Haaveilija - 11

-- Eikö?... No mitä se merkitsee, että hän on ihmisten, sekä
rikasten että köyhäin, opettaja?
-- Johan sen sanoin. Hän on sanan saarnaaja ja selittäjä sekä
kristillisen elämän ja siveyden ja kristillisten tapojen valvoja,
eikä siinä tehdä eroa ihmisten kesken.
-- Hyvä. Tahdon siis kysyä: mikä on kristillinen elämä?... Pyydän,
älkää luetelko minulle dogmaattisen siveysopin eri pykäliä,
vaan sanokaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mikä teidän mielestänne
kristillinen elämä on?
-- Minulla ei ole siitä mitään muuta mielipidettä kuin meidän
luterilaisella kirkollammekaan.
-- Entäs sen?
-- Pitäisihän teidän kristittynä se tietämän.
-- Mooseksen kymmenen käskyä?
-- Nekin...
-- Niin, niin, mutta yhdellä sanalla, intti Eero. -- Mitä kuolleista
käskyistä!
-- Kyllähän meidän herramme Jeesus on ne yhdistänyt yhdeksikin
käskyksi, kun hän sanoi opetuslapsilleen: "rakasta Herraa sinun
Jumalaasi kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimäistäsi
niinkuin itseäsi". Kristillisen elämän perussävel on rakkaus Jumalaan
ja siitä seuraava lähimäisrakkaus.
Eero ei puhunut tovin aikaan sanaakaan. Ensin hän tuijotti pastoriin
ällistyneenä, sitten laski katseensa maahan. Hän hämmästyi pastorin
uhkarohkeata tunnustusta, joka äkkiä asetti kristillisen kirkon
omituiseen valoon, ja hän häpesi -- vaikkei itseään. Mutta samalla
hän tunsi rohkeuden syttyvän sielussaan, nousi, tunteensa valtaamana,
ja lausui, katsoen pastoria surullisesti silmiin:
-- Te tunnustatte siis, että kristinopin ydin on lähimäisrakkaus!
Ettekö silloin huomaa, missä valheessa me vaellamme? Jo se, että
on köyhiä ja rikkaita vieretysten maailmassa, jo se, että te
asutte täällä seurakunnan opettajana neljässä, viidessä muhkeasti
sisustetussa huoneessa, kun vähän matkaa teidän ovestanne on ihmisiä
kymmenittäin sullottuna yhteen ahtaaseen, likaiseen, epämiellyttävään
suojaan, jo se, että elävä ihminen saattaa nääntyä nälkään,
suruun, vankeuteen näissä teidän kristillisissä yhteiskunnissanne
-- jo se antaa pakanalle, jommoiseksi minä olen itseäni lukenut,
oudon käsityksen teidän kristillisestä intelligenssistänne --
puhumattakaan rakkaudesta. Oi pastori, ettehän te saata minun
sanojani vääriksi todistaa! Ja ajatelkaa: on tehtaan työmiehiä,
jotka pitkän päivän perästä väsyneinä ja voimattomina palaavat
matalaan, vähäiseen kotiinsa syömään niukkaa illallistaan lukuisan,
nälkäisen perheensä seurassa --; kun he pyytävät kymmenen pennin
korotusta päiväpalkkaansa, jotta he pienokaisilleen voisivat antaa
ravitsevampaa ruokaa, ja kun he epätoivossaan tekevät työlakon,
silloin heille kylmästi nauretaan ja mietitään, millä keinoin
voitaisiin rangaista heidän hävytöntä uppiniskaisuuttaan, ja sitten
toimitetaan poliisit ja sotamiehet häätämään vaimoja ja parkuvia
lapsia ulos maantielle, ja huonekalut ja tavarat kannetaan pihalle...
Minä kysyn, herra pastori, onko tämä kristillistä? Minä en välitä
siitä, kellä on oikein tai väärin -- niitä käsitteitä saattaa
väännellä sinne tänne tuulen mukaan --, vaan minä kysyn: onko tämä
lähimäisrakkautta? Ja te, herra pastori, ja teidän kanssanne kaikki
muut kirkonmiehet, te ette nosta kättäkään, te istutte lämpimissä
suojissanne, te mietitte ensi sunnuntaista saarnaa helvetin tuskista
ja taivaan iloista ettekä välitä siitä, että täällä maan päällä
teidän ympärillänne on helvetti täydessä liekissä -- vaikka tämä
maailma voisi olla korkea ja kaunis kuin sininen taivas! Te valvotte
kristillistä elämää, sanotte, mutta minä sanon teille: te ette valvo
rikkaiden elämää, ja miksikä? Siksi että itse kuulutte ylhäisöön.
Jos Eeron puhe olisi ollut kiivasta, olisi pastori voinut suuttua
ja kukatiesi hyvinkin äkkiä lopettaa koko keskustelun. Mutta paitsi
sitä, että pastorin arvo vaati häneltä viisautta ja malttia, ilmeni
nuorukaisen sanoissa ja äänenpainossa niin syvä suru, että kokenut
ihmistuntija katsoi parhaaksi jättää aivan kuin huomaamatta Eeron
personallisia viittauksia ja pysytellä asiallisessa keskustelussa.
Eero istuutui tuoliinsa, ja kyynärpää sivutuen varassa hän nojasi
päätään käteen.
Pastori katkasi äänettömyyden ja virkkoi:
-- Rakas herra ----, te olette jalo nuorukainen ja sanoissanne
on paljon perää, surulla me papitkin katsomme sitä vääryyttä,
joka monessa kohdin vielä vallitsee maailmassa, mutta kyllä te
liiottelettekin ja katsotte asioita liian synkältä kannalta...
-- Ah, herra pastori, ettekö koskaan ole tuntenut kärsimystä,
kalvavaa tuskaa, kun noin saatatte puhua, että muka liiottelen?
-- Kyllä, kyllä, olen tietenkin. Mutta mitä sitten tahdotte, että me
kirkon ja uskon palvelijat tekisimme? Maailma on kova, sen sydäntä
ei ole helppo heltyyttää... Ja sitäpaitsi -- te olette vielä nuori
ja kokematon -- eihän rakkaus, veljesrakkaus syty ihmisen sydämeen
ilman muuta! Ei se sinne tule ilman Jumalan armoa; rakkaus Jumalaan
on ensimäinen ehto. Ja kun ei Jumalan armoa uskossa vastaanoteta,
kun langetaan pois oikeasta uskosta, kun käännytään maailmalliseen
pakanuuteen -- mistä sitten se rakkaus voisi syntyä? Niin, tässä
kohden voisin moittia teitäkin: tekin olette niitä, jotka horjutatte
kirkon perustuksia ja vähennätte uskon arvoa kansan silmissä.
-- Mikä se usko on?
Eero sai osakseen moittivan silmäyksen.
-- Se on usko Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, lapsellinen
usko, joka ei kysy, ei epäile, ei nurku.
-- Tässä olemme eri mieltä, sanoi Eero vakavasti. -- Minä en
ymmärrä semmoista uskoa. Luulen saaneeni Jumalalta järkenikin enkä
tiedä muuta apuneuvoa totuuteen pyrkiessäni. Järkeni on minulle
pyhä ja siihen luotan ehdottomasti... Mutta jättäkäämme tämä.
Meidän ei tarvitse syventyä teologisiin väittelyihin. Nyt olikin
puhe kristillisestä elämästä. Te sanotte, että sen tunnussanana
on rakkaus, mutta lisäätte, että rakkaus tulee uskon kautta. Minä
luulen, että rakkaus asuu ihmisen sydämessä ja on siinä herätettävä.
No olkoon miten hyvänsä, pääasia on, että teidän keinonne herättää
tuo rakkaus on jokin, jota te kutsutte uskoksi. Minä sanon, että
löytyy toinen keino.
-- Mikä? kysyi pastori epäillen, mutta samalla hiukan pelästyen.
-- Elävä esimerkki. Jos yhdessä ihmisessä se rakkaus on elävä, niin
hän sen sytyttää muissakin.
Pastori ei vastannut mitään, ja Eero jatkoi:
-- Jos te, herra pastori, jättäisitte tämän upean kotinne, tulisitte
köyhäksi, halveksituksi, hylätyksi, mutta samalla saarnaisitte sitä
oikeata, suurta, kaikkiuhraavaa rakkautta, ja jos teidän sielunne ja
mielenne ja henkenne palaisi sitä ääretöntä lempeä, mikä ihmissydämen
pohjassa kytee, oi silloin te tekisitte suuren työn, silloin olisitte
siunattu ihminen, todellinen Jumalan lähettiläs maan päällä.
Pastorin tähänastinen maltillinen ja ystävällinen käytös oli
antanut Eerolle rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi. Mutta nyt näkyi,
että hän oli jännittänyt jousta liiaksi. Pastori teki liikkeen
ikäänkuin keskeyttääkseen Eeron lausetta, mutta kuunteli itseänsä
hilliten loppuun saakka. Vaan silloin hän puuttui puhumaan, ja hänen
äänensä vapisi ristiriitaisista tunteista, vaikka hän koetti sanoa
sanottavansa tyynesti.
-- Te menette liian pitkälle, herra, te menette aivan liian
pitkälle... Olen jo tovin aikaa huomannut, että te menette liian
pitkälle... Muistakaa, minä olen vanha, kokenut mies, olen pappi,
joka olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa
ja nähnyt elämää kaikilta sen puolilta, ja te olette nuori,
innokas, hyvään pyrkivä niinkuin kaikki nuoret, mutta kokematon,
äärimäisyyksiin ja liiallisuuksiin menevä niinkuin kaikki nuoret...
Muistakaa se. Te olisitte voinut tulla minun luokseni neuvoa
kysymään, kysymään vanhalta uskonnonopettajalta neuvoa, mutta että
tulette minua personallisesti tuomitsemaan, se ei sovi, hyvä herra,
se ei sovi...
Eero hämmästyi kovin tästä äkkinäisestä käänteestä, jota hän ei ollut
odottanut. Pelästyneenä hän kavahti seisaalle eikä tiennyt mitä sanoa.
Pastori F. tämän havaitsi ja jatkoi maltillisemmin:
-- Teidän mielestänne minun pitäisi jättää tämä kotini ja ruveta
köyhäksi... No, älkää luulko, että minä mikään rikas olen...
Mutta te tahdotte siis, että minä syöksyisin vaimoni ja lapseni
kurjuuteen -- juuri siihen kurjuuteen, josta olemme puhuneet ja
joka teidän samoinkuin minunkin mielestäni on huutava epäkohta
yhteiskunnallisissa oloissamme! Ettekö huomaa, että tämä on hullua,
järjetöntä? Mitä sitten on koko meidän sivistyksemme ja kulttuurimme,
jos meidän tulisi noin vain tallata se jalkojemme alle ja taas ruveta
raakalaisiksi ja metsän asujaimiksi! Mitä!... Ei, hyvä herra,
säilyttäkää tuommoiset puheet ymmärtämättömille ja haaveilijoille,
mutta älkää tuoko niitä ihmisten ilmoille...
Eerossa heräsi äkkiä sääli pastoria kohtaan. Hän ei tiennyt, mistä se
tuli, mutta pastorin äänessä ja ulkomuodossa ilmeni paljon suurempi
epävarmuus kuin hänen sanoissaan. Ja juuri tuo pastorin sisällinen
epävarmuus lisäsi monikertaisesti Eeron varmuuden. "Täällä minulla ei
ole enää mitään tekemistä", hän sanoi itselleen, ja ääneen hän lausui:
-- Te olette minua väärin käsittäneet, hyvä pastori. Ei tarkotukseni
ollut teitä tuomita eikä teitä loukata... Mutta sen sanoitte oikein,
että minä en ajatellut en sivistystämme enkä kulttuuriamme. En
niitä ajatellut, sillä paljon korkeampi on minusta rakkaus -- se
lähimäisrakkaus, jonka te myönsitte olevan kristinuskon ytimen...
Hän katsahti vielä kerran pastorin kasvoihin, joista mitä
ristiriitaisimmat tunteet puhuivat epäämätöntä kieltään, virkkoi
sitten hiljaisella äänellä "hyvästi" ja kääntyi verkalleen kulkemaan
huoneesta ulos, pastorin häntä seuraamatta...
Raskaalla mielellä Eero asteli kadun käytävää pitkin. Hän tiesi
kyllä, että hänellä oli oikein, että totuus oli hänen puolellaan,
mutta mitä se auttoi? Ei se auttanut maailmaa ja sen kärsiviä ihmisiä
rahtuakaan. Uskonnonpalvelijat, kirkkokin asettui korkeinta totuutta
vastaan. Ne ihmiset, jotka ymmärsivät ja myönsivät, olivat ilman
tahtoa, ilman tarmoa... Ei ole ketään, joka mitään uskaltaisi.
Ja silloin muistui mieleen oma elämä. "Olenhan minä kumminkin
koettanut, mutta maailma ei minusta huoli... Olen lausunut ajatukseni
ja kirjottanut ne paperille muille iloksi ja hyödyksi, mutta kukaan
ei niistä välitä...
"Oi minun Jumalani, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Illalla
tunsin itseni voimakkaaksi, nyt hapuilen taas kuin saamaton lapsi..."
Äkkiä hänen sydämensä täyttyi ystäviensä kaipuulla ja tuhannennen
kerran kyseli: miksi te minut hylkäsitte, Aarno ja Tuomo?
Mutta siinä tuokiossa tuli vastaus aivan kuin iskemällä: "sinä et
rakastanut heitä kylliksi... sinä et näyttänyt heille esimerkkiä...
Miksi et asettunut heidän kannalleen, miksi et alottanut siitä, josta
heidän olisi pitänyt alottaa?"
Ja vaikka tämä ajatus ensi silmänräpäyksessä oli jähmetyttävä,
helpotti heti seuraava ajatus: "mutta niin ollen, minä sen vielä voin
tehdä ja voittaa ystäväni takaisin!" Ja hänen silmiinsä kuvastui
elämä, joka oli niin yksinkertainen, niin helppo, niin puhdas, että
kaikkien pitäisi ymmärtää, että siinä on totuus, ja että ystävätkin
sen houkuttelemina kääntyisivät takaisin maailman teiltä.
Kulkiessaan erään kaksikerroksisen kivimuurin ohi Eeron silmä sattui
oven syrjässä olevaan messinkiseen nimilevyyn, johon oli kaiverrettu
sanat: "F. G., kustantaja". Hän seisahtui sitä katselemaan, sillä
tämä oli juuri se kustantaja, jolle hän oli käsikirjotuksensa
lähettänyt, sittenkun edellinen kustannusliike oli sen hylännyt,
ja kummallinen ajatus juolahti päähän. "Mitähän, jos käyn tuolla
tiedustelemassa kirjani nykyistä kohtaloa -- voinhan tuoda sen sieltä
samalla pois, jos..."
Tuumasta toimeen. Eero pujahti ovesta sisään. Kustantaja asui
itse samassa huoneustossa, jossa hänen toimistonsa sijaitsi, ja
Eeroa käskettiin astumaan salintapaiseen sisähuoneeseen, jossa
kustantaja -- keski-ikäinen mies, jonka soikeissa, parrakkaissa
kasvoissa oli tuota epämääräistä oppineen ja liikemiehen sivistynyttä
kaksoisilmettä -- vastaanotti hänet istuen pöydän vieressä nähtävästi
sairastuolissa. Tuttu paperitukko oli Eeron hämmästykseksi pöydällä.
-- Suokaa anteeksi, etten voi nousta, pyysi sairas kohteliaasti
heidän kätellessään -- ilkeä leinin kohtaus sitoo minut nykyisin
tuoliin... Painakaa puuta, olkaa hyvä.
Ja Eeron istuttua vastapäätä seisovaan nojatuoliin, kustantaja lisäsi:
-- Te olette siis jo saanut kirjeeni?
Tämä odottamaton kysymys sai Eeron kalpenemaan pelosta.
-- En minä ole mitään kirjettä saanut... tulin tänne aivan
sattumalta...
Kustantaja hymyili.
-- Sepä oivallinen sattuma, kirjotin juuri tänä aamuna -- ja tuskinpa
kirje olisi luoksenne ehtinytkään -- kirjotin ja pyysin, että
kävisitte luonani yhteisissä asioissamme.
Eero näytti yhä kuin puusta pudonneelta, jonka tähden toinen jatkoi
uudella hymyilyllä, puoleksi kysyvästi:
-- Te siis ette vielä tiedäkkään, että minä olen päättänyt
kustannuksellani julkaista esikoisenne "Nuorukaisen mietelmiä?"
Eeron oli vaikea toipua hämmästyksestään. Tämä kummallinen,
onnellinen uutinen tuli niin äkkiä kaikkien synkkien ja murheellisten
kokemusten ja ajatusten päälle, ettei hän tiennyt sinne eikä tänne
eikä heti voinut uskoa uuteen onneensa.
-- Oikeinko todella? hän kysyi miltei kuiskaten -- aiotteko todella
ottaa teokseni?
-- Kyllä kaiketi. Te näytätte kovin hämmästyneeltä?
-- Suokaa anteeksi, minä... minä tulin niin iloiseksi.
Kustantaja teki ystävällisen kädenliikkeen.
-- Kirjanne lukeminen on tuottanut minulle nautintoa, hän sanoi,
-- olen vakuutettu, että yleisö tulee siitä pitämään... se tahtoo
sanoa: lukemaan sitä, sillä kyllä se arvatenkin herättää myös
vastarintaa. Tämä on ensimäisiä laatuaan meillä -- ja tietäähän, mikä
kohtalo semmoisten osaksi tulee...
Tämän sanottuaan hän katsahti syrjään ja tuli miettivän näköiseksi.
Itse asiassa hän viisaana miehenä oli ottanut selkoa Eeron
sanomalehtiin kirjottelusta ja tiesi, että sitä oli suurella
kiintymyksellä seurattu, jota seikkaa hän kirjaa uloslaskettaessa
päätti käyttää hyväkseen tavalla tai toisella.
Mutta Eeron sydämeen virtasi tulvimalla riemun ja kiitollisuuden
tunne. Maailma muuttui äkkiä kuin uudeksi. Nyt oli hänenkin työnsä
tunnustettu ja annettu arvo hänen ponnistuksilleen. Tämä oli aivan
kuin viittaus kohtalolta, että hänen työnsä oli hyödyllinen ja
tarpeen, että hän yhä jatkaisi samalla tiellä. "Ja kunpa täten edes
hiukkasen taidan lieventää ihmisten huolia ja murheita!"
Kustantaja taas puhui:
-- Nytpä tahtoisin tietää teiltä, herra ----, paljonko vaaditte
tekijäpalkkiota?
Eero ei ollut tätä yhtään ajatellut, ja hänen miettiessään toinen
jatkoi:
-- Kirjanne tulee noin kahdeksan, yhdeksän painoarkin kokoinen.
-- Olisikohan kolme sataa markkaa liikaa? Kustantajan katsanto
ilmaisi, että hänelle on yhdentekevä, onko se liikaakin, ja hän
vastasi vakavasti:
-- Maksan siis kolmesataa markkaa ensimäisestä painoksesta.
Eero oli vähällä huudahtaa: 'te olette ihmeellisen hyvä!' mutta hän
hillitsi itsensä ja sanoi, vaikka hiukan epävarmalla äänellä:
-- Olen varsin tyytyväinen.
Kun hän tämän perästä teki lähtöä, kysyi tuo uusi ystävä:
-- Teidän osotteenne on vastedeskin sama, että tiedän lähettää
korehtureja?
Ja hän lisäsi hyvästiä jätettäessä:
-- Palkkionne suoritetaan sitten, kun teos on valmiiksi painettuna.
Eero poistui.
"Olisi ehkä antanut viisikin sataa, jos olisin pyytänyt", oli hänen
ensimäinen ajatuksensa kadulle tullessaan. "Mutta hyvä, etten sitä
tehnyt. Työni on kyllä maksettu kolmella sadalla."
Olo tuntui niin iloiselle ja kevyelle, että mieli teki jakaa sitä
onnea toisillekin. Silloin juolahti päähän, ettei hän moneen
päivään ollut käynyt enonsa luona, ja aivan kuin itsestään askelet
suuntausivat vanhaa kotia kohti.
Oli vielä niin varhainen aamu, ettei hovineuvos ollut lähtenyt
virastoonsa. Molemmat vanhukset olivat kotosalla ja istuivat
aamiaispöydässä. Riemulla ja rakkaudella he tervehtivät poikaansa ja
käskivät mukanaan syömään. Eero totteli mielihyvällä, koska nälkä
tuntui suolia kopistavan.
-- Täällä meillä on sinusta jo puhuttu tänä aamuna, ilmotti
hovineuvos, ennenkuin Eero ehti kertoa omista asioistaan. -- Olemmepa
saaneet sinulta terveisetkin, joista kiitämme.
Eero ei hoksannut, mitä tarkotettiin, vaan katsoi kysyvästi enoonsa.
Täti tuli hänelle avuksi:
-- Valeni on käynyt täällä -- sinun kehotuksestasi, niinkuin hän
sanoi -- ja kertonut meille eilisistä hommistanne.
Eeron ajatukset kääntyivät äkkiä viitottuun suuntaan.
-- Vai niin, hän sanoi, -- aivan oikein, käskin minä Valenia tulemaan
tänne... No, ja sinä täti, sinä annoit hänelle, mitä hän pyysi?
-- Kuinkas muuten?... Vaikka olemmehan jo Kaarlon kanssa kirjottaneet
nimemme toiseen listaan samaa tarkotusta varten.
-- Niinkö!?
-- Ymmärräthän sinä, sanoi hovineuvos tyynesti, -- ettemme
missään tapauksessa olisi kieltäneet apuamme, kun kerran sinä
olit rekomendeerannut, sillä muunlainen käytös olisi osottanut,
ettemme sinuun luota. Mutta tässä erityisessä tapauksessa annoimme
mielellämme, kuten jo tädiltäsi kuulit.
-- Onhan sääli noita raukkoja, jotka kärsivät puutetta, lisäsi täti
puolestaan.
Eero ajatteli itsekseen, että sittenkin on rakkautta enemmän
maailmassa kuin hän oli luullut, ja kysyi innolla:
-- Te siis hyväksytte lakkolaisia ja olette heidän puolellaan?
Sinäkin, eno?
-- Et näy suuria ajattelevan meidän ihmisrakkaudestamme, vastasi
hänen enonsa omituisesti hymyillen. -- Muuten sinun kysymyksesi on
umpimähkään tehty. Emme suinkaan ole lakkolaisten puolella, sillä
minä tunnen erään yhtiön jäsenistä ja tiedän, että heidän afärinsä
tätä nykyä ovat sillä kannalla, etteivät saata korottaa työmiesten
palkkoja... Semmoisessa asiassa on kysymys kymmenistä tuhansista
markoista vuodessa... Toiselta puolen kaikilla ihmisillä on oikeus --
työmiehillä kuin muillakin -- koettaa parantaa aineellista asemaansa...
hätätilassa pakkokeinoillakin.
Eero oli huomaavinaan enonsa sanoissa enemmän myötätuntoa kärsiviä
kohtaan kuin tämä itse tahtoi tunnustaa, ja hän päätti sentähden olla
väittämättä vastaan. Muistipa omat sanansa pastorille, että oikeuden
käsitettä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan.
Hän nyökäytti päätään ja lausui vakavasti:
Tietysti asialla on kaksi puolta, ja voihan työnantajiakin ymmärtää.
Se oli minusta kumminkin väärin, että rupesivat sotamiesten avulla
häätämään perheitä maantielle...
Eero katsoi tätiinsä tätä sanoessaan.
-- Niin, niin, myönsi täti, -- se oli rumasti tehty, julmasti
menetelty.
-- Voipi olla, virkkoi hovineuvos lyhyesti ja pyysi vaimoltaan teetä
lisää.
Eero ymmärsi, että oli kylliksi puhuttu yhdestä aineesta, eikä
itsekään tuntenut halua jatkaa. Hän päätti sen sijaan käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi:
-- Täti ja eno, ette nyt yhtään arvaa, miksikä tänne tulin oikeastaan!
-- Onko mitään erityistä? innostui täti. -- Luulin vain, että tulit
meitä katsomaan, kun et moneen päivään...
-- Niin, niin, mutta on minulla uutinenkin.
-- Se on varmaan iloinen, koska näytät niin onnelliselta?
-- Tulin teille suoraan kustantajani luota.
Hovineuvos heristi korviaan.
-- Kustantajasi? hän kysäisi erityisellä äänenpainolla. -- Onko
kirjotuksesi löytänyt armon herra F. G:n silmien edessä?
-- Onpa kuin onkin! huudahti Eero, katsoen voiton riemulla
kasvattivanhempiinsa.
-- Onnittelen, onnittelen, sanoi hänen enonsa, nähtävästi
liikutettuna ja heitti merkitsevän katseen puolisoonsa. Eero ei tätä
katsetta ymmärtänyt, mutta tädille se puhui: "muistatko, Linda, mitä
silloin sanoin, että kyllä Eerosta vielä mies tulee?"
Täti hymyili äidillisen hymyn ja lausui puoleksi leikillä, puoleksi
totuudessa:
-- Sinä siis taidat olla kirjailija nyt, Eero, ja me muut ihmiset
häivymme vallan mitättömiksi sinun rinnallasi?
-- Älähän nyt toki! huomautti Eero ensin leikillisesti, mutta muuttui
heti totiseksi ja lisäsi: -- en ole siksi pyrkinyt, ja vaikka
olisinkin, niin enhän nyt vielä ole puolivälissäkään tunnustettu
kirjailija.
-- Et, et, myönsi hovineuvos vakavasti, -- mutta alku on kumminkin
tehty, ja alku aina hankala... Vaan kuules, poika, ethän vielä ole
maininnut, paljonko saat kirjailijapalkkiota?
-- Arvaappas, eno, hän antoi minun itse määrätä, mitä tahdon, ja kun
summan mainitsin, hän suostui muitta mutkitta.
-- Entä summa?
-- Kolme sataa markkaa ensimäisestä painoksesta.
-- Yhy.
Täti, joka oli tarkasti seurannut keskustelua, kysyi vähän
huolestuneesti:
-- Olikohan se vain kylliksi maksettu, Eero, niin paljosta työstäsi?
-- Kylliksi? Mutta ajattele, täti, enhän minä kuluta kuin muutamia
kymmeniä markkoja kuukaudessa, eikä tuon kirjani kirjottamiseen ole
kulunut kuin viisi, kuusi kuukautta. Olenhan sitä paitsi ehtinyt
tehdä muutakin työtä -- olen koko ajan elänyt työlläni.
-- Niin, niin, sen tiedämme, myönsi täti, ja hänen katseensa
kirkastui, -- et sinä paljon vaadi, Eero.
-- On kolmessakin sadassa markassa työstä palkkaa, lausui hovineuvos
päättävästi,-- eikä alottelijalle makseta paljon millään uralla.
Tähän päättyi keskustelu, sillä syönti oli lopetettu ja noustiin
pöydästä. Eero vietti vielä puolen tuntia tätinsä seurassa ja jätti
hyvästi samalla kertaa, kun hänen enonsa lähti virastoonsa. Eeron
saattaessa enoaan, tämä neuvoi nuorukaista seuraavaan tapaan:
-- Kirjottelethan paraikaa uutta teosta?
-- Kirjottelen.
-- Jos se valmistuisikin, älä kanna sitä kenenkään kustantajan luo,
ennenkuin on täydelleen ratkaistu esikoisesi kohtalo. Vasta sitten on
aika arvioida, mitä siitä uudesta sopii pyytää.
-- Tietysti en, eikä se niin pian valmistukkaan.
-- Niin, niin, tahdoin vain huomauttaa, sanoi hovineuvos ja pyörähti
virastonsa ovesta sisälle.
Eero tunsi outoa kiitollisuutta. Enonsa sanat liikuttivat häntä;
niistä puhui aavistamaton rakkaus, huolenpito ja luottamus. Oli aivan
kuin tuo ennen niin ankara ja kova mies olisi sanonut: "olet sinä
minun kelpo poikani sentään".
"Ihmiset ovat pohjaltaan hyviä", oli Eeron ajatus, kun hän lähti
kulkemaan asemalle.


IV.

Kului muutama päivä tavallisessa työssä. Tuli sitten sunnuntai,
jolloin Eeronkin kynä lepäsi kotelossaan. Poutaa oli kestänyt jo
toista viikkoa ja yhä taivas helotteli kirkkaan sinisenä ja aurinko
paahtoi täydeltä terältä. Näin aamusella oli sentään vilpoinen, ja
Eero päätti tehdä pitkän kävelyn. Kuistin rappusilla hyppäsi Roland
vastaan iloisesti tervehtien, ja sitten lähdettiin yhdessä.
Maantiellä kulkiessaan Eero mietti, kuinka paljon selvyyttä ja
varmaa sisältöä hänen elämäänsä oli ilmaantunut viime kuluneina
päivinä. Ainakin toistaiseksi hänen kohtalonsa oli ratkaistu;
hän saisi tehdä sitä työtä, jota hän rakasti. "Minä luulen, että
jokainen ihminen voisi päästä semmoiseen selvyyteen! Pitäisi vain
kysyä itseltään: mikä on elämä? eli oikeammin: mitä minun on tässä
elämässä tekeminen? niin kyllä tulisi vastaus. Tietysti ei saa
kysyä niinkuin tiedemiehet, jotka antavat koko elämän käsitteelle
aivan oudon ja mielivaltaisesti keksityn merkityksen, josta sitten
johtuvat semmoisiin hullunkurisiin päätöksiin, kuin että elämä on
kemiallinen prosessi -- ikäänkuin tämä ajatteleva, tunteva, itkevä
ja iloitseva minuuteni olisi mikään mekanisten ja molekylääristen
voimain aikaansaama ja yhtäkaikki kuolemaa, s.o. niitten hajoamista
vastustava yksikolmattavuotias hallusinatsioni!
"Ei saa myöskään kysyä liian syvämietteisten filosofien tapaan, jotka
niin unohtuvat ajattelemaan elämän metafysillistä alkuperää, että
kerrassaan sivuuttavat itse pääkysymyksen, mikä elämä on. Eivät he
kumminkaan joudu sen kummempiin johtopäätöksiin kuin että elämän alku
ja juuri on joko tuo suuri 'tietämätön' taikka tuo suuri 'tiedoton'.
"Vaan pitää kysyä sillä lailla kuin jokainen järjellinen ihminen
itsestään kysyy, aivan yksinkertaisesti ja käytännöllisesti: mitä
varten olen minä olemassa, mitä minun on tekeminen tämän maan päällä?
"Silloin tulee vastauskin itsestään, ja jos ei se olisikaan aivan
sama joka ihmiselle, on se kumminkin juuri se vastaus, jota itsekukin
kysyjä tarvitsee.
"Mutta jos ei nyt minun kirjailijahommastani sittenkään tulisi
mitään?" ajatteli hän samassa. "Jos osottautuisikin, etten siihen
kykene, etten siihen työhön ole kutsuttu, ettei se ole minua varten
-- mitä sitten? Kadottaisiko elämäni sisällyksensä?"
Hän seisahtui ja oli hetken hengittämättä. Sitten levisi hymy hänen
huulilleen ja hän sanoi:
"Ei koskaan enää. Kirjottaminen voi olla elämäni ulkonainen toimi --
sen toimena voi olla jotakin muutakin. Elämäni sisällys olet Sinä,
ihanteeni ja Jumalani, Sinä, joka olet rakkaus kaikkiin ihmisiin.
Sinua palvella voin muullakin lailla. Sinä käsket ja minä täytän."
Yhtäkkiä hän tunsi, että tuommoinen ajatus kuin "minä olen
kirjailija", jota hän aina olikin välttänyt, voi olla sokaiseva
kiusaus, paula, johon voi kietoutua, ellei ole varoillaan. "Eihän
kukaan sisäisesti saata olla muuta kuin ihminen! Voihan olla niitä,
jotka luulevat, mikä, että hän on kreivi tai virkamies, mikä, että
hän on tilanomistaja tai suutari tai kuningas, mikä, että hän on
soittoniekka tai kerjäläinen, mutta ilmeisesti ne pettävät itsensä,
sillä kaikki ovat ihmisiä.
"Tahtoisinpa sentähden lisätä äskeiseen ajatukseeni, että kaikki
ihmiset, kun kysyvät kohtalolta, mitä he ovat ja mitä varten he ovat
syntyneet, saavatkin saman vastauksen sisäisesti...
"He oppivat Sinua tuntemaan, Jumala, joka olet rakkaus ja
äärettömyys."
Linnut visertelivät tuoksuavassa metsässä, ja Eero kuunteli
nautinnolla niiden maksutonta musiikkia. Ja vaikka se oli vanha
ja jokaisen runoilijan tekemä havainto, niin se oli yhtä uusi
kuin tuorein totuus, että nämä linnut laulelivat ylistystä elämän
antajalle -- "eli elämälle, niinkuin minä tahtoisin sanoa", lisäsi
Eero itsekseen. "Semmoinen pitäisi ja voisi olla ihmistenkin elämä."
Hän oli nyt tullut tienhaaralle, ja yhtäkkiä karkasi koira, iloisesti
haukkuen, oikeaan pyörähtävälle syrjätielle. Kun Eero kääntyi
katsomaan, mistä Roland riemastui, näki hän Jannen lähestyvän
reippaalla astunnalla.
-- Päivää, päivää! huusi Janne jo kaukaa, ja Eero vastasi samaten ja
kiiruhti ystävää kohti.
-- No eipä sinua ole pitkiin aikoihin nähty! hän sanoi, kun he
iloisesti kattelivat. -- Kuinka nyt voit?
-- Hyvin vain, kuinka muuten! Onhan kaikki nyt niinkuin olla pitää,
siitä saakka kun sain äitini suostumuksen Leenan ja minun kihloihin.
-- Niin, niin, tietäähän sen.
-- Mutta kuinka itse jaksat?
-- Hyvin, hyvin, kuten näet.
-- Eipä sinuakaan ole nähty missään!
-- Missä minä liikkuisinkaan. Kävelemässä olen ja kotosalla --
enimmin kotosalla... Niin, olenhan kaupungissakin käynyt.
-- Oikein minun on ollut sinua ikävä, Eero. -- Mikset ole tullut
katsomaan?
-- En ole joutanut... Minne sinä nyt olet menossa?
-- En juuri minnekkään. Olenpahan vain aamukävelyllä.
-- No, sitten minä otan sinut siipieni suojaan ja vien sinut mukaani
morsiameni luo.
-- Morsiamesi luo?
-- Niin, hänen kotiinsa -- hänen vanhempainsa kotiin nimittäin, missä
silloin kerran yhdessä käytiin. Et suinkaan sen koommin siellä ole
ollut?
-- En.
-- No sen parempi, olet odotettu vieras... Ethän, veli kulta,
Leenaakaan vielä ole nähnyt, eikä hän sinua, vaikka jo tunnette
toisianne kuulemalta... Näin sunnuntaisin käymme toisiamme tapaamassa
hänen kodissaan, sillä eihän sitä viikolla ehdi... Onhan siis
päätetty, että tulet?
-- Olkoon, miksen voisi tulla, päätti Eero, ja sitten pojat jatkoivat
matkaa yhdessä, koira kolmantena.
Eero tarkasti mielihyvällä vierustoverinsa kaunista ja raikasta
ulkomuotoa ja sanoi leikillä:
-- Kylläpä näkyy tytön rakkaus ajavan punan nuoren pojan poskille.
Janne katsoi ystäväänsä hymyillen silmiin, mutta ei vastannut mitään
toisen huomautukseen. Sen sijaan hän iloisesti virkkoi:
-- Tiedätkö, kun minä en jääkkään kotitalooni.