Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 11

  ylläpitämään järjestystä ja laatimaan oman paikkakunnan osalta ohjelmaa
  tulevaisuutta varten.
  Syrjämuuri liikahti levottomasti ja Ruhala pyysi puheenvuoroa: -- Meitä
  on tässä vain pieni joukko, mutta takanamme on suuri kansan paljous
  ja me kysymme: Mistä saisimme kylliksi työtä ja kylliksi palkkaa?
  Kaikki muut asiat ovat meille toisarvoisia. Tämä on otettava ensiksi
  tutkittavaksi. Muuten sanon minä, että koko tämä himphamppu tulee vain
  yläluokan hyväksi, on tyhjää kuun paistattamista meille köyhäläisille
  sillä aikaa, kun muut auringossa loikovat. Yläluokka on nyt
  näännyttänyt meitä niin, että olemme kuin kymmenes osa nälkäsankaria
  ja koreesti nuolemme heidän rasvaisia sormiaan, kyykimme kuin hiiret
  heidän nurkissaan. Mutta nyt minä sanon, että tästä täytyy tulla loppu!
  -- Ruhala notkisti polviaan ja painoi ruumistaan antaakseen pontta
  viimeiselle sanalle. Syrjämuurista kaikui "hyvä" huuto, ja Ruhala
  innostui jatkamaan: -- Yhteiskuntamme on kuin tunkioläjä. Tuleen kuiva
  tönskä sen päältä, että hedelmällinen voima pääsee ruohoa kasvamaan!
  Pois yläluokka köyhälistön niskoilta! Me tahdomme nähdä päivän!
  -- Juuri niin on tehtävä, -- myönsi Mooses puheenjohtajana. -- Minä
  tahtoisin vaan jatkaa Ruhalan vertausta tunkioläjästä. Hän ei ole
  maanviljelijä eikä tullut ajatelleeksi, että tunkio ajetaan pellolle ja
  sekotetaan multaan. Silloin siitä on hyötyä. Kun sitä muuten huvikseen
  penkoo ja jättää siihen paikkaan, levittää se inhottavaa lemua. Sen
  mädännäisyys tekee ihmiset sairaiksi!
  Syrjämuuri kuunteli murahdellen ja Ruhala tarttui taas puheeseen: --
  Kuulen, että maisteriinkin on jo tarttunut kapitalistien oppi. Me
  köyhälistö olemme löyhkäävää mädännäisyyttä teidän mielestänne. Ei
  siitä ole kauan, kun maisteri itse huusi häviötä kapitalisteille, mutta
  silloin te olittekin köyhä. Me emme tyydy enää koreihin lupauksiin, me
  vaadimme oikeata johtoa. Me tahdomme nousta kapitalismin orjuudesta. Me
  emme usko loruihin; me vaadimme tosityötä. Emme huoli paikkauksista,
  kapitalistien hoitoloista ja parantoloista ja seinien paperoimisista
  ja puoskaroimisista emmekä lattiaimme maalaamisista. Me tahdomme osan
  johtoon ja työhön!
  Ruhalan emäntä seisoi lähellä Veronikaa. Hän joutui aivan epätoivoon
  kuullessaan miehensä puhetta, sillä parantumisestaan saakka hän oli
  ihaillut Veronikaa ja ollut hänelle kiitollinen. Hän pujottautui
  ihmisjoukon läpi miehensä taakse. Joku joukosta sanoi: -- Rouva Ruhala
  tahtoo puhua.
  -- Enhän minä, -- -- vaikka voinhan sen ääneenkin sanoa. Kyllä ne
  hoitolat ja parantolat ja työväenasuntojen sivoomiset ovat olleet hyvä
  asia. Ja pyydämme, että neiti -- -- rouva Härmälä jatkaisi samaan
  suuntaan työ -- -- --. Sivumuurista kuului ankaraa murinaa, joka kasvoi
  jalkojen ja keppien kolinalla valtavaksi meluksi ja hukutti heikon
  äänen.
  -- Kopistakaa, minkä kopistatte! -- huusi Kruunu-Anna. -- Suunne on
  täynnä rohkeita sanoja, mutta työnne ovat kurjia ja matalia. Perheenne
  jätätte usein vaimoparkainne elätettäväksi, niinkuin Ruhala itsekin
  on tehnyt. Lakon aikana se raukka itsensä näännytti ja ukko kulki
  kokouksesta kokoukseen huutamassa -- -- --.
  -- Suu poikki akoilta! -- huudettiin.
  -- Asiaan! -- huusi puheenjohtaja, mutta melu yltyi. Kukaan ei saanut
  ääntään kuuluville.
  -- Hiljaa! -- huusi Mooses täysin voimin ja löi nuijan varren poikki
  pöytään. Tuli hiljaisuus. -- Täällä ulvotaan kuin sudet metsässä! --
  huusi Mooses. -- Tiedättekö, mitä Venäjällä on tekeillä?
  -- Vapaus, vapaus! -- huudettiin.
  -- Mikä on vapaus? Minä sanoisin: vapaus on oikeudessa! Vaikka täällä
  toisemme haukkumalla hävittäisimme ja veremme maahan vuodattaisimme,
  emme pääsisi hituistakaan lähemmäksi oikeutta eikä myöskään vapautta.
  Päinvastoin tulisimme heikoiksi, erottaisimme sydämet, surmaisimme
  yhteistunnon. Te uskotte, että ikuinen oikeus hukkuu ja te sen mukana,
  jos joku kansanluokka toista sortaa. Ei! Luonto, ikuinen oikeus
  pakottaa omansa, se on vahvat, taistelemaan työllä ja toimella,
  viisaudella ja kestävyydellä omien lakiensa mukaan. Ne, luonnon ja
  oikeuden lait auttavat voittoon, ei vääryys, ei väkivalta! Meillä
  on taistelu käsissä. Pitäkää puhtaina kätenne, noudattakaa
  omaatuntoa -- -- --.
  -- Alas sellaiset puhujat! huudettiin joukosta, mutta se huuto ei
  saanut voimakasta kannatusta ja kun Mooses lopetti puheensa, alettiin
  taas neuvotella käytännöllisistä asioista.
   * * * * *
  Veronika, Hely ja Melu olivat rientäneet asemalle hätääntyneitä
  matkustajia auttamaan. He ruokkivat ja majoittivat kolmesataa ihmistä:
  äitejä pienine lapsineen, epätoivoisia, joitten perhe oli turvattomaksi
  kotiin jäänyt, sairaita, jotka olivat matkalla parantolaan,
  kaikenlaista kansaa, joilla ei ollut muuta kuin matkalippu taskussaan.
  Hannulan Onni ja Manu oli muitten mukana valittu järjestystä hoitamaan.
  Aseilla varustettuina he kulkivat marraskuun hämärässä.
  -- Massatehtaan piipusta nousee savua! -- sanoi joku.
  -- Se ei seiso!
  Talvelan portit olivat kiinni, samoin tehtaan. Mutta miehet rikkoivat
  portin ja tunkeutuivat Marckin luo hänen kotiinsa.
  -- Tehdas on suljettava, -- vaati Manu.
  -- Se on suljettu! -- sanoi Marck.
  -- Me tahdomme päästä sisään katsomaan.
  -- Tehdas ei ole mikään maantie, minne kaikki rosvot saisivat tunkeutua.
  -- Punnitkaa sananne, patruuna! Me tahdomme tehtaaseen; ja ellei muu
  auta, niin tässä on avain! -- Manu veti browningin taskustaan.
  -- On se minullakin, -- sanoi Marck, nousi istualtaan ja asettui
  ruokasalin kaappia vastaan seisomaan ase ojennettuna miehiä vastaan.
  -- Ase taskuun! komensi hän varmalla äänellä. Manu totteli. -- Nyt
  peräännytte ovelle kädet pystyssä! -- Miehet seisoivat suu auki. --
  Mars! -- komensi Marck, -- muuten, jumal'avita, minä laukaisen! --
  Miehet lähtivät.
   * * * * *
  Kylmästä väristen ja uupuneena palasi Veronika asemalta matkustavia ja
  seudun köyhiä ruokkimasta. Hevosta ei saanut käyttää. Hän tuli jalan
  kiireesti astuen lokaista ja kuoppaista tietä. Silloin tällöin ilmestyi
  pimeästä joku ihmishaahmo ja katosi jälleen yön tummuuteen. Miesten
  ääniä kuului kiihkeässä kiistassa ja pian hän oli heidän keskellään.
  Silmät kiiluivat kiihkoisina pimeässä, mutta äänekäs puhelu vaikeni.
  Veronika tunsi Manun laajasta takistaan ja muisti samassa, että hänen
  ulkotyöväenkomiteanaisensa oli valittanut heidän kärsivän nälkää.
  -- Jos miehiä haluttaa syödä, on asemalla valmista ruokaa, -- sanoi hän
  ystävällisesti.
  -- Susi teidän ruokia syököön! -- sanoi Manu katkerasti ja sylki
  pitkään.
  Veronikaa värisytti kiiluvat katseet. Hän pujahti äkkiä miesten ohitse
  lokaisella tiellä ja lähti juoksemaan. Hän kuuli takanaan sadatuksia ja
  vihaisia huutoja ja päätti poiketa Kruunu-Annalle ja pyytää Helmiä tai
  Annaa mukaansa, mutta eteiseen tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta
  sisältä.
  -- Sinä kuljet kuin rosvo kiiluvin silmin, ase kourassa vaanimassa
  parempia ihmisiä ja olet olevinasi kuin sika menevinään. Minä en
  ikipäivinä sinusta huoli, olet kuin mikäkin Manu! -- Ääni oli Helmin.
  -- Ole sinä vait, herrojen orja ja pohattojen portto. Minä olen vapaa
  mies ja teen mitä tahdon! -- Ääni oli Hannulan Onnin. Huoneessa kolahti
  ja sen jälkeen tuli hiljaisuus. Veronika värisi, ei voinut kauhulta
  jäsentä liikuttaa. Samassa ovi työnnettiin sisältä auki ja Onni hiipi
  ulos pimeään eteiseen ja hävisi marraskuun yöhön.
  Veronika kuunteli vielä hetken ja meni sisään. Helmi virui lattialla,
  hän oli kaatunut tuolinensa. -- Helmi, Helmi! -- huuteli Veronika ja
  ravisti häntä. Helmi avasi hiljalleen silmänsä ja hieroi niitä nousten
  istumaan.
  -- Mitä hän teki sinulle?
  -- Kuuliko neiti?
  -- Kerro nyt. Mitä hän teki?
  -- Ei hän tehnyt mitään. En ainakaan tajunnut. Hän vain ojensi
  revolverin ja katsoi niin kauheasti. Sitte en muista. Taisin kaatua.
  -- Miksi hän sinua ahdistaa?
  -- Me olimme kihloissa ennen, mutta kun hän on yltynyt sellaiseksi
  Manuksi, en minä voi kärsiä häntä.
  -- Oikein, Helmi! Nyt minä menen. Pane ovesi lukkoon.
  Veronika painoi kätensä levottomalle sydämelleen, juoksi kuin henkensä
  edestä. Päätä kivisti ja päivän moninaiset tapahtumat kiitivät hurjaa
  nelistä hänen kuumeisessa mielessään. Mooses ei ollut kotona. Hän
  heittihe pitkäkseen lattialle ylen uupuneena, nukkui, eikä nukkunut.
  Hurjat hevoset ahdistivat häntä pimeässä, taivas salamoi ja ihmiset
  lauloivat, kulkivat pitkässä jonossa pitkin harjua, kaarsivat yhä
  lähemmäksi Talvelaa. Hän itse tuijotti pimeyteen ja oli tukehtua sen
  painoon, huusi valoa ja rukoili: -- Oi ikuinen Jumala, anna valoa! --
  Hänen isänsä nousi ihmisjoukosta, kohotti aseensa ja laukasi. Valo
  välähti ja Veronika heräsi. Palvelija toi lamppua huoneeseen.
   * * * * *
  Aamulla he heräsivät hurraahuutoihin, jotka kuuluivat heidän asuntoonsa
  seurahuoneen pihalta.
  -- Kuuletko, Mooses, noissa huudoissa on uhkaa. Minua ne sävähyttävät
  pahasti, -- sanoi Veronika.
  He riensivät joukkoon ja saapuivat paraiksi kuulemaan Ruhalan puhetta.
  -- Toverit, -- huusi hän täydellä voimalla, -- me köyhälistö olemme
  olleet yksinkertaisia ja luottavaisia, uskoneet parempien päivien
  kerran koittavan ja nyt näyttääkin siltä, kuin niin kävisi, mutta
  älkäämme uskoko parempiosaisten kädenlyöntiin ja yrityksiin eikä heidän
  saarnatun jumalansa apuun. Siihen he eivät itsekään usko, tekevät
  temppuja hänen selkänsä takana kuin vanhan raihnaisen ukon, nostavat
  meille varottavaa sormea, ilkku mielessä ja sanovat: "Hiljaa lapset,
  ettei ukko suutu". Me köyhälistö voimme luottaa vaan toinen toisiimme
  ja liittyä vastustamaan yläluokan sortoa. Yläluokan liitto on rautainen
  ja luja kuin vuoret. He turvaavat lakiin ja oikeuksiinsa ja sen nojalla
  imevät meistä veren ja syöttävät puutteella ja kurjuudella. Meillä ei
  ole muuta keinoa kuin: pois sellaiset lait, ja köyhälistö hankkikoon
  itse itselleen lait ja oikeudet! -- Ruhala oli tyyni ja vakava eikä
  eläköön-huudot olleet kovinkaan voimakkaat. Kiihottuneet, jotka kaiken
  melun pitivät, vaativat repäisevämpiä puheita.
  Hannulan Onni nousi lavalle, ja hurjien parvi hänen edessään nosti
  hyvä-huudon. Hän luki omatekoisensa runon nyrkkiä puiden ja huutaen
  verta ja kostoa rikkaille ja mahtaville. Lopuksi hän turvautui suoraan
  puheeseen: -- Lietsokaa te voimakkaat väkivallan pauhaavaa myrskyä!
  Mooses ja Veronika katsoivat toisiinsa. Onnin sanat ja sävy
  muistuttivat nyt Mooseksen puhetta.
  -- Me tahdomme olla kuin ärjyvä koski, joka vetensä purkaa uuteen
  uraan, allensa ruhjoo kaikki esteet. Ei oikeutta köyhä saa, ellei itse
  sitä hanki!
  Hän kiihtyi yhä, unohti sanottavansa ja syöksi kuin vallaton varsa
  sokeasti edelleen.
  -- Jo kauan on meitä kidutettu, vertamme imetty, hiestämme lihottu.
  Katsokaa noita kurjia majoja, -- puhuja viittasi kylään, joka ei tänne
  näkynyt, -- niissä on meitä näännytetty ja orjiksi kasvatettu. Mutta
  nyt me nousemme ja kaadamme esteet, sorramme sortajat, kahleisiin
  lyömme heidät. Aseisiin, nuoret, reimat miehet! Kellä rohkeutta on,
  se etummaisena kaartiimme tulkoon. Ei aikaa saa tuhlata, nyt on hetki
  meidän!
  Mooses oli tunkeutunut lähemmäksi puhujalavaa aikomuksessa nousta
  puhumaan, mutta joku tarttui hänen käsivarteensa: -- Onko maisterilla
  lakkokomitean lupa puhua? --
  -- Vieläkö täällä sensuuria pidetään? -- kysyi Mooses tulistuneena.
  -- Kyllä meidän täytyy, -- sanoi Onni punaisena puheestaan. -- Muuten
  emme voi vastata, mitä kansa tekee. Se on nyt niin hurjistunut.
  -- Teidän puheenne oli kumouksellinen. Sitä juuri sanoisin kansan
  yllyttämiseksi.
  Joukko outoja miehiä kerääntyi Mooseksen ympärille kuulemaan. -- Mekö
  kansaa yllytämme? Se on itse niin kiihtynyt, että on täysi työ sitä
  hillitä, ettei se repisi kappaleiksi teitä kapitalisteja ja porvareita,
  -- väitti Hannula.
  -- Jos niin kävisi, en luulisi teidän kovinkaan surevan, -- sanoi
  Mooses hymyillen. Miehet nauroivat.
  -- Maisteri menee vaan puhumaan, sanoi Ruhala. Mooses seisoi hetken
  ääneti joukon edessä katsellen järeitä kasvoja, joitten silmissä hehkui
  kiihkoisa, ahnas halu saada kuulla uutta, nähdä onnen pyörän heilahdus,
  koskettaa sitä kädellään ja sitten hurjaa, myrskyisää vauhtia
  kiidättää: minne? -- Kansalaiset! -- sanoi Mooses. -- Olette maistaneet
  liiaksi kiihotusten ja hurjuuksien juovuttavaa, vaarallista viinaa,
  mutta meidän täytyy olla viisaita ja varovaisia, emme saa erehtyä,
  vaan selväjärkisinä käydä ohjaamaan Suomen kansan kohtaloa. Se hetki
  on nyt juuri käsissämme. Teidän täytyy uskoa, ettei kukaan täällä nyt
  ole sortaja eikä sorrettu. Olemme kaikki ihmisiä ja kansalaisia. Tällä
  hetkellä ei voi luokkaedut -- -- --.
  Alas, alas, alas! -- ärjyi joukkue lavan edessä. Mooses seisoi kalpeana
  odottaen myrskyn asettumista. Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli
  sama mies, joka oli estänyt häntä lavalle nousemasta. Mooses ravisti
  miehen itsestään irti ja harppasi alas.
  -- Juna on tulossa! -- huudettiin miehestä mieheen, ja ken vaan
  jaloille kykeni, riensi asemalle kuulemaan ja näkemään ja saamaan
  tietoja muilta seuduilta. Vihdoin se puhkui kallioiden välistä, tuo
  kauan odotettu, kiihkeästi kaivattu. Se ajoi remuten asemalle täynnä
  riemuista kansaa, miehet kukissa, naiset naurussa, soitoin, lauluin,
  puhein ja huudoin vapaudesta juopuneena. Porvarillisten kasvoille
  levisi pettynyt raukeus. Tuo kiihkeästi odotettu oli "lakkojuna", kulki
  poikki Etelä-Suomen, kaarsi kohti pohjoistakin ja tavoitti itäistä
  laitaa, kuulutti vapauden riemusanomaa ja köyhälistön suurta voittoa.
  Se oli kuin auringonsäde pimeässä yössä, lämmitti ja sytytti. Se
  kertoi kansan asettamasta väliaikaisesta hallituksesta ja "punaisesta
  manifestista".
  Viimeisessä vaunussa oli Mooseksen tuttava maanpakolaisajoilta, ja
  hän painoi jotakin salavihkaa ystävänsä taskuun kuiskaten: -- Se on
  manifesti, vielä julkaisematon. He repivät sen palasiksi, jos näytämme.
  Tiellä heitettiin junasta pois muuan mies, jolla näitä oli.
  -- Nyt neuvotteluihin, -- sanoi Esa. -- Tästä tulee kova ottelu. Heillä
  on ihmeellisiä uutisia Helsingistä. Kaikki on punaisten hallussa: maat
  ja mannut, kahvit ja pannut.
  Kokouksessa oli pääkaupungista tulleita eläviä viestejä, ja Onni
  Hannula jakoi punaista manifestia. -- Nyt emme haikaile emmekä
  kumartele ketään. Nelivaljakko riisutaan ja me, köyhälistö, säädämme
  lakia.
  -- Ei nyt ole puhumisesta hyötyä, -- sanoi Mooses Esalle.
  -- Ennen me saisimme kivetkin kiljumaan kuin punaiset luopumaan
  hullutuksistaan.
  Maltillisia oli lakkokomiteassa toinen puoli ja punaiset olivat
  raivoissaan.
  -- Ellette hyväksy punaista manifestia, voitte saada tästä, -- huusi
  Manu hurjin katsein ojentaen revolverin Moosesta kohti.
  Kaikki jähmettyivät kauhusta ja henkeä pidätellen seurattiin Manun
  liikkeitä.
  -- Vaikka meidät kappaleiksi repisitte, emme rahtuistakaan poikkea
  oikeudesta! -- huusi Mooses suuttumuksesta kalpeana.
  Manu piteli asettaan hermostuneesti, heilutteli sitä ja pisti laveaan
  taskuunsa. Hengitettiin helpommin.
  -- Peto on nyt näyttänyt hampaansa, voi se vielä kynsiäänkin käyttää.
  Parasta olisi panna lujat vahdit Talvelaan, -- sanoi Esa.
  -- Se voisi ärsyttää heitä, -- sanoi Veronika. -- Manu on aina
  tapaisensa, ei ne muut sentään -- --.
   * * * * *
  Sillä aikaa kun sisähuoneissa neuvoteltiin, puhui seurahuoneen pihassa
  toinen toistansa kiivaampi toisten seutujen lähettiläs ja repäisevät
  "eläköön" ja "alas" huudot hermostuttivat Veronikaa. Hän oli Mooseksen
  kanssa neuvotteluissa ja lähti sieltä pihaan puheita kuulemaan. Kun
  hän tuli ulos, tapasi hän Melun, joka kalpeana seisoi oven vieressä
  portailla. Joku puhuja oli juuri lopettanut ja nyt kuului jyrisevä
  "alas" huuto. Seuraava puhuja ehdotti, että mentäisiin Karénille
  mielenosotusretkelle ja samalla suljettaisiin olutpuoti. Tämän
  kuultuaan liukui Melu alas portailta, sulloutui tungokseen, ponnisti ja
  pujottelihe ominaisella notkeudellaan ja voimallaan joukon lävitse ja
  riensi kotiin.
  Karén harppoi levottomana työhuoneessaan. Rouvan päätä särki. Hän
  ei ollut rahtustakaan nukkunut moneen yöhön, kirkasi pienimmänkin
  kolauksen kuultuaan ja oli ärtyinen kuin riehaantunut lapsi.
  Rolf poltti vimmatusti vahvoja sikaareja ja laski karkeata pilaa
  roskajoukon räyhäämisestä. Melu kertoi, mitä seurahuoneen pihassa oli
  päätetty.
  -- Olisipa täällä vain joku kasakka ja nagaikkoja! -- huudahti Rolf
  uhkaavana.
  -- Hurskaita toivomuksia. Tosiaankin, voisihan niitä riivatuita hiukan
  pelottaa, -- sanoi Karén kevyesti naurahtaen.
  -- Ootappas pappa, kyllä minä ne -- -- --!
  -- Jumalan tähden Rolf, jätä se tekemättä! -- huudahti Melu. -- Te
  ette ole olleet siellä joukossa, ette tiedä, mitä nyt on tekeillä.
  Siellä ei leikitä, kaikki on täyttä totta, pelottavaa ja hirvittävää
  kaikessa pimeydessään. Mistään ei saada luotettavia tietoja, pelkkiä
  ristiriitaisia huhuja.
  -- Melu, sinä liioittelet naisten tapaan. Manifestikin on tullut, --
  sanoi Karén.
  -- Vahvistamaton toistaiseksi, -- vakuutti Melu.
  -- No, mitä sinä niistä asioista tiedät?
  -- Enemmän tällä kertaa kuin te täällä kotona. Minä varotan ja pyydän,
  älkää tehkö mitään hullutuksia, älkää ärsyttäkö kansaa. Verityöt eivät
  voi olla kaukana, kun päiväkaudet lietsotaan mielettömillä koston ja
  väkivallan huudoilla.
  -- Sinä alat olla yhtä hermostunut kuin mamma. Minä lähden ulos, ei
  tätä ainaista jankutusta jaksa kuulla! -- sanoi Rolf.
  -- Kuule, Rolf kulta, ole järkevä. Minusta tuntuu kun olisimme tehneet
  heille väärin. Niin, emmehän me ole olutta valmistaneet, mutta
  sentäänkin -- -- kun pappa -- -- --, -- sanoi Melu pihassa.
  -- Älä puhu sillä tavalla papasta! -- Rolfin huudossa oli uhkaa. Melu
  tarttui miehensä käsivarteen.
  -- Hyödymmehän mekin siitä.
  -- Sinä puhut kuin roskajoukko.
  -- Voi älä sano roskajoukoksi. He ovat nyt oikeassa ja me väärässä.
  Minä tunnen sen!
  -- Kuulehan, Melu, menekin sinä heidän joukkoonsa huutamaan alas pappaa
  ja minua, vaan älä tule sitte enää minun pöytääni! -- Rolf irroitti
  kätensä tylysti Melusta.
  -- Rolf, sinä et ajattele, mitä sanot!
  -- Liiankin paljon. Ja minä heille vielä näytän! -- Rolf jätti Melun
  pihaan ja riensi Hallimajaan päin taaksensa katsomatta.
   * * * * *
  Seuraavan päivän iltapuolella oli taas suuri kokous seurahuoneen
  pihassa. Melu oli saapunut ajoissa ja seisoi levottomana tungoksessa.
  Puheet lietsoivat tulta ja vihaa yläluokkaa vastaan. Melusta tuntui
  kuin olisi ilma ollut täynnä veristä sumua, hätähuutoja ja tuskaa.
  Tulipunaiset liput roikkuivat tangoissa suorina ja velttoina peittäen
  valkoiset vaalilauseet, kuin olisivat tällä kertaa tahtoneet ne
  unhottaa ja ampua pilvistä kultaisen kotkan. Tahtomattaan seurasi Melu
  tungosta ja joutui yhä lähemmäksi lavaa, jonka kulmissa liput olivat.
  Joukossa oli levottomuutta, kuiskailtiin, tungettiin sinne tänne.
  Ahdinko oli kamala. Äkkiä kirkasi naisen ääni portilta: -- Kasakat
  tulevat! -- Melua pyörrytti, silmissä musteni ja ihmiset hävisivät,
  mutta samalla hän pääsi jälleen tajuihinsa, survasi itsensä lavan
  portaalle, juoksi ylös ja sieppasi lavan kulmasta lipun käsiinsä,
  heilutti sitä ja huusi luonnottoman kovalla äänellä:
  -- Kasakoita ei tule, se on pelotusta, valetta! Kasakoita ei tule! --
  Huutoaan hän jatkoi siksi, kunnes ihmiset rauhoittuivat, alkoivat uskoa
  ja kysellä.
  Silloin Melu häpeissään lujui alas lavalta. Lippu liukui hänen
  käsistään ja jäi portaille lojumaan. Hän itse hukkui väkijoukkoon,
  kulki vapisevin polvin, sydän pakahtumaisillaan lyöntien nopeudesta
  vanhaa, tuttua tietä Härmälän tädin luo. Siellä hän sanatonna ja
  voimatonna lankesi tädin kaulaan ja itki hillitöntä tuskaa.
  Täti silitteli päätä ja vei sohvalle lepäämään, jätti hänet yksin
  rauhottumaan kyselemättä, utelematta. Itse hän lähti kylälle kuulemaan,
  mitä oli tapahtunut.
  Kun ihmiset olivat selvinneet oman pelkonsa huumauksesta ja päässeet
  käsittämään, että Melu oli puhunut totta, alettiin kiihkeästi kysellä:
  mistä sellainen huhu oli lähtenyt?
  Onni Hannula nousi lavalle ja selitti sekavassa puheessa, kuinka
  kapitalistit ennenkin olivat poliisien apuun turvautuneet ja niillä
  työväkeään kurissa pitäneet. Hän kiihottui yhä selvemmin puhumaan
  Marckista ja jyrisevä "alas" huuto vahvisti hänen puheensa.
  Talvellinen vihamielisyys lakkoajoilta puhkesi nyt ilmi tekoihin.
  Ruhala, Hannula ja Manu olivat ensimmäisiä rivissä, kun liehuvien
  lippujen suojassa marssittiin Talvelaan.
  Kun Mooses näki kiihtyneen mielialan, ei hän yrittänytkään puhua
  järkeä. Pieni joukkue lavan edessä oli varmasti päättänyt kostaa. Sen
  hän tiesi. Hän riennätti Esaa mukaansa Talvelaan.
  Mooses ilmoitti ensin asiasta Veronikalle, joka oli viimeisinä päivinä
  asunut Talvelassa, sillä Marck oli ollut heikko revolverikohtauksen
  jälkeen "järjestyskomitean" kanssa.
  -- Mitä pappa sanoisi, jos nyt koko lakkojoukko tulisi tänne Talvelaan?
  -- kysyi Veronika hymyillen.
  -- Voihan täällä peeveleitten pesässä tapahtua mitä tahansa. Mooses on
  nolona ja Esa punainen kuin koulupoika, jolla on huono omatunto. No,
  pojat, tulevatko he?
  -- Tulevat, -- sanoi Mooses silmäillen tielle.
  Marck katsoi työhuoneensa akkunasta kansanjoukkoa, joka hajallisena
  laumana seurasi pientä miesten ryhmää keskellään.
  Ilta alkoi jo pimetä ja harmaina haamuina liikuttiin pihassa.
  Konttorihuoneuston ulko-ovelle kolkutettiin, mutta Marck sanoi: -- Ei
  ketään saa päästää sisälle. Heillä ei ole tällä hetkellä mitään asiaa
  minulle. -- Hän otti laatikostaan revolverin ja antoi Moosekselle
  toisen ja Esalle kolmannen. -- No, pojat, pitäkää puolenne, jos
  tarvitaan!
  Ulkoa kuului epäselvää puhetta, melua ja naurua. Nyt puhui joku
  Marckistä.
  Mooses lähti keittiön kautta ulos väkijoukkoon.
  -- Se on Hannulan ääni, -- sanoi Esa. -- Sanoja en erota.
  Samassa huudettiin "alas Marck, piiskuri ja verenimijä!"
  -- Se oli Manun ääni, -- sanoi Esa.
  "Alas, alas!" kuului nyt sekavin äänin ja akkunaan jysähti kivi.
  Marck seisoi kalpeana keskellä lattiaa asetta puristaen kädessään. Hän
  sävähti kiven jysäyksestä kuin joku olisi lyönyt häntä vasten kasvoja.
  -- Voi, pappa, tule pois toiseen, huoneeseen! -- rukoili Veronika.
  Marck ei kuullut. Kun toinen kivi jysähti akkunaan ja täräytti ruudun
  rikki, astui hän aukon luo ja ampui aseellaan ilmaan. Laukausta seurasi
  hurja rähinä ulkona, ja Marck horjui käydessään valkoiseen saliin.
  Veronika seurasi häntä levottomana, mutta ei ennättänyt luo, kun Marck
  äkkiä kaatui lattialle.
  Rouva Marck, Esa ja Veronika kantoivat hänet vuoteelleen ja
  telefonoivat kaupungista lääkäriä.
  -- Henrik, Henrik! -- huuteli hänen vaimonsa epätoivoisena. -- Henrik,
  Henrik, anna joku merkki, voitko kuulla? -- He odottivat kaikki henkeä
  pidätellen. Merkkiä ei tullut.
  Esa koetteli suonta. Hän tiesi, että Marck oli kuollut.
  -- Pappa kulta! -- puheli Veronika polvillaan hänen vuoteensa vieressä
  ja nyyhki.
  -- Sinä olet niin hiljaa. Mamma, luuletko -- -- -- luuletko sinä -- --?
  Äidin kasvoilla oli sanomaton tuska, ja Veronika hiipi hänen luokseen,
  piilotti päänsä hänen povelleen ja kuiskasi: -- Mamma, onko pappa
  kuollut? -- Äiti tuijotti yhä eteensä ja silitteli tyttärensä päätä.
  -- On, hän on kuollut, -- sanoi hän soinnuttomalla äänellä.
  Esa jätti äidin ja tyttären mennäkseen taivuttamaan räyhäävää joukkoa
  jättämään vainaan rauhaan. Kun hän tuli pihalle, oli se tyhjä ja melu
  kuului maantieltä.
  -- Mooses! -- huuteli Esa. Häntä ei kuulunut. Esa meni naisten luo,
  jotka sanattomina istuivat lähetysten kadotetun puolison ja isän luona
  odottaen Moosesta ja lääkäriä.
  Oli jo myöhä yö, kun lääkäri saapui hevosella läheisestä kaupungista
  ja vahvisti, minkä kaikki jo tiesivät, että Marck oli kuollut
  sydänhalvaukseen.
  Mooses oli yhä poissa.
  -- Minä menen hakemaan Moosesta, -- sanoi Esa Veronikalle.
  Veronika tavoitti otsaansa. -- Missä hän on?
  -- En tiedä, olen levoton, -- sanoi Esa.
  -- Voi, lähdetään. Minä tulen mukaan!
  -- Eihän toki. Kyllä minä hänet löydän.
  -- Minä tahdon tulla mukaan. Voi, pappa parka! Hän ei enää minua
  tarvitse. Mamma, minä menen Moosesta hakemaan. Tohtori on täällä niin
  kauan.
  Oli jo keskiyö, kun he kulkivat sokkeloisia käytäviä lyhtynsä heikossa
  valossa.
  -- Manun täytyy tietää, missä hän on, -- sanoi Veronika. -- Tule!
  -- Sinä olet rohkea. Se minun täytyy tunnustaa.
  Veronika astui puolijuoksua ja kehoitti Esaa seuraamaan. Manun mökki
  oli tienvieressä ja Veronika astui nopeasti ovelle, heitti sen auki
  ja seisoi hämärästi valaistun huoneen kynnyksellä. Esa katsoi hänen
  olkansa takaa sänkyä kohti kumartuvaa miestä. Se oli Manu. Veronika
  astui lähemmäksi ja näki tyynyllä kaksi lapsen päätä. Toinen nukkui
  makeaa unta posket vaaleassa punassa. Toinen oli vahankeltainen,
  silmät sammuneet ja syvälle kuoppiinsa painuneet ja huulet elottomina
  hampaisiin kiristyneet. Mies sängyn vieressä lysähti polvilleen, kätki
  kasvot käsiinsä ja itki, nyyhki kuin herraansa sureva koira pitkään
  inuen.
  Veronika peräytyi Esan luo ja kuiskasi: -- Täälläkin on käynyt kuolema.
  Tiellä he tapasivat Homperin. -- Kyllä minä tielän, ketä herrasväki
  hakee. Maisteri on teljetty putkaa ja minä olen juuri hakenu Pitkältä
  avaimet ja nyt männää päästämää. Vai on patruuna kuollu, kuulin juur
  Pitkältä. Voi, voi tät mänöö, tät mänöö!
  -- Onko siellä vahdit? -- kysyi Esa.
  -- Minuahaa ne vannotti vahtimaa ja palokelloa soittamaa, jos jokuu
  tulis. Ja minä lupasi. Mitäs niille hunsvoteille!
  -- Tietääkö Homperi, onko maisteria lyöty? -- kysyi Veronika.
  -- Lyötykö? Eikös mitä! Nyt on ovi auki. Mooses kuuli äänet ulkoa ja
  rynnisti raskaan oven selki seljalleen. Hänen kätensä olivat sidotut
  selän taakse.
  -- Esa, päästähän tuo naru auki. Ne riivatut sitoivat niin kovaan, että
  sormeni puutuvat, -- sanoi Mooses. -- Veronika, oletko sinäkin tullut?
  -- sanoi hän rientäen vaimonsa luo. -- Sinä olet niin kummallisen
  synkkä. Onko mitään tapahtunut?
  -- Marck on kuollut, -- sanoi Esa soinnuttomasti. Mooses painoi
  Veronikan povelleen. He seisoivat hetken ääneti ja astuivat sitte
  vaieten Talvelaan.
   * * * * *
  Marraskuun seitsemäs päivä valkeni hämäränä ja kaameana. Hallimajassa
  oli suurlakon myrsky asettunut.
  Mahtavan vainajan haamu väikkyi vielä kunkin sisäisen silmän edessä,
  ja tulevaisuus ja sen kultaiset toiveet häipyivät sameaan hämärään. He
  tunnustivat itsellensä, että Marck oli ollut suuri raivaaja, heidän
  kaikkien tuki ja pohjan perustaja. Hän oli torjunut kuin kallio
  ulkonaiset vaarat, seisonut ja jäänyt pystyyn siinä, missä muut
  ympärillä horjuivat ja kaatuivat. Hän oli osannut tehdä ja teettää
  työtä ja pitää koossa uppiniskaisia joukkoja.
  Kansa ajatteli levottomana Hallimajan tulevaa kohtaloa, sillä se oli
  heidän kohtalonsa. Vielä kerran vaelsivat he seurahuoneen pihaan
  kuulemaan manifestia, jonka vahvistus nyt oli saapunut.
  Kun Mooses astui lavalle, jännittyi hiljaisen kansan tarkkaavaisuus.
  Hyvä- ja alas-huudot unohtuivat. Rautainen todellisuus karkoitti
  kaikki punaiset toiveet kultaisen kotkan iskemisestä taivaalta.
  Pingottuneet kasvot laukesivat punaisten riveissä alakuloisiksi ja
  rajut haaveet saivat kuolettavan iskun. Vallaton leikki -- -- -- oliko
  se nyt päätettävä? Laimealla hyvä-huudolla otettiin vastaan Suomen
  suuren ja ihanan voiton sanoma.
  Pihan toiselta laidalta kajahti "Maamme", mutta toisella puolella
  järjestyi vankka rivi tulipunaisten lippujen suojaan. Se kulki
  työväen marssin tahdissa halki Hallimajan, nousi harjanteelle, jossa
  sen lipputangot uhmaten kohosivat kohti taivasta ja laulun mahti
  paisutti rintoja. He olivat kerran kuulleet kultaisen kotkan siipien
  suhahduksen. Se oli sytyttänyt kuuman taistelukiihkon. Sen silmä oli
  hehkunut ja ampunut tulisen nuolen. Se nuoli rinnassaan he kulkivat
  riveissä harjua pitkin.