Haaveilija - 02

laitakaupungilla, ja oli jotakuinkin myöhäinen ja muuten pimeä ja
kylmä syystalven ilta, kun Eero palasi kotia.
Hän ei ollut monta askelta poistunut Harryn portilta, kun kuuli
pimeässä surkean lapsen äänen:
-- Antakaa, hyvä herra, viisi penniä, että saisin ostaa pullaa. On
niin nälkä.
Hän säpsähti, sillä oli tapansa mukaan kulkenut ajatuksissaan,
ja katsoi ylös. Parin askelen päässä seisoi pieni, yhdeksän- tai
kymmenenvuotias tyttö, painautuneena selin rakennuksen kivijalkaan.
Paljaat sääret pilkottivat lyhyen hameen alta, jaloissa oli isot,
rikkinäiset kenkäruojut, ja käsi oli rukoilevasti ojennettuna Eeroa
kohti.
Miksikä juuri tällä kerralla tuo näky vaikutti Eeroon niin
valtavasti? Hän katseli tyttöä hetkisen ikäänkuin unesta heräten ja
sanoi:
-- Mutta eikö jalkojasi palella?
-- Paleltaa, vastasi tyttö vähän kummastuneena, -- mutta talvella,
kun on pakkanen, paleltaa enemmän.
-- Eikö sinulla talvellakaan ole sukkia?
-- Oli minulla pienempänä, mutta sitten isä ne vei Jannen ja minun
sukat, eikä äidillä ole toisia antaa.
-- Minne isäsi ne vei?
-- Sinne niin, en minä tiedä... sinne niin, mistä saa rahaa.
-- Ja mitä hän rahalla?
-- Hän ostaa viinaa ja sitten hän lyö äitiä. Isä on niin paha.
Eeron tuli sisällisesti niin kylmä, että häntä puistutti.
-- Etkö ole saanut syödäksesikään, koska tahdoit leipää?
-- En ole syönyt. On niin nälkä. Eero otti kukkaron taskustaan.
-- Mikä nimesi on?
-- Elma Sofia Rantanen, vastasi tyttö vilkkaasti, ja hänen silmänsä
välkkyivät, kun näki Eeron hankkeen.
-- Tässä on nyt kymmenen penniä sinulle. Osta sillä leipää. Vie
sitten tämä markan raha äidillesi ja sano, että hän kutoo sukat
sinulle ja Jannelle.
-- Kiitoksia paljon! sanoi tyttö iloisesti, niiaten, syvään, ja lähti
juoksemaan tiehensä.
Silloin iski Eeron mieleen ajatus; "mikset mennyt tytön mukana?
mikset mennyt hänen kotiinsa? ehkä hän valehteli?" Mutta hän häpesi
sitä ajatusta siinä tuokiossa ja lähti alla päin, kauhun ja pelon
ahdistamana, kotiin. Hän tiesi, että hän oli päässyt totuuden perille.
Siitä illasta oli rauha poissa hänen mielestään, eikä hyvyyden
ihanteen ajatteleminen eikä seurustelu ystävien kanssa voinut häntä
lohduttaa. Yhä hän sanoi itselleen: "kurjuutta täynnä on maailma,
elämä on murhetta alusta loppuun", ja kun näki ympärillään iloisia,
onnellisia ja hyvin voipia ihmisiä, ei hän niitä käsittänyt. "Mitä
minun pitää tekemän, mitä minun pitää tekemän?" hän yhtämittaa
kysyi itseltään, ja hänen oma elämänsä rupesi tuntumaan taakalta,
kun ei valoa mistään pilkistänyt. Hän rupesi lukemaan sosialistista
kirjallisuutta, mutta se vain enensi hänen tuskiaan, antoi uusia
aineksia synkälle mielikuvitukselle eikä suonut tunnolle tyydytystä.
Häntä vaivasi se, että hän itse eli kuin prinssi, sillä aikaa kuin
toisia oli, jotka palelivat, valvoivat, näkivät nälkää.
Mutta eno, valtion virkamies, hovineuvos, hyvänsuopa vaikka
pinnaltaan ankara ihminen ja muuten tavallinen, "käytännöllinen"
maailmanmies, alkoi käydä levottomaksi. Hän ei ymmärtänyt Eeron
murheita ja suruja, hän vain ihmetteli, ettei poika viitsinyt jatkaa
opinnoitaan, ja lopulta häntä rupesi suututtamaankin. Hän keskusteli
ja väitteli parhaan taitonsa mukaan Eeron kanssa, koetti vastata
hänen kysymyksiinsä ja kumota hänen väitteitään, mutta sai aina
itselleen tunnustaa, ettei ollut mitään voittanut.
Kerrankin, kun oli puhe sosialisesta kysymyksestä, hän sanoi:
-- Eipä niinkään, poikaseni. Ei tässä ole kysymys minun eikä
kenenkään muun mielipiteistä, vaan ankarasta todellisuudesta.
Ei kukaan meistä ole yhteiskuntaa luonut, ei kukaan ihminen ole
sitä tehnyt, historiallisen kehityksen kautta se on syntynyt ja
muodostunut semmoiseksi kuin se on -- sentähden sitä ei taideta
muuttaakaan; sen puutteellisuudet itsestään poistuvat, aikojen
kuluessa se täydellisentyy. Ei sinun tarvitse muuta kuin verrata
toisiinsa keskiajan nyrkkivaltaa ja meidän päiviemme järjestynyttä
valtiomahtia käsittääksesi, kuinka vakava ja varma edistyksen kulku
on, jos se on hidaskin. Miksi potkia tutkainta vastaan, miksi
tavotella mahdottomia? Ei Roomaa päivässä rakennettu. Yhteiskunta ei
vielä ole eikä voi olla ihanteellisen täydellinen, vaikka se siihen
päin pyrkii. Mutta tämä pyrkiminen onnistuu ainoastaan siinä määrin
kuin me -- jokainen meistä -- uskollisesti valtiota palvelemme. Jos
käännämme sille selkämme, luuletko sen siitä paranevan?... Ei tässä
ole puhettakaan alistumisesta kohtalon alle missään itämaalaisessa
merkityksessä, vaan toimimisesta ainoaan järkevään suuntaan.
-- Sinä katsot asiaa vallan toiselta kannalta kuin minä, sanoi Eero
synkästi.
-- Minä katson todellisuuden kannalta.
-- Todellisuus! huudahti Eero. -- Mikä on todellisuus? Olenhan
minäkin todellinen. Sinä katsot asiaa samalta kannalta kuin useimmat
ihmiset -- kas siinä kaikki... En lainkaan ymmärrä tuota sinun
historiallista kehitystäsi -- taikka ymmärrän hyvinkin. Mutta minä
en näe siinä muuta kuin sokeaa tottumusta, sokeaa tottumusta vain.
Ihmiset ovat tottuneet tällä tavoin elämään ja tätä samaa elämää he
opettavat lapsille ja nuorille, ja siten jokainen sukupolvi perii
edellä kävijältään valmiiksi laaditun elämänuskon...
-- Nimitä millä nimellä tahdot.
-- Koko asia on toinen, eno. Yhteiskunta on syntynyt sopimuksesta,
yksilöiden keskinäisestä sopimuksesta, ja sille pohjalle perustettu.
Sentähden sopimus sen voi muuttaakin. Kummako se olisi! Sen laatuista
tapahtuu perheessä joka päivä, ja onko kansa muuta kuin iso perhe?
Miksi säilytetään köyhyys ja rikkaus vieretysten, miksi nälkä
ja ylellisyys, miksi kaikenmoinen pahuus? Niin helppohan olisi
siitä kaikesta päästä! Luopuisimme rikkaudesta ja ylellisyydestä,
heittäisimme pahat tapamme, vähäpätöiset, itsekkäät pyyteemme,
tulisimme hyviksi, onnellisiksi, rakastaviksi...
-- Hulluja laskettelet, poika. Johan olen koettanut sinulle selittää,
että se on mahdotonta. Luuletko, että minä ja me vanhat ihmiset
ylipäänsä, joita sinä niin ylenkatseellisesti ajattelet, luuletko,
että me olemme tuiki sokeita? Näemmehän mekin ja kukatiesi selvemmin
kuin sinä, että on paljon kurjuutta maailmassa, mutta näemme myös,
ettemme sille mitään mahda. Kurjuus sitäpaitsi ei riipu niin suuressa
määrin ulkonaisista oloista kuin ihmisistä itsestään. Kyllä ahkera
työmies aina toimeen tulee...
-- Niinkö luulet, eno? No, miksi sitten käyvät ympäri työtä
kerjäämässä?
-- Huonot ajat, vastasi hovineuvos, olkapäitään kohauttaen. -- Vai
pitäisikö sinun mielestäsi rikkaiden jakaa omaisuutensa köyhille?
Kenties vielä vaadit, että minä, sinun enosi, joka olen sinut
kouluttanut, heittäisin virkani ja tuloni ja marssisin mierontielle?...
Sinäkö minua sitten elättäisit?
-- Eno, et sinä minua ymmärrä. Enhän minä tahdo, että mikään vihassa
tapahtuisi, vaan rakkaudessa. Mutta eikö sinua, eikö jokaista
ihmistä, jolla sydän on, vaivaa pelkkä tieto siitä, kuinka hirveästi
maailmassa kärsitään? Minä olen aivan sairas sitä ajatellessani.
Minua vaivaa tämä lämmin huone, tämä pehmeä vuode, nämä mukavat
vaatteet, tämä hyvä ruoka! Jospa voisin kaikesta tästä luopumalla
lieventää niiden kärsimykset, jotka ilman ovat! Kerran, enoni, minun
täytyy lähteä kauvas pois yksinäiseen korpeen, jossa ei kukaan minua
näe. Siellä tahdon miettiä elämän arvotusta ja keksiä keinon millä
pelastaa ihmisiä pahasta.
Eno katsoi Eeroon pitkään ja tarkkaavasti.
-- Nyt en huoli enään kuunnella lörpötyksiäsi, hän sanoi. -- Jos
sinua kaikki tämä "mukavuus" vaivaa, niin voithan lähteä tiehesi.
En minä sinua kiellä. Sitä vain tahtoisin sinulta tiedustella, mitä
aiot, poika. Puhu sinä ihanteista niin kauvan kuin sinua huvittaa,
tosi täällä kumminkin on kysymyksessä, ei ihminen toimeen tule
paljailla teorioilla... Voi, voi, kuinka tämä tämmöinen väittely on
turha! Sano minulle nyt, Eero, mikä sinulla oikeastaan on mielessäsi,
jos todenteolla kaikki yliopistolukusi heität?
Eero huokasi itsekseen: "Jospa itse sen tietäisin niin, että voisin
hänelle vastata" ja sanoi ääneen: -- Johan sinä, eno, tuota satoja
kertoja olet kysellyt -- ja yhtä monta kertaa olet vastaukseni
kuullut: minä tahtoisin tehdä jotakin...
-- Etkö ymmärrä, poika, että järkevä ihminen saattaa raivostua
tuommoisesta tyhjästä vastauksesta? Tehdä jotakin!... No, mitä me
muut ihmiset sitten tässä maailmassa?! Mekö vain olemme ja elämme?...
Voi sinua, Eero, suusi puhuu rakkaudesta ja veljeydestä, mutta
sydämesi tuomitsee kaikkia "veljiäsi".
Eero teki hätäisen liikkeen kädellään.
-- Ei niin, eno, enhän niin sanonut...
-- Se oli kumminkin tarkotuksesi. Mutta jättäkäämme... Sinä siis
tahdot tehdä jotakin -- mitä?
-- Tiedäthän senkin, eno. Etsin totuutta, ja kun sen löydän, julistan
sen ihmisille. Puhun. Kirjotan.
-- Puhun! Kirjotan! huudahti hovineuvos. -- Onko mokomaa kuultu?
Silläkö luulet ihmisen elävän? Ei ainakaan tässä maassa. Etkö tiedä,
että suurimmat kirjailijat tässä maassa ovat muualta elatuksensa
hankkineet? Et kai suinkaan uskalla asettua heidän rinnoilleen?
Eero tunsi loukkaantuvansa.
-- No, en tiedä, mitä sitten teen, kun olen elämän ymmärtänyt, hän
sanoi. -- Ehken suutani avaakkaan. Ehkä, sydän murtuneena, jään
erämaahan asumaan, ehkä tuonelan tuvilla tyyssijaa etsin... Vaan
ei! hän jatkoi kiivaasti, -- kun olen synnyistä syvistä selville
päässyt, silloinpa mulle vasta työala aukenee! Ei niitä ihmisiä
tässä maailmassa yllin kyllin ole, jotka totuuden tietävät. Et
sinäkään, eno, mitään tiedä, et voi minulle vastata, kun kysyn: mikä
on totuus? mitä varten olemme olemassa? Mykkänä seisot ja mykiksi
kaikki jäävät... Oi missä ovat ne rohkeat ja urhoolliset sielut,
jotka uskaltavat -- huolimatta omasta elämästään, välittämättä siitä,
kuolevatko nälkään tai muuhun vai jäävätkö eloon -- jotka uskaltavat
kamppailla Jumalan kanssa, kunnes hän lausuu heille nimensä,
kunnes hän ilmottaa heille totuuden! Täällä me vain elelemme,
tietämättömyydessä ja pimeydessä, unohtaen kaiken muun, kunhan meillä
vain ruokaa on ja lämmin vuode ja koti. Kuinka itsekkäät olemme,
kuinka lyhytnäköiset! Sitäkö varten olisi meidät tänne heitetty,
että viettäisimme täällä aikamme kuin sieluttomat luontokappaleet!
Minä en sitä usko, kuule eno, minä en sitä usko! En tiedä, mitä ne
"suuret kirjailijat" lienevät tehneet, ovatko etsineet totuutta vai
ovatko tiedottomuuteen tyytyneet. Ihmisiä hekin ovat olleet, ja minä
aavistan, että heidänkin sieluansa sama ikävä on polttanut, sama
kaiho kalvanut -- mutta vaikka minä olisin ainoa maailmassa, jonka
henki kaipaa sitä ääretöntä täydellisyyttä, niin minä en alistu, minä
en alistu tämän maailman vaatimuksien alle, ennenkuin on tarpeeni
tyydytetty... Välitänkö minä omasta itsestäni? En yhtään tästä
ruumiista! En ole elämää pyytänyt. Hän joka minulle elämän antoi, hän
sen ottakoon. Mutta niin kauvan kuin täällä olen, on minulla oikeus
tietää miksi ja mitä varten... Tapa minut, eno, ellet minua kärsi,
aja minut maantielle, mutta älä sano, ettei ihmisellä olisi oikeutta
etsiä Jumalaa!... Oh tätä elämää!
Eeron puhuessa hovineuvos istui miettien. "Käy häntä sittenkin
sääli... Ei hänestä koskaan selville pääse. Suututtaa ja säälittää...
Poika parka oli sentään ahkera ja lahjakas koulussa ja perin hyvillä
todistuksilla ylioppilaaksikin yleni... Voi sentään, mitä tästä
tulleekaan... eihän häntä raatsi kodistakaan karkottaa... no, jospa
tuo vielä tyyntyisi, onhan vasta vuotta kolmatta ylioppilaana ollut".
Kun Eero oli lopettanut, lausui hovineuvos tyynesti ja isällisesti:
-- No, mieti nyt asiaa, Eero. Onhan siinä mitä olet sanonut paljon
kaunista ja jaloa, mutta kyllä minun mielestäni kuitenkin paras
olisi, jos tutkinnon yliopistossa suorittaisit ja virkamieheksi
rupeaisit -- vaikkapa yliopistossakin. Tosin nuo oppineet alussa
nälkäpalkoilla saavat toimeentulla, mutta ken professoriksi pääsee,
onhan hänellä turvattu tulevaisuus... Sinä olet lahjakas poika, sitä
ei kukaan kiellä, voit korkeallekin kohota. Ja kyllä sitten aikaa
riittää kirjottamiseenkin -- puhua saat opettajana muutenkin. Tee nyt
enolle mieliksi, niin kaikki parhain päin kääntyy. Minä olen sinusta
niin paljon toivonut, olen rakastanut aivan kuin omaa lastani...
Mietihän tätä, Eero, minä tästä lähden nyt työhöni.
Eero teki kieltävän liikkeen kädellään ja sanoi puoleksi itsekseen:
-- Puhut kuin lapselle, eno. Mene jo.
-- Siis älä nyt ole pahoillasi, sanoi hänen enonsa ja nousi
istualtaan. -- Parastasihan tarkotan.
Keskustelu oli tapahtunut Eeron huoneessa. Enonsa poistuttua Eero jäi
yksikseen ajattelemaan. "Oh, näitä kohtauksia... Kun hän on hyvä, hän
liikuttaa minua, ja minä epäilen itseäni. Olisinko väärässä? Onko hän
oikeassa? Onko hän kokemuksesta viisastunut? Semmoinenko on elämä?
Alistua vain, aina alistua, aina tyytyä, tietämättä miksi, kysymättä
miksi?... Ei, ei se ole niin. Sen heikkouden pudistan päältäni."
Hän kävi kirjotuspöytänsä luo, istui tuolille ja katseli isä- ja
äitivainajainsa kuvaa. "Te rakkaani, jotka ette minulle muuta muistoa
jättäneet kuin lempivän katseenne, hellän hymynne ja suloääniset
sananne, te kuvasta tuosta katsotte minuun ei nuhtelevasti, ei
moittivasti, vaan hyväksyen, rohkaisten; ja kun minä teitä lähestyn,
lähestyn kaikkein pyhintäni. Sinulla on sieluni avain, äitini.
Sinä tunnet poikasi sydämen. Sinä tiedät, että hänen tahtonsa on
hyvä. Sinä ymmärrät minua." Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta äkkiä
nousi epäilys. "Ehket ymmärrä sinäkään? Ehkä se on mielikuvitukseni
tuulentupia vain? Ehkette tekään minua käsittäisi... Ehkei kukaan
aikaihminen minua käsitä..."
Taas tuli rauhaton mieli, ja täytyi alkaa kävellä permannolla
edestakaisin.
Samassa ovi avautui, ja Linda-tädin hyväntahtoiset kasvot kurkistivat
sisään.
-- Tuletko kahville, Eeroseni?
-- Kiitoksia, en huoli, täti.
-- No mikä nyt, kun ei kahvi maistu? kysyi täti huolestuneesti
ja astui huoneeseen. Sitten hän lisäsi hellästi: -- Onko teillä
taas ollut väittelyä Kaarlon kanssa? Näin hänen vastikään tulevan
huoneestasi, synkkä ilme kasvoilla. Tiedäthän, Eero, että enosi on
hermostunut ja vähän kiivas, mutta älähän nyt pane pahaksi... Mikä
teillä taasen oli?
-- Ei mitään merkillistä, rakas Linda-täti, sitä samaa vanhaa juttua
vain. Ja pakottaen suunsa hymyyn Eero selitti: -- Eno tietysti
tahtoi, että minä opinnoitani harrastaisin -- että minusta kerran
jotakin tulisi -- että laatisin varman ohjelman elämälleni ja
työskentelisin sen mukaan... ja minä...
-- Ja sinä...? kysyi täti, vaikka hyvinkin tiesi.
-- No arvaathan sinä sen, vastasi Eero ja koetti äkkiä muuttua
iloiseksi: -- minä sanoin, että tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu
ja ensin pyrkiä tietoon siitä, mikä tämä elämä oikeastaan on...
vaikka näin sinun kanssasi, tätiseni, tuntuu mielestäni kuin olisi
elämän ongelma jo ratkaistuna, ja ratkaistuna sillä lailla, että
tämä elämä onkin ikuista kuuman kahvin juomista ja hyväin lämpösten
syömistä!
Hän syleili tätiään, pyörien hänen ympärillään.
-- Älä, poikaseni, leikkiä laske, huudahti täti irtautuen Eeron
sylistä. -- Ovat nuo korkeita asioita ja onhan sinun totuuden
etsintäsi kaunista ja kiitettävää, mutta...
-- Mutta, keskeytti Eero, -- kun en totuutta etsi kirkolta, niin ei
minun etsintäni ole oikea, vaan välttämättä viepi perikatoon. Kas kun
osasin ulkoa, mitä sinun piti sanoman!
-- Jaa, jaa, poikani, sen vaan sanon, että ken halveksii uskontoa...
-- Hän ihan varmaan joutuu sen tulipunaisen helvetin alimpaan
kattilaan! keskeytti Eero taas naurahtaen.
Täti hymähti, mutta kävi heti totiseksi.
-- Ei sinun pitäisi noin pilkata jumalallisia asioita, Eero. Kerran
vielä kadut.
-- Saadaanpa nähdä. Mutta totta puhuen, täti: pilkkaanko? Onko se
luonteeni mukaista? Enkö minä raamatultakin tutki? Tiedäthän varsin
hyvin, että kerrassaan ihailen uutta testamenttia, vaikken voi
mihinkään uskoa, jota en tiedä.
-- Lapseni, kenen sitten tietävän luulet? Suurimmat ja viisaimmat
ihmiset ovat tunnustaneet pienuutensa ja vähäpätöisyytensä ja lopulta
palanneet takaisin lapsuudenuskonsa helmaan.
-- Todellako? Siinä tapauksessa minä olen heistä aivan erilainen,
taikka oli heidän lapsuutensa usko toinen kuin minun... Tuo väitös
muuten tuntuu minusta fraasilta... Kummapa olisi, jos ei ihminen
mitään voisi tietää...
-- Hm, hm. En minä ainakaan mitään tiedä enkä osaa väitellä
kanssasi...
-- Et, et, täti kulta, se on totta, se, mutta siksipä sinusta niin
kovin pidänkin. Sinä olet hyvä, niin herttainen ja hyvä, ja sinä
toivot minulle kaikkea hyvää, et ole koskaan hermostunut, et mitään
minulta vaadi, rakkautesi on kuin oman äitini. Oh, kuinka sinusta
pidän.
Ja Eero sulki hänet taasen syliinsä.
Tuletko nyt kahville? kysyi täti imarrellen.
-- Tulen, tulen.
Semmoista oli elämä kodissa, ja vaikka Eero välistä koettikin
sekottaa huumoria keskusteluihin varsinkin tädin kanssa, oli
kuitenkin sydämessä haava, joka alituiseen kirveli.


II.

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti käännekohdan Eeron
ulkonaisessa elämässä. Eero oli kauvan kaivannut valon sädettä, joka
viittoisi hänelle tien ja samalla antaisi hänelle rohkeutta ja kykyä
alkaa sitä "uutta elämää", jota hän ikävöi hämärästi.
Se oli itsessään vähäpätöinen, melkein naurettava tapaus, eikä siitä
ollut asianomaiselle näennäisesti mitään ulkonaisia seurauksia,
ja kuitenkin se oli kuin eteen sattuva tienhaara noille neljälle
ystävälle, jotka kauvan olivat haaveilleet toisenlaisesta elämästä,
mutta eivät vielä olleet varsinaista askelta sen suuntaan ottaneet.
Oli talvi-ilta vähää ennen joulua.
Eero istui kirjotuspöytänsä ääressä lukemassa. Lamppu paloi
pöydällä ja valaisi Eeron pientä ja yksinkertaista, mutta kodikasta
huonetta, jonka silmiinpistävimpänä koristeena oli rikas kirjasto
-- kolme miehenkorkuista hyllyä täynnänsä kaikenvärisiä nidoksia
-- ja viulu, joka lepäsi laatikossaan yhdellä hyllyllä, vieressä
isohko nuottipakka ja lattialla rautainen nuottijalka. Permannon
kotikutoisella matolla ojenteli Roland kookasta vartaloaan, milloin
nukahtaen hetkiseksi, milloin havahtaen ja haukottaen. Olisi luullut
rauhan hyvän hengettären viihtyvän tässä tyyssijassa, jonka haltija
palveli sekä tieteen että taiteen jumalia...
Eero katsahti kelloonsa, sillä hän odotti vieraita. Harry oli hänelle
kirjottanut: "tulen tänä iltana luoksesi; toivon olevasi yksin
kotona." Tuo vähän juhlallinen kirje oli saattanut Eeron uteliaaseen
jännitykseen. Kello seitsemän aikana Harry tulikin hyvin vakavan
näköisenä, vaikka koetti hymyillä tervehtiessä.
Eero vei hänet sohvaan istumaan, mutta touvin aikaan Harry ei puhunut
sanaakaan. Otsa rypyssä hän tuijotti eteensä ja vaikeni. Sillä
aikaa Roland koira nousi makosaltaan, ojentelihe ja haukotteli;
lähestyi sitten heiluttaen häntäänsä, vierasta, saadakseen siltä
tervehdyshyväilyn. Mutta kun ei tämä häntä huomannut, laski hän ison
viisaan päänsä tutun vieraan polvelle, harras katse uskollisissa
silmissään. Harry säpsähti ja kosketteli kerran, pari kädellään
koiran päätä, mutta työnsi sitten hieman hermostuneesti Rolandin
luotaan. Eero käski koiran mennä nukkumaan, ja mietteissään Roland
palasi vanhalle sijalleen.
-- Mikä sinun on, Harry? Eero vihdoin kysyi. Harry hengähti syvään
ja heitti Eeroon synkän katseen. Sitten virkkoi: -- Millä hetkellä
tahansa voi tapahtua, että minut erotetaan koulusta ja karkotetaan
kotoa pois.
-- Mitä, mitä sanot!?
-- Millä hetkellä tahansa!
-- Kuule, minä en käsitä tätä! sanoi Eero hämmästyneenä. --
Ajettaisiinko sinut koulusta pois ja karkotettaisiin kotoa? Mutta
miksikä? Mitä on tapahtunut?
Harry vastasi olkapäitään kohauttaen: -- Eipä juuri mitään. Onhan
tuossa ollut vähän riitaa ja vähän itkua.
-- Koko juttu sinun pitää kertoman minulle, Harry, alusta loppuun.
Sinut on ehkä väärin käsitetty, eikä asia ole niinkään vaarallista
laatua.
-- Ei, ei minua laisinkaan ole väärinkäsitetty, mutta minä olen
totuutta puolustanut! väitti toinen kiivaasti ja lisäsi: -- Oh,
kuinka halveksin heitä kaikkia! Papit ja opettajat ja koulu ja kirkko
ja yhteiskunta -- kaikki se on yhtä valhetta vain. Eivät "opettajat"
tiedä mikä totuus on -- tai, jos tietänevät, pettävät itseään ja
meitä. Kaikki ihmiset tietävät, että elämä on valheitten vyyhti,
ja kuitenkin sitä kärsivät, antavat toinen toiselleen anteeksi,
mairittelevat ja "palvelevat" toinen toistaan, kunhan vain jokainen
saapi rauhassa rehennellä!... Oh, kuinka minä heitä halveksin!
Hän oli hetken ääneti, ja jatkoi tyynemmin: -- Luuletko sinä, Eero,
että, jos minä lausun mielipiteeni jostakin asiasta, minä en yhtään
ymmärrä, mitä minä puhun, ettei minulla saata olla omia mielipiteitä
mistään asiasta, etten suoraan sanoen mitään osaa ajatella enkä
käsittää, paitsi mitä minulle suorastaan on opetuksen kautta päähän
tyrkytetty -- sano, Eero?
-- Onko sitten kukaan tuommoista tyhmän typerää sinusta väittänyt?
Ole huoleti, Harry, äläkä siitä yhtään välitä! Kyllähän minäkin nuo
sanat tunnen: meillä nuorilla "kokemattomilla" ei saa eikä saata olla
minkäänlaisia mielipiteitä! Minusta sivumennen sanottuna tuntuu, että
meillä nuorilla juuri onkin sydän ja pää vielä ajatuskykyisinä ja
totuudelle avoinna. Mutta mitä siitä!... Entäs jatko, Harry?
-- Niin, minua on tuo monta kertaa suututtanut, vastasi toinen, --
ennen kaikkea mitä uskontoon tulee. Siinäpä kaikki on valmiiksi
laadittuna ja päähän päntättävänä, ja kuitenkin se on minusta --
aivan niinkuin oli sinusta -- niin tuiki tyhjää ja typerää, että
joka kerta kun kirkkohistoriassa tai dogmatiikassa lahkolaisopeista
luetaan, niiden "väärät" opetukset tuntuvat minusta paljon
oikeammilta ja järkevämmiltä. Kerran tuosta huomautinkin opettajalle,
ja siitäkö vasta hänen naamansa piteni! Olisit kuullut hänen
saarnansa ja hänen rukouksensa! Siitä saakka hän on kantanut vihaa
minua kohtaan ja luulee minut oikein luokan viettelijäksi... eihän ne
muutkaan toverit kaikkea jaksa uskoa, paitsi tytöt tietysti. No niin,
nyt meillä oli viime lauvantaina ainekirjotuksen koe, ja siinä oli
jos joitakin aineita valittavana, uskonnollisia, luonnontieteellisiä,
historiallisia ja virtus-aineita. Arvaappas, Eero, minkä minä
valitsin!
-- Kuinka sen osaisin arvata! Taikka oikeammin, ehkä osaankin: sinä
valitsit uskonnollisen aineen.
-- Niin juuri, uskonnollisen valitsin, ja kuulehan, minkä
nimellisen...
-- No?
Harry uhkaili sormellaan ja lausui vähän koomillisella äänenpainolla:
-- "Lunastusoppi, sen uskonnollinen, siveellinen ja
historiallis-yhteiskunnallinen merkitys."
-- Olipa siinä aine! No mitä siitä kirjotit? kysyi Eero hymyillen.
-- En tiedä, mikä päähäni pälkähti. Uhalla minä sen otin. Päätin
kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Olen niin monta kertaa ollut
pakotettu valehtelemaan, että nyt päätin sanoa, mitä itse ajattelen!
-- Ahaa, nyt ymmärrän, keskeytti vanhempi ystävä. -- Kirjotitkin,
opettajakunta pahastui, ja nyt tahtovat sinut koulusta karkottaa --
eikö niin?... Mutta onko tuo mahdollista! hän lisäsi kauhistuen omaa
ajatustaan.
-- Annappas kun kerron, alotti Harry. -- Tiesin vallan hyvin, mihin
tapaan minun olisi pitänyt kirjottaa tuo aine. Pakanuus on hirveää
pimeyttä, oikeata epäjumalanpalvelusta, kristinusko on ainoa uskonto,
luterilainen lunastusoppi on ihanneuskonto, Jeesuksen armo meidät
pelastaa kaikista synneistä ja kaikesta pahasta, jopa ikuisesta
kadotuksestakin, kristinuskon kanssa tuli maailmaan valo ja valkeus
ja sivistys ja naisen vapaus ja perhe ja kaikki hyvä ja...
Eero naurahti. -- Voi voi, Harry... ja mitenkä sinä sitten kirjotit?
-- Alotin tällä lauseella, selitti nuorukainen toimessaan --
"kristinuskoa kiitetään niin paljon, ettei vähän moitetta taida sille
haitaksi olla" -- käytin tuommoista hieman profetallista kieltä --
"ja jos Jehovah vähänkään totuutta rakastava on, niin ei hänen tällä
kertaa suuttua pitäisi"... Mitä sinä naurat?
-- Kysy vielä! Enhän keskellä kaikkea tätä totisuutta saata pysyä
nauramatta sinun poikamaisuudellesi... Kylläpä tuosta taisivat
loukkaantua!... Noinko se oli koko aineesi kirjotettu?
-- Eipä ollut. Senhän sitten huomasinkin viaksi, kun en koko aikaa
pilaa laskenut -- tai oikeammin: kun en koko aikaa vakavana pysynyt...
-- Vakavana, niin...
-- Älä nyt kumminkaan luule, että se oli niin kirjotettu, etteivät
olisi käsittäneet sen totista tarkotusta. Kirjotinhan itse aineen
vallan vakavasti, muuten tähän tapaan. Näytin että kristinusko
on huonoin uskonto, koska ihminen luonnostaan pyytää oikeutta
ja onnea ja voimaa pahan voittamiseksi, mutta ei oppia, joka
riistää sekä oikeuden että onnen elämästä ja sanoo, että ihminen
on auttamattomasti langennut syntiin ja pahaan. Ei kristinuskon
siveellinenkään merkitys ole suuri, koska se riistää ihmiseltä
kaiken luottamuksen hänen omaan siveelliseen luontoonsa ja tekee
hänestä rukoilevan raukan, joka vapisee oikullisen taivaallisen
hallitsijan edessä. Mutta kun sitten pääsin puhumaan kristinuskon
historiallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, selitin
oikein laajalti ja tarkkaan, kuinka turmiollinen ja tuhoa tuottava
se suuremmoinen oppi on ollut. Mikä oli sen ensimäinen sankarityö?
Pyyhkäsi maailmasta kaiken sivistyksen ja kulttuurin...
-- Tuopa oli rohkea väite. Kuinka sinä sen perustelit, Harry?
-- Uskothan sinä itsekin, Eero, että kreikkalainen ja roomalainen
antiikki oli yhtä korkealla -- ainakin yhtä korkealla -- kulttuurissa
kuin meidän päiviemme kristitty Europpa?...
-- Uskon kyllä. Erinäisissä kohdissa silminnähtävästi
korkeammallakin...
-- No -- siis silloinkin olivat ihmiset vajonneet hienontuneeseen
itsekkyyteen, aineellisuuteen ja uskottomuuteen. Yhdeksän
kymmenettä osaa ihmiskuntaa oli kuitenkin raakoja barbaareja ja
sivistymätöntä rahvasta, joka ei voinut kohota sivistyneitten ja
oppineitten filosofiseen maailmankatsomukseen. Mutta heitä ei
myöskään tyydyttänyt julkinen jumalanpalvelus, koska kehittyneemmät
niin peittelemättä osottivat uskottomuutensa. Silloin ilmestyy
väsähtäneeseen maailmaan uusi oppi. Sen levittäjinä ovat marttyyrit
ja kiihkoilijat. Se pelastaa kaikesta pahasta, se lupaa vapautta
orjille, terveyttä sairaille, lepoa ja rauhaa kärsiville -- ja
vaatii sokeata uskoa. Mikä on luonnollisempi, kuin että rahvas
siihen rajusti innostui ja että yliluokka sortui omaa velttouttaan!
Mutta yliluokan ohella katosi silloinen sivistys... Samaa on sitten
jatkunutkin. Tulella ja miekalla, kyynelillä ja valituksilla,
ryöstöllä ja hävityksellä uutta uskoa levitettiin. Kun Europpa
viimein oli vallotettu eikä tulta ja miekkaa tarvittu pakanoita
vastaan, käännettiin ne inkvisitsionin nimellä kristikunnan omia
vääräuskoisia vastaan. Tällä tavalla kirkko väkivallalla vastusti
kaiken todellisen kulttuurin edistystä. Kun tieteellinen tutkimus
sai alkunsa, oli "totuuden ja valistuksen vartija" sen vaarallisin
vihollinen. Niinpä meidän päiviimme saakka kirkko ja uskonto
pahimmin ovat vastustaneet orjuuden poistamista, naisen vapautusta,
aviollista onnea, raittiutta ja kaikkia hyviä pyrintöjä... Eikö
tämä kaikki ole totta, Eero?... Lopuksi, tiedätkö, puhuin meidän
ystävyydenliitostamme, Resurgetista...
-- Mitä?
-- Älä pelästy. En nimeä maininnut enkä sanaakaan liitosta, ohjelman
vain esitin. Sanoin, että ainoa todellinen uskonto on totuus ja
ainoa todellinen usko pyrkimys totuuteen. Sitä ihmiset kaipaavat,
sitä heille pitäisi opetettaman ja saarnattaman... Semmoinen se oli
aineeni, Eero. Tuomitsetko minua kovin ankarasti?
Paitsi että Eero rakasti ystäväänsä ja siis olisi antanut hänelle
anteeksi minkä poikamaisuuden tahansa, otti hän koko jutun vakavalta
kannalta niinkuin hänen tapansa oli ja teki siitä heti mielessään
jotakin tyypillistä. Hän ojensi kätensä ystävälleen ja sanoi
lämpimästi:
-- Minäkö? minäkö? Kyllä pitää sen ihmisen olla kovasydäminen
ja ahdasmielinen, joka sinua siitä tuomitsee! Iloitahan pitäisi
jokaisen siitä, että sinä niin rohkeasti esiinnyit -- pakollisia
ja vapaaehtoisia orjia on maailmassa kylliksi! Mitä siitä, jos