Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 06

Total number of words is 3784
Total number of unique words is 1997
22.6 of words are in the 2000 most common words
32.2 of words are in the 5000 most common words
38.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
vaadit minua oppimaan nekin. Minä en ikinä ole tahtonut oppia muuta
kuin yhdenlaisen aa'n.
-- Tunnet kuitenkin jo useita eri aita.
-- Minä en huomaa eroa ja merkitys on aina sama. Täti toi höyryäviä
vateja ja laski ne pöydälle.
-- Melu taitaa syödä tänään ensi kertaa, -- sanoi hän. -- Olin
Melinillä suuruksella ja Karénilla päivällisellä.
-- Käytkö sinä Karénilla? -- kysyi Mooses.
-- Käyn kuin käynkin, kutsun rouvaa tädiksi ja herraa sedäksi, -- sanoi
Melu ärsyttelevästi.
-- Ja poikaa sinuksi, -- lisäsi täti nyreissään.
-- Eipäs, se ei ole tavallista hienojen ihmisten kesken, -- sanoi Melu.
-- Ovatko Karénit sinun mielestäsi hienoja ihmisiä? -- kysyi Mooses.
-- Ovat kylläkin. Rouva on käynyt ulkomailla ja herra on ystävällinen
ja hauska. Ja se on aina hienouden merkki, -- päätti Melu varmasti.
-- Vaikkei hän olisi viinapatruuna, en sittenkään pitäisi häntä hienona
miehenä, -- sanoi Mooses.
-- Entäs sitten, on niitä muitakin viinapatruunoita, oikein maan
mahtavia. Täti, emmekö mekin osta Karénilta uutta olutta? Se on
erinomaisen hyvää. Minä olen juonut sitä.
-- Emme sinä ilmoisena ikänä. Vai olutta! -- Täti oli tavattoman varma.
* * * * *
Aamulla oli mieto pakkanen, ja aurinko näytti talvista, kylmästi
hymyilevää naamaansa. Veronika riensi alas jäälle arvaten tapaavansa
pojat siellä, eikä hän erehtynytkään. Mooses sitoi luistimia jalkaansa
ja auttoi Veronikaa.
-- Tuleeko toisia? -- kysyi Veronika, kun he olivat kappaleen matkaa
luistelleet.
-- En ole varma. Läksin vaan itsekseni koettamaan jäätä nyt, kun se on
puhdas ja pääsee vaikka kuinka kauas.
Ilma oli tyyni, ja auringonsäteet karkeloivat miljoonin hypyin
hohtavalla jäällä, hymyilivät, nauroivat ja hyppivät kimmellyksissä
toisiaan tavoitellen.
-- Uskallammeko kauas?
-- Uskallamme.
Selemmällä alkoi tuulla, mutta Mooses painoi Veronikan kädet lujemmin
itseensä, tuki häntä voimakkaasti. Rannat olivat jo kaukana ja suuri
selkä sinersi haaleana, paikoin hohti valkeana. Ei kuulunut ääntä, ei
näkynyt eloa.
-- Nyt olemme kahden, -- sanoi Mooses.
-- Täällä on ihanaa, vapaata! -- Silmissä kiilsi kosteus, kasvoilla
hohti puna ja voitokas onnen hymy. -- Ei kaipaa mitään, ei toivo
mitään, vaikka aika seisahtuisi.
-- Veronika! -- Veronika siirsi katseensa hänen tulisiin silmiinsä ja
vapiseviin huuliinsa.
Miljoonat kimmellykset karkeloivat, tuuli soitti, ja rannat kaukaa
hymyilivät nuorelle lemmelle.
-- Minusta tuntuu kuin olisin aina sinut tuntenut, vaikka ensi kerran
katsoin sinua kasvoihin toissa kesänä Kivistömäellä. Silloin kun sinä
puhuit.
-- Minä näin sinun ihanat silmäsi ja puhuin niille, sinun avoimen,
suloisen suusi, sinun -- -- --.
-- Mooses!
-- On suloista paljastaa sinulle sieluni ja anastaa sinut omakseni,
omistaa, aina omistaa!
-- Ja sinä olet ylhäisin kaikista ylhäisistä. Sinun lämmin sydämesi
minua rakastaa, voimakas älysi vallitsee minua. Niin, usko pois, sinun
täytyy voida vallita minua älylläsi. Silloin vasta hyväksyn tulisen
sielusi meidän molempien elämän johto voimaksi.
Lämpöisenä ja raukeana, silmissä onnen loiste ja valokehä kasvojen
ympärillä tuli Veronika kotiin rikkaana ja turvallisena. Hän meni
huoneeseensa, eli uudestaan ja uudestaan sen, mitä oli tapahtunut.
Onnensa huumauksessa tahtoi hän saada vanhempien suostumuksen ja sitten
tuoda hänet kotiin, heidän turviinsa.
-- Mamma, onko pappa tänään kotona? -- kysyi hän ruokasalissa.
-- On, kuinka niin?
-- Minulla olisi teille kerrottavaa. Mamma, se on niin suurta ja
meille kaikille -- -- -- Veronika keskeytti nähdessään äidin kasvoilla
tuskallisen ilmeen. Se säikytti häntä ja onnen tunne haihtui hetkeksi.
Hän muisti isän sanat edellisenä iltana nulikoista. Samassa ilmestyi
uhka silmiin ja tumma pää heittäytyi ylpeänä taaksepäin.
-- Sinun pitäisi nyt säästää pappaa ja jättää kertomatta, jos se on
jotakin sen tapaista kuin eilen.
-- Ei nyt puhuta siitä. -- Äänessä oli uusi, naisellinen ja pehmeä
sointu, joka herätti äidin huomiota. Hän katsoi äkkiä tyttäreensä
kysyvästi, odottaen.
-- Näen, että jotakin on tapahtunut.
-- Mamma, minä olen kihloissa. -- Sanat tulivat hiljaa, onnellisilta
huulilta.
Rouva Marck vavahti, punastui ja vaaleni. Poskille jäivät punaiset
täplät, ja katseessa oli vapisevaa hämmästystä.
Isä tuli huoneeseen, pysähtyi pöydän luo ja katseli heitä hetken.
Veronika seisoi vapaana ja varmana, äiti tuskaisena ja hätääntyneenä.
-- Veronika sanoo menneensä kihloihin, -- sanoi rouva Marck oudolla
äänellä.
Isä loi Veronikaan suuren katseen.
-- Olen kihloissa, pappa, Mooses Härmälän kanssa. Isku tuli liian
äkkiä. Tehtailija Marck sävähti kuin joku olisi lyönyt häntä vasten
kasvoja. Konemaisesti hän asettui paikalleen ja otti leipää. -- Sitä
kihlausta ei julaista.
-- Pappa, se ei olekaan tarpeellista. Meidän pitää kauan odottaa.
-- Siitä ei saa koskaan tulla mitään! -- Nyt hän vasta pani ääneensä
pelottavaa voimaa.
-- Me emme ole lapsia, vaikka olemme nuoria. Meidän työmme ja aattemme
ovat samat!
-- Minä kiellän kaiken lähentelemisen, ja sinä olet alaikäinen.
Veronika nousi pöydästä hiljaisena ja varmana.
-- Meidän päätöksemme on tehty, eikä sitä peruuteta.
-- Uskallatko sinä -- -- --? Isä nousi suuttuneena, vaan samassa
hän malttoi mielensä, istui jälleen, heitti aterian kesken ja astui
valkoisen salin läpi työhuoneeseensa. Veronikan tuskainen, kyyneltynyt
katse seurasi kumartunutta vartaloa, harmaantunutta päätä ja väsynyttä
käyntiä. Vedet putosivat poskille, ja nyyhkytys nousi tukehuttamaan.
-- Mamma, eikö sinullakaan ole minulle mitään hyvää sanottavaa. Olenko
minä pahantekijä taikka huono teidän mielestänne?
Äiti ei jaksanut kauempaa; hän heltyi, tuli Veronikan luo ja silitti
hänen painunutta päätään.
-- Mamma, sinä et ajattele samoin kuin pappa. Ethän?
Äiti kääntyi pois ja meni silmiään pyyhkien huoneeseensa.
Monta tuntia tuijotti Veronika eteensä, punnitsi uudestaan ja uudestaan
päivän tapahtumia. Kalvava pelko ja epäilyskin pyrkivät nostamaan
päätään. --
Ellei Mooses näin ollen -- -- -- ei, ei. Hän rauhoittui sovittuaan
telefoonissa Mooseksen kanssa, että iltapuolella tavattaisiin. Tunnit
matelivat hitaasti, ja lyhyt talvipäivä oli aikoja sammunut, kun hetki
löi. Veronika tuli portille samalla, kun Hely, Esa ja Mooseskin sinne
saapuivat. He jättääntyivät Helystä ja Esasta jälkeen puhuakseen omasta
asiastaan.
-- Olen puhunut vanhemmilleni. He eivät suostu, mutta eihän se meidän
päätöstämme muuta.
-- Veronika, uskallatko sinä sittenkin? Arvaathan, mitä merkitsee,
ellei isäsi suostu. Elämämme tulisi olemaan ahertamista jokapäiväisen
leivän vuoksi. Siihen sinä et ole tottunut.
-- Hylkäätkö sinäkin minut? -- Veronika hoippui leveällä tiellä ja
tuijotti itsepintaisesti maahan.
-- En koskaan! Kuinka sinä... Sinä olet nyt tuhat kertaa minua
lähempänä kuin aamulla. Älä koskaan sano, mitä äsken sanoit. Minä
pidän sinusta kiinni kuin omasta sielustani, tahtoisin tehdä sinut
onnelliseksi vaikka kuinka kalliista hinnasta.
-- Vaikka minusta luopumalla?
-- Älä kiusaa minua. Veronika, sinä olet onneton, epätoivoinen. Mitä
minä voisin -- -- --.
Pimeys peitti heidät, suru hiipi kädestä käteen, sydämestä sydämeen ja
hukkui voiton riemuun.
-- Minä en ole enää suruinen. Oletko sinä?
-- En, minä olen julman rikas!


VETEHISEN TANSSI.

Valot välkkyivät pitkän rakennuksen akkunoista maantien varrella. Se
oli Karénin rakentama seurahuone. Toisella puolella tietä oli hänen
oluttehtaansa ja syvemmällä metsässä hänen asuntonsa. Esa ja Hely
olivat menneet sisälle, kun Mooses ja Veronika tulivat portille.
-- Täällä on huonoa elämää; tuskin sinä tahdot sitä nähdä?
-- Me katselemme elämää yhdessä suoraan silmiin. Eikö niin? -- He
seisoivat hetken ääneti, lähetysten. Lumihaahtuvat putoilivat hiljaa,
taukoamatta. Metsä humisi ja valot akkunoista heittivät pitkiä varjoja
jäiselle tielle. Sisältä kuului valittava valssin sävel ja voimakasta
jalanpoljentaa. Kun he avasivat eteisen oven, tuoksahti heitä vastaan
paha tupakan käry, oluen haju ja äänten sorina. Veronika tarttui
Mooseksen käsivarteen ja yhdessä he tunkeutuivat perähuoneeseen joukon
lävitse. Siellä oli kyllä väljempää, mutta oluen ellottava haju
vahvempi. Penkillä retkotti paksu mies, ja häntä herätteli akka. Esa ja
Hely olivat myös pujahtaneet tänne.
-- Mikäs roive tuo on? -- kysyi Esa eräältä akalta, osoittaen miestä.
-- Se on meirän!
-- Mitä se teirän täällä makaa?
-- Häh? -- hönähti akka.
-- No, herättäkää se ja viekää -- -- --.
Akka nuiji ja ravisteli, minkä jaksoi, ja lopulta nousi paksu mies
istumaan. Tuskin hän oli saanut silmänsä raolleen, kun akka innostui ja
alkoi:
-- Voi, rahjus, tääll' sie roikut ja rähjäät. Missäs piirurahat on?
-- Piir -- -- ru-rahatko? -- mörräsi mies.
-- Anna rahat!
-- Rahat män' mänöjää! -- sammalsi mies.
-- Män' mänöjää, kurkust' alas, häh! Onkos nyt sitte parei ollakses,
kun on kuormalliin piiruja mahassas -- --?
Hely ja Veronika punastuivat ja käänsivät päänsä pois avioparista. Esa
nauroi:
-- Aijai, vai piiruja koko kuormallinen?
-- Sellaihaa se on tää meirän. Syksyll' ikää toi tänne kaikki kalat ja
ajoi ne omaa nahkaasa, niin että nyt saan hakea niit' täält' takasi.
-- Äijän nahastako? -- ivasi Esa.
-- Häh! -- hönähti akka ja reuhtoi äijää mukaansa.
-- Piirujenko joukosta ne ongitte? -- huusi Esa.
-- Selkänahasta, -- ivasi joku. Akka ei kuullut, pulasi vaan ukkoa
rekeen.
Nuoret tunkeutuivat tanssihuoneeseen ihmismuurin lävitse. Kuumuus
helmeili hikenä otsilla, ja tytöt läähättivät vavisten ponnistuksesta
tanssittuaan nääntymään saakka. Parit pyörivät kuin myllynkivet yhdessä
kohden, lensivät siitä tuiskuna joukkoon tölmäisten toisia pareja, niin
että sisälmykset tärskähtivät. Notkeammat parit pysyivät väljemmillä
aloilla, noudattivat soiton valittavaa säveltä, liitelivät ja keinuivat
sen aalloilla kalpeina, jännitettyinä, tanssin intohimon pakottamina.
-- He tanssivat kuin henkensä edestä, -- kuiskasi Veronika. Hän tunsi
kuinka kostea hiki tunki tyttöjen vaatteiden läpi, ja toisinaan kylmä,
märkä käsi sivuutti hänen kättään tungoksessa. Hän sääli ja inhosi
heitä. -- Minua puistattaa, -- kuiskasi hän Helylle. -- He värisevät
kuin leikattu kala, -- sanoi Hely.
Silmät palavina tanssin kiihkosta, sieramet leveinä, kasvot kalpeina
heittivät pojat tyttöjä käsistään, ottivat uusia ja pyörittivät
raivoisasti.
-- Minua tukehuttaa, -- valitti Hely.
-- Mene ylös lehterille yrittämään, etkö saisi soittoa taukoamaan, --
pyysi Mooses Esaa. Hetken kuluttua soitto lakkasi, parit hajaantuivat,
ja keskelle lattiaa jäi vapaata. Mooses astui siihen, sivalsi tukan
otsaltaan, heilutteli lakkiaan ja alkoi:
-- Oli kerran, -- hänen äänensä pysäytti kaiken liikkeen, ja ihmiset
katsoivat häneen. -- Oli kerran veden väen nuoriso vangiksi otettu
ja viety talven syvään veteen, sullottu paksun jään alle, jonne
ei mikään auringonsäde pilkistänyt. He olivat aina ennen vapaina
ollessaan kuunnelleet Ahdin ihanaa soittoa, karkeloineet kesäisillä
vesillä ja laulaneet taivaan sinen ylistystä ja kuulleet aaltojen
kotoista loisketta. Nyt he ikäväänsä itkivät, suruunsa nääntyivät ja
tuskaansa valittivat. Silloin tarttui Vetehinen rumaan päristimeensä,
soitti epätoivon polskaa, joka pakotti vangit tanssimaan liejuisissa
onkaloissa. He tarttuivat toisiinsa rajuina, kiitivät villinä kaarissa
ristiin rastiin ahtaissa vesissä, polkivat tahtia, huusivat vauhtia
jäisen kannen alla.
Minusta tuntuu kuin pyörisimme täälläkin Vetehisen syvissä onkaloissa,
kahleet jaloissa, käsissä, ja polttava suru, tuska ja valonkaipuu
sydämessä. Mutta älkää antako ruman pärinän itseänne lumota!
Uneksikaamme keväästä, ihanasta vapaudesta, jolloin taas saamme
seppeleitä punoa ja voimme laulaa taivaan sinen ihanuutta! Outo mies
astui puhujan luo, kuiskasi hänelle jotakin korvaan ja poistui.
-- Minua kiellettiin puhumasta, kun ei ole esivallan lupaa. Tästä
näemme, että olemme talvisten jäitten alla. Vielä kerran sanon:
Uneksikaa keväästä, sillä ellemme jaksa kevättä toivoa emme sitä
saavuta!
Veronika tuli levottomana häntä vastaan. -- Mitä tästä vielä tulee?
-- Ne riivatun nuuskijat ovat saaneet sinut mustaan kirjaan ja sinun on
oltava nyt tuppisuuna, ellet tahdo pistää käpäliäsi ketunrautaan. Mutta
ei vielä hätää, -- puhui Esa.
Kansa hajaantui, ja tytöt jäivät kahden, sillä Esa ja Mooses häärivät
kansan joukossa.
-- Nepäs vasta hienoja lintuja, -- sanoi joku miehistä.
-- Suunne kiini! -- huusi Manu. -- Ettekös hölmöt näe, että patruunan
tytär katselee, kuinka nälässä tanssitaan?
-- Hah, hah! -- naurettiin. Mooses ja Esa tulivat.
-- Kas Härmäläistä! Herrat herroja hakee. Härmäläkin on kapitalistien
tuttu. Hunsvotti! -- Mies sylki ja jonkki pois kädet taskussa.
Veronikaa puistattivat villit katseet.
-- Nyt se vasta tanssitus alkaa. Me olemme hiljaa kuin myyrät,
vikisemme koloissamme, kaivamme kuoppia ja maanalaisia käytäviä,
että kun esivallan herrat jalkansa maalle astuvat, niin kyllä heidän
kompastuman pitää!
Veronika huomasi Mooseksen muuttuneen. Entisestä valoisasta katseesta,
joka aamulla vielä iloisena loisti kirkkaalla jäällä, oli kaikki
lapsellinen kaiho poissa. Hän puristi Veronikan kättä kovasti ja katsoi
häneen tulisesti. Voimakas tunnevirta sitoi heidät ja pakotti astumaan
lähetysten. -- Nyt, Veronika, on hyvä, että meitä on kaksi.
* * * * *
Esan ja Helyn seuraan oli liittynyt Ruhala ja hänen vaimonsa.
-- Härmälä puhui pakottavasta voimasta, mutta tuskin hän sillä
tarkoitti työväen luokan pyöveliä, -- sanoi Ruhala.
-- Eikö meillä kaikilla ole sama pyöveli? -- kuuli Mooses Esan
vastaavan.
-- Tietääkös herra Helin, mikä on meidän pyövelimme? Se on raha, ja
se komentaa polvilleen joka nulkin. Rahasta me rukoilemme yläluokkaa,
kerjäämme työtä ja olemme ylen onnelliset, kun saamme valmistaa heidän
vaatteensa, ruokansa, istuimensa ja astuimensa, palvella heidän
palvelijoitaan ja elukoitaan. Me voisimme olla omia herrojamme, jos
tahtoisimme. Tuolla huutaa viljelemätön maa meidän voimiamme ja lupaa
meille luonnollisen palkkamme, mutta me olemme kahleissa, rahan
kahleissa.
-- Oppikaa rahan hankkimisen taito, ja silloin olette herroja.
Veronika näki sivulta Ruhalan hurjistuneet katseet, kun hän puristi
molemmat kätensä nyrkkiin aivan kuin olisi tahtonut ryhtyä tappeluun.
-- Olemmeko me juutalaisia, verenimijoitä, jotka ahmivat ja nielevät
kultaa kuin rahapajan sulatusuuni. Meistä on koetettu tehdä julmuria,
on tyrkytetty meille juutalaisten hirmuista jumalaa, joka ei koskaan
naura, ei edes suutaan viistoon vedä, vaikka hänen luomakuntansa on
tökerö tekele.
-- Kristushan on itse lempeys, -- yritti Veronika sanoa. Hän huomasi,
kuinka Ruhalan vaimo katsoi häneen ystävällisesti ja nyökkäsi. Veronika
liittyi häneen.
-- Kristus ei olekaan jumala, vaan ensimmäinen kansan ystävä.
-- Kristus ei ollut sosialidemokraatti, -- sanoi Esa.
-- Sosiaalidemokraatti -- --! -- Ruhala joutui sileälle jäälle. --
Olkoon, mitä oli, mutta meidän täytyy nyt saada osamme; ellemme saa
hyvällä, otamme väkisin.
-- Mitä pakolla otetaan, se pakolla viedään. Jos kerran väkivaltaan
turvataan, niin kovaa vastaan täytyy panna aina kovempi, -- sanoi
Mooses.
-- Mikä meitä muukaan auttaa? -- kysyi Ruhala.
-- Kehitys, -- sanoi Veronika.
-- Kehitys! Kun kukin saa vatsansa täyteen kolmasti päivässä, hyvän
asunnon ja vähän huvia, silloin vasta voimme puhua kehityksestä.
-- Onko teidän mielestänne esimerkiksi Karén kehittynyt mies. Hän on
ainakin rikas? -- kysyi Mooses.
-- Karén on itse paholainen!
-- Ja se on kehityksen huippu sekin, -- sanoi Esa. He olivat tulleet
Ruhalan portille.
-- Minä tulen katsomaan pikku Irjaa, -- sanoi Hely. -- Tiedätkö,
Veronika, Irja on koko Hallimajan lemmikki, pikkunen enkeli taikka
untuinen kananpoika. Tule sinäkin katsomaan. Tyttöraukka on nyt
sairaana. Pikku Irjan kutrinen pää oli likomärkä ja rinta huohotti. Hän
ei kärsinyt lähellään muita kuin äitiä, huitoi pois luotaan. Itkeä hän
ei enää jaksanut.
-- Mitä lääkäri sanoo? -- kysyi Veronika.
-- Ei meillä ole ollut lääkäriä, -- sanoi äiti.
-- On vaikea saada kaukaa kaupungista saakka ja tulee liian kalliiksi.
--
-- Näytätte itsekin väsyneeltä, -- sanoi Hely.
-- Olen monta yötä nukkunut huonosti. Irja on kovin levoton. --
Kamari, missä Irja makasi, oli pieni siniseinäinen, ruskealattiainen,
akkunan edessä pöytä ja pöydällä pienen pieni, valkoinen ruumisarkku
telineellä, jotta se näkyi hyvin ulos. Veronika silitti sen sileätä
pintaa ja hymyili sen somuudelle.
-- Nuo suuret, mustat tuolla etuhuoneessa eivät enää ollenkaan kammota,
kun katselee tätä pikkusta, -- sanoi hän. Kello naksutti, vanhemmat
lapset nukkuivat tuvassa säännöllisesti hengittäen, lamppu paloi
unisesti pöydällä.
-- Eikö neidit tahtoisi mennä katsomaan Kivistömäen laitaan? Siellä
kuuluu olevan hyvin kurjaa, -- sanoi Ruhalan vaimo.
-- Mennäänkö huomenna? -- kysyi Hely. -- Olisi paras neuvotella ensin
Härmälän tädin kanssa. --
He lupasivat seuraavana päivänä poiketa Ruhalaan ja sopivat poikien
kanssa tulostansa Härmälään.
Yksin jäätyään Veronika antautui ajattelemaan päivän kirjavia
tapahtumia. Aamulla loisti hänen onnensa kirkkaana kuin auringonsäteet,
mutta se oli yhtä lyhyt kuin talvinen päivä, synkkeni aikaisen hämärän
tullen, ja illalla, -- niin, illalla hän sai vilkaista yöhön. Yöhön
tanssi tilaisuudessa ja Ruhalan kodissa. Siellä tuijotti elämän
vakavuus häneen mustien ruumiskirstujen haahmossa ja pikku Irjan
sammuvassa olennossa. Mitä huomenna tulee? Näitä ajatellessaan hän
nukkui.
Härmälän puodissa oli ahdinkoa, tupakansavua ja hälinää. Miesten
kasvoilla kiilsi hiki ja kiihko saada yhä uudestaan ja uudestaan
vakuuttaa, että heitä kuristettiin kurkusta, imettiin heidän verensä
ja nujerrettiin. Levottomina vilkuiltiin Härmälän tädin "kädenalaisen"
oveen, kuin olisi pelastus ollut sieltä odotettavissa.
-- Tää on hulluutta! -- kirkui eräs nainen, joka istui kumoonkäännetyn
padan pohjalla imevä lapsi rinnoillaan. -- Te miesroikaleet tapatte
muijat ja lapset nälkään. Patruuna ei koskaan anna perään!
-- Älä huoli! Kyllä myö ollaa sikkeähenkisiä, ja vielä se mölyki
piletää, ennenku kuollaa, -- sanoi karkeanaamainen mies.
Ruhala tuli "kädenalaisesta" ja huusi Onni Hannulaa. Sisällä
neuvoteltiin, mistä lakonajaksi elonpidikettä saataisiin. Kassa oli
niin pieni, ettei se riittänyt viikoksikaan.
-- Voisiko neiti Härmälä antaa velaksi? Pelkään, että tapahtuu
onnettomuuksia, ellei -- -- --.
Täti keskeytti Ruhalan puheen.
-- No, no, ei niille pidä huutaa, että minulta saa velaksi, silloin ne
tulevat suin päin. Kyllä ne tänne tiensä löytää, kun hätä käskee. Ei
siinä mitään ilmoittamisia tarvita. -- Täti heitti neuvottelut sikseen
ja meni puotiin, mittasi, punnitsi rahasta ja rahatta. "Nälkäkirjaan"
tuli paljon ronkeloita sinä päivänä, ja Mooses pudisteli päätään.
-- Jos näin jatkuu, täti, ei viikon päästä ole mitään antamista.
-- Mitäs me siitä, annetaan kaikki, mitä riittää, katsokoot eteensä
sitte.
-- Täti ei luultavasti saa heiltä koskaan takaisin.
-- Ei jumalakaan takaisin tahdo muuta kuin sielun, kaikkihan ne tänne
jää maalliset.
Työväen talolta oli tuotu lippuja, ja pitkässä kulkueessa alettiin
mennä patruunan luo neuvottelemaan. Mutta juuri kun kulkue oli päässyt
astumaan, tulivat ratsupoliisit vastaan, ottivat liput pois ja
hajoittivat joukot. Hely ja Veronika sattuivat samaan aikaan Härmälän
kohdalle ja sekaantuivat joukkoon. Tytöt turvaantuivat toisiinsa käyden
käsitysten ja yrittäen jouduttaa kulkuansa. Jyrkät ja vihaiset katseet
seurasivat heitä, ja Hely kuiskasi ruotsiksi:
-- Joudutaan, Manu vaanii meitä; hän on ihan takanasi.
-- Minne ryökynöillä kiire on? Eikö sovi katsoa, kuinka papan piiskurit
kansaa kurissa pitää? -- sanoi Manu, ja joukko nauroi.
-- Tiedätte hyvin, ettei isälläni ole mitään tekemistä noitten
piiskurien kanssa! -- Veronika nosti ylpeästi päätään osoittaen
ratsupoliiseja ja pysähtyi. Hely juoksi sisään noutamaan Moosesta.
Veronika piiritettiin miesten keskelle; järeät kasvot ja tuijottavat
katseet sakenivat yhä hänen ympärillään. Katseissa oli ahnasta
uteliaisuutta näkemään heidän käsityksensä mukaan onnellista ihmistä,
sen miehen tytärtä, jota he pelkäsivät, kadehtivat ja josta heidän
aineellinen kohtalonsa riippui.
-- Mitä me roskaväki tietäisimme! -- huusi Manu.
-- Herrat kehuvat, että heitä ahdistetaan, mutta koska olette nähneet
heidän kulkevan nälkäisinä ja repaleisina? Ei kotka toisen kotkan
silmää ronkkase, eikä herrat herroja sorra!
Hehkuvat ja tuijottavat silmät ärsyttivät Veronikaa. Hän kangistui
jäykäksi, voimakas leuka nousi ja silmistä säkenöi uhmaava ylpeys. --
Jos te kotkia olisittekin, ei teitä poljettaisi, eikä repaleet ja nälkä
teitä rumentaisi!
Miesten silmät kiiluivat yhä kiihkeämmin, ja joukosta kuului huuto:
Hyvä, hyvä! -- Se kasvoi jyriseväksi ja tempasi mukaansa nekin, jotka
eivät tienneet, mille huudettiin.
-- Mitä he huutavat? -- kysyi Mooses päästyään Veronikan luo.
-- Neiti kehoitti meitä rupeamaan kotkiksi, -- sanoi joku mies.
Härmälässä ympäröivät kaikki Veronikan udellen, paitsi Melu, joka
seisoi vaaleassa tanssipuvussaan jutellen Oran kanssa.
-- Nuo unikukat korvanjuuressa pukevat teitä erinomaisesti. Te olette
kuin nuori pihlaja syksyn punervissa marjoissa. Eivätkö nuo toiset
neidit tule tanssiaisiin? -- kysyi Ora matalalla äänellä, joten se ei
kuulunut toiseen huoneeseen. Oran imartelu miellytti Melua ja rohkaisi
puhumaan.
-- Katsokaa nyt Marckin neitiä. Oletteko koskaan nähnyt sileämpää pukua
kuin hänen, aivan kuin pelastusarmeijan upseerin, sininen ja raskas,
ei ainoata laskosta, ei poimua, ei nauhaa missään. Olisinpa minä noin
pitkä ja solakka ja leveähartiainen! Totta tosiaan tietäisin pitää
huolen puvustani! Hänessä ei huomaa pukua ollenkaan. Hän on liian
luonnollinen.
Oran suupielissä oli hieno hymy. -- Mutta teissä, neiti, yhtyy luonto
ja taide suloiseksi sopusoinnuksi.
-- Lähdetään nyt. Onhan hevonen jo odottamassa ja Karénille pitää aina
saapua ajoissa. Täti on niin hermostunut odottamisesta. -- Melu aavisti
Oran sanoissa ivaa.
-- Menettekö Karénille tanssiaisiin? -- kysyi Hely hyvästellessä.
-- Ettekö tekin tule? -- kysyi Ora seurueelta.
-- Olemme menossa muuanne, -- sanoi Veronika vakavasti katsoen Oraan.
-- Leben und leben lassen! -- huudahti Ora ovessa.
-- Tulimme kysymään tädiltä, mitä niille raukoille siellä Kivistömäen
takana tehtäisiin, -- sanoi Hely.
-- Mitäs minä osaisin neuvoa. Ne ovat sellaisia kuin ovat, eihän niitä
-- -- --.
-- Täti on ihan litistynyt mitättömäksi Veronikan vuoksi, -- kuiskasi
Esa Helylle.
-- Ruhalan vaimo sanoi siellä olevan puutetta, -- sanoi Veronika
katsoen tätiin.
-- Voi, herra paratkoon, kyllähän sitä aina on!
-- Täti alkaa lämmitä, -- kuiskasi Esa.
-- Mitä niille tekisimme?
-- Antaa olla ja vähän auttaa, -- neuvoi täti.
-- Jos menisimme katsomaan?
Täti vaan salavihkaa katseli Veronikaa, oli hämillään ja kömpelö.
-- Eikö täti usko, että heitä voisi auttaa? -- huudahti Veronika
innolla.
-- Voi, herranen aika, tottahan te voitte, jos vaan tahdotte! -- pääsi
tädiltä luonnollisesti, ja kaikki kankeus valahti hänen vanhoilta
kasvoiltaan.
-- Nyt on täti saanut sielunvirkistystä pitkäksi aikaa Veronikasta, --
kuiskasi Esa.
* * * * *
Kivistömäen kupeella, kivikossa oli pahoja lautahökkeleitä, joissa
asui pullonpesijöitä, yövahti ja muita työväestön kurjimpia.
Kinokset ulottuivat matalaan akkunaan ja jäähän hakattu porras johti
lautaeteiseen, jonka rakosista tuuli vonkui, ja lumi tuprusi sisään.
-- Minua kammottaa, -- sanoi Veronika pilkkopimeässä. He avasivat oven.
Vastaan läikähti vinkevä, ellottava haju ummehtuneesta liasta. Nainen
tuuditteli sylissään räsykääröä, jossa vikisi ja valitti. Hän nosti
harmaat kasvonsa, tuijotti tulijoihin.
-- Mikä lapsen on? -- kysyi Veronika.
Heidän oli vaikea hengittää, olisivat tahtoneet heittää oven auki,
mutta naisen katse osoitti, ettei se ollut luvallista.
-- Mikäkö on? Häi toinen taitamaton -- nainen katsoi pientä tyttöä
uunin vieressä ja vähän suurempaa poikaa -- kantoi eilen kuumaa
tuhkaa tän helmaan, kun tää istui tuutussa, ja vatsa paloi, -- puhui
vaimo kääriessään lasta kehtoon. Siinä oli eheät vaatteet jyrkkänä
vastakohtana kaikelle repsuvalle, likaiselle ja savuttuneelle.
-- Eikö teillä ole hoitajaa, kun itse työssä olette? -- kysyi Hely.
-- Onhan niitä toi poika hoidellut, mutta nyt on sekin niin
villiintynyt, että uhkasi puukolla tappaa itsensä ja toiset, jos vielä
telkeisin huoneeseen.
-- Ehkä hän hoitaisi hyvällä puheella paremmin, -- yritti Veronika
neuvoa.
-- Kukahan tässä hyvällä ... sutenahan kaikki juoksevat. -- Lapsi
valitti ja äiti silitteli, tuuti, kääri ja puhutteli lempinimellä.
Järeä ääni heltyi ja kimeni kyyneleiseksi ja roima olento pehmeni
naiselliseksi. -- Se kuolee, nyt justiisa se kuolee! -- puhui hän
valittaen tuskassaan.
Juhlallinen vakavuus sykähytti nuoria sydämiä ja kolkon vieraan
läsnäolo kouristi. He unohtivat kurjuuden ympärillään, polvistuivat
kehdon viereen ja tahtoivat katsoa kuolemaa silmästä silmään. Veronika
silitteli äidin päätä ja katsoi lasta, jonka suu oli vääntynyt ja
lasimaiset silmät tuijottivat häneen, kunnes sammuivat, peittyivät
ikuisen verhon taa. -- Tämä lapsi ei enää valita, -- sanoi Veronika
lohduttaakseen vaimoa.
-- Eihän se valita. Jumalan tiet ovat monenlaiset. Näin hän usein
taivaan valtakuntaa lisää.
Tytöt katsoivat toisiinsa.
-- Oletteko tekin Karénilla työssä? -- kysyi Hely.
-- En, minä olen Marckin sahalla.
Veronika tarttui rääsyillä täytetyn sängyn tolppaan. Häntä ahdisti
ja pyörrytti. He jättivät vaimolle rahaa ja poistuivat masentuneina,
tuskaisina.
* * * * *
Kotona oli hiljaista ja synkkää, kuin olisi kuolema sielläkin käynyt.
Palvelijat liikkuivat hiipaillen ja sanattomina; rouva samoin.
Talvela oli kuin harmaa seinä, jolle pilvet heittävät tumman varjonsa
painostavina, tukehuttavina.
Telefooni soi eteisessä reväisten kipeästi hermoja jurottavassa
hiljaisuudessa. Mooses soitti Veronikaa kävelemään.
Seuraava aamu oli jälleen kirkas ja haihdutti illalliset painajaiset.
Mooses odotti portilla, ja yhdessä he suuntasivat kulkunsa maantietä
pitkin ja poikkesivat veräjästä metsätielle suuren ikikoivun ohitse.
-- Millaista oli Kivikolla eilen? -- kysyi Mooses. Veronika painautui
lähemmäksi häntä.
-- Älä sitä kysy. Ellei sinua olisi, tahtoisin hukkua, hävitä, unohtua.
Mutta sinä olet ja me elämme, uhallakin elämme ja kuulumme toinen
toisillemme, vaikka -- -- --. Kaksi lujaa käsivartta kohotti hänet irti
maasta ja lämmin suu sulki hänen suunsa.
Lumihaahtuvat putoilivat, liittyivät entisiin hangella, puitten oksilla
ja aidoilla. Talvipäivän harmaus peitti heidät vaippoihinsa, ja puitten
hellä humina säesti sydänten lyöntiä. Eteenpäin kahden, maailmasta
irti, pyhässä metsässä he astuivat.
-- Täällä on hyvä olla. Kerro jotakin kaunista, tähän metsään sopivaa.
Minä tahdon kuulla ääntäsi, tuntea sieluasi. --
Mooses mietti, ja hiljaisina he kulkivat.
-- Nyt me istumme tälle kivelle ja sinä kerrot.
-- Oli niinkuin nyt, -- alkoi Mooses. -- Lumihaahtuvat putoelevat,
liittyvät entisiin hangella, puitten oksilla, kivillä ja aidoilla.
Ne käärivät pehmoiseen vaippaan kulkijanaisen metsätiellä, kattavat
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 07
  • Parts
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 01
    Total number of words is 3643
    Total number of unique words is 2133
    20.0 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 02
    Total number of words is 3740
    Total number of unique words is 1988
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    40.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 03
    Total number of words is 3651
    Total number of unique words is 2056
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 04
    Total number of words is 3722
    Total number of unique words is 1950
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    36.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 05
    Total number of words is 3889
    Total number of unique words is 1913
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 06
    Total number of words is 3784
    Total number of unique words is 1997
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    32.2 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 07
    Total number of words is 3738
    Total number of unique words is 1956
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 08
    Total number of words is 3748
    Total number of unique words is 1943
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 09
    Total number of words is 3709
    Total number of unique words is 2000
    23.4 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 10
    Total number of words is 3697
    Total number of unique words is 1997
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 11
    Total number of words is 3757
    Total number of unique words is 1950
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.