Haaveilija - 09

-- Miksi niin? Sitähän me juuri Aarnon kanssa olemme tuumailleet,
että pidämmehän sinusta kuin ennenkin...
-- Niin, lisäsi Aarno puolestaan, -- ellet itse ole sitä vastaan,
niin olemmehan sinun ystäväsi...
Eero tuskin kuuli, mitä sanottiin. Yhä omissa mietteissään hän jatkoi:
-- Mennyt, mennyt on se aika, ja sitä olen jo kauvan tuntenut.
Minä hupsu luulin ennen, että meistä tulisi kolme sankaria, kolme
totuuden, oikeuden, rakkauden puolustajaa tässä kylmässä, kolkossa
maailmassa, luulin hupsu, että meitä olisi kolme uskollista,
uskaliasta ystävää, jotka ihanteen polkua ihmisille näyttäisimme...
Surun hymy laskeutui hänen huulilleen ja hän jatkoi:
-- Hupsu olin. Ihmisen sielussa on paljon salattua, joka vähitellen
pääsee päivän valoon. Te olette valinneet oman tienne, toisen kuin
minun. Minä olen jäänyt yksin, yksin taistelemaan, ehkä yksin
sortuakseni...
Äkkiä hän nosti päänsä ja lausui voimakkaan pontevasti:
-- Mutta en! En sorru. En sorru, mikäli se minusta riippuu. Pidän
silmäni auki. Minkä kerran olen hyväksi nähnyt, sitä teen. Minkä
tien kerran olen valinnut, sitä edespäinkin kuljen. En ihanteestani
irtaudu, en petä pyhimpiä tunteitani. Totuuden puolesta tahdon työtä
tehdä niin kauvan kuin elän, totuuden puolesta tahdon kuoliakin. Ja
tulkoot mitkä kärsimykset tahansa, en hylkää sinua, jumalani.
Hänen silmänsä säihkyivät innon tulta ja hän lisäsi vielä suuremmalla
voimalla:
-- Siinä tunnen olevani kestävämpi muita, että uskallan katsoa pahaa
silmiin sokaistumatta, horjumatta! Ei viettele minua rikkaus, ei
nautinto, koska olen nähnyt ja ymmärtänyt, mihinkä se ihmistä vie.
Ja vaikka se tulisi luokseni kuin ikikauneuden houkutteleva houre,
niin seisoisin lujana ja käskisin pois, sillä minä tiedän, mitä minä
tahdon. On ihmisessä mahdollisuus kaikkeen pahaan, mutta on hänessä
mahdollisuus kaikkeen hyväänkin. Ja minä olen hyvän valinnut.
Aarnon ja Tuomon päät olivat painuneet rintaa vasten ja heidän
katseensa olivat maahan vaipuneet. Hellällä äänellä Eero lausui:
-- Ja nyt kun me toisistamme eroamme, nyt kun minä jätän teille
hyvästi, niin säilyttäkäämme toisistamme mieluisat muistot. Muistakaa
te minua semmoisena kuin olin teidän rakastaessanne minua, minä
muistan teitä aina ystävinäni, uskottuinani, ja minä kiitän teitä
mielessäni kaikesta onnesta ja avusta, minkä olette minulle suoneet.
Aarno ja Tuomo olivat kohottaneet katseensa jälleen ja katsoivat
Eeroon kyynelsilmin ja kummastellen, ja Aarno virkkoi hiljaa:
-- Epäiletkö, ettemme enää sinua rakasta? Mutta Eero oli kääntynyt
oveen päin lähteäkseen ulos.
Samassa ilmestyi ovelle talon tyttö kirje kädessä.
-- Tässä olisi Eero herralle postia.
Eero otti kirjeen ja menikin omaan huoneeseensa, jossa aukaisi ja
luki. Se oli kustannusliikkeen johtajalta ja näin kuuluva:
"Ikäväkseni minun täytyy ilmottaa Teille, ettei johtokunta katso
voivansa kustantaa teostanne, joka ansioistaan huolimatta varmaan ei
saavuttaisi kyllin laajaa lukijakuntaa. Käsikirjotuksen lähetämme
postissa Teille takaisin. Kunnioittaen ----."
Maailma musteni vain hetkeksi Eeron silmissä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän jo oli aivan tyyni ja hillitty.
-- Johan tämän arvasin, hän ajatteli. -- Mitä muuta saattoi
sieltäpäin tulla kuin kieltävä vastaus! Helppohan olisi ihanteen
puolesta elää, jos maailma olisi vieressä auttajana... Mutta nyt en
taistelua heitäkkään.



KOLMAS KIRJA:
MAAILMA.

Sempiterna Lux! Nec divitias nec honores peto;
me modo Divinae Lucis radio illumines.
_Vanha käsikirjotus_.
Ja Jumala sanoi hänelle: koska tätä rukoilit etkä rukoillut
pitkää ikää etkä rikkauksia etkä vihamiestesi sieluja, vaan
arvostelukykyä ja ymmärrystä, niin olen minä tehnyt sanojesi
mukaan; katso, minä olen antanut sinulle viisaan ja
ymmärtäväisen sydämen.
_1 Kun. kirja, III: 11, 12_.


I.

Yksin oli nyt Eero. Ystävät olivat hänestä luopuneet, onnetar
kääntänyt hänelle selkänsä. Unettomana vaelteli hänen sielunsa elämän
yössä. Taival oli tuntematon ja pimeä.
Aarno oli muuttanut omaan maalaiskotiinsa, Tuomo oli käsketty
holhoojansa luo kesää viettämään. Eero asui yksin Mannilassa koiransa
Rolandin kanssa.
Kun hän sai täyden varmuuden siitä, että koko entinen elämänsä
oli mennyttä, että kaikki haaveet onnellisesta yhdyselämästä,
uhraavaisesta yhteistyöstä jäisivät ainiaaksi toteutumatta, silloin
hänen sielunsa itsetuntonsa voimassa nousi uhkaavaa kohtaloa vastaan
ja huusi sille melkein riemuiten: en minä alistu enkä sorru! Mutta
niinkuin haavotettu lintu ylimäisellä voimanponnistuksella vielä
kerran räpäyttelee siipiään ja lennähtää pari kierrosta, ennenkuin
se maahan vaipuen kangistuu kuolon uneen, niin Eeronkin sielu tuon
riemuhuudon jälkeen tunsi voimansa vähenevän ja maailman mustenevan
usvien yöksi. Ei nähnyt hän enää niin selvään, minne tähtäsi totuuden
tie -- vai oliko hän itse joutunut harhaan?
Epäilyksien hornanhenget pääsivät valloilleen hänen sielussaan ja
raatelivat sitä kuin nälkäiset sudet. Hänen kasvonsa kapenivat
kalvakoiksi ja silmänsä suurenivat palaviksi surusoihduiksi. Hänen
käyntinsä kadotti entisen reippautensa, tuli miettiväiseksi ja
harvaksi.
"Mitä minä oikeastaan tahdon?" hän itseltään kysyi. "Enkö ole minäkin
noita haaveilijoita, jotka eivät maailmassa ole miksikään hyödyksi,
vaan jotka pahennusta aikaansaavat kaikkialla ja häiritsevät
ihmisten rauhaa? Mitä minä olen tehnyt? Olen jättänyt kotini, olen
hylännyt sukulaiseni, herttaisen tätini ja parastani katsovan enoni.
Houkuttelin Harryä tekemään samoin, vaikka hänessä pääsi voitolle
rakkaus omaisiinsa. Entä Aarno ja Tuomo? Heitäkin olen vietellyt
jättämään sitä vanhaa uskollista uraa, jolla ihmiset onneen pyrkivät
-- kummako, jos heidän silmänsä aukenivat ja he viime hetkessä
päättivät peräytyä pois minun poluiltani takaisin taatulle tielle!
"Mitä minä oikeastaan tahdon? Eikö tämä maailma ole sellaisenaan
hyvä? Eikö se ole viisaan jumalan luoma? Todistihan Leibnitz, että se
juuri tämmöisenä on kaikista mahdollisista paras, ja kuka olen minä,
että sitä paremmaksi tahtoisin!"
Ja Eero painoi otsansa viileään lasiin ja katseli ulos ikkunasta.
Tuolla ulkona oli kesä täydessä kukoistuksessaan. Aurinko hymyili
hellästi ja luonto ilosta sykähteli. Sinivaippaisena neitona joki
puikkelehti vehreäin niityin halki, ja kuuset ja koivut rannalla
kaihosivat sen vilvottavaan syliin, mutta jäivätkin kainosti
silmäilemään sen ketterää kulkua, kun se katosi niemen taa.
Matalikolla oli lapsia leikkimässä, loiskivat vedessä kuin kalat,
huusivat raikkaasti, nauroivat heleästi. Sulaa sopusointua oli elämä
siellä ulkona.
"Noin on kaunis maailma ja minun mieleni näin musta", ajatteli
silloin Eero. "Enkö ole ylpeä, sokea, tyytymätön? Mutta tiedäthän
sinä, jumalani", hänen sielunsa samassa huudahti, "tiedäthän sinä,
etten minäkään muuta ikävöi kuin tuota rikkomatonta rauhaa, tuota
sopusointua särkymätöntä! Näytä minulle valkeutesi valo, ilmota
minulle, olenko erehdykseen eksynyt, ja sano minulle, missä piilee
se oikea elämä! Älä anna minun uupua tiedottomuuden tuskaan, älä
epäilyksien elottomuuteen, vaan suo totuutesi katseelleni kangastaa!"
Ja kun tämä rukous huokui hänen sydämestään, syntyi hänen aivoissaan
uusi aatos. Hän näki itsensä imeskelemässä tietoja ihmisiltä,
kyselemässä kokeneilta, mitä elämä on. Ja hän huudahti innostuen:
lähdenpä pyhiinvaellukselle tämän maailman viisaitten luo niinkuin
muinoin kreikkalainen Sokrates!...
Vielä samana päivänä Eero matkusti kaupunkiin ja suuntasi askelensa
muutaman professorin luo, jolle hän kerran oli tullut esitetyksi
enonsa kodissa. Hän oli näet päättänyt ensin käydä oppineen puheille,
ja syy, miksi hän juuri valitsi tämän, oli se, että mainittu
professori oli herättänyt hänessä heti ensi näkemältä aaveensekaista
kunnioitusta, johon vielä tuli lisäksi, että professori oli kuuluisa
oppineisuudestaan. Tämä tieteen palvelija oli pitkä, laiha ja
arvokas, silmälasit aina kookkaan, luottamusta herättävän nenän
selässä.
Hän asui uudenaikaisen, mukavasti sisustetun kivimuurin ensimäisessä
kerroksessa, ja tavallisissa oloissa tämä seikka olisi saattanut
vaikuttaa Eeroon masentavasti; mutta nyt Eero oli niin jännitetyssä
mielentilassa, että hänen oma, vahva tunteensa suojeli häntä
ulkonaisilta vaikutelmilta.
Hän soitti, professori oli kotona ja ottaisi vastaan. Eero laski
hattunsa eteisen pöydälle ja astui reippaasti kynnyksen yli
tiedemiehen tilavaan, vaikka raskaasti kalustettuun työhuoneeseen.
Hän seisahtui hieman hämmästyen, kun näki professorin täydessä
puuhassa kirjotuspöytänsä ääressä. "Häiritsenkö?" hän itseltään
kysyi. "Mutta niinhän palvelustyttö sanoi, että otetaan vastaan."
Oikeastaan Eero oli kuvitellut mielessään, että tuo oppinut olisi
hyvin innoissaan, kun syntyisi keskustelu niin syvämietteisistä
aineista, vaan -- eihän se sitä vielä aavistanut eikä tiennyt, kuka
tahtoi tavata ja mikä oli asia.
Kun ei ahkera aatteen mies ollut kuulevinaan tulijan askeleita,
täytyi Eeron turvautua tavalliseen keinoon ja yski. Professori käänsi
päätään sivulle ja huomattuaan nuoren vieraansa, sijotti kynän
kädestään pitimelle, nousi, astui askeleen lähemmäksi ja tervehti.
Eero esitti itsensä.
Aivan oikein, sanoi professori arvokkaan ystävällisesti, -- me olemme
ennen nähneet toisiamme... Mutta eikö teidän nimenne ollut -- --?
Luulin, että hovineuvos -- -- oli teidän isänne?
-- Ei, kyllä minun nimeni on -- --, vastasi Eero hymyillen. -- Mutta
hovineuvos on enoni, se tahtoo sanoa, hänen vaimonsa sisar oli minun
äitini.
-- Niin, niin, minä sekotan. Mutta kuka sitten oli teidän isänne?
-- Isäni oli tohtori -- --, selitti Eero ja tunsi taas suunsa
vetäytyvän hymyyn.
-- Ahaa, tohtori -- --, kyllä muistan. Olkaa hyvä ja istukaa.
Professori osotti kädellään amerikkalaista keinutuolia ja asettui
itse takaisin mukavaan kirjotustuoliinsa. Eero, noudatettuaan
kehotusta, sanoi hieman hämillään:
-- Minulla olisi herra professorille vähän asiaa... aivan
yksityistä, personallista laatua... enkä suinkaan tahdo häiritä,
ellei juuri tällä hetkellä herra professorin sopisi suoda minulle
neljännestunnin huomiota?
-- Kyllä, kyllä, puhukaa vain, vakuutti professori, tehden taas
liikkeen kädellään ja katsoen Eeroon hyväntahtoisen kyselevästi.
-- Asiani on vähän omituista laatua, toisti Eero ja hymyili
anteeksipyytävän hymyilyn, -- tosin se koskee minua personallisesti,
mutta on kuitenkin vallan yleinen, voisin sanoa teoreettinen...
Professori nyökäytti päätään rohkaisevan myöntävästi ja Eero jatkoi,
kooten tahdon ponnistuksella ajatuksensa yhteen ryhmään ja terottaen
niitä sanoiksi toisen toisen perästä:
-- Kuten herra professori ehkä tietää, luovuin minä
yliopistoluvuistani parin vuoden kuluttua -- siitä yksinkertaisesta
syystä, etteivät ne voineet minua tyydyttää... Olisin tahtonut päästä
tietoon ja totuuteen, mutta...
-- Mitä aineita te harrastitte? keskeytti professori.
-- Latinaa ja filosofiaa...
-- Hm, äännähti oppinut luonnontutkija, olkapäitään kohauttaen ja
sivulle päin katsahtaen, -- latinaa ja filosofiaa!... Ymmärrän
hyvin, ettette tuntenut tyydytystä opinnoistanne. Eihän tietoon pääse
muuten kuin eksaktisten tieteiden avulla.
Eeron silmät menivät vähän suuremmiksi ja hänen mieleensä juolahti,
että ehkä tämä oppinut mies on läpikäynyt samat sielulliset taistelut
kuin hänkin, ja hän tarttui puhevuoroonsa vilkkaammin kuin tähän
saakka oli tehnyt.
-- Herra professori ehkä hyvinkin ymmärtää, mitä nuoren ihmisen
sielussa saattaa liikkua, hän virkkoi ja katsoi ystävällisen
avonaisesti oppinutta silmiin. -- Te käsitätte, että nuorena, kun
koko elämä vielä on edessä, tekisi mieli tietää, mikä tuo elämä on ja
mitä siitä pitää tekemän. Niin, eihän se ole ainoastaan mielitekoa,
vaan pakottava vaatimus sielun puolelta! Minä tahdon päästä selville
elämän ongelmasta, minä tahdon ymmärtää, mitä varten tämä kaikki on,
ennenkuin antaudun olemisen pyörteeseen! Katsokaa, herra professori,
näin isoiksi me nuoret kasvamme emmekä vielä mitään ymmärrä, ei koulu
meille sitä selvitä, ei yliopistoluvut -- mutta kuinka ihminen voi
elää ilman varmaa henkistä pohjaa? Sehän on mahdotonta! Jotain teidän
vanhojen on täytynyt ymmärtää -- ehkä tiedemiehillä on kaikkikin
selvänä. Mutta siksipä olenkin ajatellut: eikö niiden, jotka elämästä
jotakin ymmärtävät, ole velvollisuus kertoa tietonsa tietämättömille?
Ettekö te, herra professori, voisi sanoa minulle, mikä se on, joka
muodostaa elämänne henkisen sisällyksen, joka tekee teille elämän
sietäväksi, rikkaaksi, onnelliseksi?
Eero vaikeni, odottaen oppineelta vastausta.
Professorin käytös vieraan puhuessa oli hieman kummallinen. Ensin
hän vältti nuorukaisen katsetta, sitten hän sovitteli silmälasejaan,
sitten hän kaivoi taskustaan esille valkoisen liinan ja niisti
nenäänsä pienellä ryminällä, vihdoin hän heitti puhujaan katseen,
joka oli puoleksi ihmettelevä, puoleksi nuhteleva, ja lausui
juhlallisesti:
-- Nuorena veri kiehuu, mutta vanhana se asettuu. Te teette
kysymyksiä, joidenka vastaamiseen kuluisi vuosia, ja te pyydätte
että minä tässä aivan kuin ohimennen tekisin kaikki teille selväksi.
Malttakaa mielenne ja muistakaa lausepartta: _nec scire fas est
omnia_. Te tahtoisitte yhdellä kertaa tietää kaikki, ja me vanhat
tutkijat yhä opimme uutta ja uutta, me, jotka olemme tiedettä
palvelleet vuosikymmeniä, me emme vielä ole päässeet kaiken totuuden
perille.
Sitten hän lisäsi häveliäästi hymyillen:
-- Vaan eihän filosofia kuulu minun alaani, enemmän kuin etiikkakaan.
Niin, koskeehan teidän kysymyksennekin oikeastaan biologian esittämiä
tosiseikkoja. Mutta ennenkuin voimme tähän tieteeseen syventyä,
täytyy meidän tuntea fysiologiat ja zoologiat ja botaniikat ja
fysiikat ja ennen kaikkia kemiat, kemiat.
Hän rypisti kulmakarvojaan ja sanoi, nenässä puhuen:
-- Niin, herraseni, tieteellinen tutkimus tapahtuu vähitellen,
askel askelelta se viepi meitä perille päämaaliimme. Miksi heititte
yliopistolukunne? Niitä teidän olisi pitänyt jatkaa, tai oikeammin:
alottakaa ne uudestaan, mutta ruvetkaa tutkimaan todellisia tieteitä,
eksaktisia luonnontieteitä...
Eero koetti salata hämmästystään ja pettymystään. Hänen ajatuksensa
oli seisahtunut paikalleen, se oli aivan kuin jäätynyt, ja eteen oli
ilmaantunut suuri, mahdoton, pimeä kuilu. Hän ei tiennyt mitä tehdä,
mitä sanoa, vaan jäi mykkänä tuijottamaan tuohon ihmiseen, joka osasi
puhua niin kylmästi, niin pintapuolisesti, niin... tyhmästi.
Professori hymyili taas ystävällisen hymynsä, ja samassa nuoren tytön
ääni viereisestä huoneesta huusi: pappa!
-- Suokaa anteeksi, sanoi oppinut ja nousi. Silloin Eero tuli
entiselleen, nousi hänkin ja sanoi:
-- Minäkin nyt lähden enkä tahdo kauvemmin häiritä... Kiitän paljon
herra professorin hyvyydestä.
-- Ei mitään, ei mitään, vakuutti professori kohteliaasti ja kätteli,
lisäten samalla: -- niin, herra -- --, kirjottautukaa nyt taas
ensi lukukautena yliopistokirjoihin ja ruvetkaa tutkimaan kemiaa.
Siitä teille voi olla paljon hupia, ranskalaisen tiedemiehen Louis
Pasteur'in kokeet ovat ylen intressantteja ja valaisevat aivan
uudelta kannalta juuri elämän problemia...
Eero kumartui ja poistui. Professori seurasi häntä aina huoneensa
ovelle saakka ja lausui vielä jäähyväisiksi:
-- Sanokaa terveisiä enollenne!
-- Kiitoksia! vastasi Eero, vielä kerran kumartuen, ja sitten hän oli
eteisen ovesta ulkona.
"Semmoinenko se nyt oli pyhiinvaellukseni alku!" hän ajatteli kadulla
kulkiessaan, "eipä tuo minua paljon viisastuttanut". Kummallinen
vastenmielinen tunne oli hänet vallannut. Siinä oli harmia, häpeätä,
pettymystä sekaisin. Tahallaanko professori oli kohdellut häntä kuin
nuorta keltanokkaa, joka ei osaa ajatella sinne eikä tänne? Vai
luuliko professori todellakin, ettei hän mitään tietänyt, ei ollut
mitään lukenut, ei edes tuntenut Pasteur'in fermentatsioniteoriaa?
Vai oliko koko professori niin tyhmä, ettei hän edes ymmärtänyt,
mistä kysymys oli? "Enhän minä hänen biologiojaan kysellyt! Minähän
tahdoin tietää, mitä hän itse personallisesti ajatteli ja sydämessään
tunsi elämästä... Hm... niin... no, eihän hänellä ollut mitään
velvollisuutta paljastaa minulle sisimpiä tunteitaan; houkka olin,
joka semmoista vaadinkaan... Mutta olisi hän kumminkin voinut vastata
kysymyksiini toisella tavalla..." Vaikeata oli haihduttaa sydämestä
tuota katkeraa tunnetta.
Hän hengitti syvään, veti keuhkot täyteen raitista ilmaa, ja se
virkistytti häntä. Putosi ikäänkuin pois jotakin painavaa, joka oli
sielun yli laskeutunut siellä tiedemiehen sivistyneessä kodissa.
Olihan hän sentään kuullut yhden totuuden _ex cathedra:_ professori
tunnusti epäsuoraan, ettei hän mitään tiennyt, tunnusti myös
uskovansa, ettei mitään voi tietää! "Mitä minä oikeastaan hänen
luonansa tein? Tyhmä viisastuu kokemuksista, mutta tiesinhän minä
ennestään, mitä oppineet tiedemiehet sanovat."
Katuja samoillessaan Eero oli joutunut syrjäiseen, hiljaiseen
kaupungin osaan. Siellä hänen katsettaan kohtasi pienehkö, siisti,
yksinkertainen puurakennus, jonka avonainen paraatiovi tuntui
houkuttelevan kulkijaa astumaan sisään, Eero muistikin, että
siinä asui toinen professori, ei luonnontutkija, vaan filosofi,
jota pidettiin hiukan "originellina", ja pitkiä päättelemättä hän
pujahti ovesta sisään, nousi harvat portaat ja vetäsi pari kertaa
vanhanaikuista kellonjämsää. Kuului kimakka kilkahdus ja vähän ajan
perästä askeleita; sitten väännettiin lukko auki ja työnnettiin ovi
selälleen: professorivanhus itse seisoi eteisessä.
Hän oli lyhyenläntä ja tukevarakenteinen mies, puettuna mustiin,
kuluneisiin vaatteisiin ja kotikenkiin; kauluksen asemesta näkyi
valkoinen paita. Hänen kasvojensa tummanveriset piirteet olivat
lujat ja vakavat; niiden ilme oli melkein liiaksi totinen ja ankara.
Hänen käytöksessään ei ollut suosiollista kohteliaisuutta eikä myös
liiallista oman arvonsa tuntoa; hänen tervehdyksensä oli pikemmin
tyly ja tuntui kehottavan vierasta toimittamaan asiansa välittömästi,
mutta siinä oli samalla rehellistä suoruutta, joka teki Eeroon
edullisen vaikutuksen. Eero päättikin noudattaa aivan toisenlaista
menettelytapaa kuin äsken. Hän astui kynnyksen yli ja lausui, syvästi
kumartaen:
-- Pyydän jäädä tuntemattomaksi. Asiani on sellaista laatua,
että nimet ja muut inhimilliset rajotukset saattavat häiritä sen
perille ajamista. Minulle riittää tieto, että seison kokeneen ja
syvämietteisen ajattelijan edessä -- enkö saa toivoa, että hän
puolestaan tyytyy siihen tiedonantoon, että hänen luokseen on tullut
nuorukainen, jonka sielu palaa halusta saada vastausta muutamaan
kysymykseen?
Tämä puoleksi hävytön, puoleksi kaunopuhelias esittely ei ollut
vaikuttamatta vanhaan filosofiin. Tosin hän tarkasti vierastaan otsa
rypyssä, aivan kuin olisi epäillyt tämän täysijärkisyyttä, mutta
sydämensä pohjukasta nousi utelias myötätunto tuota rohkeata ja
kaunista nuorukaista kohtaan.
Eero vastasi silmiään räpähtämättä professorin tuimanlaiseen
katseeseen ja ajatteli samalla: "et suinkaan sinä aio seisottaa minua
täällä ulko-oven luona?" Ja ikäänkuin ukko olisi arvannut hänen
ajatuksensa, hän tarkastuksensa loputtua mörähti jotakin ja kääntyi
astumaan vasemmalla kädellä olevaan huoneeseen.
Eero sulki ulko-oven, asetti hattunsa naulaan ja seurasi isäntänsä
jälkiä. Huone, johon hän astui, oli nähtävästi oppineen miehen työ- ja
vastaanottohuone. Akkunan edessä oli kirjotuspöytä, uunin luona
nahkapäällyksinen sohva, seinillä paljon kirjoja. Kalustus oli vanhaa
ja vanhanaikuista, mutta kodikasta.
Professori seisoi keskellä lattiaa, kädet housujen taskuissa, eikä
pyytänyt istumaan. Eero jäi siis seisomaan melkein ovensuuhun.
-- Asia? kuului kuiva kysymys. Eeron sydän vavahti, mutta hän teki
pienen kumarruksen ja kysyi tyynellä äänellä:
-- Sanokaa minulle, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?
Ja kun hämmästynyt vanhus ei heti vastannut, hän jatkoi:
-- Te ymmärrätte, että minä tarkotan jonkinmoista synteettistä
totuuden yleistietoa enkä tieteellistä detaljitietoa, toisin
sanoen siis filosofista tietoa, joka kumminkaan ei ole tyhjää
spekulatsionia. Voisin mielestäni muodostaa kysymyksen vielä
selvemmin näin kuuluvaksi: saattaako ihminen tietää, mikä elämä on ja
mitä varten hän on tänne tullut?
Nyt professori avasi ensi kerran suunsa ja sanoi:
-- Tuohan on vuosisatojen... vuosituhansien kysymys! Kuinka
otaksutte minun voivan siihen vastata noin vain ilman muuta?
-- Pyydän anteeksi, se on vuosituhansien kysymys, mutta se on elämän
tärkein. En ymmärrä, mitä te tarkotatte sanoilla "noin vain ilman
muuta". Ettekö voi vastata lyhyesti myöntävästi tai kieltävästi?
Jonkun vastauksen te ajattelevana ihmisenä olette löytänyt -- kuinka
te muuten jaksaisitte elää?
-- Minä etsin totuutta.
-- Niin vastasi minulle äskettäin eräs luonnontutkijakin, mutta hän
lisäsi: _nec scire fas est omnia_. Hän siis vastasi kysymykseeni.
Oletteko tekin samaa mieltä, että ihminen ei voi päästä totuuden
tietoon?
-- Filosofin ei käy antaminen kategorista vastausta. Hänen
ajattelunsa perustuu tieteen paljastamiin totuuksiin, mutta sitä
eivät sido minkäänlaiset ennakkoluulot. Luonnontutkijat tekevät
usein liian pikaisia päätelmiä, sentähden että heitä -- käyttääkseni
Ciceron sanoja -- _totum hoc displicet philosophari_.
Professori käveli sangen vilkkain askelin edes takaisin lattialla ja
katsahti vähä väliä Eeroon, joka tarkkaavaisena kuunteli. Oppinut
jatkoi:
-- Filosofin täytyy aina pitää mielessä, että tiedollisten objektien
lukumäärä on ääretön, ettei ainakaan eksaktinen tieteellinen tutkimus
ole lausunut läheskään viimeistä sanaansa vielä. Jos tähän väitämme,
että luontoa hallitsee lait, joiden tuntemiseen voi päästä tuntematta
kaikkia ilmiöitä, niin väitös pitää paikkansa ainoastaan, mikäli
on puhe samaan kategoriaan kuuluvista fenomeneistä. Mutta voihan
luonnossa olla ilmiöitä, jotka kvalitativisesti kuuluvat aivan
toiseen ryhmään kuin kaikki siihen saakka tunnetut -- kuinka silloin
saatamme määräillä yleislakeja, jotka jättävät lukuunottamatta noita
vielä tuntemattomia fenomenejä? Osaatteko seurata?
-- Kyllä.
Vanhus oli innossaan pysähtynyt Eeron eteen ja alleviivasi sanojaan
kaikenmoisilla käsien liikkeillä.
-- Otaksukaamme nyt, että positivisesti, perin tieteellisellä
pohjalla määrittelisimme, kuka ihminen on... Te huomaatte, että
palaan alkuperäiseen kysymykseemme... Silloinpa tunnetuista
premisseistä tuskin johtuisimme toiseen päätökseen kuin n.k.
materialistit: ihminen on orgaanillinen olento, eläin, jossa ymmärrys
ja järki puhetaidon ohessa vähitellen on kehittynyt nykyiseen
täydellisyyteensä -- toisin sanoen _Lamettrie'n "l'homme-machine"_...
-- Suokaa anteeksi, että keskeytän. Onhan olemassa monta todistusta
sielun olemassa-olosta, esim. se, että ihminen voi tuntea
järkähtämättömällä varmuudella, että hän on joku toinen kuin tämä
näkyvä ruumis...
-- Ne todistukset eivät ole tieteellisesti päteviä. Eksaktisen
tieteen silmissä eivät kelpaa subjektiviset väitteet, kaikki pitää
olla objektivisesti todistettavissa.
-- Niin mutta...
-- Mutta tässä onkin puhe psykologisista tosiseikoista. Aivan oikein,
siinä sen näette: ilmiöt kuuluvat toiseen kategoriaan. Luonnontiede
sinään ei voi vastata kysymykseen, kuka ihminen on, koska se vielä
ei ole tutkinut kaikkia ihmisen olemukseen kuuluvia ilmiöitä. Tämän
totuuden on uudempi psykologia älynnyt.
Professori käveli taas edes takaisin lattialla.
-- Jos olen oikein käsittänyt todistelunne, sanoi Eero, -- on siis
mahdoton vielä päättää, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?
-- Tjaa... eipä juuri niinkään. Näyttää sangen otaksuttavalta, että
kerran saavutamme täydellisen tiedon siitä, kuka ihminen on. Niinkuin
jo sanoin, on ihmisen olemuksessa monta puolta, jotka vielä ovat
tutkimukselta salassa, mutta muutamat niistä tuntuvat juuri meidän
päivinämme joutuvan tieteellisen tutkimuksen alaisiksi.
-- Saanko kysyä, mitkä?
-- Oletteko kuullut hypnotismista?
-- Olenhan.
-- No, siinä ilmenee ihmisen tahto täydellisenä ruumiin herrana eikä
omansa, vaan toisen. Mutta löytyy vielä hauskempia ilmiöitä, esim.
klärvoajansin eli selvänäköisyyden...
-- Niistä en ole mitään kuullut.
-- Hm, niitä ei vielä yleisesti tunneta eikä edes tunnusteta... Te
olisitte esim. klärvoajanti, jos nyt voisitte sanoa, mitä tällä
hetkellä tapahtuu esim. Ruotsin kuninkaan hovissa...
-- Mutta kuinka se olisi mahdollista! huudahti Eero hämmästyen.
-- Tjaa, otaksukaamme, että ihmisellä on sielu, joka voi
funktsioneerata ruumiista riippumatta...
-- Olisiko se mahdollista! sanoi Eero vieläkin kerran ja tunsi
samalla jonkinmoista sisäistä riemua.
-- Minä näin kerran Parisissa semmoisen fenomenin.
-- Todellako?
-- Nainen, joka oli vaivutettu hypnoottiseen letargiaan, teki
yksityiskohtia myöten selkoa eräästä haaksirikosta, joka samana
hetkenä tapahtui Englannin kanalissa, ja mainitsi myös paitsi laivan
nimeä, että kolme henkeä hukkui. Seuraavana päivänä oli uutinen
onnettomuudesta lehdissä, ja kun pelastuneitten kertomus julaistiin,
oli se sanasta sanaan yhtäpitävä klärvoajantin selonteon kanssa.
-- Mutta sehän oli ihme!
-- Miksi ihme? Sillä voi olla kylläkin luonnollinen selityksensä.
-- Niin, niin, mutta olisiko ihmisellä todella noin suuria kehityksen
mahdollisuuksia!
-- Miksei.
-- Mutta sittenhän esim. Kristuksenkin ihmetyöt ovat voineet tapahtua
ja olla järjellisesti selitettävissä.
-- Kyllä kai, sanoi vanhus vakavasti ja katseli Eeroon.
Eero kallisti päänsä alas ja loi katseensa maahan. Hänen
mielikuvituksensa oli äkkiä rikastunut uusilla aineksilla ja loihti
esiin näköalan toisensa perästä. Hänen ajatuksensa joutuikin niin
vilkkaaseen toimintaan, että oikein rupesi pelottamaan. Sentähden
hän pudisti päältään nuo uudet mielikuvat ja koetti muistella,
minkätähden tänne oli tullut: sai kun saikin kiinni langan päästä ja
kysäisi loppupäätökseksi:
-- Mikä siis on teidän mielestänne ihmiselämä?
-- Se on totuuden etsiskelyä, vastasi filosofi harvaan, -- aikojen
kuluessa ihminen vähitellen täyttää tuota kreikkalaisen viisaan
käskyä': _gnoti se auton_.
-- Niin, lausui Eero miettiväisenä.
Ja kun hän tunsi, ettei tahtonut kuulla enempää, hän teki lähtöä ja
sanoi:
-- Herra professori, teidän hyvyytenne on ollut suuri minua kohtaan.
En tahdo teitä enää häiritä, mutta suvaitkaa, että kiitollisuuden
osotteeksi ilmaisen teille nimeni.
Silloin ensi kerran levisi hymy ankaran filosofinkin huulille ja hän
ojensi Eerolle kätensä, kun tämä esitteli itsensä.
-- Te olette totuutta rakastava ja rehellinen nuorukainen, lausui
professori jäähyväisiksi, -- ja jos toiste tahdotte käydä puheillani,
olette tervetullut.
Pois oli haihtunut Eeron mielestä kaikki muisto siitä, että hän oli
saanut seista oven suussa koko keskustelun ajan. Hänen sydämensä oli
täyttynyt rakkaudella tuota omituista, mutta herttaista vanhusta
kohtaan, ja poistuessaan filosofin kodista hän ajatteli:
"Jos maailma olisi katsellut tätä kohtaustamme, se olisi nauranut.
Mutta minä en naura; tuo vanha 'originali' kohteli minua kuin
ihmistä."
Ja hän tiesi, ettei hän ajattelija-ukkoa koskaan unohtaisi.


II.

Kadulle tultuaan hän katseli kelloa. Se oli vastikään täyttänyt
seitsemän. "Vielähän olisi hyvääkin aikaa mennä pastorin luo",
hän tuumasi itsekseen. Pastori F., jonka edessä hän oli käynyt
rippikoulua, oli nimittäin toinen niistä henkilöistä, joita hän
pyhiinvaelluksellaan oli päättänyt käydä tapaamassa, ja vaikka
hän äsken oli mielestä unohtunut, ilmestyi hän nyt äkkiä muistiin
takaisin.
"Vaan mitäpä oikeastaan siellä teen? Kyllähän minä pastorin ajatukset
tiedän. Parasta kun tästä rupean kotiin tallustamaan", hän sitten