Haaveilija - 08

En löydä minäkään sanoja ilmaistakseni tämänhetkisiä tunteitani:
olen vapaa! vapaa taistelemaan kaiken hyvän, suuren ja kauniin
puolesta, vapaa elämään kansani ja uskoni puolesta, vapaa valon
taistelussa voittamaan tai kuolemaan!...
Ei, minun täytyy tyyntyä, hillitä huimaavaa iloani, ajatella
ja mietiskellä. Tahdon kanssasi puhua, Aarno. Tänä hetkenä
rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja jos täällä olisit,
halailisin sinua, pyörittäisin tanssiin kanssani ja nauraisin
ääneen. Ja sitten kertoisin sinulle kahdesta pojasta, jotka
tulivat ystäviksi.
Muistatko?
Se oli viime kesänä. Kauniina ehtoopäivänä olin talon renkien
seurassa peltoa kuokkimassa. Työ oli mieluista, mutta raskasta,
ja suuret hikipisarat valuivat kasvoiltani mustaan maahan. Usein
minun täytyi hoivata, toverit seurasivat esimerkkiäni, laskettiin
leikkiä, puheltiin ja naurettiin. Semmoisena lepohetkenä meidän
seisoskellessamme kuokan varteen nojaten satuit sinä tulemaan
peltoa kiertävällä maantiellä, ja minä näin sinut ensi kerran.
Reipas oli ryhtisi astellessasi, viheltäen sinä tulit, kädet
lakkarissa, pitkävartiset saappaat jaloissa. Suu hymyssä meitä
sivuutit, ja kun kohtasin veitikkamaisen katseesi, tuntui minusta
äkkiä kuin olisimme ennen toisiamme tavanneet. Muistatko, että
minä vähän epävarmana tervehdin -- kuten muuten maalla on tapana
-- ja että sinä tervehdykseeni vastasit? Mutta kun olit kadonnut
tien mutkaan, havauduin kysymään viereiseltä rengiltä:
-- Kuka tuo olikaan?
-- Niemelän Aarnohan se oli, vastasi renkipoika.
-- Missä hän asuu?
-- Niemelässähän tuo asuu tuolla järven rannalla.
-- No, mitä hän toimittaa?
-- Jaa Aarnoko?
-- Aarno, niin.
-- Mitä toimittanee. Talvella käypi koulua kaupungissa, tiedämmä.
Kesällä laiskottelee.
Naurahdin tuolle selonteolle. Älä sinäkään pahastu, että
semmoinen kuva sinusta annettiin. Olisi tehnyt mieli minun kysyä
enemmänkin, mutta kumppanini kuivat vastaukset ja jonkinmoinen
ujous pidättivät jatkamasta. Tiesinhän muuten tarpeeksikin.
Ryhdyimme jälleen työhön.
Kolme viikkoa sitten kului, ennenkuin meidät esitettiin
toisillemme. Minä olin jo ehtinyt sinut unohtaa. Sinulla oli
nyt toiset vaatteet yllä -- niinkuin minullakin -- eikä meidän
kummankaan käytös kehottanut tuttavallisuuteen. "Herra Niemelä"
soi aivan luonnolliselta.
Tämän jälkeen tavattiin silloin tällöin. Muistan leikillä
kysyneeni:
-- Ettekö te kerran alkukesällä kulkenut ohitseni maantiellä, kun
minä olin pellolla kuokkimassa?
Sinä sävähdit tulipunaiseksi ja heitit minuun aran katseen, aivan
kuin olisit epäillyt minun aikovan tuomita sinua jostain julmasta
tyhmyydestä. Vastasit lyhyesti:
-- Kuljin.
-- No, sittenhän oikeastaan olemme vanhat tuttavat, peruutin minä
hymyillen ja lisäsin, kättä tarjoten: -- nimeni on Eero.
Ja sinä pääsit pälkähästä, vieläpä lämpimästi puristit kättäni.
Oikein tuttaviksi emme kumminkaan tulleet, ennenkuin jouduimme
molemmat yhteen hommaan. Kylään oli toimeenpantava seuranäytelmä,
ja kumpikin saimme osamme. Harjoteltaessa minä, joka pienestä
saakka olen käynyt teatterissa, pian anastin itselleni johtavan
aseman, neuvoilin, määräilin, näyttelin, miten kukin rooli oli
tehtävä. Näyttelijöinä oli sekä herras- että maalaisväkeä, mutta
huomasin pian, että sinä olit muita tarkkaavampi, ymmärtäväisempi
ja innostuneempi. Ja se oli sinulle hyvä suositus minun
silmissäni, vaikken suinkaan tullut ajatelleeksi, että olin
sinuun erityisesti kiintymäisilläni.
Kun sitten juhlapäivä oli tullut ja näytelmämme oli onnellisesti
suoritettu, saimme osaksemme runsaat kätten taputukset,
hyvä-huudot ja kiitokset. Jouduin tästä vähän huumeeseen, sillä
itsekkyyteni kuiski: sinulle tulee suurin osa ylistyksestä.
Rintani tuntui keveältä ja ikäänkuin paisuneelta, mutta mieleni
oli rauhaton ja minä halusin yksinäisyyteen haaveilemaan. Tuvassa
tanssittiin teatterin jälkeen, mutta pian minä sieltä pujottausin
ulos puutarhaan, jonne houkutteli hohtava kuuvalokin.
Harhaillessani ruohikoilla ja hiekkakäytävillä tunsin äkkiä
jonkun takaa tarttuvan käsivarteeni ja kuulin sinun äänesi
kuiskaavan:
-- Etsin sinua. Arvasin sinun olevan täällä ulkona. Tuvassa oli
liiaksikin lämmin.
-- Etsitkö minua? toistin melkein säpsähtäen, ja tiedätkö mitä?
Vaikka olin ajatellut kaikkea muuta kuin sinua, kävi samassa ilon
väre läpi ruumiini.
-- Niin, minä tahdoin vielä yksityisesti kiittää sinua, Eero,
siitä, että teatterimme onnistui niin hyvin. Se on kokonaan sinun
ansiosi. Minä olin ollut niin levoton itseni tähden.
Ah, kuinka tuo kiitoksesi teki minulle hyvää. Se haihdutti
levottomuuden rinnastani -- haihdutti itsekkyydenkin.
Ja nyt seurasi lumoava hetki. Muistatko, Aarno, tuota yötä?
Istuimme syrjäisessä lehtimajassa puutarhan toisessa päässä,
kuuhut heitti hopeansa lehvistön läpi, etäältä soivat valsin
sävelet hyväilevän suloisina. Puhelimme ensin illan tapahtumista,
molemmat olimme innostuneet näytelmätaiteeseen ja haaveksimme
näyttelijä-elämästä, mutta yhtäkkiä käännyin suruiseksi ja
rupesin kertomaan itsestäni. En tiennyt oikein, mitä tein.
Kerroin olevani ilman ystäviä, ei ollut koulussa toverieni
joukosta kukaan minusta pitänyt, semmoisesta yksinkulkijasta ja
haaveksijasta kuin minä olin. Sentähden välistä orpo kaipasinkin
ystävää, jolle olisin voinut tunteeni ja tuumani uskoa.
En unohda koskaan sinun osanottavaa ja lohduttavaa katsantoasi,
kun laskit kätesi hiljaa hartialleni ja hellästi lausuit:
-- Ne toverisi eivät sinua tunne, Eero. Minä pidän sinusta.
Kuinka tuo tunnustus teki minut onnelliseksi, Aarno. En keksinyt
vastausta mitään, vaan ojensin sinulle käteni. Ja kauvan, kauvan
istuimme ääneti ja kuuntelimme kaukaista soittoa. Sitten me kuin
yhteisestä päätöksestä nousimme ja palasimme tupaan.
Mutta kumma, seuraavina päivinä ujostelimme toisiamme emmekä
etsineet tilaisuutta puhua kahden kesken. Vasta viikon
perästä sattui itsessään vähäpätöinen tapaus, joka oli omansa
ratkaisemaan suhteemme.
Olimme lähteneet toisen kylän huveihin, tällä kertaa vieraina.
Näytännön ja muun ohjelman loputtua oli tavanmukaiset tanssit,
joihin sinä hyvänä hyppääjänä innolla otit osaa, minun parhaasta
päästä katsellessani, millä taitavuudella ja kestävyydellä sinä
pyöräytit tyttölöitä, tuttuja ja tuntemattomia. En kuitenkaan
yksinomaan ihmetellyt, ihaillut; tunteihini sekottui vähän
katkeruuttakin, kun sinä niin hartaasti hääräilit muitten kanssa
etkä näyttänyt minusta yhtään välittävän. Olin mielestäni
syrjäytetty, hylätty ja kaipasin pois tästä meluavasta
joukkiosta. Hain itselleni tyyssijan avatun akkunan laudalla,
josta sain ikäänkuin etäältä seurata silmilläni karkelevan
kansan keikkauksia ja nähdä sinunkin ponnistuksesta punottavia
poskiasi, kun sinä kiidit ohitseni, käsi vankasti kiedottuna
tytön vyötävyksille. Mutta silmänräpäyksessä kaikki muuttui, kun
kallistuin taaksepäin ulos ikkunasta, toisella kädellä pitäen
kiinni keskipylväästä. Siinä ympäröi minua synkkä syysyö, jonne
jyske ja melu kuului paljon heikommin. Mutta se oli rauhaisa ja
viileä ja kuunteli myötätunnolla sydämeni valitusta. Oli minulle
jonkunlainen nautinto ajatella, että "tuolla nuo ihmiset pitävät
lystiä eivätkä aavista, että heidän keskellään on yksi, jonka
mielestä se kaikki on tyhjää leikkiä".
Aurinko teki jo nousua, kun lähdimme kotia ajamaan. Meitä oli
viisi henkeä samoilla rattailla. Takalaudalla istui kaksi
tyttöä, edessä istuimme sinä, minä ja eräs meidän kylän poika.
Aamu-ilma oli kolea ja kostea ja kylmä meitä puistatti, kun
olimme ilman päällysvaatteita. Koetimme sentähden pysytellä
lämpiminä laulamalla ja hoilottamalla. Lienemme näyttäneet aika
markkinajoukolta, kun ajaa hyryttelimme kivistä tietä, täyttä
kurkkua huutaen ja laulaen, haastellen ja nauraa hohottaen.
Muistatko, kuinka ylimielisen hilpeitä olimme? Siitä huolimatta
piili sydämessäni yhä sama epämääräinen kaiho.
Yhtäkkiä pälkähti päähäni kysyä sinulta:
-- Paleletko, Aarno?
-- Vähäisen, vastasit, ja samassa kiedoin käteni vyötäisillesi ja
sanoin luottavasti:
-- Näin saat nähdä, että lämpenet.
Silloin, tiedätkö, tapahtui minulle kumma. Kaikki epäselvä ja
etsivä ikävä häipyi sielustani, ja minä ymmärsin, että sinä
olitkin kaihoni esineenä. "Sitähän minä tahdoinkin, että olisin
varma sinun ystävyydestäsi, että saisin olla kahden kesken sinun
kanssasi, purkaa sinulle sydämeni, kertoella sinulle ihanteistani
ja aatteistani, ja että sinä kuuntelisit sanojani mielihyvällä,
katsoisit minuun totisilla, hellillä silmilläsi ja laskisit
kätesi hartialleni!" Niin, minä ymmärsin, että rakastin sinua, ja
olin sanomattoman onnellinen.
Ummistin silmäni, unohdin laulaa, unohdin, missä olin, kun toinen
tytöistä nykäsi minua selkään ja huusi:
-- Eihän se Eero enää laulakkaan!
Samassa käännyit sinäkin minun puoleeni ja kysyit puoleksi
kummeksuen:
-- Todellako nukuit?
-- Nukuin? toistin närkästyneenä, mutta lisäsin kiireesti: -- no,
jos olisinkin, kun te niin makeasti kehtolaulua hyrähytitte...
Muiden nauraessa vetäsin käteni pois vyötäisiltäsi. Kysymyksesi
oli minua loukannut, en tiedä miksi. Tuntui vain yhtäkkiä, ettet
sinä minua ymmärtänytkään. Minäkö olisin nukkunut! Vähänpä
arvoa olisin sitten läsnäolollesi pannutkin. Mutta tovin
kuluttua hiipi sydämeeni taas entinen ikävä, ja nyt siihen
oli yhtynyt katumuskin: kaduin, että olin ajatuksissani ollut
niin äkkipikainen sinulle. Ehkä se kysymyksesi olikin aivan
viaton -- ei, aivan ajattelematon. Ehkä sinä puolestasi nyt
olit loukkaantunut minuun, kun niin äkkiä vedin käteni pois...
Näitä ajatellessani olin koettanut ottaa osaa muitten iloon.
Nyt käännyin sinuun, ja kas, katsantosi olikin muuttunut.
Näytit hajamieliseltä, olit jättänyt ohjakset Väinölle. Kuinka
ihmissydän on julma ja itsekäs: tätä nähdessäni minä riemastuin
ja sydämeni sykki. Taas oli ikävä poissa ja hetken sinua
katseltuani kuiskasin:
-- Minun on kylmä.
Sinä säpsähdit, katseemme kohtasivat toisiaan -- ja silmäsi
säihkyivät. Sanaa sanomatta kiedoit käsivartesi minun ympärini.
Sillä hetkellä tapahtui meidän äänetön liittomme. Muistatko?
Aamuaurinko loisti kirkkaana, suurena, ihanana...
Meidän ystävyytemme oli alkanut. Kylään saavuttuamme kun minä
hyppäsin rattailta poiketakseni kotiin, kysyin sinulta, aivan
kuin se olisi ollut jokapäiväisin asia maailmassa:
-- Lähdetäänkö päivemmällä kävelemään?
-- Lähdetään. Mihin aikaan? sinä vastasit yhtä huolettomasti.
-- Tule nukuttuasi minua noutamaan.
-- Hyvä.
Ja me läksimme pitkälle kävelylle, ja se oli meidän ensimäinen...
Ja kuinka meiltä puhetta riitti -- ihan äärettömiin! En muista
enää, mistä oli kysymys, sen vain muistan, että olin kuin
hehkuva tulimeri, joka kauvan on ollut maan poveen suljettuna,
mutta vihdoin murtaa kahleensa ja syöksee vapauteen, puoleksi
hengetönnä pitkästä odotuksesta. En ollut koskaan ennen puhunut
sydämeni kyllyydestä, en ollut antanut kenenkään aavistaa, mitä
tunteita minussa liikkui -- nyt ne nousivat yli äyräittensä, nyt
sanat tulvivat suustani, ja kerroin kaikki salaisuuteni sinulle
-- sinulle, Aarno. Sinä olit ensimäinen, sinä olit ainoa.
Sadekuuro meidät yllätti. Poikkesimme tieltä ikivanhan,
pilvenkorkuisen "herraskuusen" suojaan. Siellä seistessämme ja
katsellessamme toisiamme hymyilevin silmin, sanatulva äkkiä
loppui kesken, puheemme taukosi. Aivan kuin hämmästyimme, ja
molempain silmistä loisti sama kysymys:
-- Sinäkö se nyt olet minun ystäväni, minun uskottuni!
Ja sitten silmämme lisäsivät:
-- Kaunishan sinä oletkin!
Ja huulemme vetäysivät hymyyn, ja sulan riemun hurmaamina
heittäysimme toistemme kaulaan ja suutelimme...
Ja se se nyt oli kertomukseni kahdesta pojasta, jotka tulivat
ystäviksi.
Koko tämä mennyt vuosi, Aarno, on ollut kuin autereinen
kesäpäivä, kuin onnen kultainen tarina, josta lapsina unelmoimme.
Kuinka elämä sentään on ihana ja maailma mielityinen! Kuinka
ihmiset lienevät hyviä ja jaloja! Mutta jos tässä elämässä on
suruja ja murheita, niin minä vain sanon: tulkaa, en teitä
pelkää. Molempain meidän puolesta minä rukoilen: jospa voisimme
tulla tämän elämän ja tämän ihmiskunnan, tämän maan ja tämän
kansan arvoisiksi, jospa voisimme imeä tästä elämästä kaikki mikä
on voimallisen suurta ja tenhoavan kaunista, että, kun päivämme
kerran päättyvät, tätä maata palvellen, tämän kansan onnen eteen
työskennellen kuoloon kaatuisimme.
Huomenna kun tapaamme, saat sinä tämän kirjeeni. Se on sinulle
kirjotettu, se on sinulle omistettukin
ystävältäsi Eerolta.'
Tätä vanhaa muistiinpanoa lukiessaan Eero hymyili, mutta hänen
silmänsä olivat kyyneltyneet. "Olenhan ollut onnellinen minäkin",
hän ajatteli, "olen, olen. Ei aavista Aarnokaan, mitä tähän olen
kirjottanut, en tullut sitä hänelle näyttäneeksi. Enkä näytäkkään.
'Tempi passati' nuo ovat. Mutta minä olen sama vielä, samaksi jään.
Yhtä lämpimästi rakastan sinua, Aarno, kuin ennenkin, yhtä lämpimästi
teitä kaikkia." Ja niinkuin punertava, lemmenvärinen ruusu huokuu
aistimiin tenhoavaa tuoksua, niin tuoksahti nyt mieleen suloinen
rauha hellivästä sydämestä.
Eero sammutti kynttilän ja otti viulunsa kirjahyllyn päältä. Jousi
kädessä hän hiljaa näpitteli ja viritti kieliä ja asetettuaan
äänenhimmentäjän paikoilleen, rupesi soittamaan. Sävel sävelen
perästä virtasi viulusta huoneen hämärään hiljaisuuteen, muodostuen
tunnelmikkaaksi ja viehkeäksi soitoksi. Tämä Bach'in Gavotte ja
Musette oli Eeron lempikappaleita, ja hän keijuttikin koneestaan
aivan kuin perhosen siivillä tuon keposen Musette'n.
Hän soitti vielä muita saman mestarin sävellyksiä, ja kuta
kauvemmas hän soitti, sitä enemmän kiihtyi ja innostui hänen
mielensä. Voimakkaina ja raikkaina kaikuivat äänet viulun kielistä,
kun viippaileva käsi niitä jousella kosketteli. Pelkoa ei ollut
liioin, että talonväki häiriytyisi, koska se makasi tuvan puolella
rakennuksen toisessa päässä.
Silloin kuului äkkiä porstuan puolelta jyskettä ja narinaa, kun ovea
auki temmottiin, ja heti sen perästä ääniä ja askeleita. "Joko nyt
vihdoin kotiutuvat!" ajatteli Eero ja keskeytti oitis soittamisensa.
Laskettuaan rakkaan viulunsa hellävaroen sen koteloon, hän katsahti
kelloonsa ja jäi ihmettelemään, kun se jo näkyi kahta käyvän. "Missä
ovat Aarno ja Tuomo olleet?" iski ajatus kuin salama hänen mieleensä.
Samassa tulijat aukasivat salinsa oven ja Eero kuuli Tuomon
puoliääneen kuiskaavan toverilleen:
-- Hs, ettei Eero herää...
Joku astui saliin ja toinen kömpi perässä.
-- Viis siitä! sopersi Aarnon ääni. -- Eero är vår vän, etkö ymmärrä,
han är vår vän, amicus noster est... Kuulehan, Tuomo, minä kuulin
viulunsoittoa.
-- Mitä vielä! kuului taas Tuomo sanovan, -- onhan Eeron kamarissa
pimeä.
-- Jo, men jag hörde...
-- Ole vaiti... Missä täällä on tulitikut?
Eero oli vetäytynyt syrjään, ettei näkynyt eikä nähnyt. Kaamea tunne
kouristi hänen sydäntään, hän pidätti henkeään ja kylmä hiki tuntui
pursuvan otsasta.
Raapattiin tulta ja valo välähti huoneeseen.
-- No, eihän täällä minun pöydälläni olekkaan kynttilää...
-- Minulla pitäisi olla... Habeo, habeo... mitä kynttilä taas on
latinaksi?
-- Kuule, mitä sinä oikein olet juonut, Aarno?... Minä en ole yhtään
hutikassa...
-- Luuletko sitten minun olevan?... En yhtään, en yhtään,
veikkoseni. Tämä poika on vain vähän iloisella tuulella... bei guter
Laune, etkö muista?... Kyllä se Harryn luokkatoveri Irma sentään on
hiton soma tyttö, vai mitä sinä sanot, Tuomo?
-- Onhan se!
-- Niin, onhan se. Est, est... kuinka se Caesarin lause taas kuuluu?
-- Mikä?
-- No se Caesarin lause... Men låt vara! Kun ei muistu, niin ei
muistu... Ihan minä olen korvia myöten pikiintynyt siihen Irmaan,
ganz verliebt...
-- Kuule, Aarno, ei tämä käy päinsä. Millä hetkellä hyvänsä Eero voi
herätä, ja silloin on piru merrassa. Ole hiljaa nyt ja riisu päältäsi
-- jos osaat.
-- Ettenkö osaisi! Ole huoleti... Mutta johan sanoin, että Eero on
ystävämme, amicissimus est. Ei hän pahastua saa...
-- Kun saisin tuon oven kiinni lykätyksi...
Eeron asema oli käynyt yhä tukalammaksi. Hän olisi tahtonut pujahtaa
vuoteeseen toisten tietämättä ja olla nukkuvinaan, mutta sänky oli
toisella puolella huonetta. Kun Tuomo lähestyi ovea sitä sulkeakseen,
teki Eero äkillisen päätöksen ja astui rohkeasti kynnykselle. Sinne
hän jäi seisomaan kalman kalpeana ja hänen silmäinsä katse oli kuin
vainotun hirven.
Tuomo, joka oli takitta ja sukkasilla, pysähtyi kuin naulattu
keskelle lattiaa, ja hämmästys, kauhistus kuvastui hänen kasvoissaan.
Aarno istui taaempana sänkynsä reunalla ja yritti paraikaa vetämään
kenkiä jaloistaan, mutta kun huomasi Eeron, jäi häneen tuijottamaan
suurilla silmillään, joissa oli juopuneen puoleksi tajuton ilme.
Kotvan aikaa nuo kolme ystävää katselivat toisiaan, ja ainakin Eeron
ja Tuomon rinnoissa tunteet riehuivat. Mutta sitten Eero laski
katseensa maahan ja tarttui sanaakaan sanomatta oven kahvaan, astui
takaisin kamariinsa ja pani oven säppiin jälkeensä. Tämän tehtyään
hän hoiperteli sängyn luo ja heittäysi pitkäkseen vuoteellensa.
Silmiään hän ei saattanut ummistaa. Hän yhä näki edessään
kauhistuneen Tuomon ja puoleksi tajuttoman Aarnon, ja hänen sydämensä
kouristui tuskasta. "Tämäkö vielä piti tapahtuman! Tämänkö tähden he
siis ovat minut hylänneet, tämänkö tähden väsyneet meidän uutteraan
elämäämme!"
Ja nyt tulvi sanomaton katkeruus mieleen. "Oi, tätä yhteiskuntaa,
tätä sivistystä ja kulttuuria -- mille teille se ihmislapsia
viekottelee. Tämä nyt on se ylistetty yliopistolukujen harjottaminen,
'oman itsensä voittaminen', ahkeraksi, järkeväksi rupeaminen ja
epävarman hutiloimisen heittäminen. Luopuneet he ovat minusta
ja minun leivättömistä ihanteistani, alistuneet ylivoiman alle,
muuttaneet mielensä maailman mukaan; kunnioitettaviksi kansalaisiksi
ovat tulleet, -- cives academici --, kansalaisiksi, jotka täyttävät
velvollisuutensa ja samalla ymmärtävät, että se on epäämätön oman
menestyksen ehto, paras keino itse kunniaan kohota. Lapsellisen
haaveilemisen ovat hylänneet, ovat omistaneet miehuullisen
vakavuuden, ja maailma on heti valmis heitä ilolla tervehtimään...
Niin, niin, iloitse, maailma, tämähän on sinun mielesi mukaista..."
Äkkiä valtasi Eeron kummallinen liikutus. Hän olisi tahtonut itkeä,
mutta ei voinut. Sydäntä vain ahdisti.
"Minä, joka olin toivonut heistä aivan toista! Olin toivonut, että
he kaikissa tapauksissa säilyttäisivät pyhänä uskonsa puhtauteen,
siveyteen, miehuuteen. Olin toivonut, etteivät he luopuisi hyvästä,
jos kohta luopuivat minusta ja minun pyrinnöistäni...
"Paljon parempi olisi ollut, jos heistä olisi tullut suutareita,
salvumiehiä, torppareita tai renkiä...
"Ruumiillinen työ olisi ollut kunniallinen, rehellinen, puhdas, se
olisi varjellut heitä pahasta! Sen turviin paeta olisi ollut tuhat
vertaa lujempi kuin yliopistojen ja akademiojen...
"Mutta he sitä halveksivat... He valitsivat 'herrojen' tien..."
Ja hänen sydämeensä hiipi sääli langenneita ystäviään kohtaan.
Eero kyllä kuuli, että Aarno pyrki sisään, että hän koputti ovelle
ja sammalti jotakin Tuomolle, että hänen kiihkonsa yltyi jostain
tämän vastauksesta ja että hän oli vähällä ruveta meluamaan, mutta
kun sitten äkkiä kaikki hiljeni, ja Tuomo arvattavasti sai Aarnon
luopumaan aikeestaan, ei Eerokaan hievahtanut paikaltaan, makasi
siellä vain synkissä mietteissään ja surunvoittoisissa tunteissaan,
kunnes vihdoin nukkui levottomaan uneen.


VI.

Aamulla Eero heräsi myöhemmin kuin tavallisesti. Päivä paistoi
korkealta huoneeseen ja linnun virkeätä viserrystä kuului ikkunan
takaa, mutta elämä tuntui yhtäkaikki Eerosta harmaapilviseltä ja
painostavalta. Verkalleen hän nousi ja pukeutui; aukaisi oven
varovaisesti ja hiipi ulos. Salissa oli kaikki hiljaista. Pojat vielä
nukkuivat tai olivat nukkuvinaan. Eero lähti aamukävelylle.
Suuruspöydässä ei puhuttu sanaakaan, tuskin tervehdittiin. Aarno
ja Tuomo näyttivät synkiltä, vaivaantuneilta. Ukkosta oli ilmassa,
jokainen vältti toisten katseita.
Aterian jälkeen Eero sulkeutui suojaansa, ja päivemmällä hän kuuli,
että ystävät viereisessä huoneessa rupesivat keskustelemaan matalalla
äänellä. Mistä heidän puheensa kävi, sitä hän ei kuullut, mutta oli
kerran erottavinaan oman nimensä sanojen seasta ja arvasi muutenkin,
että keskustelu koski häntä ja eilistä tapahtumaa.
Kun sitten tuli käsky päivällisille ja kaikki kolme taas olivat
koolla, huomasi Eero oitis, että Aarnon ja Tuomon käytös oli
vapaampi kuin aamulla, jopa yrittivät lausua jonkun ystävällisen
sanankin. Eero kuitenkin pysyi totisena ja mykkänä ja tunsi miltei
loukkaantuvansa toisten kohteliaisuudesta. Sen havaittuaan nämä
herkesivät yrityksistään, ja pian taas istuttiin äänettöminä ruuan
kanssa puuhailemassa. Mutta kun Eero heidän syötyänsä jälleen aikoi
vetäytyä erilleen, sanoi Aarno, vaihdettuaan pari sanaa Tuomon kanssa:
-- Etköhän jäisi tänne, Eero, meidän kanssamme vähän puhelemaan?
Eero oli jo tarttunut oven kahvaan, mutta kuullessaan Aarnon lauseen
hän samassa seisahtui ja hänen sydämensä hytkähti.
-- Olisiko asiaa? hän kysäisi ja ihmetteli äänensä outoa sointua.
-- Olisihan sitä.
Eero kääntyi ja astui pari askelta huoneeseen. Pojat olivat
istuutuneet sohvalle, jonka edessä seisoi pöytä. Eero kävi pöydän luo
ja nojasi siihen oikean kätensä.
-- Etkö tahdo istua? kehotti Tuomo, viitaten kädellään läheiseen
keinutuoliin.
-- Kiitos, seison mieluummin.
Eero ei käsittänyt, miksikä hänen piti olla aivan kuin poissa
suunniltaan. Häntähän oli loukattu, eikä ainoastaan häntä, mutta
totuuden ja rakkauden ihannetta, ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään
tuomarin ylpeätä rohkeutta, vaan päinvastoin pelon sekaista inhoa
koko elämään, aivan kuin hän olisi rikoksentekijä ja kaksi entistä
ystäväänsä häntä nyt tuomitsemassa.
-- Taidat olla apealla mielellä? alkoi Aarno puhua ja katsahti Eeroon
terävästi, aivan kuin olisi ollut hieman suutuksissaan. Toinen
ei vastannut mitään, heitti häneen vain pikaisen kummastelevan
silmäyksen.
-- Sitä sinun ei tarvitsisi olla ainakaan meidän takiamme, sillä
kyllähän me pidämme huolta itsestämme.
Näistä solvaavista sanoista Eero sävähti tulipunaiseksi ja sai vasta
hetken perästä kysytyksi:
-- Sekö oli asiasi?
-- Voi sinua, Aarno! puuttui Tuomo puheeseen ja jatkoi Eeron puoleen
kääntyen: -- suo anteeksi, asiamme on se, että tahtoisimme lausua
pari selittävää sanaa eilisen johdosta...
Samassa Aarno keskeytti:
-- Niin, ei minunkaan aikomukseni ollut loukata sinua, Eero, tarkotin
vain, että olomme käy liian tukalaksi, ellemme saa asioita sille
kannalle, ettet sinä enää ole tähtemme pahoilla mielin. Selvästi
näkyi, että yöllä kovin hämmästyit tilaamme, kun palasimme Harryn
ylioppilas viftistä; mutta ehkä vielä enemmän hämmästyt, kun
mainitsen sinulle, ettemme tänä aamuna olleet ensimäistä kertaa
hutikassa, vaan että se on tapahtunut jo kolme neljä kertaa siitä
saakka, kun...
Eeron silmät olivat todella menneet suuriksi. Hän tuijotti Aarnoon
niin pitkään, että tämä tunsi oikein hermostuvansa. Mutta Eeron
mielessä liikkui vain yksi ajatus: tuoko oli Aarno, hänen puhdas,
hellämieli Aarnonsa? Tuo outo olento, tuo kerskaava, hävytön nuori
mies! Oliko mahdollista, että ihminen noin saattoi muuttua?
Yrittäen pientä naurua Aarno jatkui:
-- Muistathan, Eero, sitä kertaa, jolloin meillä oli pieni kina
kirjasi johdosta? No, sen perästä meille -- Tuomolle ja minulle
-- selveni, että me kuljemme, että meidän täytyy kulkea toista
tietä kuin sinä, ja siis lyöttäydyimme seurustelemaan toistenkin
toveriemme kanssa. Ensi kerran pidimme lystiä, silloin kun olimme yön
yli kaupungissa, muistatko? Todella silloin olikin lystiä. En minä
oikeastan ymmärrä, Eero, miksikä sinä vihaat hauskoja seuroja...
Eero katkasi torjuvalla kädenliikkeellä Aarnon puheen ja sanoi
kolkosti:
-- Miksikä tuota minulle kerrot? En minä tahdo tietää mitään teidän
häpeästänne.
Tätä sanoessaan Eero tunsi vanhan rohkeutensa ja varmuutensa
palaavan. Näkyivät hänen sanansa vaikuttaneet Aarnoonkin, koska
tämä hätääntyi eikä heti osannut jatkaa. Mutta Tuomo samassa riensi
avuksi. Vakavalla, melkein ankaralla äänellä hän lausui:
-- Häpeästämme? Eiköhän tuo sana ole liian julkea, Eero?
Ajattele, että niin sanoen tuomitset miltei koko sivistynyttä
ylioppilasnuorisoamme!
-- Sitä suurempi häpeä, kuta enemmän rikoksellisia!
-- Minun mielestäni on aivan päin vastoin... Sanohan muuten, Eero,
miksikä oikeastaan pidät vääränä väkevien nauttimista? Kirjailijana
sinun toki pitäisi...
Leimuava katse Eeron ilmekkäistä silmistä lopetti lauseen kesken.
Olkapäitään kohauttaen hän huudahti:
-- Olenko minä mikään raittiuden saarnaaja! Mene asianomaisilta
tiedustelemaan, miksi alkoholi on myrkkyä. Olethan niin kauvan
seurustellut minun kanssani, että sinun pitäisi tietämän, minkätähden
minä inhoon juomista ja juopumista!
-- Niin no, sinä nyt jonkinmoisista puoleksi eettisistä, puoleksi
esteettisistä syistä..., mutisi Tuomo vähän hämillään.
Mutta Aarno vuorostaan kysäisi:
-- Suoraan sanoen, Eero, sinä siis halveksit meitä? Kuinka tuo
kysymys koski Eeron sydämeen! Hän olisi tahtonut itkien heittäytyä
ystäväinsä kaulaan ja vakuuttaa heille, ettei hän heitä halveksi, jos
he katuvat ja päättävät... Mutta kun hän katsahti Aarnoon ja näki
hänen silmäinsä synkeän, uhkaavan ilmeen, silloin nousi häneen viha
ja hän vastasi tylysti:
-- Jos niin tahdotte: halveksin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän katui sanojaan, sillä molemmat
sohvassa istujat punastuivat ja nousivat seisaalle salaman nopeudella.
-- Mutta sitä minä en kärsi! huudahti Aarno ja syöksyi Eeron
kimppuun. -- Et sinä ole parempi meitäkään!
Eero peräytyi pari askelta ja Tuomo sai Aarnosta kiinni, ennenkuin
tämä ehti käydä vanhempaan toveriin käsiksi.
-- So so, Aarno, sanoi Tuomo käskevästi, -- hillitsi luontoasi! Jos
Eero meitä halveksii, on se hänen oma asiansa, mutta hänen syntinsä
on silloin suurempi kuin meidän koskaan on ollut.
Ankara taistelu riehui Eeron rinnassa, mutta ei se kestänyt kuin
siunaaman hetken, ennenkuin rakkaus vei voiton vihalta. Hiljaisella
äänellä hän virkkoi:
-- En minä ole parempi teitä enkä ketään. Enkä teitä halveksi.
Näin sanottuaan hän loi katseensa maahan, ikäänkuin häveten. Tuomo
palasi paikalleen ja Aarno, katsottuaan Eeroon puoleksi epäilevästi,
teki samoin.
Kaikki olivat kauvan ääneti.
Eeron mieleen muistui eilinen ehtoo, kuinka hän odottamisensa ajan
oli pyhittänyt Aarnon muistolle, mitä suloisia tunteita hänen
sydämeensä oli noussut ja kuinka ne kaikki saivat kuoliniskunsa,
kun pojat aamulla tulivat kotiin. Hänen mielensä murtui ja kyynelet
nousivat silmiin. Ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen hän lausui
surusta värähtelevällä äänellä:
-- Meidän ystävyytemme on siis mennyttä! Mennyt on se aika, jolloin
ajattelimme ja tunsimme kuin yksi sielu.
Tästä toisetkin heltyivät ja Tuomo sanoi: