  -- Jospa minä olisin puoleksikaan niin järkevä kuin sinä, mamma.
  -- Kukin kohdallansa, -- sanoi äiti sulkiessaan ruokasalin kaapin.
  -- Ei, mamma, en minä vaan voisi tyytyä itseeni sellaisena kuin nyt
  olen. En tahtoisi elää päivääkään, ellen varmaan tietäisi, että elämäni
  tulee muuttumaan tykkänään! -- huudahti Veronika ja hämmästyi itsekin
  omaa varmuuttaan ja kiihtymystään.
  -- Sinä olet koko lailla hermostunut. Istut liian paljon mietteissäsi
  ja kudot turhia haaveita. Olisin jo luullut kodistuneesi ja kasvaneesi
  kiinni tänne. Etkö tahtoisi ryhtyä johonkin työhön? Ehkä hoitaisit
  taloutta?
  -- Ei, mamma kulta, säästä minua, se on kauhuni!--
  -- Puutarhaa -- --?
  -- Siellähän on puutarhuri.
  -- Ehkä sinä sentään neuvottelisit hänen kanssaan, toisit kukkia
  huoneisiin, valitsisit mieluisiasi?
  -- En minä, jos suinkin pääsen!
  -- Mikä tästä lopuksi tulee? Jos tahdot viihtyä, niin työ on ainoa
  keino. -- -- --
  -- Sinä olet oikeassa, aina oikeassa, ja minä väärässä -- -- -- aina
  väärässä! -- huusi Veronika toisesta huoneesta hermostuneesti.
  -- Tahtoisitko auttaa minua hiukan ja mennä käskemään huomisillaksi
  pappilaisia meille!
  -- Kiitos, mamma, sinä olet sentään älykäs ja keksit hyvän keinon,
  millä tuo inhottava sanakopu vältetään!
   * * * * *
  Lähestyessään pappilaa Veronika kuuli tanssin säveliä salin avoimesta
  ovesta ja näki ihmisiä parvekkeella. Ylimmällä portaalla istui Heikki,
  lääkäriksi aikova papin poika, ja alempana vanha Homperi, joka
  toimitti pieniä puusepäntöitä silloin tällöin ja Kruunu-Anna, koko
  Hallimajan oikea käsi surussa ja ilossa. Hän oli viisas muija, osasi
  pukea morsiamia ja ruumiita, parantaa sairaita ja opettaa terveitä.
  Ammatiltaan hän oli ompelija.
  Rovasti istui nojatuolissa sanomia lukien ja rovastinna kasteli kukkia.
  Salista kuului iloista naurua ja tanssin askeleita.
  -- Niin ne herrasväet elävät kuin taivaassa joka päivä, -- sanoi
  Kruunu-Anna, kun Veronika oli asettunut istumaan.
  -- Ei niillä muuta taivasta sitte olekaan, -- sanoi Heikki heittäen
  lyhyeksi palaneen paperossinsa alas pihaan.
  -- Älä nyt jaarittele, -- sanoi rovasti.
  -- Jaarittelenko minä, eihän niillä ole taivasta! -- intti Heikki.
  -- Vai ei taivasta, siihen toiseen paikkaanko he kaikki menevät? --
  kysyi Kruunu-Anna viekas hymy suupielissä.
  -- Eihän niillä ole sitä toistakaan paikkaa, -- selitti Heikki.
  -- Minnekä ne sitte joutuvat? Sinnekö haatekseen? Pastori on sanonut,
  että sinne otetaan vaan kastamattomat lapset, -- puhui Kruunu-Anna.
  -- Kylhää herrasväk' aina eteensä kattoo, niin se sano vankilan
  opettajakii, kun nähkääs olen ollu siell' niin monta löysiä, että yksi
  vaa sillee puuttuu ja sitte jään sinne tykkänää, -- sanoi Homperi.
  -- Sinnekö vankilaan? -- kysyi Veronika kummissaan miehen
  avomielisyydestä. Homperi ei sitä kuullut, vaan jatkoi:
  -- Niin se tuota minua pelotti, kun minä sanoin vuolen päästä tulevani
  takasi, että kun se vankilan portti min takaallain viimeist' kertaa
  kiin' louskahtaa, niin samall' louskahtaa kiin' taivaan portti. Niin
  minä, tota noin, menin papin puheille tielustamaan, kuinka sen asian
  laita olis.
  -- Mitä se sanoi? -- huusi Heikki.
  -- Se sano, että kyll se taivaanportti aina auki on, kun vaa katuu. Ja
  lupasinhaa minä katua, kunhaa vaa olsin saanu tulla vankilaa takasi.
  -- Oliko se olo siellä niin herkkua? -- kysyi Kruunu-Anna.
  -- Aina parempaa, kun näin maantiellä. No, niin se opettaja sitte sano,
  että kylhää pappi luvata voi. Mutta voishaa tot sattuu, ettei taivast'
  olekaan.
  -- Aijai, niitä jumalattomia, vai ei enää taivastakaa, -- siunaili
  Kruunu-Anna. -- Sepä se, kun on tarpeekseen saanut maistaa elämän
  makeutta, niin miltäpä se enää taivaissa maistuisi.
  Rovasti katsoi sivulta poikaansa ja sanoi ruotsiksi: -- Koeta nyt edes
  valita ihmiset, kelle puhut, eläkä eukoille jumalattomuuttasi tyrkytä.
  -- Se nyt on merkillistä, ettei saisi puhua asioista, joita joka
  nulikkakin nykyään pohtii! -- huudahti Heikki. Hän ja rovasti olivat
  niin perin toistensa näköiset, ettei Veronika voinut olla naurahtamatta
  verratessaan isää ja poikaa toisiinsa. Kummallakin oli vaalea
  pystytukka, jonka läpi kuulsi punainen päänahka. Isän kookas vartalo
  oli vaan turpeampi kuin pojan ja papin mustassa takissa arvokas.
  Rovasti keräsi lehtensä, murahti jotakin ja meni kansliaan. Ruustinna
  oli pujahtanut askareisiinsa jo ennen.
  Homperi nauraa hihitti ja jatkoi puhettaan. -- Niin se opettaja sitte
  viel' sano, että herrasväki ei huoli taivaast'. Ja minä olen kans'
  ajatellu, että koskei siit herrasväki huoli, ei se mahla olla hyvä
  paikka.
  -- Sus siunatkoon tuota vanhaa syntistä raatoa, kun pilkkaa kaikkein
  pyhimpää! -- Kruunu-Anna oli saanut kyllikseen ja lähti ruustinnaa
  hakemaan.
  -- Oletko sinäkin, Heikki, aivan uskoton? -- kysyi Veronika.
  -- Uskotko sinä itse?
  -- Uskon kai.
  -- Ahaa, jopa tuli "kai"!
  -- Niin, olen kyllä soudellut uskonnollisten tunneaaltojen laakeilla
  harjoilla, -- selitti Veronika tahallaan käyttäen korusanoja.
  -- Siis uskonut ja uskova?
  -- Miksi en uskoisi? Mitään väärää taikka loukkaavaa itse totuuteenkaan
  nähden ei siinä voi olla. Luultavasti sinäkin uskot, vaikka on niin
  pirteätä olla toisenlainen ja omintakeinen muitten rinnalla. --
  -- Minä en usko mitään, mitä ei järkeni käsitä, vaikka tunnenkin, että
  maailmani siten supistuu surkean pieneksi.
  -- Olet perin rehellinen, -- sanoi Veronika katsellen Heikkiä suurin
  mustin silmin.
  -- Niin on aikomus.
  -- En minäkään Jumalaa käsitä ja jos käsittäisin, lakkaisi Hän kaiketi
  olemasta kyllin suuri. -- Veronikan äänessä oli surunvoittoinen, vakava
  sointu. Heikki vaikeni pidellen kelloaan.
  -- Kaikki on määrättyä, luonnonlakien mukaista, me emme voi niistä
  poiketa. Sanottakoon sitä luonnon voimaa jumalaksi tai luonnonlaiksi,
  asia on sama. Ihminen ei ole vapaa sielu eikä ikuinen ruumiiton henki,
  enempää kuin mikään muukaan luonnossa.
  Heikin tätä sanoessa kiinnitti Veronika häneen tuskaisen, ihmettelevän
  katseen ja poskille vierähti kirkas kyynel. Heikki ei mitään huomannut;
  hän piteli ja katseli kelloa puhuessaan. -- Kaikki elo kehittyy
  elollisesta luonnosta, mutta elo on eri ihmisissä hetkellistä, ei
  jatkuvaa. Tämä tapahtuu kaikki määrättyjen sääntöjen mukaisesti, mikään
  ei jää sattuman varaan, jokainen poikkeaminen on kiertotietä luontoon,
  se on: järjestykseen palaamista. Tämä järjestys on se voima, jota me
  palvelemme jumalana.
  Veronika ei tahtonut näyttää, kuinka tuskaisen vaikutuksen Heikin sanat
  häneen tekivät. Hän meni tyttöjen luo saliin.
  -- Veronika kulta, kuinka sinä olit kiltti kun tulit. Mutta nyt
  et saa olla juhlallinen! -- rupatti toinen tytöistä ja tarttui
  hänen käsivarteensa ja valloitti hänet pikkutytön kissamaisella
  leikillisyydellä. Toinen sisar soitti hyvin, eli ainaisessa laulun
  hyminässä, oli samoin kuin edellinenkin pehmoinen, valkea kissa. Silmät
  suuret, hiukan vihertävät, iho valkea ja pehmeä, ohuilla huulilla
  ainainen väreily. Häntä piti hyväillä, puhua hänelle hauskoista
  asioista ja laulaa, yhtyä yhä uusiin ja uusiin liverryksiin.
  Veronika väsyi pian sisarusten meluun ja lähti kotiin. Maantiellä
  astuessaan soi korvissa yhä pappilassa laulettu sävel:
   Kun liekki leimahtaa,
   sen alla hehku on,
   on sydän rauhaton.
  Taivas oli pilvetön, ja kiuru lauloi, nousi yhä korkeammalle. Sävelet
  tulivat puhtaina ja eheinä vahvasta pikku kurkusta. Veronika istui
  Kivistömäelle ja antautui laululle. Miksi kiuru laulaa? Ihmisillekö,
  luonnolleko vaiko oman elämänsä tunnosta? Vai siksikö, että sen on
  pakko laulaa, ilman vapaata valintaa? Se ei voi olla laulamatta, enkä
  minä voi olla miettimättä.
  Heikin sanat, oma valonkaipuu, levottomuus, kaikki syöksyi herkkää
  tunnetta kuohuttamaan. Sydäntä pakotti, rintaa ahdisti, ja kyyneleet
  putoilivat, ensin kaksitellen, sitten virtana valuen. Hän itki omaa
  mitättömyyttään, omien tuskiensa pakkoa, itki itkeäksensä. Maailma oli
  kurja ja matala, ahdas ja tuskaa täynnä. -- Miksi minun sitte pitää
  ajatella, kun ei sillä ole mitään tarkoitusta. Mutta sillä on, on
  varmaan. Minun tuskanikin on suloista, ja elämä on itkemisen arvoista!
  Olkoon Jumala tai ei, minä elän, ja elämä on riemua, tuskanikin on
  nautintoa. Olkoon kaikki määrättyä pakkoa, minä _tunnen olevani vapaa._
  Rajani ovat niin laajat, etten voi niitä saavuttaa, ja ne siirtyvät
  elämäni edellä yhä kauemmaksi, laajemmiksi, ja ijäisyyden, täytyy olla
  kohtaloni! -- Kyyneleet kuivuivat, ja silmät loistivat sisällisestä
  riemusta. Hän katseli sattumalta ruohoa maassa istuessaan, näki lyhyen
  heinän juurella mullassa liikkuvaa eloa; tuhansittain liikkui siinä
  hiljaista, äänetöntä eloa. Kaikilla oli oma määränsä, kullakin tiensä.
  Veronika katsoi puita, pensaita, järveä, maisemaa edessään. Hän oli
  nähnyt nuo kaikki ennen -- -- ei, nyt vasta hän ne näki. Nyt niillä oli
  oma olemuksensa, samoin kuin hänellä itsellään oli, ja hän itse siirtyi
  kaikkea tuota lähemmäksi. Ne olivat hänen elämänkumppaniaan. Iloisena
  hän nousi maasta. -- Nyt on uusi akkuna elämässäni, sitä en anna tukkia.
  Kotiin päästyään hän kuumissaan työnsi akkunansa auki, heittihe
  lattialle pitkäkseen ja pujotti kädet pään alle. -- Nyt saatte tulla
  mietteet, kaikki syvät ja matalat, hyvät ja pahat. -- Mutta ne eivät
  tulleetkaan, pakenivat, lymysivät ja hymyilivät hänelle, ravistellen
  miettiviä päitään.
   * * * * *
  Veronika meni seuraavana päivänä asemalle Almaa vastaan.
  -- Oletpa sinä aikavustunut! -- huusi Alma heti hänet nähtyään.
  -- Minulla on niin paljon kimpsuja. Parasta on jättää ne tänne ja
  lähettää noutamaan. No, pulmuseni, annappas nyt, kun katson sinua!
  -- Alma heitti kätensä Veronikan olalle. Se oli tavallinen hyväily
  heidän kesken. -- Ohoh, en minä enää ole sinua pitempi. Entäs silmät?
  Kas, tuohon kuoppaan silmäkulmaan on tullut mustuutta. Se tietää
  miettimistä. Jaa, jaa, aika tulee, lapsukaiseni.
  Alma muistutti hiukan rouva Marckia, oli tumma ja äänessä sama sointu.
  Muutamat pään nykäykset myöskin muistuttivat. Heidän erilainen elämänsä
  ja aivan vastakkaiset luonteensa olivat antaneet kummallekin leimansa.
  Eveliina rouva liikkui aina omassa tunnetussa piirissään, teki
  määrättyä työtään omassa kodissaan, piteli runsain käsin suurta
  omaisuutta. Hänen olennossaan oli kaikki varmaa, tukevaa, hiukan
  hallitsevaa. Hän ei koskaan tinkinyt itseltään, päätti ja teki, ja
  päätös oli aina kohtuullisessa sopusoinnussa ympäristön, tarkoituksen
  ja mahdollisuuden kanssa. Työ tehtiin muitten huomaamatta, ihan kuin
  itsestään, onnistui aina. Tekijät eivät siitä saaneet emännältään edes
  hyväksymisen hymyä. Se piti niin tehtämän, siinä kaikki.
  Hänen nuorempi sisarensa, Alma Borg, oli vilkas, mielialojensa
  vallassa, matkusteli paljon, tutustui helposti ihmisiin ja solmi
  ystävyyden liittoja. Vaikka hänellä oli ystäviä "kaikissa maan
  äärissä", niinkuin hän itse sanoi, eivät hänen liittonsa silti lämmön
  puutetta kituneet. Laajassa kirje vaihdossaan hän osasi asettua
  heidän kannalleen. Hänen tuntehikas ja herkkä sielunsa kuvasti
  ystävien ominaisuudet, loihti esiin parhaimmat puolet, herätti omalla
  sytyttävällä vilkkaudellaan heidän toimintahaluansa. Sen hän suuntasi
  omien aatteittensa puitteisiin, opasti ja neuvoi, elähytti rikkaalla
  olennollaan ja piti ystävät lämpöisinä.
  Hänen tarvitsi vaan katsoa toiseen, sanoa pari sanaa. Ne koskivat
  arinta ja pyhintä sielussa. Hän teki sen suorasti ja luonnollisesti,
  antoi haaveillekin todellisuuden leiman, loihti ne eläviksi ja
  mahdollisiksi. Näin hän veti ihmiset omien sielujensa loukosta päivän
  valoon, käänteli ja katseli, mihin mikin kelpaisi, ja pani työhön.
  Vastalahjaksi hän usein sai noiden sielujen ensimmäisen rakkauden,
  ihmisen kauneimman ja arimman tunteen, joka syttyy sille, ken voi sen
  melkein väkisin omalla taiallaan anastaa.
  -- Tunnetko sinä Hely Hallimajaa? -- kysyi Alma.
  -- Ainoastaan nimeltä, ja se sointuu kuin olisi hän meidän
  herttuattaremme.
  -- Kyllä hän onkin. -- Olen kutsunut hänet luokseni illaksi.
  -- Lupasiko hän?
  -- Riemulla, kertoi olevansa ihastunut teidän Talvelaanne. Se on hänen
  lapsuutensa satulinna.
  Veronika katsoi kummastuen Almaan.
  -- Aivan niin, -- nyökkäsi Alma. -- Onhan se hyvin luonnollista, jos
  sellainen linna olisi sattunut minun kotini läheisyyteen, olisin ihan
  varmaan tehnyt siitä ihanteitteni majan.
  -- Tänä iltana tulee meille vieraita. Mamma oli käskenyt ennenkuin
  tiesi sinun tulostasi. Olet kai hyvin väsynyt.
  -- Olenhan minä. Kuinka teillä jaksetaan?
  -- Mamma on aina terve, sen sinä tiedät; pappa aina työssä tai
  matkoilla. Tänään hän tuli aamujunalla kotiin.
  -- Jaa, jaa.
  He astuivat tehtaan editse, ja työstä tuleva työväki tervehti heitä.
  -- Tahtoisitko olla heidän sijassaan?
  -- En, sanoi Veronika varmasti. -- Minä kammoan heitä!
  -- Uskotko olevasi korkeammalla heitä?
  -- Tietysti minä olen.
  -- Oletko ihan varma siitä?
  -- Olen.
  -- Millä voit sen todistaa? Ethän edes tunne heidän elämäänsä. Et
  tiedä, kuinka kestäisit kohtalosi, jos kaikki ulkonainen etusi sinulta
  riistettäisiin. Täytyyhän sinun myöntää, että etevämmyytesi on sen
  varassa.
  -- Sitä en minä myönnä. -- Veronika irroitti käsivartensa Almasta ja
  heitti uhmaten päätään.
  -- Oletpa sinä varma itsestäsi. -- Alman kasvonpiirteet veltostuivat,
  ja viivat suupielissä syvenivät.
  -- Etkö sinä tunne mitään velvollisuuksia ja suhteita näihin tehtaan
  ihmisiin? Ovatko he aivan vieraita sinulle? -- kysyi Alma.
  -- Mitenkä minä voisin tuntea muita suhteita kuin outoa kammoa? Olenhan
  aina oppinut pitämään heitä vieraina, toisena rotuna, ala-arvoisina
  itseeni nähden.
  -- Voit olla oikeassa.
  -- Alma, sinä näytät niin surulliselta. Koskeeko se sinuun? Sano,
  olenko mielestäsi sydämetön? -- Veronika tarttui uudestaan Alman
  käsivarteen.
  -- Olet vielä nuori ja itsekäs. Et voi tietää mitään elämästä etkä
  tajua, mitä on köyhyys.
  -- Ihminen ei saa olla köyhä. Pitää olla niin vahva ja suuri,
  ettei tarvitse nähdä nälkää, eikä asua tuollaisissa hökkeleissä ja
  liejulätäköissä, mitä tuo rakennusten rytäkkö tuossa on. Minä en sille
  mitään voi, etten heitä sääli, vaan halveksin!
  -- Kuule! Etkö sinä tahtoisi sanoa heille itselleen tuota, mitä nyt
  sanoit?
  -- Sinä olet suuremmoinen, Alma! Minäkö rupeaisin heitä herättämään,
  isäni työväkeä?
  -- Se olisi itsellesi elämän koulua. --
  -- Voi, ei! Täällä on niin ahdasta ja tukehuttavaa, en jaksa mitään
  nähdä enkä kuulla. Minä tahtoisin pois muualle oppimaan ja lukemaan.
  -- Jaa, jaa. Se on välttämätöntä. Kas, tässähän sitä jo ollaan. Kiitos,
  lapsi, että tulit vastaan. Teki oikein hyvää saada sinut taas elävänä
  ja pyristelevänä syliini. -- Alma heitti taas käsivartensa Veronikan
  olalle Talvelan portilla. -- Sinun sydämesi tykkii, seppo siellä takoo
  uutta salaperäistä ihmettä. Syksy tulee pian, ja silloin tulet minun
  luokseni lukemaan yliopistossa.
  Veronika nojautui luottavasti vanhaan ystäväänsä, tunsi levollisen
  sydämen lyönnin ja suli itsekin turvallisuuden ja hyvän tuntoon.
  Eveliina rouva tervehti sisartaan levollisesti kuin olisi eilen hänet
  viimeksi nähnyt, mutta Alman silmä hiukan kastui.
  -- Tämä on sentään suuri palanen minusta, tämä Talvela. Tänne tulen
  halusta ja lähden pakosta.
  -- Tervetuloa! -- huusi ruokasalista miehen iloinen ääni. -- Kas, nyt
  vasta meille kesä tuli, kun sinä tulit, muuttolintu! -- Hän ojensi
  molemmat kätensä Almalle.
  Tehtailija Marckin kookas, harteva vartalo, suuret, tummat silmät,
  musta tukka ja voimakas leuka puhuivat miehen tarmosta ja muistuttivat
  hänen saksalaista syntyperäänsä. Hän oli kotoisin läheisestä
  tehdaskaupungista, saksalaisen tehtaanisännöitsijän poika, Suomessa
  kasvatettu, mutta ulkomaalla saanut ammattisivistyksensä. Jo aivan
  nuorena insinöörinä hän oli alkanut uransa paperitehtaan johtajana.
  Hallinkoski, jonka kautta pohjoisesta päin tuleva vesi ahtautui
  virraksi ja laski pienen harjanteen poikki koskena toiseen veteen,
  oli Hallimajan talosta myyty, ja siihen oli rakennettu saha. Tämän
  sahan insinööri Marck osti ja laajensi sen sekä rakensi sen yhteyteen
  massatehtaan. Pääomaa hän sai isältään ja osaksi vaimonsa, rikkaan
  Eveliina Borgin kautta. Sittemmin, kun syntyi riitoja työväen kanssa,
  hän oli muodostanut liikkeestä osakeyhtiön, joten hänen suorat välinsä
  työväkeen muodollisesti lakkasivat ja hän esiintyi vain yhtiön
  edustajana.
  Hän vaati väeltään ehdotonta järjestystä, piti muukalaisia työnjohtajia
  ja pysyi itse vieraana työväelleen.
  Isän jyrkät piirteet olivat tyttäressä muodostuneet viehättäväksi
  säännöllisyydeksi. Leveää otsaa varjosti mustan tukan runsaat poimut,
  mutta ilmeen loivat hänen kasvoilleen tummat, älykkäät ja hiukan
  surunvoittoiset silmät. Hänen verenalansa, suomalaiselta äidiltä
  peritty, oli vaaleampi kuin isän, ja suun ympärillä oli hellä, suloinen
  piirre. Silmien surunvoittoisuutta ja suun hellyyttä laimensi hiukan
  leveä, voimakas leuka. Voiman tunne olikin sekä isän että tyttären
  kasvoissa tuntuvin ilme. Se saattoi muuttua iloksi, hellyydeksi,
  haaveiluksi, vihaksi, suruksi: aina oli siinä tuo sama voiman leima.
  -- Paha kyllä, sinua ei saa kauan pitää. Tulet ja tuot raittiin
  tuulahduksen mukanasi, mutta pian menet, ja mentyäsi tuntuu täällä
  kahta ahtaammalta, -- jatkoi Marck.
  -- Henrik, sinä olet lievimmin sanoen -- ritarillinen! -- huudahti
  Alma. Alma meni omaan huoneeseensa yläkertaan, jossa vierashuoneet
  olivat, peseytymään ja lepäämään. Hän heräsi soittoon alhaalla ja
  riensi sinne. Salin ovella hän tapasi muodikkaasti puetun nuoren
  miehen, joka tuttavallisesti ojensi hänelle kättään ja kiskasi rillit
  nenältään ollakseen kohtelias.
  -- Kas, Ora, täälläkö tekin -- -- --?
  Ora kumarsi moitteettoman sulavasti kuin salonkimies. -- Täällähän minä
  asun, -- sanoi hän likistäen rillit sirittäviin silmiinsä.
  -- Täälläkö Talvelassa?
  -- Ei, isäni oli täällä ennen pappina, ja äitini asuu vieläkin, on
  rakentanut oman Lepolan.
  -- Jossa tekin lepäilette. Kuka tämä nuori herra on? -- kysyi Alma
  kääntyen Oran toveriin.
  -- Ylioppilas Rolf Karén, -- esitteli Ora. Rolf oli hentorakenteinen,
  ylen hienosti ja taitavasti puettu nuorukainen, kasvoilla naisellinen
  pehmeys, huulet turpeat, hiukan veltot.
  -- Täällä Hallimajassa on paljon nuoria, näen mä, -- sanoi Alma
  tähystäen kukoistavia kasvoja salissa.
  -- Nuoria ei täällä ollenkaan olla. Ovat kaikki hurskaita, ajattelevat
  omaa autuuttaan, -- sanoi Ora halveksivasti.
  -- Teillä ei siis ole heihin vaikutusvaltaa, muuten he ajattelisivat
  vain tämän maailman ihanuutta, -- sanoi Alma nauraen.
  Kaikkien silmät kääntyivät ovelle. Siellä seisoi Hely Hallimaja. Oran
  musta silmäys iski häneen rillien takaa ja seurasi ihaillen tulijaa.
  Helyn valkoinen puku poimuili pehmoisena kuin untuvat hänen kauniilla
  vartalollaan ja valahteli suorissa, keveissä laskoksissa valkoisille
  kengille.
  -- Kyyhkynen! -- kuiskasi Ora Rolfin korvaan.
  -- Katso silmiä, -- kuiskasi Rolf. Ora likisti rillit nenälleen
  hellittämättä katsettaan Helystä, kun tämä astui pöydän luo Veronikan
  seurassa. -- Hiivatin kopea, -- kuiskasi Rolf.
  -- Hänen silmissään ei paljoa piile verrattuna -- --. Tytöt tulivat
  heitä kohti, ja Ora keskeytti lauseensa. Alma kehoitti nuoria
  leikkimään.
  -- Mitä leikitään? -- kysyi Veronika.
  -- Vapaata ajattelemista, -- ehdotti Ora.
  -- Väitellään, -- sanoi Heikki liian kovalla äänellä.
  -- Aine, aine! -- huudettiin.
  -- Kuulkaa, -- sanoi Alma. -- Näen, että tyttöjen on vaikea pysyä
  paikoillaan. Voitte tanssia, jos todistatte, että tanssi on jaloa.
  Nuoret liikahtivat kaikki paikoillaan.
  -- Siis, se on todistettava! Ora, mitä te väitätte?
  -- Minun väitökseni on: tanssissa voi kuvastua ihmisen sielu.
  Seurue sävähti.
  -- Pikemmin sieluttomuus, turhamaisuus ja heikkoudet, -- sanoi
  ruustinna äidillisesti.
  -- Tahtoisitteko sanoa turhamaisuudeksi sitä hartauden hengetärtä,
  joka liitelee maalaistuvassa. Tanssijain jalka polkee pyhää tahtia, ja
  ruumis nytkähtelee voiman kömpelyydessä, tottelee sisällisen soinnun
  lakia.
  Taikka loistavan salin lattialla liitelevät sulavapukuiset neidot ja
  nuorukaiset hiljaisen lumoavan soiton tahdissa, hymyillen, hillityin
  liikkein, kuin tuulessa nuokkuvat kukat.
  Taikka itämaisen kulttuurikansan papitar tanssii temppelin pyhäkössä
  lumoavan soiton siivillä. Hänen pukunsa on valkoinen kuin lumi,
  jalkansa puhdasmuotoinen kuin kreikkalaisessa veistoksessa. Kasvoilla
  asuu tuhatvuotisten oppien salaperäinen sielukkaisuus. Hän ei tanssi,
  hän puhuu ruumiinsa liikkeillä, ylistää jumalaansa ihanuudellaan,
  paljastaa kasvojensa loihtuisessa kirkkaudessa sielunsa. Eikö hän
  ole sukukuntansa jaloin kukka, inhimillisesti ihanteellinen sielun
  ja ruumiin sopusointuisuus? -- Puhuja katsoi kaiken aikaa Veronikaa
  silmästä silmään. Veronika unohti ympäristön, omisti jokaisen sanan ja
  huudahti, silmä vielä runoilijan silmässä:
  -- Tanssienkin voi palvella jumalaa, ylistää ijäisyyttä! --
  Se oli iloinen ihastushuuto, ja seurue lujui kuin vauhdin saanut vene
  kivettömälle rannalle, kunnes tuli nykäys. Heidän oma arkiminänsä
  tarttui pohjaan.
  -- Eihän toki, -- sanoi ruustinna ja samalla, seurue veti henkeään
  vapautuen lumouksesta.
  Alma istui erillään ja seurasi tarkoin Veronikan kasvojen ilmettä.
  -- Itse tanssiminen, olkoon se kuinka ihanaa hyvänsä, ei vielä ole
  jumalan ylistämistä, -- sanoi hän, ja kaikki kääntyivät häneen. --
  Minä sanoisin, että papittaren elämän täytyy samalla olla jumalalle
  pyhittymistä puhtaudessa ja kauneuden lakien noudattamisessa.
  Papittaren täytyy tuntea luonnon suuret voimat itsessään ja tahtoa,
  että ne ilmenisivät hänen kauneudessaan ja liikkeissään; silloin vasta
  on hänen tanssimisensa jumalan palvelemista. --
  -- Oh, olisipa se jotakin! Vai tanssien jumalaa palveltaisiin? Ja mitä
  herra Ora puhui kansan pyhästä tanssimisesta, on kaikkea muuta, vaan ei
  pyhää. Kaikki tämä uudenaikaisuus tulee vaan siitä, että paremmatkin.
  ihmiset tekevät itsensä tykö ja menevät kaikenlaisiin seuroihin ja
  raittiuksiin ja työväenyhdistyksiin. Sen minä vaan sanon, että minä
  haen aina itseäni ylhäisempien seuraa. Niin minä teen! -- Puhuja oli
  Karénin rouvan tuttava kaupungista ja puhui ruotsin voittoisesti.
  -- Voi sinua, Erika parka, et sinä nyt oikein asiaa käsitä, -- sanoi
  rouva Karén. -- Eihän nyt enää ole parempia eikä ylhäisempiä ihmisiä,
  kaikki ovat yhdenvertaisia. Siinä vaan on ero, kuka tulee enemmän
  huomatuksi ja sanomalehdissä ylistetyksi. Ja sitä varten täytyy
  sivistää kansaa ja parantaa maailmaa, että kuuluisaksi tulisi.
  -- Olisi hauska kuulla, mitä neiti Borg tähän sanoo? -- sanoi
  kaupunkilainen.
  -- Mitä minä siihen sanoisin? Se on elämän karua proosaa. Kai
  ne maailman parantajat ja sanomalehdet ovat hiukan kiusallisia
  yhteiskunnan kilpikonnille. Ne kun nykivät konnaparkoja päästä ja
  jaloista.
  -- Olisi hauska tietää, keitä ne konnat ovat? -- kysyi ruustinna
  viattomasti.
  -- Minä olen hyvin suvaitsevainen ja luen heidän joukkoonsa ainoastaan
  isänmaan petturit, viina- ja olutpatruunat. -- -- --
  Ruustinna polki Alman jalkaa; silloin Alma vasta huomasi, että rouva
  Karén oli harmaa kasvoiltaan, ja keskeytti.
  -- Huomaan joutuneeni väärään seuraan. Neiti Borg näyttää olevan
  täysverinen sosialisti, ja sellaisia minä mieluummin kartan. -- Hän
  nousi arvokkaasti ja sanoi emännälle hyvästi. Rolf seurasi äitiään.
  -- Oliko hän viinapatruunan rouva? Sitä en tiennyt, -- sanoi Alma.
  Seurueessa oli syttynyt vihamielisyyttä Almaa kohtaan. Keskustelu
  laukesi ja sivuhuoneesta kuului herrojen väittelyä.
  -- Sen vaan saatte nähdä, että meidänkin kulmalla on välttämätöntä
  saada oma äänenkannattaja. Nuo suunpieksijät tuolla raittius- ja
  työväenyhdistyksissä hyppivät nokalle, -- sanoi Karén.
  -- Luuleeko veli, että me täällä kaipaisimme kynäsankareita? -- sanoi
  tehtailija Marck. -- Sanomista luen päivän uutisia ja politiikkaa,
  mutta tehtaani hoidan itse.
  -- Tsaa, tsaa, tehtaani minäkin hoidan, mutta kun opinjooni käy
  vastaan, on se pirun paha seikka.
  -- Kyllä Karén on oikeassa, -- puuttui kaupunkilainen sahanomistaja
  puheeseen. -- Rahvas rääkyy ja soittaa suutaan meitä vastaan. Lyötäköön