Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 02

Sinä tahdoit mennä aidan toiselle puolelle, mutta siihen emme
saaneet lupaa. Eräänä iltana kysyi äitisi:
-- Voitko sinä käsittää, miksi Veronika rukoilee, että pappa ja
mamma tulisivat köyhiksi?
Sinä pääsit. Te katselitte toisianne sormet suussa ja silmät
pyöreinä. He tulivat kaikki, tarttuivat käsiisi ja hypistelivät
vaatteitasi. Sinä peitit kasvosi minun hameisiini ja tahdoit pois.
Olit jo suuri, kun kerran palasit joululomalta kouluun. Kotoa
lähtiessäsi olit kuullut tehtaan mökissä huudettavan: -- Tulkaa
apuun, se tappaa! -- Sinä tartuit ajurin käsivarteen ja vaadit: --
Menkää apuun, menkää! -- Hän sanoi: -- Juopuneet siellä räyhäävät,
-- eikä hän mennyt. Sinä itkit ja vapisit etkä saanut rauhaa,
ennenkuin kotoa sähkötettiin, ettei ketään oltu tapettu.
Sinä sanot pelkääväsi ja kammoavasi omaa väkeänne ja kysyt, mitä
tehdä. Et viihdy, et voi hengittää kotiseudun ilmaa. Et tunne
siellä muita kuin pappilaiset ja viinanpolttajan. Olet käynyt
koulusi täällä pääkaupungissa ja lupa-ajat ollut kylpylaitoksissa.
Onko kumma, ettet viihdy?
Lapsi parka, minun käy sinua sääli. Sinä astut taas hennon paljaan
jalkasi karkeaan hiekkaan. Sinä itket.
Tulen pian teille, ehkä saamme valkeutta asiaan. Vanha
hengenheimolaisesi
Alma.
Veronika haki kiireesti paperia ja alkoi kirjoittaa:
Vanha tukeni!
Jospa sinä tietäisit! Minä vapisen vaaniessani valon välähdystä
ja polttava kaipaus kuluttaa voimiani. Minä luen kaikkea, mitä
käsiini sattuu, etsin kirjoista valoa, heitän ne pettyneenä pois.
Minä katselen kaikkia ihmisiä ja arvailen: mitähän tuo elämästä
tietää? En voi keltään kysyä, sillä sen salaisuuden, jota odotan,
täytyy tulla ilmestyksen tavoin. Sen täytyy tulla sielusta minun
sieluuni, elämästä, luonnosta. Sen täytyy näkyä ja tuntua. Minä en
uskalla kysyä. Ihmisten sielut ovat mustia ja tuskaisia kuin minun.
He vastaisivat katkerasti, tappaisivat haluni elämää voittamaan.
Ja se halu on, tunnen sen, elämääni kalliimpi. Vain harvoin kuulen
valorikkaan sanan. Se veistää vihlaisten sydäntäni ja synnyttää
sellaisen kaipuun kuulla enemmän, etten saa missään rauhaa, olen
tuskassa niinkuin nyt.
Oi, Alma kulta, tule pian tänne; minä kaipaan kiihkeästi
sinua! Olen täällä kuin juhannuskoivu pistettynä oven eteen
juhlan kunniaksi. En tunne kasvavani, en viihtyväni. Miksi he
istuttivatkin minut maailman metsään, kun aikoivat vaan oman
puiston kaunistukseksi?
Pulmusi.
Veronika vei itse kirjeen postiin soutaen pitkän mutkan asemalle,
päästäkseen kulkemasta tehtaan editse ja työväen asunnoitten sivutse.
Hän ei sietänyt nähdä noita matalia, toistensa kylkeen ahdettuja
tehtaalaisasuntoja. Ihmisten katseet siellä piinasivat, tarttuivat
vaatteisiin ja pistelivät.
* * * * *
Viikolla tuli Alman kirje. -- Mamma, -- huusi Veronika, -- huomenna
Alma tulee!
Rouva Marck oli keski-ikäinen, ryhdikäs nainen, tukka ohimoilta
hiukan harmaa, kasvot vakavat. Hänen sielunsa oli kaikilta, hänen
tyttäreltäänkin, tarkoin suljettu salaisuus. Jos hän kärsi, niin
ei siitä kukaan tiennyt; jos hän iloitsi, ei hän sitä mitenkään
osoittanut. Toisinaan liiti kylmä hymy hänen kasvoillaan vierasta
tervehtiessä tai kohteliaasti keskustellessa. Hänen talonsa oli
mallikelpoinen joka hetki.
-- Minä sain jo eilen kortin.
-- Etkä sanonut minulle mitään, mamma!
-- Saathan sen kyllä aikanasi nähdä.
-- Jospa minä olisin puoleksikaan niin järkevä kuin sinä, mamma.
-- Kukin kohdallansa, -- sanoi äiti sulkiessaan ruokasalin kaapin.
-- Ei, mamma, en minä vaan voisi tyytyä itseeni sellaisena kuin nyt
olen. En tahtoisi elää päivääkään, ellen varmaan tietäisi, että elämäni
tulee muuttumaan tykkänään! -- huudahti Veronika ja hämmästyi itsekin
omaa varmuuttaan ja kiihtymystään.
-- Sinä olet koko lailla hermostunut. Istut liian paljon mietteissäsi
ja kudot turhia haaveita. Olisin jo luullut kodistuneesi ja kasvaneesi
kiinni tänne. Etkö tahtoisi ryhtyä johonkin työhön? Ehkä hoitaisit
taloutta?
-- Ei, mamma kulta, säästä minua, se on kauhuni!--
-- Puutarhaa -- --?
-- Siellähän on puutarhuri.
-- Ehkä sinä sentään neuvottelisit hänen kanssaan, toisit kukkia
huoneisiin, valitsisit mieluisiasi?
-- En minä, jos suinkin pääsen!
-- Mikä tästä lopuksi tulee? Jos tahdot viihtyä, niin työ on ainoa
keino. -- -- --
-- Sinä olet oikeassa, aina oikeassa, ja minä väärässä -- -- -- aina
väärässä! -- huusi Veronika toisesta huoneesta hermostuneesti.
-- Tahtoisitko auttaa minua hiukan ja mennä käskemään huomisillaksi
pappilaisia meille!
-- Kiitos, mamma, sinä olet sentään älykäs ja keksit hyvän keinon,
millä tuo inhottava sanakopu vältetään!
* * * * *
Lähestyessään pappilaa Veronika kuuli tanssin säveliä salin avoimesta
ovesta ja näki ihmisiä parvekkeella. Ylimmällä portaalla istui Heikki,
lääkäriksi aikova papin poika, ja alempana vanha Homperi, joka
toimitti pieniä puusepäntöitä silloin tällöin ja Kruunu-Anna, koko
Hallimajan oikea käsi surussa ja ilossa. Hän oli viisas muija, osasi
pukea morsiamia ja ruumiita, parantaa sairaita ja opettaa terveitä.
Ammatiltaan hän oli ompelija.
Rovasti istui nojatuolissa sanomia lukien ja rovastinna kasteli kukkia.
Salista kuului iloista naurua ja tanssin askeleita.
-- Niin ne herrasväet elävät kuin taivaassa joka päivä, -- sanoi
Kruunu-Anna, kun Veronika oli asettunut istumaan.
-- Ei niillä muuta taivasta sitte olekaan, -- sanoi Heikki heittäen
lyhyeksi palaneen paperossinsa alas pihaan.
-- Älä nyt jaarittele, -- sanoi rovasti.
-- Jaarittelenko minä, eihän niillä ole taivasta! -- intti Heikki.
-- Vai ei taivasta, siihen toiseen paikkaanko he kaikki menevät? --
kysyi Kruunu-Anna viekas hymy suupielissä.
-- Eihän niillä ole sitä toistakaan paikkaa, -- selitti Heikki.
-- Minnekä ne sitte joutuvat? Sinnekö haatekseen? Pastori on sanonut,
että sinne otetaan vaan kastamattomat lapset, -- puhui Kruunu-Anna.
-- Kylhää herrasväk' aina eteensä kattoo, niin se sano vankilan
opettajakii, kun nähkääs olen ollu siell' niin monta löysiä, että yksi
vaa sillee puuttuu ja sitte jään sinne tykkänää, -- sanoi Homperi.
-- Sinnekö vankilaan? -- kysyi Veronika kummissaan miehen
avomielisyydestä. Homperi ei sitä kuullut, vaan jatkoi:
-- Niin se tuota minua pelotti, kun minä sanoin vuolen päästä tulevani
takasi, että kun se vankilan portti min takaallain viimeist' kertaa
kiin' louskahtaa, niin samall' louskahtaa kiin' taivaan portti. Niin
minä, tota noin, menin papin puheille tielustamaan, kuinka sen asian
laita olis.
-- Mitä se sanoi? -- huusi Heikki.
-- Se sano, että kyll se taivaanportti aina auki on, kun vaa katuu. Ja
lupasinhaa minä katua, kunhaa vaa olsin saanu tulla vankilaa takasi.
-- Oliko se olo siellä niin herkkua? -- kysyi Kruunu-Anna.
-- Aina parempaa, kun näin maantiellä. No, niin se opettaja sitte sano,
että kylhää pappi luvata voi. Mutta voishaa tot sattuu, ettei taivast'
olekaan.
-- Aijai, niitä jumalattomia, vai ei enää taivastakaa, -- siunaili
Kruunu-Anna. -- Sepä se, kun on tarpeekseen saanut maistaa elämän
makeutta, niin miltäpä se enää taivaissa maistuisi.
Rovasti katsoi sivulta poikaansa ja sanoi ruotsiksi: -- Koeta nyt edes
valita ihmiset, kelle puhut, eläkä eukoille jumalattomuuttasi tyrkytä.
-- Se nyt on merkillistä, ettei saisi puhua asioista, joita joka
nulikkakin nykyään pohtii! -- huudahti Heikki. Hän ja rovasti olivat
niin perin toistensa näköiset, ettei Veronika voinut olla naurahtamatta
verratessaan isää ja poikaa toisiinsa. Kummallakin oli vaalea
pystytukka, jonka läpi kuulsi punainen päänahka. Isän kookas vartalo
oli vaan turpeampi kuin pojan ja papin mustassa takissa arvokas.
Rovasti keräsi lehtensä, murahti jotakin ja meni kansliaan. Ruustinna
oli pujahtanut askareisiinsa jo ennen.
Homperi nauraa hihitti ja jatkoi puhettaan. -- Niin se opettaja sitte
viel' sano, että herrasväki ei huoli taivaast'. Ja minä olen kans'
ajatellu, että koskei siit herrasväki huoli, ei se mahla olla hyvä
paikka.
-- Sus siunatkoon tuota vanhaa syntistä raatoa, kun pilkkaa kaikkein
pyhimpää! -- Kruunu-Anna oli saanut kyllikseen ja lähti ruustinnaa
hakemaan.
-- Oletko sinäkin, Heikki, aivan uskoton? -- kysyi Veronika.
-- Uskotko sinä itse?
-- Uskon kai.
-- Ahaa, jopa tuli "kai"!
-- Niin, olen kyllä soudellut uskonnollisten tunneaaltojen laakeilla
harjoilla, -- selitti Veronika tahallaan käyttäen korusanoja.
-- Siis uskonut ja uskova?
-- Miksi en uskoisi? Mitään väärää taikka loukkaavaa itse totuuteenkaan
nähden ei siinä voi olla. Luultavasti sinäkin uskot, vaikka on niin
pirteätä olla toisenlainen ja omintakeinen muitten rinnalla. --
-- Minä en usko mitään, mitä ei järkeni käsitä, vaikka tunnenkin, että
maailmani siten supistuu surkean pieneksi.
-- Olet perin rehellinen, -- sanoi Veronika katsellen Heikkiä suurin
mustin silmin.
-- Niin on aikomus.
-- En minäkään Jumalaa käsitä ja jos käsittäisin, lakkaisi Hän kaiketi
olemasta kyllin suuri. -- Veronikan äänessä oli surunvoittoinen, vakava
sointu. Heikki vaikeni pidellen kelloaan.
-- Kaikki on määrättyä, luonnonlakien mukaista, me emme voi niistä
poiketa. Sanottakoon sitä luonnon voimaa jumalaksi tai luonnonlaiksi,
asia on sama. Ihminen ei ole vapaa sielu eikä ikuinen ruumiiton henki,
enempää kuin mikään muukaan luonnossa.
Heikin tätä sanoessa kiinnitti Veronika häneen tuskaisen, ihmettelevän
katseen ja poskille vierähti kirkas kyynel. Heikki ei mitään huomannut;
hän piteli ja katseli kelloa puhuessaan. -- Kaikki elo kehittyy
elollisesta luonnosta, mutta elo on eri ihmisissä hetkellistä, ei
jatkuvaa. Tämä tapahtuu kaikki määrättyjen sääntöjen mukaisesti, mikään
ei jää sattuman varaan, jokainen poikkeaminen on kiertotietä luontoon,
se on: järjestykseen palaamista. Tämä järjestys on se voima, jota me
palvelemme jumalana.
Veronika ei tahtonut näyttää, kuinka tuskaisen vaikutuksen Heikin sanat
häneen tekivät. Hän meni tyttöjen luo saliin.
-- Veronika kulta, kuinka sinä olit kiltti kun tulit. Mutta nyt
et saa olla juhlallinen! -- rupatti toinen tytöistä ja tarttui
hänen käsivarteensa ja valloitti hänet pikkutytön kissamaisella
leikillisyydellä. Toinen sisar soitti hyvin, eli ainaisessa laulun
hyminässä, oli samoin kuin edellinenkin pehmoinen, valkea kissa. Silmät
suuret, hiukan vihertävät, iho valkea ja pehmeä, ohuilla huulilla
ainainen väreily. Häntä piti hyväillä, puhua hänelle hauskoista
asioista ja laulaa, yhtyä yhä uusiin ja uusiin liverryksiin.
Veronika väsyi pian sisarusten meluun ja lähti kotiin. Maantiellä
astuessaan soi korvissa yhä pappilassa laulettu sävel:
Kun liekki leimahtaa,
sen alla hehku on,
on sydän rauhaton.
Taivas oli pilvetön, ja kiuru lauloi, nousi yhä korkeammalle. Sävelet
tulivat puhtaina ja eheinä vahvasta pikku kurkusta. Veronika istui
Kivistömäelle ja antautui laululle. Miksi kiuru laulaa? Ihmisillekö,
luonnolleko vaiko oman elämänsä tunnosta? Vai siksikö, että sen on
pakko laulaa, ilman vapaata valintaa? Se ei voi olla laulamatta, enkä
minä voi olla miettimättä.
Heikin sanat, oma valonkaipuu, levottomuus, kaikki syöksyi herkkää
tunnetta kuohuttamaan. Sydäntä pakotti, rintaa ahdisti, ja kyyneleet
putoilivat, ensin kaksitellen, sitten virtana valuen. Hän itki omaa
mitättömyyttään, omien tuskiensa pakkoa, itki itkeäksensä. Maailma oli
kurja ja matala, ahdas ja tuskaa täynnä. -- Miksi minun sitte pitää
ajatella, kun ei sillä ole mitään tarkoitusta. Mutta sillä on, on
varmaan. Minun tuskanikin on suloista, ja elämä on itkemisen arvoista!
Olkoon Jumala tai ei, minä elän, ja elämä on riemua, tuskanikin on
nautintoa. Olkoon kaikki määrättyä pakkoa, minä _tunnen olevani vapaa._
Rajani ovat niin laajat, etten voi niitä saavuttaa, ja ne siirtyvät
elämäni edellä yhä kauemmaksi, laajemmiksi, ja ijäisyyden, täytyy olla
kohtaloni! -- Kyyneleet kuivuivat, ja silmät loistivat sisällisestä
riemusta. Hän katseli sattumalta ruohoa maassa istuessaan, näki lyhyen
heinän juurella mullassa liikkuvaa eloa; tuhansittain liikkui siinä
hiljaista, äänetöntä eloa. Kaikilla oli oma määränsä, kullakin tiensä.
Veronika katsoi puita, pensaita, järveä, maisemaa edessään. Hän oli
nähnyt nuo kaikki ennen -- -- ei, nyt vasta hän ne näki. Nyt niillä oli
oma olemuksensa, samoin kuin hänellä itsellään oli, ja hän itse siirtyi
kaikkea tuota lähemmäksi. Ne olivat hänen elämänkumppaniaan. Iloisena
hän nousi maasta. -- Nyt on uusi akkuna elämässäni, sitä en anna tukkia.
Kotiin päästyään hän kuumissaan työnsi akkunansa auki, heittihe
lattialle pitkäkseen ja pujotti kädet pään alle. -- Nyt saatte tulla
mietteet, kaikki syvät ja matalat, hyvät ja pahat. -- Mutta ne eivät
tulleetkaan, pakenivat, lymysivät ja hymyilivät hänelle, ravistellen
miettiviä päitään.
* * * * *
Veronika meni seuraavana päivänä asemalle Almaa vastaan.
-- Oletpa sinä aikavustunut! -- huusi Alma heti hänet nähtyään.
-- Minulla on niin paljon kimpsuja. Parasta on jättää ne tänne ja
lähettää noutamaan. No, pulmuseni, annappas nyt, kun katson sinua!
-- Alma heitti kätensä Veronikan olalle. Se oli tavallinen hyväily
heidän kesken. -- Ohoh, en minä enää ole sinua pitempi. Entäs silmät?
Kas, tuohon kuoppaan silmäkulmaan on tullut mustuutta. Se tietää
miettimistä. Jaa, jaa, aika tulee, lapsukaiseni.
Alma muistutti hiukan rouva Marckia, oli tumma ja äänessä sama sointu.
Muutamat pään nykäykset myöskin muistuttivat. Heidän erilainen elämänsä
ja aivan vastakkaiset luonteensa olivat antaneet kummallekin leimansa.
Eveliina rouva liikkui aina omassa tunnetussa piirissään, teki
määrättyä työtään omassa kodissaan, piteli runsain käsin suurta
omaisuutta. Hänen olennossaan oli kaikki varmaa, tukevaa, hiukan
hallitsevaa. Hän ei koskaan tinkinyt itseltään, päätti ja teki, ja
päätös oli aina kohtuullisessa sopusoinnussa ympäristön, tarkoituksen
ja mahdollisuuden kanssa. Työ tehtiin muitten huomaamatta, ihan kuin
itsestään, onnistui aina. Tekijät eivät siitä saaneet emännältään edes
hyväksymisen hymyä. Se piti niin tehtämän, siinä kaikki.
Hänen nuorempi sisarensa, Alma Borg, oli vilkas, mielialojensa
vallassa, matkusteli paljon, tutustui helposti ihmisiin ja solmi
ystävyyden liittoja. Vaikka hänellä oli ystäviä "kaikissa maan
äärissä", niinkuin hän itse sanoi, eivät hänen liittonsa silti lämmön
puutetta kituneet. Laajassa kirje vaihdossaan hän osasi asettua
heidän kannalleen. Hänen tuntehikas ja herkkä sielunsa kuvasti
ystävien ominaisuudet, loihti esiin parhaimmat puolet, herätti omalla
sytyttävällä vilkkaudellaan heidän toimintahaluansa. Sen hän suuntasi
omien aatteittensa puitteisiin, opasti ja neuvoi, elähytti rikkaalla
olennollaan ja piti ystävät lämpöisinä.
Hänen tarvitsi vaan katsoa toiseen, sanoa pari sanaa. Ne koskivat
arinta ja pyhintä sielussa. Hän teki sen suorasti ja luonnollisesti,
antoi haaveillekin todellisuuden leiman, loihti ne eläviksi ja
mahdollisiksi. Näin hän veti ihmiset omien sielujensa loukosta päivän
valoon, käänteli ja katseli, mihin mikin kelpaisi, ja pani työhön.
Vastalahjaksi hän usein sai noiden sielujen ensimmäisen rakkauden,
ihmisen kauneimman ja arimman tunteen, joka syttyy sille, ken voi sen
melkein väkisin omalla taiallaan anastaa.
-- Tunnetko sinä Hely Hallimajaa? -- kysyi Alma.
-- Ainoastaan nimeltä, ja se sointuu kuin olisi hän meidän
herttuattaremme.
-- Kyllä hän onkin. -- Olen kutsunut hänet luokseni illaksi.
-- Lupasiko hän?
-- Riemulla, kertoi olevansa ihastunut teidän Talvelaanne. Se on hänen
lapsuutensa satulinna.
Veronika katsoi kummastuen Almaan.
-- Aivan niin, -- nyökkäsi Alma. -- Onhan se hyvin luonnollista, jos
sellainen linna olisi sattunut minun kotini läheisyyteen, olisin ihan
varmaan tehnyt siitä ihanteitteni majan.
-- Tänä iltana tulee meille vieraita. Mamma oli käskenyt ennenkuin
tiesi sinun tulostasi. Olet kai hyvin väsynyt.
-- Olenhan minä. Kuinka teillä jaksetaan?
-- Mamma on aina terve, sen sinä tiedät; pappa aina työssä tai
matkoilla. Tänään hän tuli aamujunalla kotiin.
-- Jaa, jaa.
He astuivat tehtaan editse, ja työstä tuleva työväki tervehti heitä.
-- Tahtoisitko olla heidän sijassaan?
-- En, sanoi Veronika varmasti. -- Minä kammoan heitä!
-- Uskotko olevasi korkeammalla heitä?
-- Tietysti minä olen.
-- Oletko ihan varma siitä?
-- Olen.
-- Millä voit sen todistaa? Ethän edes tunne heidän elämäänsä. Et
tiedä, kuinka kestäisit kohtalosi, jos kaikki ulkonainen etusi sinulta
riistettäisiin. Täytyyhän sinun myöntää, että etevämmyytesi on sen
varassa.
-- Sitä en minä myönnä. -- Veronika irroitti käsivartensa Almasta ja
heitti uhmaten päätään.
-- Oletpa sinä varma itsestäsi. -- Alman kasvonpiirteet veltostuivat,
ja viivat suupielissä syvenivät.
-- Etkö sinä tunne mitään velvollisuuksia ja suhteita näihin tehtaan
ihmisiin? Ovatko he aivan vieraita sinulle? -- kysyi Alma.
-- Mitenkä minä voisin tuntea muita suhteita kuin outoa kammoa? Olenhan
aina oppinut pitämään heitä vieraina, toisena rotuna, ala-arvoisina
itseeni nähden.
-- Voit olla oikeassa.
-- Alma, sinä näytät niin surulliselta. Koskeeko se sinuun? Sano,
olenko mielestäsi sydämetön? -- Veronika tarttui uudestaan Alman
käsivarteen.
-- Olet vielä nuori ja itsekäs. Et voi tietää mitään elämästä etkä
tajua, mitä on köyhyys.
-- Ihminen ei saa olla köyhä. Pitää olla niin vahva ja suuri,
ettei tarvitse nähdä nälkää, eikä asua tuollaisissa hökkeleissä ja
liejulätäköissä, mitä tuo rakennusten rytäkkö tuossa on. Minä en sille
mitään voi, etten heitä sääli, vaan halveksin!
-- Kuule! Etkö sinä tahtoisi sanoa heille itselleen tuota, mitä nyt
sanoit?
-- Sinä olet suuremmoinen, Alma! Minäkö rupeaisin heitä herättämään,
isäni työväkeä?
-- Se olisi itsellesi elämän koulua. --
-- Voi, ei! Täällä on niin ahdasta ja tukehuttavaa, en jaksa mitään
nähdä enkä kuulla. Minä tahtoisin pois muualle oppimaan ja lukemaan.
-- Jaa, jaa. Se on välttämätöntä. Kas, tässähän sitä jo ollaan. Kiitos,
lapsi, että tulit vastaan. Teki oikein hyvää saada sinut taas elävänä
ja pyristelevänä syliini. -- Alma heitti taas käsivartensa Veronikan
olalle Talvelan portilla. -- Sinun sydämesi tykkii, seppo siellä takoo
uutta salaperäistä ihmettä. Syksy tulee pian, ja silloin tulet minun
luokseni lukemaan yliopistossa.
Veronika nojautui luottavasti vanhaan ystäväänsä, tunsi levollisen
sydämen lyönnin ja suli itsekin turvallisuuden ja hyvän tuntoon.
Eveliina rouva tervehti sisartaan levollisesti kuin olisi eilen hänet
viimeksi nähnyt, mutta Alman silmä hiukan kastui.
-- Tämä on sentään suuri palanen minusta, tämä Talvela. Tänne tulen
halusta ja lähden pakosta.
-- Tervetuloa! -- huusi ruokasalista miehen iloinen ääni. -- Kas, nyt
vasta meille kesä tuli, kun sinä tulit, muuttolintu! -- Hän ojensi
molemmat kätensä Almalle.
Tehtailija Marckin kookas, harteva vartalo, suuret, tummat silmät,
musta tukka ja voimakas leuka puhuivat miehen tarmosta ja muistuttivat
hänen saksalaista syntyperäänsä. Hän oli kotoisin läheisestä
tehdaskaupungista, saksalaisen tehtaanisännöitsijän poika, Suomessa
kasvatettu, mutta ulkomaalla saanut ammattisivistyksensä. Jo aivan
nuorena insinöörinä hän oli alkanut uransa paperitehtaan johtajana.
Hallinkoski, jonka kautta pohjoisesta päin tuleva vesi ahtautui
virraksi ja laski pienen harjanteen poikki koskena toiseen veteen,
oli Hallimajan talosta myyty, ja siihen oli rakennettu saha. Tämän
sahan insinööri Marck osti ja laajensi sen sekä rakensi sen yhteyteen
massatehtaan. Pääomaa hän sai isältään ja osaksi vaimonsa, rikkaan
Eveliina Borgin kautta. Sittemmin, kun syntyi riitoja työväen kanssa,
hän oli muodostanut liikkeestä osakeyhtiön, joten hänen suorat välinsä
työväkeen muodollisesti lakkasivat ja hän esiintyi vain yhtiön
edustajana.
Hän vaati väeltään ehdotonta järjestystä, piti muukalaisia työnjohtajia
ja pysyi itse vieraana työväelleen.
Isän jyrkät piirteet olivat tyttäressä muodostuneet viehättäväksi
säännöllisyydeksi. Leveää otsaa varjosti mustan tukan runsaat poimut,
mutta ilmeen loivat hänen kasvoilleen tummat, älykkäät ja hiukan
surunvoittoiset silmät. Hänen verenalansa, suomalaiselta äidiltä
peritty, oli vaaleampi kuin isän, ja suun ympärillä oli hellä, suloinen
piirre. Silmien surunvoittoisuutta ja suun hellyyttä laimensi hiukan
leveä, voimakas leuka. Voiman tunne olikin sekä isän että tyttären
kasvoissa tuntuvin ilme. Se saattoi muuttua iloksi, hellyydeksi,
haaveiluksi, vihaksi, suruksi: aina oli siinä tuo sama voiman leima.
-- Paha kyllä, sinua ei saa kauan pitää. Tulet ja tuot raittiin
tuulahduksen mukanasi, mutta pian menet, ja mentyäsi tuntuu täällä
kahta ahtaammalta, -- jatkoi Marck.
-- Henrik, sinä olet lievimmin sanoen -- ritarillinen! -- huudahti
Alma. Alma meni omaan huoneeseensa yläkertaan, jossa vierashuoneet
olivat, peseytymään ja lepäämään. Hän heräsi soittoon alhaalla ja
riensi sinne. Salin ovella hän tapasi muodikkaasti puetun nuoren
miehen, joka tuttavallisesti ojensi hänelle kättään ja kiskasi rillit
nenältään ollakseen kohtelias.
-- Kas, Ora, täälläkö tekin -- -- --?
Ora kumarsi moitteettoman sulavasti kuin salonkimies. -- Täällähän minä
asun, -- sanoi hän likistäen rillit sirittäviin silmiinsä.
-- Täälläkö Talvelassa?
-- Ei, isäni oli täällä ennen pappina, ja äitini asuu vieläkin, on
rakentanut oman Lepolan.
-- Jossa tekin lepäilette. Kuka tämä nuori herra on? -- kysyi Alma
kääntyen Oran toveriin.
-- Ylioppilas Rolf Karén, -- esitteli Ora. Rolf oli hentorakenteinen,
ylen hienosti ja taitavasti puettu nuorukainen, kasvoilla naisellinen
pehmeys, huulet turpeat, hiukan veltot.
-- Täällä Hallimajassa on paljon nuoria, näen mä, -- sanoi Alma
tähystäen kukoistavia kasvoja salissa.
-- Nuoria ei täällä ollenkaan olla. Ovat kaikki hurskaita, ajattelevat
omaa autuuttaan, -- sanoi Ora halveksivasti.
-- Teillä ei siis ole heihin vaikutusvaltaa, muuten he ajattelisivat
vain tämän maailman ihanuutta, -- sanoi Alma nauraen.
Kaikkien silmät kääntyivät ovelle. Siellä seisoi Hely Hallimaja. Oran
musta silmäys iski häneen rillien takaa ja seurasi ihaillen tulijaa.
Helyn valkoinen puku poimuili pehmoisena kuin untuvat hänen kauniilla
vartalollaan ja valahteli suorissa, keveissä laskoksissa valkoisille
kengille.
-- Kyyhkynen! -- kuiskasi Ora Rolfin korvaan.
-- Katso silmiä, -- kuiskasi Rolf. Ora likisti rillit nenälleen
hellittämättä katsettaan Helystä, kun tämä astui pöydän luo Veronikan
seurassa. -- Hiivatin kopea, -- kuiskasi Rolf.
-- Hänen silmissään ei paljoa piile verrattuna -- --. Tytöt tulivat
heitä kohti, ja Ora keskeytti lauseensa. Alma kehoitti nuoria
leikkimään.
-- Mitä leikitään? -- kysyi Veronika.
-- Vapaata ajattelemista, -- ehdotti Ora.
-- Väitellään, -- sanoi Heikki liian kovalla äänellä.
-- Aine, aine! -- huudettiin.
-- Kuulkaa, -- sanoi Alma. -- Näen, että tyttöjen on vaikea pysyä
paikoillaan. Voitte tanssia, jos todistatte, että tanssi on jaloa.
Nuoret liikahtivat kaikki paikoillaan.
-- Siis, se on todistettava! Ora, mitä te väitätte?
-- Minun väitökseni on: tanssissa voi kuvastua ihmisen sielu.
Seurue sävähti.
-- Pikemmin sieluttomuus, turhamaisuus ja heikkoudet, -- sanoi
ruustinna äidillisesti.
-- Tahtoisitteko sanoa turhamaisuudeksi sitä hartauden hengetärtä,
joka liitelee maalaistuvassa. Tanssijain jalka polkee pyhää tahtia, ja
ruumis nytkähtelee voiman kömpelyydessä, tottelee sisällisen soinnun
lakia.
Taikka loistavan salin lattialla liitelevät sulavapukuiset neidot ja
nuorukaiset hiljaisen lumoavan soiton tahdissa, hymyillen, hillityin
liikkein, kuin tuulessa nuokkuvat kukat.
Taikka itämaisen kulttuurikansan papitar tanssii temppelin pyhäkössä
lumoavan soiton siivillä. Hänen pukunsa on valkoinen kuin lumi,
jalkansa puhdasmuotoinen kuin kreikkalaisessa veistoksessa. Kasvoilla
asuu tuhatvuotisten oppien salaperäinen sielukkaisuus. Hän ei tanssi,
hän puhuu ruumiinsa liikkeillä, ylistää jumalaansa ihanuudellaan,
paljastaa kasvojensa loihtuisessa kirkkaudessa sielunsa. Eikö hän
ole sukukuntansa jaloin kukka, inhimillisesti ihanteellinen sielun
ja ruumiin sopusointuisuus? -- Puhuja katsoi kaiken aikaa Veronikaa
silmästä silmään. Veronika unohti ympäristön, omisti jokaisen sanan ja
huudahti, silmä vielä runoilijan silmässä:
-- Tanssienkin voi palvella jumalaa, ylistää ijäisyyttä! --
Se oli iloinen ihastushuuto, ja seurue lujui kuin vauhdin saanut vene
kivettömälle rannalle, kunnes tuli nykäys. Heidän oma arkiminänsä
tarttui pohjaan.
-- Eihän toki, -- sanoi ruustinna ja samalla, seurue veti henkeään
vapautuen lumouksesta.
Alma istui erillään ja seurasi tarkoin Veronikan kasvojen ilmettä.
-- Itse tanssiminen, olkoon se kuinka ihanaa hyvänsä, ei vielä ole
jumalan ylistämistä, -- sanoi hän, ja kaikki kääntyivät häneen. --
Minä sanoisin, että papittaren elämän täytyy samalla olla jumalalle
pyhittymistä puhtaudessa ja kauneuden lakien noudattamisessa.
Papittaren täytyy tuntea luonnon suuret voimat itsessään ja tahtoa,
että ne ilmenisivät hänen kauneudessaan ja liikkeissään; silloin vasta
on hänen tanssimisensa jumalan palvelemista. --
-- Oh, olisipa se jotakin! Vai tanssien jumalaa palveltaisiin? Ja mitä
herra Ora puhui kansan pyhästä tanssimisesta, on kaikkea muuta, vaan ei
pyhää. Kaikki tämä uudenaikaisuus tulee vaan siitä, että paremmatkin.
ihmiset tekevät itsensä tykö ja menevät kaikenlaisiin seuroihin ja
raittiuksiin ja työväenyhdistyksiin. Sen minä vaan sanon, että minä
haen aina itseäni ylhäisempien seuraa. Niin minä teen! -- Puhuja oli
Karénin rouvan tuttava kaupungista ja puhui ruotsin voittoisesti.
-- Voi sinua, Erika parka, et sinä nyt oikein asiaa käsitä, -- sanoi
rouva Karén. -- Eihän nyt enää ole parempia eikä ylhäisempiä ihmisiä,
kaikki ovat yhdenvertaisia. Siinä vaan on ero, kuka tulee enemmän
huomatuksi ja sanomalehdissä ylistetyksi. Ja sitä varten täytyy
sivistää kansaa ja parantaa maailmaa, että kuuluisaksi tulisi.
-- Olisi hauska kuulla, mitä neiti Borg tähän sanoo? -- sanoi
kaupunkilainen.
-- Mitä minä siihen sanoisin? Se on elämän karua proosaa. Kai
ne maailman parantajat ja sanomalehdet ovat hiukan kiusallisia
yhteiskunnan kilpikonnille. Ne kun nykivät konnaparkoja päästä ja
jaloista.
-- Olisi hauska tietää, keitä ne konnat ovat? -- kysyi ruustinna
viattomasti.
-- Minä olen hyvin suvaitsevainen ja luen heidän joukkoonsa ainoastaan
isänmaan petturit, viina- ja olutpatruunat. -- -- --
Ruustinna polki Alman jalkaa; silloin Alma vasta huomasi, että rouva
Karén oli harmaa kasvoiltaan, ja keskeytti.
-- Huomaan joutuneeni väärään seuraan. Neiti Borg näyttää olevan
täysverinen sosialisti, ja sellaisia minä mieluummin kartan. -- Hän
nousi arvokkaasti ja sanoi emännälle hyvästi. Rolf seurasi äitiään.
-- Oliko hän viinapatruunan rouva? Sitä en tiennyt, -- sanoi Alma.
Seurueessa oli syttynyt vihamielisyyttä Almaa kohtaan. Keskustelu
laukesi ja sivuhuoneesta kuului herrojen väittelyä.
-- Sen vaan saatte nähdä, että meidänkin kulmalla on välttämätöntä
saada oma äänenkannattaja. Nuo suunpieksijät tuolla raittius- ja
työväenyhdistyksissä hyppivät nokalle, -- sanoi Karén.
-- Luuleeko veli, että me täällä kaipaisimme kynäsankareita? -- sanoi
tehtailija Marck. -- Sanomista luen päivän uutisia ja politiikkaa,
mutta tehtaani hoidan itse.
-- Tsaa, tsaa, tehtaani minäkin hoidan, mutta kun opinjooni käy
vastaan, on se pirun paha seikka.
-- Kyllä Karén on oikeassa, -- puuttui kaupunkilainen sahanomistaja
puheeseen. -- Rahvas rääkyy ja soittaa suutaan meitä vastaan. Lyötäköön