Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 10

  Eihän se kärsi ollenkaan puhuttavan Karéneistaan. Jos moittii niitä,
  niin Melu puolustaa ja suuttuu; jos muuten kysyy, ei vastausta saa.
  -- Melu kuuluu auttavan köyhiä.
  -- Herra tietää, että kyllä apua tarvitaan. Nälkäkirjat paisuvat,
  niinkuin ryökinä näkee, -- sanoi täti, osottaen mustia, pitkiä kirjoja,
  mutta samassa hän säpsähti ja katsoi arasti Veronikaan. -- Voi, täti
  kulta, kyllä minä arvaan teidän ajatuksenne ja kaikkien noitten
  nälkäisten. Te luulette, että pappa voisi kaikki muuttaa, jos hän vaan
  tahtoisi, mutta hän ei voi. Tehtaan seisominen ei ole hänen vallassaan.
  -- Hän näki kuitenkin tädin kasvojen ilmeestä, etteivät vakuutukset
  vähääkään auttaneet. Täti uskoi vahvasti hänen isänsä kaikkivaltiuteen
  näissä asioissa, ja Veronikan sydäntä ahdisti se ajatus, että työväki
  oli samassa uskossa. Tädin vanhat kädet vapisivat, kun hän selaili
  "nälkäkirjojaan" ja koki laskea summia yhteen. -- Mooses näitä aina
  selvitteli, mutta kukas minua nyt auttaisi? Silmätkin tekevät kiusaa.
  -- Kyllä minä, täti sanoo vaan, mitä on tehtävä. Veronika alkoi laskea
  pikkuannoksia yhteen ja sitten piti laskea koko summa, kaikkien
  maksettavat. Työtä kesti pari tuntia.
  -- Tästähän tulee hirveä summa, yli kymmenen tuhatta!
  Täti nyökkäsi. -- Niin minäkin arvelin. Varasto alkaa ollakin lopussa.
  -- Luuleeko täti saavansa takaisin?
  -- Ei apua aina siinä mielessä anneta.
  -- Onko täti rikas?
  -- Olen aina ollut niin rikas, että olen voinut auttaa tarvitsevia.
  -- Täti on kaiketi auttanut nyt koko omaisuudellaan.
  -- Kai Jumala minusta sentään huolen pitää. Veronika ei voinut seista
  suorana ja pystypäisenä heikon vanhuksen edessä. Hän painoi päänsä alas
  ja jäi hetkeksi miettimään pöydän ääreen.
  -- Minä luulen, että jään Hallimajaan kevääseen saakka, eihän siihen
  enää kestä kahta kuukautta. En voi nyt olla onnellinen.
  -- Enhän minä nyt vaan vanha haaska lie turmellut ryökinän iloa? Ei se
  niin ollut tarkotettu.
  -- Miks'ei täti sano Veronikaksi?
  -- No, vanhan on aina vaikea tottua uusiin tapoihin.
  -- Mooseksen vuoksi! -- Veronika tarttui vanhuksen käsiin.
  -- Minä nyt olen tällainen vanha haaska ja Veronika ylhäinen ja kaunis.
  -- Ei ylhäisempi kuin tätikään, olemme kumpikin ihmisiä. Ja jos siitä
  suuruudesta puhutaan, niin lienee täti suurin Hallimajassa.
  Täti ei onneksi ymmärtänyt Veronikan koreata puhetta, muuten hän olisi
  läimäyttänyt sanoa jotakin leveätä ja sitten taas säikähtänyt ja
  muistanut Veronikan ylhäisyyden.
   * * * * *
  Oli jo pimeä ilta, kun Veronika palasi tädin luota. Ilma kiristyi yhä
  ja lumi narisi jalkojen alla. Mökit olivat tiessä kiinni ja akkunoista
  voi selvään nähdä huoneisiin. Äkkiä Veronika pysähtyi puhuttelemaan
  kahta lasta Manun mökin portilla. Heillä oli ohuet hameet yllään,
  jalat paljaina, helmoihin käärittyinä ja pellavatukka roikkui silmillä
  suorissa suortuvissa.
  -- Palelluttehan te, menkää sisään! -- Lapset tuijottivat Veronikaa
  kuin ilmestystä ja lakkasivat itkemästä, mutta kumpikaan ei liikahtanut.
  -- Menkää sisään, lapset! -- uudisti Veronika.
  -- Isä lyö, -- sanoi isompi tyttö. Veronika ummisti silmänsä, näki
  hengessään laajatakkisen miehen, kiiluvat silmät ja välkehtivän puukon
  kohollaan, mutta hän karkoitti ruumiillisen pelon, tarttui tyttöjen
  käteen ja vei sisään. Huone oli puoleksi pimeä sammuvan lieden
  valossa. Pöydän luona seisoi "ulkotyöväen naisten komitean jäsen" ja
  penkillä äidin vieressä kaksi ahnasta tyttöä särpien kaljaa. Leveässä
  puusängyssä loikoi mies ja hänen väljä takkinsa retkotti tuolin
  selustalla hihat rentoina kuin koivet nyljetyssä raavaannahassa.
  -- Lapset paleltuvat ulkona, tuon heidät sisään, -- sanoi Veronika.
  Miehen pää kääntyi tyynyllä ja veristävät silmät murjottivat. Hän nousi
  istumaan tuijottaen Veronikaa kuin unihaamua.
  -- Lapsenne paleltuvat ulkona, -- sanoi Veronika jälleen. Tytöt
  hiipivät kyyryisinä uunin eteen kuin kissat pakkasilmalla, kurottivat
  kontistuneet kätensä kohti uunin lämpöä ja kyykkysillään muuttivat
  jalkojaan yhä lähemmäksi uunia, pellavapäät yhdessä ja pienet ruumiit
  väristyksessä.
  -- Minä lähetän heille vaatteita, -- sanoi Veronika lähestyessään ovea.
  -- Ei ole tarvis almuja, -- sanoi Manu. Nainen pöydän luona liikahti.
  -- Vai ei tarvis? Kyllä vaan kelpaa ottaa, kun annetaan. Niin se Manu
  aina kojeilee, että ei almuja. Mitä almuja ne on? Jos rikas antaa, niin
  antaa se omaamme, joka meille kuuluu. -- Veronika hymähti. -- Niin
  juuri. Lämpöiset vaatteet kuuluvat paleleville lapsille, olkoon ne
  kenen tahansa antamat.
  -- Sen minä vaan sanon, ettei enkelintekijöillä ole meille mitään
  asiaa! -- sanoi Manu uskaltamatta kuitenkaan katsoa Veronikaan.
  -- Niin te sanotte, vaikka toisin tiedätte ja tiedätte vielä erään
  toisenkin asian, joka on jäänyt kohtalon rangaistavaksi. --
  Liesi leimahteli viimeisiään kuin sammuva kynttilä ja valaisi Veronikan
  leimuavan katseen ja rohkean ryhdin.
  -- Kyllähän sen tiedän ja tiedän senkin, että minä olen sellainen
  käsi, jolla kohtalo syyllisiä rankaisee. -- Manun viha iski säkeninä
  silmistä, terästi juovaiset kasvot ja suoristi rennot jäsenet. Hän
  kasvoi sisällisestä voimasta.
  -- Kosto on huono rakentaja!
  -- Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla. Tyrannit pois! -- Mies
  puristi nyrkkiään.
  -- Minä sanon: teitä autetaan rauhalliseen kehitykseen, rauhan
  keinoilla, vaikka miten vastustaisitte. Hyvästi!
  Veronika juoksi kiihtyneenä kotiinsa. Hän sulki silmänsä ja kuunteli
  sydämensä rajua lyöntiä: "Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla!"
  -- kaikui yhä hänen tajunnassaan, ja Manun uhkaava nyrkki, palavat
  silmät ja leveä, paidanviilekkeestä paistava rinta ilmestyi elävänä
  hänen suljettujen silmäinsä eteen. Hän haki isänsä.
  -- Minä en voi mennä Mooseksen luo ennen kevättä.
  -- Sinä olet kiihtynyt. Mikä nyt?
  -- Ei ole vaaraa, itsekkäistä syistä tahdon jättää kevääksi, silloin
  kaikki hymyilee, nyt on niin kylmä. Teillekin tulisi täällä ikävä.
  Marck katsoi tytärtään pitkään ja Veronika vältti hänen katsettaan.
  -- Kyllähän minä mieluimmin soisin, että häät lykättäisiin kevääseen.
  Asia oli siis päätetty ja Veronika kirjoitti Moosekselle.
   Rakas Mooses.
   Kirjeesi sai minut epätoivoon ja tuskaan, tunsin voimattomuuteni
   ja taivuin tekemään sellaista, mitä en olisi luullut voivani
   tehdä, vetoamaan isäni myötätuntoon, ja hän piti sen kai
   viittauksena siihen, mitä hänelle syksyllä tein. Sinä et tiedä,
   kuinka suuremmoinen ja arka hän on tällaisissa asioissa. Meillä
   on ollut kireät välit viime aikoina minun puuhieni vuoksi
   lastenhoitolassa, työväenmajojen puhdistamisissa ja siitä, että
   antaudun liian läheisiin väleihin heidän kanssaan, josta olen
   sinulle jo kirjoittanut. Mutta kun hän sanansa antoi, antoi hän
   sen täydestä sydämestä: siksi hän hämmästyi ja näytti epäilevän,
   kun äsken hänelle ilmoitin tahtovani siirtää häät kevääksi.
   Ajatteles, me voisimme nyt aivan pian tavata toisemme! Minä olin
   voitonvarma, onnellinen, elämä oli ihanaa, kun lähdin Härmälän
   tädille ilmoittamaan asiamme. Ihmiset tiellä katsoivat minua ja
   hymyilivät. Ajatteles, he näkivät, että olin onnellinen! Tulin
   tädin luo, sinun vanhan, suuren tätisi luo. Hän laski vaivalla
   yhteen "nälkäkirjojen" summia ja niistä sain minä karttumaan yli
   kymmenen tuhatta eli kaikki, mitä täti omistaa. Täällä nähdään
   puutetta, tehtaat seisovat, työväki katkeroittuu, juo ja räyhää.
   Karén ei sulje kapakkaansa, vaan vainoo Ruhalaa siksi, että hän on
   ottanut osaa mielenosoituksiin. Työväentalolla lietsotaan vihaa,
   ja seurahuoneella tanssii nuoriso Vetehisen polskaa. Työväen
   lehdet haukkuvat minua enkelintekijäksi lastenhoitolani vuoksi.
   Minä en voi nyt paeta täältä sinun luoksesi, niin ihanaa kuin se
   olisikin. Me emme voisi olla onnelliset, tuntisimme varastavamme
   onnemme onnettomalta isänmaalta. Sinua täällä kaikki kaipaa, kaikki
   huutaa. Ei niin, että he nimeltä sinua mainitsisivat, eivät he
   edes ajatuksissaan sinua kiitä, eivät he edes muista, mitä olet
   sanonut. Täällä on vain elämä sellaista toivotonta orjanpyörän
   vääntämistä. Ihmiset ovat pimeässä, oman katkeruutensa kahleissa.
   Työtä ei ole, tehtaat seisovat ja väki luulee papan tahallaan --
   -- --. Minä en voi sanoin kuvata, kuinka tämä on raskasta. Ja
   muualla Suomessa on samanlaista. Kukin köröttää omassa nurkassaan,
   tukkii suunsa ja sydämensä. Olisitpa sinä edes täällä, pitäisit
   heille läpättävää kynttilää, ohjaisit pitkin pimeitäkin polkuja,
   näkisit oikean tien satusilmilläsi, sinä maanpakolaiseni! Kun et
   ole sinä, täytyy minun olla, tehdä minkä voin. Jos niin käy, että
   sinun ainiaaksi pitää jäädä -- -- -- voi, armaani, köyhää olisi
   silloin elämä, mutta rikastakin se voisi olla, jos vain isänmaa
   olisi, jos edes Hallimaja olisi onnellinen. Siksi minä jään nyt
   kotiin. Tiedän, että hyväksyt tekoni. Isä aavistaa oikean syyn
   lykkäykseeni, vaikkei hän kysy. Luulen, että voin kertoa sen
   hänelle. Pää pystyyn, Suomen mies. Meidän voimamme ja onnemme on
   toinen toisissamme.
   Omasi.
  Seuraavana aamuna Marck sanoi Veronikalle antaessaan tukun setelejä:
  -- Nämä saat käyttää varustuksiisi.
  -- Saanko nämä ihan omakseni?
  -- Ihan.
  -- Vaikka miten käyttäisin?
  -- Vaikka pitsiä ostaisit.
  -- Hyi, pappa. Härmälän täti on antanut meidän työväelle kymmenen
  tuhannen edestä ruokavelkaa.
  Marck siristi silmiään ja pisti kädet housuntaskuihin heittäen hiukan
  päätään, niinkuin hänen tapansa oli, kun jokin ihmetytti häntä.
  -- Ja sinä annat minulle tällaisen tukun rahaa vaikka pitseihin. Minä
  panen nämä kankaisiin. Olen sitä jo kauan ajatellut.
  -- Kankaita kai sinä nyt tarvitsetkin.
  -- Tästä se riemu nousee. Nämä setelit lepattavat maailmaan ja
  lähettävät tänne pennilöitä, kultia, hopeita tukuttain ja sitten,
  sitten minä pääsen Mooseksen luo. Nämä ovat lunnaat, lunnaat! En olisi
  luullut koskaan rakastavani rahaa näin hirveästi!
  -- Olisitpa sinä mies, tyttöseni! -- sanoi Marck silittäen hänen
  päätään.
  Veronika katsoi isäänsä suurin silmin käsi koholla, jossa setelit
  olivat. -- Niin, olisinpa minä mies, silloin loisin varallisuutta,
  panisin rattaat pyörimään niin tuhannen tulimmaisesti, aurat kyntämään,
  miehet raatamaan! Mutta olen vaan nainen ja täytyy tyytyä laittamaan
  naiset kangaspuitten ääreen siksi aikaa, kun miehet torkkuvat. --
  Veronikan silmät välkkyivät veitikkamaisuutta.
  -- Älähän nyt vanhaa isääsi nolaa, -- sanoi Marck samalla sävyllä.
  Nyt saivat poni ja Talli-Ville työtä. Veronika oli kululla koko
  talvisen päivän, ajoi mökistä mökkiin, kirjoitti nimiä, kankaita,
  numeroita ja lankoja muistikirjaansa, teki laskuja ja suunnitteluja.
  Seuraavana päivänä hän esitti asiansa Helylle ja neuvotteluun
  kutsuttiin Melukin, koska hänkin oli -- pistänyt kätensä räsypyykkiin,
  -- niinkuin Melu itse sanoi.
  -- Älkää vaan panko minua käymään niitten mankujien luona; en minä
  jaksa heidän kanssaan, -- pani Melu ehdoksi.
  -- Sinä saat hoitaa tilit ja lähettää valmiit kankaat tilaajille ja
  hankkia menekkiä. Se on paljo se, -- sanoi Hely.
  -- Olkoon menneeksi.
  -- Hely ja minä johdamme työtä, opetamme kutomaan muijat ja tytöt,
  hankimme aineet ja mallit.
  Pian läiskyivät kangaspuut joka hökkelissä, missä hameenhelmat
  heiluivat, ja Härmälän täti hykersi käsiään.
  -- Kolikot tulevat takaisin. Nyt minä laitan Moosekselle kapiota. --
  Veronika loisti riemusta ja kirjoitteli joka ilmansuunnalle saadakseen
  tilauksia. Lapset mellastivat päivällä hoitolassa, eikä kukaan heistä
  kuollut, kukoistivat vaan entistä ehommin. Miehet murjottivat ja
  kävivät talolla innostumassa ja kapitalisteista pauhaamassa. Paljon
  meni vaimojen ansiosta miesten mukana kapakkaan, mutta jäi siitä
  leipäänkin. Saha saatiin kaksi kuukautta seisottuaan käyntiin jälleen
  ja samalla massatehdas.
  Veronika kävi usein tädin luona kuulemassa, kuinka nälkäkirjat
  lyhenivät. -- Lyheniväthän ne.
  -- Se on siunattu asia, tämä kutominen. Vaimot eivät mene enää
  tehtaaseen, -- sanoi Hely.
  -- Sehän siinä taikana onkin. Mitä he siellä tekevätkään, tahrivat
  sielunsa ja ruumiinsa, -- sanoi Veronika. -- Minun lunnaani tulevat
  kohta maksettua. Härmälän tädin saatavat vähenevät joka päivä. Tämä
  elämä on ihanaa!
  -- Vaikka pitää kuudelta nousta ja koko päivän häärätä ja vaeltaa
  mökistä mökkiin, -- sanoi Hely nyreästi.
  -- Mooseksella on ikävä, siksi minä riennän!
   * * * * *
  Taas alkoi päivänpaiste tehdä kepposia talven siivoojaneidelle. Se
  nosteli valkoiset vaipat, heitteli ne lammikkoihin ja ihmetteli, kun ei
  löytänyt vanhaa, tuttua lokaa. Hallimajan hyvä hengetär oli ajattanut
  hiekkaa kaiken talvea käytäville. Sille kepposelle nauroi päivänpaiste
  heleästi ja lämpimästi, houkutteli lehdet puihin ja ruohon maahan ja
  soitti kesän kelloja.
  -- Kohta minä tulen, -- kirjoitti Veronika Moosekselle. -- Lunnaani
  ovat melkein maksetut ja Hallimaja on kevätpukimissa. Haavat jo
  kellertävät keväisessä ruskossaan; kuuset niitten rinnalla vakavasti
  nuokkuvat tummassa vihreydessään ja koivut hymyilevät kevään suloa;
  tuomet kukkivat, käet kukkuvat; metsässä soi, kukertaa, visertää ja
  riemuitsee. Kivistömäen lähteellä käyn joka päivä ottamassa terveisiä
  kolmannelle liittolaisellemme. -- Ilmassa liitelee vapauden säveliä, ja
  minä aavistan -- -- -- en uskalla antaa sille nimeä, se on vielä niin
  etäistä ja kuulakkaa.
  Eräänä päivänä Veronika vei Härmälän tädille kutsukortin vihkiäisiinsä,
  joitten piti tapahtua Tukholmassa.
  -- Mitäs minä vanha haaska sinne tulisin? Ja mitäs minä enää yllenikään
  panisin ja kehtaisinko minä seistä patrunessan vieressä?
  -- Kruunu-Anna kyllä laittaa silkkisen hameen, -- ehdotti Veronika.
  -- Täti saisi hiukan ajatella Moosestakin siellä vieraassa maassa. On
  raukka ajettu pois kuin mikä pahantekijä. Ei ole ketään omaa.
  -- Voi, voi, niin kyllähän minä, jos Mooses kaipaisi.
  Täti tilasi kaupungista kaikkein hienoimmalta neulojalta hameet ja
  mantiljit, hatut ja hetaleet. Veronika oikein hämmästyi sitä komeutta.
  Pieni kurttuinen naama hukkui hatun pitseihin ja luiset, ruskeat kädet
  liian suuriin hansikkaisiin, ja outoihin, pitkiin hameisiin hän oli
  kompastua.
  Esa ja Hely lähtivät mukaan, mutta Melu jäi pois, kun ei Karéneja oltu
  kutsuttu. Alma tuli Helsingistä ja joukko Marckin ystäviä. Se oli
  loistava seurue. Aurinko paahtoi laivan kannelle, tuuli löyhytteli
  Veronikan huntua ja kietoi tiiviisti vaatteen hänen voimakkaan ja
  sulavan vartalonsa ympärille, kun hän seisoi kaukoputkella tähystäen,
  laivan lähestyessä satamaa. Hän laski kätensä ja katseli leikkiviä
  aaltoja, jotka mursivat vaaleanvihreät harjansa laivan kylkeen ja
  ajatteli uneksien Moosesta sellaisena, kuin hän oli Hallimajan asemalla
  erotessaan ollut: kukkia kuluneen kesätakin napinlävessä, hellä
  katse ja hiukan hermostuneet sormet, jotka osasivat niin omistavasti
  silittää. Veronika ummisti silmänsä ja heittäytyi ajatuksissaan hänen
  syliinsä.
  Laiva liukui yhä lähemmäksi ja etäinen kaupungin humu muuttui
  kaikkinieleväksi pauhuksi. Pian saattoi erottaa tuttavat satamassa.
  -- Tuolla, tullihuoneen edessä, seisoo Mooses! -- Veronika osoitti
  häntä, ja hääseurue tarkasti hartevata, pitkää, nuorta miestä, joka
  seisoi yksin, lähenevää laivaa tähystäen, keppiinsä nojaten. Kaikki
  he asettivat hänet sankarikehään ja sadun valaistukseen. Hän oli
  prinsessan voittaja. -- Jossakin soitettiin.
  -- Sehän on "Porilaisten marssi" ja kuuluu Strömparterrilta.
  Jo Mooses huomasi Veronikan, astui ripeästi laivan suuntaa seuraten
  pysäyspaikalle ja heilutti hetken hattuaan. Veronika riemuitsi ja
  ylpeili hänestä sydämessään: -- -- On kuin outo ja kuitenkin oma,
  kuin maailman mies korkeassa hatussa ja hansikkaissa, mutta kasvoilla
  rakas hellä ja hyvä ilme. Nyt jo voi erottaa katseen. Silmät ovat
  tummuneet ja syvenneet, saaneet jotakin uutta. -- Veronikan ajatukset
  keskeytyivät. Laiva saapui satamaan ja tullimiehet kiipesivät kannelle.
  Heidän mukanaan ilmestyi Mooses äkkiä Veronikan eteen, tempasi hänet
  tungoksesta mukaansa salonkiin. Siellä he seisoivat kahden, omistivat
  toisensa katseissa. Kaikki uusi Mooseksessa oli Veronikalle mieluista,
  miehekästä ja rakasta.
  Joku kosketti Mooseksen hihaa. Täti siinä seisoi lyhyenä, kapeana,
  vanhat silmät vesissä. Ensi kerran elämässään syleilivät Mooses ja
  täti. Esa sattui sen näkemään ja lohdutti hämilleen joutunutta tätiä:
  -- Tämä kuuluu ihmeisiin ja on luettava maanpakolaisuuden syyksi.
  
  
  KOTIIN.
  
  Suomessa kuului ilonsanoma: -- Maanpakolaiset saapuvat kotiin! --
  Lähes kaksi vuotta olivat he ajelehtineet maailmalla kodittomina ja
  juurettomina kuin puun lehdet irtireväistyinä omasta oksastaan, myrskyn
  ajeltavina, tulevaisuudestaan epävarmoina.
  Hallimajalaiset odottivat omiaan, valmistivat vastaanottoa ja ikävöivät
  päivää ja hetkeä, jolloin maanpakolaiset saapuisivat. Kivistömäellä
  seisoi valmiina kansanopisto kauniina ja vakavana kuin sankarilaulu
  ja sen rinnalla maanpakolaisten koti somana kuin lemmenruno. Niitten
  harjalla liehui nyt sinivalkoisia lippuja. Hallimajalaiset olivat
  ylpeitä opistostansa, mutta se ei ollut yksin heidän. Se oli laajan
  maaseudun rakentama. Kaikki he olivat siihen tuoneet hirsiä osaltaan,
  keränneet rahaa ja lämpöisin mielin tulleet neuvotteluihin. Esa oli
  heitä pimeimpinä hetkinä pitänyt lämpiminä ja viitannut tulevaisuuteen,
  jolloin heidän opistonsa saisi kasteensa ja silloin samalla
  Mooseksensa. Näin oli Mooseksen nimi liittynyt kirvesten kalskeeseen
  opiston kohotessa, työn touhuun, kokousten humuun ja innostuksen
  tuleen, tuon salaisen ja kytevän, joka ei saanut henkensä uhalla
  liekkiin leimahtaa.
  Nyt hymyili vapauden kuulakka kevät, täytti rinnat valoisan päivän
  toivolla. Unohdetut olivat pimeyden painajaiset. Kuin Vetehisen
  talviset vangit noustiin nyt lainehtivalle selälle.
  Työväki oli saanut vapaapäivän ja kaikki riensivät junalle. Maalaisia
  oli asemalla suuri joukko odottamassa tulevaa johtajaansa. Raskaissa
  tamineissaan, rusokasvoin, jäykkinä ja totisina erottuivat he
  heikkorakenteisesta tehtaan väestöstä, joka liikkui ja aaltoili
  levottomana.
  Soittokunta oli asettunut keskelle asemasiltaa ja sen ympärille joukko
  kukoistavia, nuoria tyttöjä, jotka nauravien kasvojensa tasalla
  kantoivat kukkavihkoja. Loistavin silmin he odottivat sitä paria,
  jonka rakkauden tarina kauniina satuna kulki suusta suuhun, sydämestä
  sydämeen ja ihanteellisena lemmen taivaana sai jokaisen nuoren mielen
  hehkumaan. Veronika oli heidän prinsessansa, Mooses sankarinsa.
  Nyt syntyi hälinää. Juna voihki ja vihelsi kallioitten välissä.
  Soittokunta viritti tervehdyksen ja tytöt kohottivat kukkiaan.
  Rautahirviö porhalti asemalle puhkien ja rämisten. Tuolla, vaunun
  sillalla, he seisoivat, Veronika syli täynnä ruusuja ja Mooses paljain
  päin.
  -- Terve, terve, -- kuului väkijoukon huuto. Se eteni ja kaikui
  kauempana "eläköön" huutona. Tytöt piirittivät tulijat kantaen kukkiaan
  iloisten kasvojen tasalla. Soitossa ja laulussa puhkesi yleinen
  ilo ilmoille, paisui riemuksi ja vapautti mieliä. Kaikki huusivat
  huumaantuneina: eläköön! Kelle? Tuolle nuorelle parilleko?
  Mooses katsoi heitä silmästä silmään ja hänen sydämensä vavahti.
  Miesten silmissä oli jotakin uutta ja outoa, kiihkoista, -- ahnasta.
  Innostuksen koski nosti hänet hartioilleen, kantoi Veronikan rinnalla.
  Se oli hetken vaikutus ja Mooses unohti sen jälleen. Riemu huumasi
  hänetkin ja kantoi sylissään opiston ovelle, jossa juhlatulet,
  juhlarunot ja juhlaiset ateriat odottivat.
  Vasta myöhään yöllä he olivat omassa kodissaan kahden.
  -- Mooses!
  -- No?
  -- Mitä pidät meidän kodistamme?
  -- He sanoivat minua tänään Tuhkimoksi, joka on voittanut prinsessan ja
  puolen valtakuntaa. Tämä on kuin satulinna.
  -- Oletko sinä onnellinen? -- Veronikan ääni soi hellyyttä ja
  vakavuutta, kun hän laski kätensä miehensä olalle.
  -- Ellei tämä ole onnea, silloin en tiedä, mikä olisi. -- He katsoivat
  toisiaan silmiin, niinkuin katsovat ne, joilla on avain toistensa
  sieluun.
  -- Olet tosiaan onnellinen. Ja se tulee siitä, että olet sadun sankari.
  Mutta satu on seikkailua ja ihmeitten maailmaa.
  -- Etkö sinä ole onnellinen?
  -- Tunnen liian selvästi, että tämänpäiväinen riemu on vaahtona
  nousemista kuultavanvihreän myrskyaallon harjalle.
  -- Olet runollinen.
  -- Etkö sinä tunne samaa? Tiedätkö, minä en koskaan tahtoisi nousta
  aallon harjalle, vaan pysyä aallon pohjalla, vesien vellojana, aaltoa
  nostamassa.
  -- Sinä olet merkillinen tyttö, Veronika. Sinussa herää usein uutta
  ja suurta. Olet kaunis kuin aamurusko etkä itse tahdo tietää siitä,
  aina terve ja voimakas, etkä kuitenkaan ylly voimillasi tempomaan.
  Sinussa ei ole vähääkään aikasi hermostusta, ei edes uhmamielisyyttä.
  Kultaseni, sinussa on sitä voimaa, joka aaltoja nostattaa.
  -- Kun sinä sen sanot, uskon. Sinä rakastat minua sielullasi ja
  ymmärrät minun sieluani. Minä olisin eloton, kuollut, ellei sinua olisi
  ollut. Tunnen sen, sieluni tarvitsee sinua joka hetki, elää sinulle
  ja sinun kauttasi. Minä en tahdo onnea, en tavota sitä, siirrän sen
  yhä tuonnemmaksi, aina tuuma tuumalta etäämmäksi. Tahdon tehdä sen
  suuremmaksi, ylevämmäksi, kuinka sanoisin: jumalalliseksi. Ja sitten
  -- -- -- niin, en minä sitä sittenkään tahtoisi anastaa, sillä sen
  takana häämöittää totuus ja ijäisyys ja niitä janoon, en onnea!
  -- Niin, armaani, tulkoot myrskyt ja työ. Sinä teet minut vahvaksi.
   * * * * *
  Seuraavana aamuna sanoi Veronika: -- Nyt menemme Talvelaan. Ethän ole
  kunnolleen tuttukaan papan kanssa.
  -- Luuletko, että me tulemme hyvin toimeen keskenämme? Hän
  ehkä -- -- --.
  -- Voi, sinua, pistä nyt piiloon pelkosi.
  -- Ei se pelkoakaan ole.
  -- Mooses kulta, sinähän ihailet pappaa.
  -- Hän ja minä olemme niin erilaiset.
  Marck oli vanhentunut, käynti oli raskasta, tukka kauttaaltaan harmaa,
  silmätkin samentuneet. Keskellä ensi illan riemua Veronika sen huomasi.
  Hän tiesi, että hän itse oli piirtänyt nuo syvät juovat isänsä otsaan
  ja sirottanut harmautta hänen mustaan tukkaansa, ja hellä, ihaileva
  sääli sai vedet hänen silmiinsä. -- Kohtalo on armoton ja sokea, --
  myönsi hän itselleen, -- ja ihminen elää itsellensä, oman sisäisen
  sointunsa mukaan. Hän tarvitsee työnsä jatkajaa. Pappa hyvä, kuinka
  sinä olet pettynyt, työsi jää -- -- -- ties kenen varaan.
  Ja minä valitsin sen ainoan, jonka voin valita.
  -- Nyt me tulemme ja olemme koko päivän täällä, -- selitti hän
  eteisessä. -- Emme lähde, vaikka ajaisitte. Ah, täällä hengitän kodin
  ilmaa, muu maailma saa hävitä.
  -- Moosekselle hän kuiskasi: -- Tule katsomaan onko papan
  kirjoituspöydällä sininen nauha kynätelineessä!
  Marck istui pöytänsä ääressä ja siirsi paperit syrjään. Veronika nojasi
  tuolin selustaan ja upotti sormensa harmaaseen tukkaan.
  -- Pappa, nyt vasta minulle on selvinnyt, että sinä olet hirveän tärkeä
  henkilö minulle. Kun olin kotona, kaipasin Moosesta. Nyt kun sain
  Mooseksen, kaipaan sinua.
  -- Kun kissanpoika kasvaa, niin se saa silmät.
  Veronika ei malttanut olla paikoillaan. Hän hyräili ja kulki huoneesta
  huoneeseen, väänsi laatikot mullin mallin ja kyseli äidiltään
  taloudesta sellaisella innolla, että rouva Marck riipaistui irti
  arkipäiväisestä tasaisuudestaan ja yhdessä he nyt neuvottelivat
  kiivaasti, unohtaen miehet.
  Marck ja Mooses puhelivat yleisistä asioista karttaen lähempiä välejä.
  Kumpikin pelkäsi kompastuvansa.
  -- Kyllähän kapitalistin voitto on kansan voitto, -- sanoi Marck.
  -- Epäilemättä, mutta sen rinnalla täytyy käydä kansan henkisen voiton.
  -- Mitä sinä sillä tarkoitat?
  -- Kaiken kansan pitää voida seurata maan lainlaadintaa ja ottaa osaa
  siihen. Kunnallinen itsehallinto yleisen äänioikeuden perusteella olisi
  erinomainen kasvattaja, -- sanoi Mooses.
  -- Kun minä syvennyn omaan alaani, en joudu ajattelemaan muuta. --
  Marckin kasvoilta hävisi valoisa ilme, joka nuorten tullessa oli häntä
  elähyttänyt.
  -- Se juuri onkin suurta, voida kiintyä koko olennollaan omaansa, luoda
  uutta ja raivata tietä muillekin. Juuri sellaisten miesten varassa,
  kuin te olette, on Suomen tulevaisuus! -- huudahti Mooses innostuneena.
  Marck hämmästyi ja katsoi pitkään nuorta miestä, joka yhä kasvoi hänen
  silmissään. Mooseksesta oli hävinnyt kaikki poikamaisuus. Ryhti oli
  suora ja voimakas, katseessa varmuutta ja älyä; vain silloin tällöin
  välähti lämmin, viehkeä silmänisku, joka antoi kasvoille niiden
  lumoavan ilmeen.
  Marck nousi tuoliltaan ja hymyili. Hän oli jälleen voitettu.
  -- Teollisuus ei vielä hallitse meillä, vaan merkitsee vähän. -- Hän
  katsoi vielä kerran vävyynsä ja sanoi ikäänkuin ohimennen: -- Kuule,
  etkö ole ajatellut mahdollisuutta siirtyä tähän minun tehtaaseeni? --
  Marck katsoi nyt jännittyneesti Moosesta, jonka kasvoilla innostus
  vielä väreili.
  -- En, ei minusta ikinä tule liikemiestä. Minä ihailen teidän
  työtänne ja lasken riemulla, kuinka paljon hyötyä ja lisää onnea se
  tuottaa kansalle ja uusia mahdollisuuksia henkiseenkin kehittymiseen.
  Minä olen opettaja ja kasvattaja. -- Mooses ei nähnyt pettymystä
  Marckin kasvoilla; hän liikkui nyt vapaasti ja luonnollisesti omassa
  ajatuspiirissään.
  -- Missä Eveliina ja Veronika lienevät, pitäisi saada jotakin
  suunavausta!
  -- No, vieläkö sinä olet yhtä kiivas sosialisti kuin ennenkin? -- kysyi
  Marck pöydässä sellaisella huolettomuudella kuin soutaja, joka on
  vetänyt airot veneeseen eikä aijokaan niitä käyttää.
  -- Olen kyllä. Pikkupoikana luulin, että kuu oli tarttunut Kivistömäen
  männyn latvoihin, ja kiipesin tavottamaan. Nuorukaisena uskoin, että
  maailman kurjuus on rikkaitten syy. Nyt tiedän, että kansa voi luoda
  itselleen onnea, mutta ainoastaan sen verran, kuin se ansaitsee.
  -- Sinä tarkoitat, että ainoastaan siinä määrässä kuin kansa noudattaa
  totuutta ja rakkautta, voi se tulla onnelliseksi, -- sanoi Veronika.
  -- Meneppäs sanomaan se työväentalolla, -- sanoi Marck.
  -- Se on siellä sanottava, -- sanoi Mooses.
  
  
  MYRSKY.
  
  Opistoon oli pyrkijöitä toista sataa, ja työ piti juuri alettaman, kun
  samana päivänä kaikki saapuneet junat jäivät asemalle ja nopea huhu
  levisi yleisestä lakosta. Se sytytti ihmisten mielet kuin tulikipinä
  tappurat. Kansaa tulvi Hallimajaan joka puolelta, uteliaana, pelokkaana
  tai taistelun ja seikkailun haluisena.
  Tulipunaiset liput liehuivat ensimmäiseksi "talon" harjanteella ja
  niitten varjossa luikersi pitkä, tumma ihmisvirta rinnettä alas, paisui
  ja laajeni ja sulloutui seurahuoneen suureen, aidattuun pihaan.
  Mooses, Esa, Ruhala ja hänen joukkonsa kulkivat rinnan punaisten
  lippujen varjossa laulaen kansallislauluja ja työväen marssia. Kaikki
  äänet yhtyivät oikean ja hyvän ylistykseen; kaikki kukkarot aukenivat
  nälkäisten ruokkimiseen ja turvattomien matkustajien ylläpitoon
  ja majoittamiseen. Ensimmäinen päivä oli ihanaa vapauden laulua,
  tulevaisuuden kultaisia toiveita täynnä. Kaikki sydämet avattiin toinen
  toisilleen; juotiin vapauden maljasta ihanaa innostuksen ja elon
  nestettä.
  Toisille oli vapaus huumaavaa väkiviinaa, teki miehet raivopäiksi,
  villitsi väkivaltaisiin tekoihin ja loihti esiin heidän rumimmat
  intohimonsa.
  Toisena päivänä neuvoteltiin seurahuoneen suuressa salissa. Ruhala
  asettui nyt joukkoineen viimeisille riveille. Manu hiipi heidän
  taakseen laveassa takissaan, silmissä omituinen, villi hehku. Joukko
  uusia, outoja naamoja muodosti muurin heidän kulmallaan, josta
  usein kuului kovaääninen "hyvä" tai "ei" soinnuttomasti sorahtaen.
  Silloin tällöin häiritsi Mooseksen puhetta järeä sana, jota säestivät
  hyväksyvät katseet ja uhkaavat liikkeet syrjämuurissa.
  Kun Mooses oli selvitellyt lakon valtiollista tarkoitusta, kehoitti
  hän läsnäolevia valitsemaan väliaikaisen komitean lakkoajaksi