Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 01

  
  HALLIMAJAN NUORET
  Kuvaus nykyajalta
  Kirj.
  SELMA ANTTILA
  
  
  
  WSOY, Porvoo, 1907.
  
  SISÄLLYS:
   Hallimaja.
   Veronika.
   Nuorten juhla.
   Kaikkien koti.
   Rautatievaunussa.
   Hallimajassa.
   Vetehisen tanssi.
   Taistelua.
   Helsingissä.
   Melun häät.
   Isku.
   Yksin.
   Härmälän tädin nälkäkirjat.
   Kotiin.
   Myrsky.
  
  
  HALLIMAJA.
  
  Sisäveden rannalla harjujen piirittämässä laaksossa on Hallimajan
  tehdas. Se on ollut laakson valtiaana vasta kolme vuosikymmentä. Sitä
  ennen aaltoili laakson lakeilla pelloilla kellertävä vilja, ja apila
  levitti huumaavaa tuoksuaan; ojat kulkivat suorina viivoina laakson
  halki ja poikki ulottuen järven hiekkarantaan saakka. Hallimajan
  kaksikerroksinen, punaiseksi maalattu talo oli seudun ylpeys, ja sen
  tiloilla eli torppareita ja mökkiläisiä vuosikymmenet sovussa ja
  rauhassa.
  Laakson rauhan rikkoivat kumajavat paukkeet, kun sen etuvartiot, harjun
  kovat kalliot, murrettiin ruudilla ja dynamiitilla. Rautatie leikkasi
  pitkät sarat keskeltä poikki ja suuntasi reittinsä laakson niskasta
  kauas sisämaahan. Junien vihellys kiljahti kallioitten välissä, kimposi
  harjujen kylkiin ja takaisin rauhaisaan laaksoon.
  Rautatie riisti ihmisiltä vanhat, perityt tanhuat, pakotti siirtymään
  loitommaksi metsään, raivaamaan uutta asumusalaa. Rautatie oli aulis
  auttaja, se toi aineita, rakentajia ja uusia asukkaita. Mäkien
  rinteille ilmestyi mökki mökin viereen. Metsä pakeni ja harveni;
  peltotilkkujen laidalla hohtivat vastaveistetyt tupaset, saunat ja
  navetat. Ja tupasien akkunoissa keilerti monta pientä pellavapäätä.
  Siitä nousi väkevä raatajajoukko, joka sitte pitensi sarat, syvensi
  ojat, laajensi pirtit, rakensi kamarit ja esituvat, uudet navetat,
  aitat ja meijerit.
  Korpi on viisas saituri: se tietää, mistä suurimman koron saa, ja
  antaa ihmisille lapsia, kasvattaa niitä rautaisin kourin tuntien omat
  vaatimuksensa, ettei sen takkuiseen kamaraan pysty hellät kädet, eikä
  sen villeyttä kesytä maitoiset mielet. Mutta kun korpi on kerran
  kesytetty, muuttuu se leppeäksi, on ainaisesti uskollinen. Sen
  kellertävät vainiot houkuttelevat luokseen, pyytelevät asumaan, jäämään
  ja viihtymään, sitovat kodin pauloilla.
  Korpi on saita, mutta sen rikkaus on ruhtinaallinen. Sen asukkailla on
  suuret hongikot, ahot ja viidakot. Vieraan silmä ei vilkuile kateena
  heidän tanhuillaan, ei kukaan outo tyrki heidän lapsiaan.
  Tämän tajusivat Hallimajan asukkaat ja siirtyivät vanhoilta
  tutuilta alueiltaan yhä kauemmaksi, ja kun Hallimajan isäntä möi
  tanhuansa järven rannalla ja Hallinkosken vieraalle omistajalle, oli
  viimeinenkin side katkaistu. Hallimajalaiset eivät vielä tajunneet oman
  paikkakuntansa tärkeyttä, ihmettelivät vaan, mitä nuo uudet ihmiset
  aikoivat tehdä ja millä elää tyhjillä mäillä. Mutta pian he oppivat
  ymmärtämään. Metsistä kuului alituinen pauke ja ryske. Puita kaadettiin
  kuin luokoa ja kuletettiin kaiken talvea. Ja kevään tullen oli koti
  järven ranta ruskeanaan hirsiä selälle saakka ja Hallinkosken varrelle
  rakennettiin vanhan myllyn tilalle saha. Sen vinkuva pärinä sirotteli
  suuria lautatapulia ympärilleen ja juna kuletti ne maailmalle.
  Rahaa liikkui kaikkialla. Köyhät mökkiläisetkin pitelivät viisiä
  markkoja kuin ennen viisiä penniä. Olutta tulvi läheisestä kaupungista
  maalaiskauppojen kautta, kahvi porisi alituisesti tulella, vehnäset
  olivat ainaista herkkua, ja värjätty viina kellersi konjakkina joka
  miehen pullossa.
  Hallimajan talo sai metsistään satoja tuhansia.
  Tätä menoa kesti kymmenkunnan vuotta, mutta silloin olivat metsät
  lähiseuduilta myödyt. Joku harva, viisas isäntä oli omansa säästänyt.
  Samoihin aikoihin joutui saha rappiolle ja myytiin omistajansa
  veloista. Silloin sen osti insinööri Marck ja laittoi hyvään kuntoon.
  Myöhemmin hän rakensi sahan yhteyteen massatehtaan. Sen pieniruutuiset
  akkunat, paksut tiiliseinät, jykevät ovet ja yksitoikkoinen karkeus ja
  rumuus masensi ja ahdisti katsojaa.
  Hiukan myöhemmin rakensi Marck itselleen huvilansa Talvelan. Se oli
  siro ja kaunis, mutta kurjien työväen hökkeleitten ja likaisten teitten
  keskellä ja tuon tehdasmolokin vieressä se oli kuin silkissä kahiseva
  ryökinä likaisten ja nälkäisten lasten joukossa.
   * * * * *
  Työväellä oli päivällisaika ja ihmiset seisoivat ovissa, teillä
  ja pihoilla, vetelivät veltosti jalkojaan, vääntelivät pitkissä
  venytyksissä käsiään ja haukottelivat. Aurinko paahtoi oikein olan
  takaa, kärpäset ja paarmat pörisivät verenhimoisina. Hieno pöly
  karvasteli kurkussa ja pilveili tuulessa tuhkankuivalla maantiellä.
  Kaksi nuorta ylioppilasta astui tietä tervehtien päännyökkäyksellä
  työväkeä.
  Erään mökin portaalla istui väljätakkinen mies, ja hänelle sanoi toinen
  ylioppilaista:
  -- Voi tätä ilmaa, kuinka on kaunis!
  -- Kaunis on, -- murahti mies.
  Toinen mies seuraavan mökin ovella jatkoi: -- Oikein sydämeen saakka
  lämmittää.
  -- Lämmittää se, -- vastasivat ylioppilaat pyyhkien hikeä otsaltaan.
  Raitin varrella oli uusi puurakennus, jonka akkunassa näkyi
  pienen pieni ruumisarkku, ja seinään oli kirjaimilla maalattu:
  "Ruumisarkkuliike. Anna Ruhala". Rakennuksen portailla seisoi mies
  tupakoimassa. Hän oli pitkä ja harteva, sipasi usein käsnäisellä
  kädellään tukkaa otsaltaan ja puhuessaan iski teräviä katseita
  kuulijoihin.
  -- No, maisterit, tänään lasketaan työväen talon perustus. Eikö herra
  Härmälä tahtoisi tulla puhumaan?
  Toinen, vaaleampi nuorista ylioppilaista, punastui hiukan ja sanoi
  sävyisästi:
  -- Voisinhan minä. -- Samassa välähti hänen haaveilevassa katseessaan
  valoisa into ja tahtomattaan suoristi hän hoikan vartalonsa rennosta
  asennosta.
  -- Huomenna sinun pitäisi puhua nuorisoseuran juhlassa, -- muistutti
  toveri.
  -- Eihän se estä.
  -- Niin, Mooses, tämähän kuuluu sinun profeetallisiin tehtäviisi.
  -- Eikö hän teidänkin mielestänne, Ruhala, ole oiva profeetta. Viime
  vuonna piti tuiki kiivaan puheen teille omasta talosta ja ennasti ja
  manasi, että sen pitää nousta ja nyt se nousee.
  -- Älä nyt liioittele Esa, -- sanoi Mooses pyyhkien lakkinsa lipusta
  pölyä ja sen sisäreunasta hikeä. Tumma, ruskea tukka valahti otsalle
  ja peitti runsailla poimuilla sen kaareuden. Silmien haaveellista
  ilmettä vahvisti väreilevä, soma suu, viiksen alkujen varjossa. Hän oli
  kehittymäisillään nuorukaisesta mieheksi, ja liian hoikka vartalo pyrki
  taipumaan eivätkä leveät hartiat aina pysyneet suorina. Hänen pukunsa
  oli moitteetonta kaupunkilaiskuosia ja hyvin huoliteltu, sujui somasti
  taipuisaan vartaloon, mutta kulunut se oli.
  Hänen toverinsa, Esa, oli suurikasvuinen, huolettomasti puettu, takki
  liian pieni, housut lyhyet ja urheilupaita kiristetty tiukasti kaulaan.
  Maalaisräätälin kuosi oli oikea kehys tälle mieheksi kehittyvälle,
  jonka suun ympärillä aina väreili leikillisyys ja silmissä välkkyi
  veitikkuus.
  -- Oletteko ajatellut, Ruhala, mistä työväelle puhuisin? -- kysyi
  Mooses.
  -- Olkoon se teidän asianne, -- sanoi mies portailla yhä hymyilevänä
  katsellen nuoria miehiä.
  Suuri, väljätakkinen mies, jota Esa ja Mooses ensiksi olivat
  puhutelleet, läksi omalta portaaltaan astumaan laakson toista harjua
  kohti.
  -- Manu on paljon tehnyt päiviä talolla, melkein yksin hakannut kivet,
  -- sanoi Ruhala. -- Muuten hän on aina riidassa koko maailman ja
  itsensä kanssa.
  -- Niin ja muijansa kanssa, -- lisäsi Esa.
  -- Muija on perin hyvä, vaikkei se estä häntä selkäänsä saamasta. Ei
  maar, hyvästi nyt, pitää mennä sahaan.
  Mooses ja Esa astuivat pölyistä tietä.
  -- Katsos tuonne! -- huudahti Esa. Tiellä oli rattaat ja hevonen edessä
  ja rattailla suuri sammio, josta tuuli toi sillin tuoksua. Heidän hyvä
  tuttavansa, vanha, kuuro Homperi oli noussut pyörän kapalle, katseli
  sivuillensa ja koppasi sillin hännästä hyppysiinsä. Hevonen seisoi
  korvat niuhollaan ja potki äkäisesti paarmoja mahansa alta ja yritti
  purasta Homperia hihaan, kun hän sivuutti.
  -- Kas, kas, aika vossin sainkii, hullu kun en ottanu kahta! -- jutteli
  ukko mennessään.
  -- En suuresti erehdy, jos sanon, että Homperi himoitsi luvattomalla
  tavalla toisen tavaraa, vanhaan tapaansa, -- sanoi Esa. Samassa tuli
  omistaja maantielle, sieppasi sillin Homperilta ja roiski sillä ukkoa
  poskille. -- Tuoss' on sinulle kaksi. Vai viet varkain! -- Homperi
  nuoli hyppysiään ja pyyhki kämmenin poskiaan hyvin tyytyväisenä ja
  katseli silliä, kun se vaelsi oikean omistajansa kädessä sukunsa
  pariin. Pojat seurasivat Homperia raitilla. Telefoonipatsaissa oli
  kirjoitettuja ilmoituksia sunnuntain kokouksista ja juhlista. "Kaikki
  työväki mukaan!"
  -- Mitäs tää ailanseiväs täss' lopuss' merkittee? kysyi Homperi pojilta.
  -- Se huutaa Kivistömäelle kaikki Homperit ja Komperit, kupparit ja
  kapparit, -- huusi Esa.
  -- Ja Esat ja vesat, -- sanoi Homperi sivulta muljauttaen poikiin. --
  Mitäs siell' mäell' tehlään?
  -- Ollaan raittiita ja sivistytään, -- huusi taas Esa. Ukon silmissä
  kiilsi lystikäs veitikkuus, mälli siirtyi sukkelasti poskesta toiseen
  ja samassa hän roiskautti pitkän ruskean syljen. -- Mistäs rapakkokaa
  kuivalle mäelle tulis? eihää tääll' saa juolaksee eles kaunaist' kaljaa
  koko Hallimajass'!
  -- Kyllä pian saa, Karéni rakennuttaa oluttehtaan. Mitäs Homperi siihen
  sanoo?
  -- Aprikoin vaa, että sopis mennä Karénille työhö.
  -- Silloin ette saa ikinä minulta tippaakaan karvasta, vaikka olisi
  millainen polttava mato sisällänne!
  -- Minä menen vielä metsään, -- sanoi Mooses katsoen kelloaan. Hän
  astui valtatietä vainioitten keskellä ja saapui pian metsänrantaan,
  jossa maantiestä erosi kapeampi metsätie. Veräjällä oli suuri, mahtava
  koivu ja sen kuoressa monenmoiset halkeamat, rosot ja viillokset,
  myrskyjen ja lemmettömien ihmisten kolhimat, jotka se oli vuosikymmenet
  kestänyt ja yhä korkeammalle latvansa nostanut ja leveämmälle oksansa
  levittänyt. Mooses istui sen varjoon ja mietti. Tästä oli hänet
  löydetty pienenä pahasena sinä vuonna, jolloin kuumetauti oli kulkenut
  kautta kylien ja kaupunkien, kaatanut paljon köyhiä ihmisiä. Arveltiin
  jonkun sairaan äidin kuumehoureissaan heittäneen lapsensa hankeen ja
  itse juosseen tietämättömiin. Näin oli Mooseksellekin kerrottu, eikä
  kukaan hänen äidistään sen enempää tiennyt; ainoana merkkinä isästä
  oli valokuva. Luultavasti oli äiti tuntemattomana kuollut jossain
  sairashuoneessa. -- Pukki sinut on pujahuttanut kalliolle, -- oli
  Esa kerran sanonut. Se sattui nyt Mooseksen mieleen. Hän hymähti
  ja tunsi olevansa irtonainen, jota ei synnynnäinen nivel liittänyt
  yhteiskuntaruumiiseen.
  -- Hei, Mooses! -- kuului tytön ääni metsästä. -- Tulehan auttamaan
  minua. Tämä kivi on niin äärettömän painava! -- Metsiköstä ilmestyi
  nuori tyttö, jonka teerenpilkkuiset kasvot hehkuivat ponnistuksesta,
  nykeröinen nenä nostautui käskevästi ja soma, pikkunen suu nyrpistyi,
  kun ei Mooses heti totellut. -- Tästä tulee kivi Tuhon haudalle, oikein
  jykevä ja soma. Tule nyt! -- Kivi saatiin puun juurelle, ja tyttö istui
  kuumissaan siihen huohottamaan.
  -- Oletko nyt tyytyväinen? -- kysyi Mooses.
  -- Etkö sinä muka ole? Oikeastaan sinun pitäisi, sillä eihän Tuho minua
  löytänyt, vaan sinut. Vaikka ethän sinä Tuhosta ollenkaan pitänyt.
  -- Mistä sinä sen päätät?
  -- Jaha, suutuit taas, suutu vaan! -- Tyttö nyökäytti päätään ja
  mutisti suutaan.
  -- Ei sinun kanssasi kannata kiistellä.
  -- Kannattaisi kylläkin ja vielä parempi olisi, ellet olisi niin kopea!
  -- Älä nyt viitsi, Melu, mennään kotiin. Täti siellä odottelee
  päivälliselle.
  -- Viitsi, kyllä minä viitsin, miksi sun tarvitsee ruveta muitten
  komentajaksi. Karénin Rolfillekin häristit keppiäsi, kun hän mukamas
  loukkasi roskajoukkoa. -- Melu asetteli hattua päähänsä ja katseli
  suurin silmin alta kulmain Moosesta.
  -- Sellainen ilkeä herrasnulikka kuin Rolf tarvitsisi viisi kertaa
  päivässä keppiä!
  -- Rolf on komea poika ja nimensäkin kaikuu kauniilta. Se on hieno, ja
  hän on itsekin hieno poika. -- He astuivat maantielle, ja Melu sovitti
  askeleensa samaan tahtiin kuin Mooses.
  -- Vaikka hän suvaitsee kutsua meikäläisiä roskajoukoksi.
  -- Meikäläisiä, ovatko nuo tehtaalaisnulikat meikäläisiä? Sinun ja
  minun vertaisiani? Ei tule siitä mitään. Ja me, mitä me olemme oikean
  herrasväen rinnalla? Kun minä kerran pääsen omiin valtoihini, menen
  vaikka piiaksi patruunan huvilaan, silloin ainakin saisin olla oikean
  herrasväen seurassa ja asua hovissa. Sinä et tiedä, kuinka siellä on
  kaunista. Minä olen käynyt patruunan puutarhassa. Tietysti salaa, eihän
  sinne ole lupa mennä. Siellä on ihania kukkia, kaikenvärisiä, suuria
  ja pieniä, kokonaisia pyörylöitä kuin kaunista mattoa. Pilarien päissä
  kimaltelee kirkkaita palloja ja on siellä kuvapatsaskin. Tiedätkös
  -- -- --?
  -- No?
  -- Kun olen aivan yksin, niin minä haaveilen.
  -- Mitä sitte?
  -- Kuvittelen olevani patruunan tytär, Veronika, ja patruuna on
  sanovinaan: Melusina, eikä Melu, niinkuin kaikki muut minua haukkuvat;
  Melusiina, sanoo hän, sinä olet minun rakkain lapseni. Minä annan
  sinulle oman kamarin, missä on silkkiset oviverhot, pehmoiset, taivaan
  siniset, ja akkunauutimet niin hienot kuin hämähäkin seitti. Seinillä
  pitää olla ihania tauluja paratiisista, ulkomaan kaupungeista, Romeosta
  ja Juuliasta ja kauniista rakastavaisista. Vuoteeni kohdalla olisi
  äitivainaani siunaava kuva ja enkeli. Sitten minä pukeutuisin vaalean
  sinisiin, saisin samanvärisen hatun, päivän varjon ja kengät. Mikä
  minut silloin erottaisi hänen omasta tyttärestään, sanoppas!
  -- Sinä olet hupakko! -- tiuskasi Mooses.
  -- Ei sinulle pitäisi koskaan puhua mitään, -- sanoi Melu pettyneenä.
  Mooses katui tylyyttään ja sanoi lempeämmin: -- sinä olet lapsellinen.
  -- Niin sinä aina sanot, kun en ole sinun mieliksesi. Mutta minäpäs
  en tahdokaan olla kenenkään mieliksi, olen se kuin olen, vaikka minua
  kuinka halveksisit. Sinä suurprofeetta Mooses!
  He pysähtyivät kylän raitille ja menivät pieneen kauppapuotiin, jonka
  otsikkoon oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Härmälän kauppapuoti".
  Rakennus oli vanha ja matala, portaat kömpelöt ja huonossa kunnossa.
  Huolimatta tästä vaatimattomasta, melkein kurjasta ulkoasusta näytti
  liike olevan vilkas, sillä maantien laidassa oli monta hevosta
  sidottuna paaluun ja puodista kuului aika sohinaa. Melu ja Mooses
  pujottautuivat ahtaaseen puotiin ja katosivat kahden jättiläishyllyn
  välisestä, kapeasta ovesta tädin "kädenalaiseen". Se oli jonkinlainen
  liikekonttori, johon täti heitti puretut kangaspakat ja muut
  kiireessä sekasortoon joutuneet tavarat, pistäysi mustaan "kieleen"
  kirjoittamassa sellaista, mitä kysyttäessä puuttui. "Nälkäkirjaksi"
  hän taas nimitti toista kapeata, mustakantista, johon velaksiotot
  merkittiin. Kädenalaisesta Melu pujahti toiseen huoneeseen, missä hän
  ja täti asuivat. Perällä oli kolmas huone, sali, jossa Mooses majaili.
  Suurin huone oli mustunut tupa, ja siellä keitettiin, säilytettiin
  tavaraa ja toisinaan majoitettiin pitkämatkaisia ostajia.
  Melun isä, kauppias Härmälä, oli talon rakennuttanut ja mennyt
  vanhoilla päivillään naimisiin. Melu oli pieni, kun hänen vanhempansa
  kuolivat, ja Mooses kymmenen vanha. Härmälän sisar sai talon ja kaupan
  hoitaaksensa ja lapset elättääksensä, sillä ei talo eikä kauppa olisi
  mitään tuottanut ilman tädin puuhaamista. Hän oli lasten isänä, äitinä,
  elättäjänä ja palvelijana. Mooses oli aina ollut hänen ylpeytensä,
  ja mielellään hän kertoi, kuinka poika taloon tuotiin kuin muinoin
  Israelin kansan Mooseskin.
  -- No, no, kun tullaan kuin tuulispäät sisään! Missä nyt olettekin
  lotkotelleet kaiken päivää molemmat? Sinäkin, Melu, lennät kuin harakka
  pitkin vainioita, hakistelet niitten poikien kanssa räkätellen! Onko
  se nyt laitaa? Menekin hakemaan lautaset pöydälle! Ja sinä, Mooses,
  katso niitä kirjoja, jos saisit harakan varpaani selville. Ja entä se
  matkalaukkusi? -- Täti oli olevinaan äkäinen, mutta sydämessään hän
  nauraa hytkytti, kun Melu laittoi naamansa surkeuden ryppyihin.
  -- Menetkös siitä! -- Täti hutaisi pyyhinliinalla. -- Aina se lapsi
  on metkuja täynnä; koska ihmistyykään? -- Täti oli itkeneen näköinen,
  eikä hän uskaltanut Moosekseen katsoa, sillä silloin alkoivat kyyneleet
  herua. -- Että sinun nyt sitte pitää taas lähteä maailmalle, -- puhui
  hän Moosekselle häärätessään "kädenalaisessa". -- Herra tiesi, näemmekö
  enää toisiamme! -- Tämä oli tädin tavallinen hyvästijättöpuhe, ja sen hän
  alkoi jo päivää ennen, kuin lapset kotoa lähtivät.
  -- Eihän tädin vielä tarvitse kuolemaansa ajatella.
  -- Ainahan ihmisen pitää olla valmis astumaan Herran eteen. Ja
  olisinhan minäkin, mutta sitte aina tuppaan ajattelemaan tuota Melua.
  Kuka senkin hoivaisi, jos minutkin vielä pois otettaisiin. -- Mooses ei
  yrittänytkään väitellä.
   * * * * *
  Kun päivällinen oli syöty, touhusi Melu peilin edessä, asetteli
  puseronsa poimuja, nyki hamettaan edestä alemmaksi, veti selkänsä
  kenoon ja röyhisti rintaansa. Hattua sovitettiin suoraan ja vinoon,
  otsalle ja väliin ihan niskaan. Niskassa se näytti somimmalta Melun
  mielestä, ja sinne hän sen neulalla iski. Kellertävä letti heilahti
  selässä, ja käherretty tukka tuprusi otsalla. Hän nyrpisti suutaan ja
  irvisti kuvalleen, kääntyi äkkiä kantapäillään ja huusi Moosekselle
  toiseen huoneeseen: -- Nyt mennään jäähyväisvisiitille!
  -- En minä viitsi.
  -- Niin muutkin tekevät ja me menemme Melinille Esan luo.
  -- Eikä mennäkään.
  -- Sinä olet jörö.
  -- Vaikka vaan.
  -- Sinä olet mäyrä.
  -- Mieluummin karhu.
  -- Taikka vätys.
  -- Ohoh!
  -- Niin ja itserakas, olevinasi muita viisaampi. Mokomakin profeetta!
  -- Älä viitsi nalkuttaa. Voithan yksinkin mennä.
  -- Vaan minäpäs en mene yksin. Sinun pitää tulla mukaan!
  -- Mikähän siihen pakottaa?
  -- Minä!
  -- Sinä olet tosiaan nenäkäs.
  -- Ja sinä olet löytöläinen, sinä! -- huusi Melu. Täti oli kuullut
  viimeiset sanat ja riensi välittämään.
  -- Älä välitä Melun tiuskimisista. Antaa pahan saada, mitä se tahtoo.
  Ei pahalle mitään voi. -- Tämä oli tädin tavallinen selittely Melun
  oikuista.
  -- Mooses aina ärsyttää!
  -- Mitä sinun tarvitsee kiusata toista! -- tiuskasi täti Melulle.
  -- Mitä meillä tarvitsee olla löytöläisiä! -- huusi Melu ulos
  juostessaan.
  -- Häijy penikka! -- ärjäsi Mooses tulipunaisena.
  -- Älä siitä tuulihatusta välitä. Ja mitä se nyt sitte, vaikka
  sanoisikin löytöläiseksi, ethän sinä ole voinut määrätä synnyinsijaasi.
  Eikö ole yhdentekevää, onko sinut löydetty hangesta vai synnytetty
  ylhäiseen kehtoon. Sama lyhyt elämä meillä on täällä taivallettava.
  Ijäisyys on kaikkien tasoittaja.
  -- Ei sitä aina jaksa ijäisyyttä ajatella. --
  -- Ei sinun ole tarvinnut paljoa tätä ajallistakaan ajatella.
  Miinavainaa ja veikkonikin ylpeilivät sinusta aina, ja vasta kaksi
  vuotta olet siellä sanomalehdessä ollut vieraalla työssä, mutta nythän
  se vasta maailman taival alkaa, ja minun sydämeni on niin raskas. Kuka
  tietää, näenkö sinua enää... -- Tädin kyyneleet valuivat nyt virtanaan.
  -- Paljon vähemmällä olisimme päässeet kaikki, jos olisitte antaneet
  räähkän kuolla! -- huusi Mooses katkerana.
  -- Mikä sinut nyt noin? Aivanhan sinä pilkkaat kaikkivaltiasta.
  Niinkuin ei ihmiselämä olisi suurempiarvoinen. Kaikkeahan hyvät ihmiset
  hellivät, eläimiä, kukkasia, vielä itikoitakin, saati sitte lasta!
  -- Äidit heittävät lumihankeen!
  -- Mikä sinä olet tuomitsemaan? Anna kuolleitten olla rauhassa ja
  katso, ettei itsestäsi tule elävien loukkauskivi. -- Täti unohti
  kyyneleensä ja muuttui ankaraksi. -- Et ole vielä kokenut elämän
  riemua etkä surua. Elämä ei ole ihmisten mukavuudeksi. Se on työtä ja
  taistelua. Kyllähän te, Melu ja sinä, aina vaan vaaditte elämältä iloa
  ja makean leivän päiviä, vaan ei makeisia eikä rieskaakaan leipomatta
  saada.
  -- Ei, ei, vatsa niistä kipeäksi tulisi! -- huusi Mooses, löi lakin
  päähänsä ja juoksi ulos. Hän harppasi maantietä pitkin äkeissään, mutta
  poikkesi pian Kivistömäelle lempipaikkaansa, mistä hyvin näki Marckin
  huvilaan Talvelaan. Hän mittaili katsein viivojen kauniita suhteita
  ja ihaili parvekkeita reunustavien kukkien värejä. Mieli olisi tehnyt
  astua laajoja, kodikkaita portaita, taittaa kukka rintaan ja sitten
  istuutua parvekkeen mukaville tuoleille ja ihailla auringonlaskua.
  Hyvin saattoi nähdä laveista avatuista akkunoista, miten ilta-auringon
  säteet kimaltelivat peilin laseissa ja taivaankaarena hohtivat
  kattokruunujen kristalleissa. Mooseksen katse jäi ihailemaan
  puhdasmuotoista Andromedapatsasta palmujen varjossa. Joku soitti ja
  alkoi hiljaa hyräillä. Mooses antoi äänen hivellä korviaan ja ajatteli
  tummasilmäistä, lapsekasta tyttöä, joka oli päätään korkeampi kaikkia
  muita, saavuttamaton -- -- niin.
  Nuorukainen otti kaksi valokuvaa taskustaan. Hän katseli niitä
  vertaillen. Toinen kuva oli vanhanaikainen, kellastunut, esitti nuorta
  miestä istumassa pöydän ääressä.
  Hänellä oli pitkäliepeinen takki ja laveat ruudukkaat housut ja korkea
  silkkihattu, joka oli pöydällä. Kasvot oli aika kellastuttanut, mutta
  selvästi voi vielä erottaa tukan rajan. Se taipui keskeltä otsalle
  jättäen ohimot melkein päälaelle asti paljaiksi. Kasvot olivat
  pitkähköt, nenä hiukan kaareva. Silmistä ei voinut mitään päättää,
  niistä oli kuvassa vaan pienet pisteet jäljellä. Hän katsoi toista
  kuvaa. Se oli samalla tavalla otettu, istuvassa asennossa. Vartalon
  pitkä harteva rakenne oli molemmissa sama. Uudessa kuvassa oli otsa
  korkea ja hiusten rajalle painui hiukan aaltoilevaa tukkaa ja silmissä
  viehätti haaveileva miettiväisyys. Mooses hymyili itselleen ja pani
  molemmat kuvat samaan koteloon.
  Hän katsoi kelloaan ja riensi työväen talon rakennukselle.
   * * * * *
  Kivijalan kehyksessä seisoi ryhmä miehiä ja naisia. He tervehtivät
  kaikki tuttavallisesti ja kerääntyivät hänen ympärilleen. Ruhala tuli
  vastaan. -- Täällä tuntuu oikein kotoiselta. Kyllä te olette sitkeitä,
  omin käsin aiotte nyt rakentaa seinät aatteillenne. --
  -- Mitä niistä tyhjistä puheista paranee, kun ei ole edes, missä puhuu,
  -- sanoi Ruhala hymyillen.
  -- Onpa täällä Manukin. --
  -- No, se vanha rettelöitsijä on nyt saatu työhön, kun ei hänellä
  muutakaan kuulu olevan. Täytyyhän niitä kurjiakin kannattaa
  kainaloista. --
  Manu olikin melkein yksin vääntänyt ja hakannut kiviä ja sen vuoksi
  otettu sakkiin. Hänen vimmansa pyrki usein rimpuilemaan, mutta kun se
  kohdistui yläluokkaa ja kapitalisteja vastaan, oli se luvallista. Sen
  Manu pian oppi tajuamaan ja oli valmis tekemään, mitä ikinä häneltä
  vaadittiin.
  Mooses astui kulmakivelle ja puhui: -- Katsokaa tuonne laakson pohjaan
  tehtaalaisten majoihin, omiin asuntoihinne. Eikö selkänne koukistu ja
  sydäntänne ahdista? Kapeat tiet puikkelehtivat kuin karjanpolut ristiin
  rastiin, matalien rakennusten välitse. Aina on siellä surkeasti lokaa.
  Ainoastaan tammipakkasessa tulee vikkelä siivojaneiti, talvi, hipaisee
  valkoisilla helmoillaan, peittää kaikkialla loan ja rumuuden, koristaa
  ja kiilloittaa kaikki silkosen sileäksi. Mutta kevät ja päivänpaiste
  tekevät hänelle kepposia, siirtävät vallattomina lumivaipat
  rapakkoihin, nauravat ja tanssivat kujeittensa onnistumisesta ja
  houkuttelevat lapset ulos poroon ja lokaan. Muistatteko, toverit,
  kuinka poikapahasina oli hauska antaa loan kurahdella varpaitten
  lomitse, kun juostiin paljain jaloin jäitten ja lumen sekaan, huonoissa
  vaatteissa, pitkät kynttilät nenässä?
  Näin Mooses viritteli tunteitaan kuin viulunsoittaja soittimensa kieliä
  ja "toverit" katsoivat häneen kiiluvin silmin.
  -- Nämä ovat meidän valoisia lapsuudenmuistojamme. Sitten on muistoja
  niin surkeita ja rumia näiltä kapeilta poluilta ja ahtaista majoista,
  että ne hirvittävät meitä kuin veriset haamut! -- Mooses huokasi
  tuskaisesti ja jatkoi: -- Mistäpä ne kauniit työt ja puhdas elämä
  tällaiseen rumaan ja likaiseen soppeen? Mistäpä ne korkeat ajatukset
  näitten matalien kattojen alle? -- Hän nosti hartioitaan ikäänkuin
  olisi jokin häntä painanut. -- Mutta nyt alkavat nousta uhma-ajatukset.
  Jospa ne nousisivatkin ja repisivät alas nämä kurjat hökkelit, vanhat,
  rumat vankilat, joissa tukehtuu ja uupuu. Elävä sielu ei niihin mahdu.
  Se huutaa valoa, ilmaa ja vettä! Huh, kuinka tuolla haisee pahalle kuin
  likaisessa suossa. Kuolleet tuolla elävät varjojen maailmassa, yössä,
  jossa ei valoa tunneta. Jos te pimeyden asukkaat valon näettekin,
  särkee se teidän silmiänne. Te sokaistutte ja huudatte kostoa niille,
  jotka uskaltavat elää valon yltäkylläisyydessä. Vaan vielä te heräätte,
  ja nousee raivoisa taistelu, joka anastaa valon takaisin ryöstäjiltä,
  ja tekee sen kaikkien omaksi!
  Ylpeilkööt hovit valonsa rikkaudessa, polkekoot, halveksikoot
  pimeitä! Laulakoot hovin neidot kukkaisia kaihojaan! Me laulamme
  omaa sankarivirttämme, joka kerran vielä nostattaa aseisiin
  matalamajain ritarit ja ritarittaret ja pukee heidät rautavarusteihin.
  Varokaa itseänne, te töyhtöhattuiset leikkiturnarit! Vielä kerran
  toitotamme teidät tosimelskeeseen. Vielä voi matalamajain ritari
  viedä kukkaisimpyen vangiksensa. Hei, silloin orhit hirnuvat, miekat
  kalskuvat ja vapauden laulut soivat! -- Hän heilutti valkeata lakkiaan
  ja hyvähuutojen kaikuessa sekaantui joukkoon. Tyytymättömyys omaan
  puheeseensa painoi hiukan omaatuntoa, eivätkä hyvähuudot saaneet häntä
  paremmalle tuulelle. -- Miksi hän nyt oli puhunut kukkaisimpyestä?
  Luulevat vielä tarkoittavan Marckin tytärtä! Luulkoot! --
  -- Kiitoksia! -- sanoi Ruhala. -- Tätä puhetta me ymmärrämme. Olen
  usein samaa ajatellut, vaikken ole osannut sitä niin kohdalleen
  selvittää. Noin, tuota, perinpohjin suoraan sanoa, niinkuin on
  sanottava.
  -- Alas tehtailijat, alas verenimijät!
  Kaikki kääntyivät katsomaan huutajaa. Manu huusi ja huitoi pitkillä
  käsivarsillaan, ja tuuli heilutteli hänen väljää takkiaan. Joku tarttui
  miehen käsivarteen ja veti joukkoon. Kukaan ei yhtynyt huutoon.
  Moosesta seurattiin hehkuvin ja ihailevin katsein.
  
  
  VERONIKA.
  
  Veronika oli istunut kauan flyygelin ääressä, aloittanut monta eri
  säveltä, selaillut vihon loppuun. Ei mitään, mikä tyydyttäisi, kaikki
  väritöntä, ylimalkaista. Hän yritti itse, hyräili vanhaa kansansäveltä,
  sovitti säestystä. Mutta äkkiä hän löi suuttuneena kätensä kieliin.
  -- Ei, tämä on typerää itsensä rääkkäämistä! -- Äiti istui viereisessä
  huoneessa.
  -- Kuule, mamma, minä en koskaan enää soita. Olen siihen mahdoton.
  -- Sinä olet aina niin liiallinen; ellet soita ammatiksesi, voinet
  soittaa toisinaan huviksesi. --
  -- Ei se huvita minua rahtuakaan. Täällä ei mikään huvita.
  Äidin vakavat kasvot kävivät vielä vakavammiksi.
  Veronika meni huoneeseensa. Hän otti pöytälaatikosta avatun kirjeen ja
  luki:
   Rakas lapsi.
   Sinä kysyt niin monta asiaa, etten voi niihin erikseen vastata. Sen
   sijaan kerron omasta lapsuudestasi; se ehkä selittää, miksi nyt
   kyselet ja ihmettelet.
   Muistan sinut pienenä palleroisena valkoisissa vaipoissasi ja
   pehmeissä untuvissa. Suloisempaa pikku kääröä ei voinut ajatella.
   Minussa on aina ollut aika määrä vanhaapiikaa; en uskaltanut sinuun
   kajota, enkä käsittänyt vähääkään äitisi salaperäisistä puuhista
   sinun hoidossasi. Vasta sitte, kun aloit puhua ja tahtoa jotakin,
   alkoi meidän ystävyytemme.
   Muistan kerran kesällä. Sinä painoit nenäsi puutarhan aidanrakoon,
   katselit suurin silmin kylän lasten leikkiä mäellä, kuinka he
   hyppivät tasakäpälää, vierivät, huusivat ja ulvoivat riemusta. Sinä
   pyysit: -- Saanko minä riisua kengät.
   Kovin sinua kävi sääli. Yritin kannattaa kainalosta, kun hiekka
   pisteli hentoa jalkaasi. Sinä istuit ja pitelit niitä, yritit
   jälleen astua. Itkuun se päättyi.
   Seuraavana päivänä jaoit sinä heille marjoja ja kukkia aidanraosta.
   He tulivat kaikki, kurottivat likaisia, palleroisia käsiänsä,
   tuijottivat sinuun kuin kuvaenkeliin, olivat hiljaisia ja ahnaita.