Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 10

Total number of words is 3697
Total number of unique words is 1997
22.5 of words are in the 2000 most common words
32.8 of words are in the 5000 most common words
37.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Eihän se kärsi ollenkaan puhuttavan Karéneistaan. Jos moittii niitä,
niin Melu puolustaa ja suuttuu; jos muuten kysyy, ei vastausta saa.
-- Melu kuuluu auttavan köyhiä.
-- Herra tietää, että kyllä apua tarvitaan. Nälkäkirjat paisuvat,
niinkuin ryökinä näkee, -- sanoi täti, osottaen mustia, pitkiä kirjoja,
mutta samassa hän säpsähti ja katsoi arasti Veronikaan. -- Voi, täti
kulta, kyllä minä arvaan teidän ajatuksenne ja kaikkien noitten
nälkäisten. Te luulette, että pappa voisi kaikki muuttaa, jos hän vaan
tahtoisi, mutta hän ei voi. Tehtaan seisominen ei ole hänen vallassaan.
-- Hän näki kuitenkin tädin kasvojen ilmeestä, etteivät vakuutukset
vähääkään auttaneet. Täti uskoi vahvasti hänen isänsä kaikkivaltiuteen
näissä asioissa, ja Veronikan sydäntä ahdisti se ajatus, että työväki
oli samassa uskossa. Tädin vanhat kädet vapisivat, kun hän selaili
"nälkäkirjojaan" ja koki laskea summia yhteen. -- Mooses näitä aina
selvitteli, mutta kukas minua nyt auttaisi? Silmätkin tekevät kiusaa.
-- Kyllä minä, täti sanoo vaan, mitä on tehtävä. Veronika alkoi laskea
pikkuannoksia yhteen ja sitten piti laskea koko summa, kaikkien
maksettavat. Työtä kesti pari tuntia.
-- Tästähän tulee hirveä summa, yli kymmenen tuhatta!
Täti nyökkäsi. -- Niin minäkin arvelin. Varasto alkaa ollakin lopussa.
-- Luuleeko täti saavansa takaisin?
-- Ei apua aina siinä mielessä anneta.
-- Onko täti rikas?
-- Olen aina ollut niin rikas, että olen voinut auttaa tarvitsevia.
-- Täti on kaiketi auttanut nyt koko omaisuudellaan.
-- Kai Jumala minusta sentään huolen pitää. Veronika ei voinut seista
suorana ja pystypäisenä heikon vanhuksen edessä. Hän painoi päänsä alas
ja jäi hetkeksi miettimään pöydän ääreen.
-- Minä luulen, että jään Hallimajaan kevääseen saakka, eihän siihen
enää kestä kahta kuukautta. En voi nyt olla onnellinen.
-- Enhän minä nyt vaan vanha haaska lie turmellut ryökinän iloa? Ei se
niin ollut tarkotettu.
-- Miks'ei täti sano Veronikaksi?
-- No, vanhan on aina vaikea tottua uusiin tapoihin.
-- Mooseksen vuoksi! -- Veronika tarttui vanhuksen käsiin.
-- Minä nyt olen tällainen vanha haaska ja Veronika ylhäinen ja kaunis.
-- Ei ylhäisempi kuin tätikään, olemme kumpikin ihmisiä. Ja jos siitä
suuruudesta puhutaan, niin lienee täti suurin Hallimajassa.
Täti ei onneksi ymmärtänyt Veronikan koreata puhetta, muuten hän olisi
läimäyttänyt sanoa jotakin leveätä ja sitten taas säikähtänyt ja
muistanut Veronikan ylhäisyyden.
* * * * *
Oli jo pimeä ilta, kun Veronika palasi tädin luota. Ilma kiristyi yhä
ja lumi narisi jalkojen alla. Mökit olivat tiessä kiinni ja akkunoista
voi selvään nähdä huoneisiin. Äkkiä Veronika pysähtyi puhuttelemaan
kahta lasta Manun mökin portilla. Heillä oli ohuet hameet yllään,
jalat paljaina, helmoihin käärittyinä ja pellavatukka roikkui silmillä
suorissa suortuvissa.
-- Palelluttehan te, menkää sisään! -- Lapset tuijottivat Veronikaa
kuin ilmestystä ja lakkasivat itkemästä, mutta kumpikaan ei liikahtanut.
-- Menkää sisään, lapset! -- uudisti Veronika.
-- Isä lyö, -- sanoi isompi tyttö. Veronika ummisti silmänsä, näki
hengessään laajatakkisen miehen, kiiluvat silmät ja välkehtivän puukon
kohollaan, mutta hän karkoitti ruumiillisen pelon, tarttui tyttöjen
käteen ja vei sisään. Huone oli puoleksi pimeä sammuvan lieden
valossa. Pöydän luona seisoi "ulkotyöväen naisten komitean jäsen" ja
penkillä äidin vieressä kaksi ahnasta tyttöä särpien kaljaa. Leveässä
puusängyssä loikoi mies ja hänen väljä takkinsa retkotti tuolin
selustalla hihat rentoina kuin koivet nyljetyssä raavaannahassa.
-- Lapset paleltuvat ulkona, tuon heidät sisään, -- sanoi Veronika.
Miehen pää kääntyi tyynyllä ja veristävät silmät murjottivat. Hän nousi
istumaan tuijottaen Veronikaa kuin unihaamua.
-- Lapsenne paleltuvat ulkona, -- sanoi Veronika jälleen. Tytöt
hiipivät kyyryisinä uunin eteen kuin kissat pakkasilmalla, kurottivat
kontistuneet kätensä kohti uunin lämpöä ja kyykkysillään muuttivat
jalkojaan yhä lähemmäksi uunia, pellavapäät yhdessä ja pienet ruumiit
väristyksessä.
-- Minä lähetän heille vaatteita, -- sanoi Veronika lähestyessään ovea.
-- Ei ole tarvis almuja, -- sanoi Manu. Nainen pöydän luona liikahti.
-- Vai ei tarvis? Kyllä vaan kelpaa ottaa, kun annetaan. Niin se Manu
aina kojeilee, että ei almuja. Mitä almuja ne on? Jos rikas antaa, niin
antaa se omaamme, joka meille kuuluu. -- Veronika hymähti. -- Niin
juuri. Lämpöiset vaatteet kuuluvat paleleville lapsille, olkoon ne
kenen tahansa antamat.
-- Sen minä vaan sanon, ettei enkelintekijöillä ole meille mitään
asiaa! -- sanoi Manu uskaltamatta kuitenkaan katsoa Veronikaan.
-- Niin te sanotte, vaikka toisin tiedätte ja tiedätte vielä erään
toisenkin asian, joka on jäänyt kohtalon rangaistavaksi. --
Liesi leimahteli viimeisiään kuin sammuva kynttilä ja valaisi Veronikan
leimuavan katseen ja rohkean ryhdin.
-- Kyllähän sen tiedän ja tiedän senkin, että minä olen sellainen
käsi, jolla kohtalo syyllisiä rankaisee. -- Manun viha iski säkeninä
silmistä, terästi juovaiset kasvot ja suoristi rennot jäsenet. Hän
kasvoi sisällisestä voimasta.
-- Kosto on huono rakentaja!
-- Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla. Tyrannit pois! -- Mies
puristi nyrkkiään.
-- Minä sanon: teitä autetaan rauhalliseen kehitykseen, rauhan
keinoilla, vaikka miten vastustaisitte. Hyvästi!
Veronika juoksi kiihtyneenä kotiinsa. Hän sulki silmänsä ja kuunteli
sydämensä rajua lyöntiä: "Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla!"
-- kaikui yhä hänen tajunnassaan, ja Manun uhkaava nyrkki, palavat
silmät ja leveä, paidanviilekkeestä paistava rinta ilmestyi elävänä
hänen suljettujen silmäinsä eteen. Hän haki isänsä.
-- Minä en voi mennä Mooseksen luo ennen kevättä.
-- Sinä olet kiihtynyt. Mikä nyt?
-- Ei ole vaaraa, itsekkäistä syistä tahdon jättää kevääksi, silloin
kaikki hymyilee, nyt on niin kylmä. Teillekin tulisi täällä ikävä.
Marck katsoi tytärtään pitkään ja Veronika vältti hänen katsettaan.
-- Kyllähän minä mieluimmin soisin, että häät lykättäisiin kevääseen.
Asia oli siis päätetty ja Veronika kirjoitti Moosekselle.
Rakas Mooses.
Kirjeesi sai minut epätoivoon ja tuskaan, tunsin voimattomuuteni
ja taivuin tekemään sellaista, mitä en olisi luullut voivani
tehdä, vetoamaan isäni myötätuntoon, ja hän piti sen kai
viittauksena siihen, mitä hänelle syksyllä tein. Sinä et tiedä,
kuinka suuremmoinen ja arka hän on tällaisissa asioissa. Meillä
on ollut kireät välit viime aikoina minun puuhieni vuoksi
lastenhoitolassa, työväenmajojen puhdistamisissa ja siitä, että
antaudun liian läheisiin väleihin heidän kanssaan, josta olen
sinulle jo kirjoittanut. Mutta kun hän sanansa antoi, antoi hän
sen täydestä sydämestä: siksi hän hämmästyi ja näytti epäilevän,
kun äsken hänelle ilmoitin tahtovani siirtää häät kevääksi.
Ajatteles, me voisimme nyt aivan pian tavata toisemme! Minä olin
voitonvarma, onnellinen, elämä oli ihanaa, kun lähdin Härmälän
tädille ilmoittamaan asiamme. Ihmiset tiellä katsoivat minua ja
hymyilivät. Ajatteles, he näkivät, että olin onnellinen! Tulin
tädin luo, sinun vanhan, suuren tätisi luo. Hän laski vaivalla
yhteen "nälkäkirjojen" summia ja niistä sain minä karttumaan yli
kymmenen tuhatta eli kaikki, mitä täti omistaa. Täällä nähdään
puutetta, tehtaat seisovat, työväki katkeroittuu, juo ja räyhää.
Karén ei sulje kapakkaansa, vaan vainoo Ruhalaa siksi, että hän on
ottanut osaa mielenosoituksiin. Työväentalolla lietsotaan vihaa,
ja seurahuoneella tanssii nuoriso Vetehisen polskaa. Työväen
lehdet haukkuvat minua enkelintekijäksi lastenhoitolani vuoksi.
Minä en voi nyt paeta täältä sinun luoksesi, niin ihanaa kuin se
olisikin. Me emme voisi olla onnelliset, tuntisimme varastavamme
onnemme onnettomalta isänmaalta. Sinua täällä kaikki kaipaa, kaikki
huutaa. Ei niin, että he nimeltä sinua mainitsisivat, eivät he
edes ajatuksissaan sinua kiitä, eivät he edes muista, mitä olet
sanonut. Täällä on vain elämä sellaista toivotonta orjanpyörän
vääntämistä. Ihmiset ovat pimeässä, oman katkeruutensa kahleissa.
Työtä ei ole, tehtaat seisovat ja väki luulee papan tahallaan --
-- --. Minä en voi sanoin kuvata, kuinka tämä on raskasta. Ja
muualla Suomessa on samanlaista. Kukin köröttää omassa nurkassaan,
tukkii suunsa ja sydämensä. Olisitpa sinä edes täällä, pitäisit
heille läpättävää kynttilää, ohjaisit pitkin pimeitäkin polkuja,
näkisit oikean tien satusilmilläsi, sinä maanpakolaiseni! Kun et
ole sinä, täytyy minun olla, tehdä minkä voin. Jos niin käy, että
sinun ainiaaksi pitää jäädä -- -- -- voi, armaani, köyhää olisi
silloin elämä, mutta rikastakin se voisi olla, jos vain isänmaa
olisi, jos edes Hallimaja olisi onnellinen. Siksi minä jään nyt
kotiin. Tiedän, että hyväksyt tekoni. Isä aavistaa oikean syyn
lykkäykseeni, vaikkei hän kysy. Luulen, että voin kertoa sen
hänelle. Pää pystyyn, Suomen mies. Meidän voimamme ja onnemme on
toinen toisissamme.
Omasi.
Seuraavana aamuna Marck sanoi Veronikalle antaessaan tukun setelejä:
-- Nämä saat käyttää varustuksiisi.
-- Saanko nämä ihan omakseni?
-- Ihan.
-- Vaikka miten käyttäisin?
-- Vaikka pitsiä ostaisit.
-- Hyi, pappa. Härmälän täti on antanut meidän työväelle kymmenen
tuhannen edestä ruokavelkaa.
Marck siristi silmiään ja pisti kädet housuntaskuihin heittäen hiukan
päätään, niinkuin hänen tapansa oli, kun jokin ihmetytti häntä.
-- Ja sinä annat minulle tällaisen tukun rahaa vaikka pitseihin. Minä
panen nämä kankaisiin. Olen sitä jo kauan ajatellut.
-- Kankaita kai sinä nyt tarvitsetkin.
-- Tästä se riemu nousee. Nämä setelit lepattavat maailmaan ja
lähettävät tänne pennilöitä, kultia, hopeita tukuttain ja sitten,
sitten minä pääsen Mooseksen luo. Nämä ovat lunnaat, lunnaat! En olisi
luullut koskaan rakastavani rahaa näin hirveästi!
-- Olisitpa sinä mies, tyttöseni! -- sanoi Marck silittäen hänen
päätään.
Veronika katsoi isäänsä suurin silmin käsi koholla, jossa setelit
olivat. -- Niin, olisinpa minä mies, silloin loisin varallisuutta,
panisin rattaat pyörimään niin tuhannen tulimmaisesti, aurat kyntämään,
miehet raatamaan! Mutta olen vaan nainen ja täytyy tyytyä laittamaan
naiset kangaspuitten ääreen siksi aikaa, kun miehet torkkuvat. --
Veronikan silmät välkkyivät veitikkamaisuutta.
-- Älähän nyt vanhaa isääsi nolaa, -- sanoi Marck samalla sävyllä.
Nyt saivat poni ja Talli-Ville työtä. Veronika oli kululla koko
talvisen päivän, ajoi mökistä mökkiin, kirjoitti nimiä, kankaita,
numeroita ja lankoja muistikirjaansa, teki laskuja ja suunnitteluja.
Seuraavana päivänä hän esitti asiansa Helylle ja neuvotteluun
kutsuttiin Melukin, koska hänkin oli -- pistänyt kätensä räsypyykkiin,
-- niinkuin Melu itse sanoi.
-- Älkää vaan panko minua käymään niitten mankujien luona; en minä
jaksa heidän kanssaan, -- pani Melu ehdoksi.
-- Sinä saat hoitaa tilit ja lähettää valmiit kankaat tilaajille ja
hankkia menekkiä. Se on paljo se, -- sanoi Hely.
-- Olkoon menneeksi.
-- Hely ja minä johdamme työtä, opetamme kutomaan muijat ja tytöt,
hankimme aineet ja mallit.
Pian läiskyivät kangaspuut joka hökkelissä, missä hameenhelmat
heiluivat, ja Härmälän täti hykersi käsiään.
-- Kolikot tulevat takaisin. Nyt minä laitan Moosekselle kapiota. --
Veronika loisti riemusta ja kirjoitteli joka ilmansuunnalle saadakseen
tilauksia. Lapset mellastivat päivällä hoitolassa, eikä kukaan heistä
kuollut, kukoistivat vaan entistä ehommin. Miehet murjottivat ja
kävivät talolla innostumassa ja kapitalisteista pauhaamassa. Paljon
meni vaimojen ansiosta miesten mukana kapakkaan, mutta jäi siitä
leipäänkin. Saha saatiin kaksi kuukautta seisottuaan käyntiin jälleen
ja samalla massatehdas.
Veronika kävi usein tädin luona kuulemassa, kuinka nälkäkirjat
lyhenivät. -- Lyheniväthän ne.
-- Se on siunattu asia, tämä kutominen. Vaimot eivät mene enää
tehtaaseen, -- sanoi Hely.
-- Sehän siinä taikana onkin. Mitä he siellä tekevätkään, tahrivat
sielunsa ja ruumiinsa, -- sanoi Veronika. -- Minun lunnaani tulevat
kohta maksettua. Härmälän tädin saatavat vähenevät joka päivä. Tämä
elämä on ihanaa!
-- Vaikka pitää kuudelta nousta ja koko päivän häärätä ja vaeltaa
mökistä mökkiin, -- sanoi Hely nyreästi.
-- Mooseksella on ikävä, siksi minä riennän!
* * * * *
Taas alkoi päivänpaiste tehdä kepposia talven siivoojaneidelle. Se
nosteli valkoiset vaipat, heitteli ne lammikkoihin ja ihmetteli, kun ei
löytänyt vanhaa, tuttua lokaa. Hallimajan hyvä hengetär oli ajattanut
hiekkaa kaiken talvea käytäville. Sille kepposelle nauroi päivänpaiste
heleästi ja lämpimästi, houkutteli lehdet puihin ja ruohon maahan ja
soitti kesän kelloja.
-- Kohta minä tulen, -- kirjoitti Veronika Moosekselle. -- Lunnaani
ovat melkein maksetut ja Hallimaja on kevätpukimissa. Haavat jo
kellertävät keväisessä ruskossaan; kuuset niitten rinnalla vakavasti
nuokkuvat tummassa vihreydessään ja koivut hymyilevät kevään suloa;
tuomet kukkivat, käet kukkuvat; metsässä soi, kukertaa, visertää ja
riemuitsee. Kivistömäen lähteellä käyn joka päivä ottamassa terveisiä
kolmannelle liittolaisellemme. -- Ilmassa liitelee vapauden säveliä, ja
minä aavistan -- -- -- en uskalla antaa sille nimeä, se on vielä niin
etäistä ja kuulakkaa.
Eräänä päivänä Veronika vei Härmälän tädille kutsukortin vihkiäisiinsä,
joitten piti tapahtua Tukholmassa.
-- Mitäs minä vanha haaska sinne tulisin? Ja mitäs minä enää yllenikään
panisin ja kehtaisinko minä seistä patrunessan vieressä?
-- Kruunu-Anna kyllä laittaa silkkisen hameen, -- ehdotti Veronika.
-- Täti saisi hiukan ajatella Moosestakin siellä vieraassa maassa. On
raukka ajettu pois kuin mikä pahantekijä. Ei ole ketään omaa.
-- Voi, voi, niin kyllähän minä, jos Mooses kaipaisi.
Täti tilasi kaupungista kaikkein hienoimmalta neulojalta hameet ja
mantiljit, hatut ja hetaleet. Veronika oikein hämmästyi sitä komeutta.
Pieni kurttuinen naama hukkui hatun pitseihin ja luiset, ruskeat kädet
liian suuriin hansikkaisiin, ja outoihin, pitkiin hameisiin hän oli
kompastua.
Esa ja Hely lähtivät mukaan, mutta Melu jäi pois, kun ei Karéneja oltu
kutsuttu. Alma tuli Helsingistä ja joukko Marckin ystäviä. Se oli
loistava seurue. Aurinko paahtoi laivan kannelle, tuuli löyhytteli
Veronikan huntua ja kietoi tiiviisti vaatteen hänen voimakkaan ja
sulavan vartalonsa ympärille, kun hän seisoi kaukoputkella tähystäen,
laivan lähestyessä satamaa. Hän laski kätensä ja katseli leikkiviä
aaltoja, jotka mursivat vaaleanvihreät harjansa laivan kylkeen ja
ajatteli uneksien Moosesta sellaisena, kuin hän oli Hallimajan asemalla
erotessaan ollut: kukkia kuluneen kesätakin napinlävessä, hellä
katse ja hiukan hermostuneet sormet, jotka osasivat niin omistavasti
silittää. Veronika ummisti silmänsä ja heittäytyi ajatuksissaan hänen
syliinsä.
Laiva liukui yhä lähemmäksi ja etäinen kaupungin humu muuttui
kaikkinieleväksi pauhuksi. Pian saattoi erottaa tuttavat satamassa.
-- Tuolla, tullihuoneen edessä, seisoo Mooses! -- Veronika osoitti
häntä, ja hääseurue tarkasti hartevata, pitkää, nuorta miestä, joka
seisoi yksin, lähenevää laivaa tähystäen, keppiinsä nojaten. Kaikki
he asettivat hänet sankarikehään ja sadun valaistukseen. Hän oli
prinsessan voittaja. -- Jossakin soitettiin.
-- Sehän on "Porilaisten marssi" ja kuuluu Strömparterrilta.
Jo Mooses huomasi Veronikan, astui ripeästi laivan suuntaa seuraten
pysäyspaikalle ja heilutti hetken hattuaan. Veronika riemuitsi ja
ylpeili hänestä sydämessään: -- -- On kuin outo ja kuitenkin oma,
kuin maailman mies korkeassa hatussa ja hansikkaissa, mutta kasvoilla
rakas hellä ja hyvä ilme. Nyt jo voi erottaa katseen. Silmät ovat
tummuneet ja syvenneet, saaneet jotakin uutta. -- Veronikan ajatukset
keskeytyivät. Laiva saapui satamaan ja tullimiehet kiipesivät kannelle.
Heidän mukanaan ilmestyi Mooses äkkiä Veronikan eteen, tempasi hänet
tungoksesta mukaansa salonkiin. Siellä he seisoivat kahden, omistivat
toisensa katseissa. Kaikki uusi Mooseksessa oli Veronikalle mieluista,
miehekästä ja rakasta.
Joku kosketti Mooseksen hihaa. Täti siinä seisoi lyhyenä, kapeana,
vanhat silmät vesissä. Ensi kerran elämässään syleilivät Mooses ja
täti. Esa sattui sen näkemään ja lohdutti hämilleen joutunutta tätiä:
-- Tämä kuuluu ihmeisiin ja on luettava maanpakolaisuuden syyksi.


KOTIIN.

Suomessa kuului ilonsanoma: -- Maanpakolaiset saapuvat kotiin! --
Lähes kaksi vuotta olivat he ajelehtineet maailmalla kodittomina ja
juurettomina kuin puun lehdet irtireväistyinä omasta oksastaan, myrskyn
ajeltavina, tulevaisuudestaan epävarmoina.
Hallimajalaiset odottivat omiaan, valmistivat vastaanottoa ja ikävöivät
päivää ja hetkeä, jolloin maanpakolaiset saapuisivat. Kivistömäellä
seisoi valmiina kansanopisto kauniina ja vakavana kuin sankarilaulu
ja sen rinnalla maanpakolaisten koti somana kuin lemmenruno. Niitten
harjalla liehui nyt sinivalkoisia lippuja. Hallimajalaiset olivat
ylpeitä opistostansa, mutta se ei ollut yksin heidän. Se oli laajan
maaseudun rakentama. Kaikki he olivat siihen tuoneet hirsiä osaltaan,
keränneet rahaa ja lämpöisin mielin tulleet neuvotteluihin. Esa oli
heitä pimeimpinä hetkinä pitänyt lämpiminä ja viitannut tulevaisuuteen,
jolloin heidän opistonsa saisi kasteensa ja silloin samalla
Mooseksensa. Näin oli Mooseksen nimi liittynyt kirvesten kalskeeseen
opiston kohotessa, työn touhuun, kokousten humuun ja innostuksen
tuleen, tuon salaisen ja kytevän, joka ei saanut henkensä uhalla
liekkiin leimahtaa.
Nyt hymyili vapauden kuulakka kevät, täytti rinnat valoisan päivän
toivolla. Unohdetut olivat pimeyden painajaiset. Kuin Vetehisen
talviset vangit noustiin nyt lainehtivalle selälle.
Työväki oli saanut vapaapäivän ja kaikki riensivät junalle. Maalaisia
oli asemalla suuri joukko odottamassa tulevaa johtajaansa. Raskaissa
tamineissaan, rusokasvoin, jäykkinä ja totisina erottuivat he
heikkorakenteisesta tehtaan väestöstä, joka liikkui ja aaltoili
levottomana.
Soittokunta oli asettunut keskelle asemasiltaa ja sen ympärille joukko
kukoistavia, nuoria tyttöjä, jotka nauravien kasvojensa tasalla
kantoivat kukkavihkoja. Loistavin silmin he odottivat sitä paria,
jonka rakkauden tarina kauniina satuna kulki suusta suuhun, sydämestä
sydämeen ja ihanteellisena lemmen taivaana sai jokaisen nuoren mielen
hehkumaan. Veronika oli heidän prinsessansa, Mooses sankarinsa.
Nyt syntyi hälinää. Juna voihki ja vihelsi kallioitten välissä.
Soittokunta viritti tervehdyksen ja tytöt kohottivat kukkiaan.
Rautahirviö porhalti asemalle puhkien ja rämisten. Tuolla, vaunun
sillalla, he seisoivat, Veronika syli täynnä ruusuja ja Mooses paljain
päin.
-- Terve, terve, -- kuului väkijoukon huuto. Se eteni ja kaikui
kauempana "eläköön" huutona. Tytöt piirittivät tulijat kantaen kukkiaan
iloisten kasvojen tasalla. Soitossa ja laulussa puhkesi yleinen
ilo ilmoille, paisui riemuksi ja vapautti mieliä. Kaikki huusivat
huumaantuneina: eläköön! Kelle? Tuolle nuorelle parilleko?
Mooses katsoi heitä silmästä silmään ja hänen sydämensä vavahti.
Miesten silmissä oli jotakin uutta ja outoa, kiihkoista, -- ahnasta.
Innostuksen koski nosti hänet hartioilleen, kantoi Veronikan rinnalla.
Se oli hetken vaikutus ja Mooses unohti sen jälleen. Riemu huumasi
hänetkin ja kantoi sylissään opiston ovelle, jossa juhlatulet,
juhlarunot ja juhlaiset ateriat odottivat.
Vasta myöhään yöllä he olivat omassa kodissaan kahden.
-- Mooses!
-- No?
-- Mitä pidät meidän kodistamme?
-- He sanoivat minua tänään Tuhkimoksi, joka on voittanut prinsessan ja
puolen valtakuntaa. Tämä on kuin satulinna.
-- Oletko sinä onnellinen? -- Veronikan ääni soi hellyyttä ja
vakavuutta, kun hän laski kätensä miehensä olalle.
-- Ellei tämä ole onnea, silloin en tiedä, mikä olisi. -- He katsoivat
toisiaan silmiin, niinkuin katsovat ne, joilla on avain toistensa
sieluun.
-- Olet tosiaan onnellinen. Ja se tulee siitä, että olet sadun sankari.
Mutta satu on seikkailua ja ihmeitten maailmaa.
-- Etkö sinä ole onnellinen?
-- Tunnen liian selvästi, että tämänpäiväinen riemu on vaahtona
nousemista kuultavanvihreän myrskyaallon harjalle.
-- Olet runollinen.
-- Etkö sinä tunne samaa? Tiedätkö, minä en koskaan tahtoisi nousta
aallon harjalle, vaan pysyä aallon pohjalla, vesien vellojana, aaltoa
nostamassa.
-- Sinä olet merkillinen tyttö, Veronika. Sinussa herää usein uutta
ja suurta. Olet kaunis kuin aamurusko etkä itse tahdo tietää siitä,
aina terve ja voimakas, etkä kuitenkaan ylly voimillasi tempomaan.
Sinussa ei ole vähääkään aikasi hermostusta, ei edes uhmamielisyyttä.
Kultaseni, sinussa on sitä voimaa, joka aaltoja nostattaa.
-- Kun sinä sen sanot, uskon. Sinä rakastat minua sielullasi ja
ymmärrät minun sieluani. Minä olisin eloton, kuollut, ellei sinua olisi
ollut. Tunnen sen, sieluni tarvitsee sinua joka hetki, elää sinulle
ja sinun kauttasi. Minä en tahdo onnea, en tavota sitä, siirrän sen
yhä tuonnemmaksi, aina tuuma tuumalta etäämmäksi. Tahdon tehdä sen
suuremmaksi, ylevämmäksi, kuinka sanoisin: jumalalliseksi. Ja sitten
-- -- -- niin, en minä sitä sittenkään tahtoisi anastaa, sillä sen
takana häämöittää totuus ja ijäisyys ja niitä janoon, en onnea!
-- Niin, armaani, tulkoot myrskyt ja työ. Sinä teet minut vahvaksi.
* * * * *
Seuraavana aamuna sanoi Veronika: -- Nyt menemme Talvelaan. Ethän ole
kunnolleen tuttukaan papan kanssa.
-- Luuletko, että me tulemme hyvin toimeen keskenämme? Hän
ehkä -- -- --.
-- Voi, sinua, pistä nyt piiloon pelkosi.
-- Ei se pelkoakaan ole.
-- Mooses kulta, sinähän ihailet pappaa.
-- Hän ja minä olemme niin erilaiset.
Marck oli vanhentunut, käynti oli raskasta, tukka kauttaaltaan harmaa,
silmätkin samentuneet. Keskellä ensi illan riemua Veronika sen huomasi.
Hän tiesi, että hän itse oli piirtänyt nuo syvät juovat isänsä otsaan
ja sirottanut harmautta hänen mustaan tukkaansa, ja hellä, ihaileva
sääli sai vedet hänen silmiinsä. -- Kohtalo on armoton ja sokea, --
myönsi hän itselleen, -- ja ihminen elää itsellensä, oman sisäisen
sointunsa mukaan. Hän tarvitsee työnsä jatkajaa. Pappa hyvä, kuinka
sinä olet pettynyt, työsi jää -- -- -- ties kenen varaan.
Ja minä valitsin sen ainoan, jonka voin valita.
-- Nyt me tulemme ja olemme koko päivän täällä, -- selitti hän
eteisessä. -- Emme lähde, vaikka ajaisitte. Ah, täällä hengitän kodin
ilmaa, muu maailma saa hävitä.
-- Moosekselle hän kuiskasi: -- Tule katsomaan onko papan
kirjoituspöydällä sininen nauha kynätelineessä!
Marck istui pöytänsä ääressä ja siirsi paperit syrjään. Veronika nojasi
tuolin selustaan ja upotti sormensa harmaaseen tukkaan.
-- Pappa, nyt vasta minulle on selvinnyt, että sinä olet hirveän tärkeä
henkilö minulle. Kun olin kotona, kaipasin Moosesta. Nyt kun sain
Mooseksen, kaipaan sinua.
-- Kun kissanpoika kasvaa, niin se saa silmät.
Veronika ei malttanut olla paikoillaan. Hän hyräili ja kulki huoneesta
huoneeseen, väänsi laatikot mullin mallin ja kyseli äidiltään
taloudesta sellaisella innolla, että rouva Marck riipaistui irti
arkipäiväisestä tasaisuudestaan ja yhdessä he nyt neuvottelivat
kiivaasti, unohtaen miehet.
Marck ja Mooses puhelivat yleisistä asioista karttaen lähempiä välejä.
Kumpikin pelkäsi kompastuvansa.
-- Kyllähän kapitalistin voitto on kansan voitto, -- sanoi Marck.
-- Epäilemättä, mutta sen rinnalla täytyy käydä kansan henkisen voiton.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat?
-- Kaiken kansan pitää voida seurata maan lainlaadintaa ja ottaa osaa
siihen. Kunnallinen itsehallinto yleisen äänioikeuden perusteella olisi
erinomainen kasvattaja, -- sanoi Mooses.
-- Kun minä syvennyn omaan alaani, en joudu ajattelemaan muuta. --
Marckin kasvoilta hävisi valoisa ilme, joka nuorten tullessa oli häntä
elähyttänyt.
-- Se juuri onkin suurta, voida kiintyä koko olennollaan omaansa, luoda
uutta ja raivata tietä muillekin. Juuri sellaisten miesten varassa,
kuin te olette, on Suomen tulevaisuus! -- huudahti Mooses innostuneena.
Marck hämmästyi ja katsoi pitkään nuorta miestä, joka yhä kasvoi hänen
silmissään. Mooseksesta oli hävinnyt kaikki poikamaisuus. Ryhti oli
suora ja voimakas, katseessa varmuutta ja älyä; vain silloin tällöin
välähti lämmin, viehkeä silmänisku, joka antoi kasvoille niiden
lumoavan ilmeen.
Marck nousi tuoliltaan ja hymyili. Hän oli jälleen voitettu.
-- Teollisuus ei vielä hallitse meillä, vaan merkitsee vähän. -- Hän
katsoi vielä kerran vävyynsä ja sanoi ikäänkuin ohimennen: -- Kuule,
etkö ole ajatellut mahdollisuutta siirtyä tähän minun tehtaaseeni? --
Marck katsoi nyt jännittyneesti Moosesta, jonka kasvoilla innostus
vielä väreili.
-- En, ei minusta ikinä tule liikemiestä. Minä ihailen teidän
työtänne ja lasken riemulla, kuinka paljon hyötyä ja lisää onnea se
tuottaa kansalle ja uusia mahdollisuuksia henkiseenkin kehittymiseen.
Minä olen opettaja ja kasvattaja. -- Mooses ei nähnyt pettymystä
Marckin kasvoilla; hän liikkui nyt vapaasti ja luonnollisesti omassa
ajatuspiirissään.
-- Missä Eveliina ja Veronika lienevät, pitäisi saada jotakin
suunavausta!
-- No, vieläkö sinä olet yhtä kiivas sosialisti kuin ennenkin? -- kysyi
Marck pöydässä sellaisella huolettomuudella kuin soutaja, joka on
vetänyt airot veneeseen eikä aijokaan niitä käyttää.
-- Olen kyllä. Pikkupoikana luulin, että kuu oli tarttunut Kivistömäen
männyn latvoihin, ja kiipesin tavottamaan. Nuorukaisena uskoin, että
maailman kurjuus on rikkaitten syy. Nyt tiedän, että kansa voi luoda
itselleen onnea, mutta ainoastaan sen verran, kuin se ansaitsee.
-- Sinä tarkoitat, että ainoastaan siinä määrässä kuin kansa noudattaa
totuutta ja rakkautta, voi se tulla onnelliseksi, -- sanoi Veronika.
-- Meneppäs sanomaan se työväentalolla, -- sanoi Marck.
-- Se on siellä sanottava, -- sanoi Mooses.


MYRSKY.

Opistoon oli pyrkijöitä toista sataa, ja työ piti juuri alettaman, kun
samana päivänä kaikki saapuneet junat jäivät asemalle ja nopea huhu
levisi yleisestä lakosta. Se sytytti ihmisten mielet kuin tulikipinä
tappurat. Kansaa tulvi Hallimajaan joka puolelta, uteliaana, pelokkaana
tai taistelun ja seikkailun haluisena.
Tulipunaiset liput liehuivat ensimmäiseksi "talon" harjanteella ja
niitten varjossa luikersi pitkä, tumma ihmisvirta rinnettä alas, paisui
ja laajeni ja sulloutui seurahuoneen suureen, aidattuun pihaan.
Mooses, Esa, Ruhala ja hänen joukkonsa kulkivat rinnan punaisten
lippujen varjossa laulaen kansallislauluja ja työväen marssia. Kaikki
äänet yhtyivät oikean ja hyvän ylistykseen; kaikki kukkarot aukenivat
nälkäisten ruokkimiseen ja turvattomien matkustajien ylläpitoon
ja majoittamiseen. Ensimmäinen päivä oli ihanaa vapauden laulua,
tulevaisuuden kultaisia toiveita täynnä. Kaikki sydämet avattiin toinen
toisilleen; juotiin vapauden maljasta ihanaa innostuksen ja elon
nestettä.
Toisille oli vapaus huumaavaa väkiviinaa, teki miehet raivopäiksi,
villitsi väkivaltaisiin tekoihin ja loihti esiin heidän rumimmat
intohimonsa.
Toisena päivänä neuvoteltiin seurahuoneen suuressa salissa. Ruhala
asettui nyt joukkoineen viimeisille riveille. Manu hiipi heidän
taakseen laveassa takissaan, silmissä omituinen, villi hehku. Joukko
uusia, outoja naamoja muodosti muurin heidän kulmallaan, josta
usein kuului kovaääninen "hyvä" tai "ei" soinnuttomasti sorahtaen.
Silloin tällöin häiritsi Mooseksen puhetta järeä sana, jota säestivät
hyväksyvät katseet ja uhkaavat liikkeet syrjämuurissa.
Kun Mooses oli selvitellyt lakon valtiollista tarkoitusta, kehoitti
hän läsnäolevia valitsemaan väliaikaisen komitean lakkoajaksi
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 11
  • Parts
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 01
    Total number of words is 3643
    Total number of unique words is 2133
    20.0 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 02
    Total number of words is 3740
    Total number of unique words is 1988
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    40.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 03
    Total number of words is 3651
    Total number of unique words is 2056
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 04
    Total number of words is 3722
    Total number of unique words is 1950
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    36.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 05
    Total number of words is 3889
    Total number of unique words is 1913
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 06
    Total number of words is 3784
    Total number of unique words is 1997
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    32.2 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 07
    Total number of words is 3738
    Total number of unique words is 1956
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 08
    Total number of words is 3748
    Total number of unique words is 1943
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 09
    Total number of words is 3709
    Total number of unique words is 2000
    23.4 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 10
    Total number of words is 3697
    Total number of unique words is 1997
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 11
    Total number of words is 3757
    Total number of unique words is 1950
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.