Haaveilija - 06

-- Kyllä sinä sanoit oikein, Aarno, että se mökki meillä pitäisi
oleman -- tai oikeammin se maatilkku. Olen sitä asiaa ajatellut juuri
teidänkin työnne yhteydessä, ja olen huomannut, kuinka välttämätöntä
meille on, että saamme sen maatilkun. Meidän tulee ihan elää sen
toivossa...
Oli iltapäivä, he joivat juuri kahvia salissa, ja Aarno ja Tuomo
innostuivat heti kuuntelemaan.
-- Kerran, muistatte, meillä oli puhe siitä, ettette te kykene
kirjottamaan samalla varmuudella kuin minä. Otaksutaan nyt, että niin
on. Otaksutaan vaikka, ettette yhtään kykeneisi kirjottamaan. Silloin
täytyy kysyä: millä lailla teidän tulee palvella totuutta? Ja siihen
olen miettinyt tämän vastauksen: ruumiillisella työllä. Ruumiillinen
työ on rehellinen, se antaa leipää. Se työ on epäilemättä
hyödyllinen, välttämätön, se on totuudesta. Tehdä ruumiillista työtä
on jo itsessään totuuden palvelemista... Eikö tämä ole oikein? Ettekö
huomaa, kuinka välttämätöntä on, että saamme maatilan, jos kuinka
pienen?... Minäkin, vaikka kirjotustyö on minulle luonnollinen,
huomaan, kuinka hauskaa, mieltä ylentävää, reipasta ja puhdasta olisi
joskus vaihtaa istuminen ulkoilmassa puuhaamiseen!... Eikö niin,
pojat?
-- Totta kai, myönsi Aarno. Ja Tuomo lisäsi:
-- Niin, jospa meillä vain olisi rahaa ostaa.
Ja sitten he kaikki yksimielisesti ihmettelivät, kuinka oudosti asiat
tämän maan päällä olivat järjestetyt. Iso se oli ja hedelmällinen,
mutta kumminkaan eivät ihmiset tahtoneet siihen mahtua. Muutamat
harvat anastivat Jumalan luoman maan itselleen, suojelivat sitä
"lain", s.o. sotavoiman avulla -- ja elivät toisten työstä...
Kummallista...
-- Mutta hankitaan me rahaa, sanoi Eero. -- Jahka minä saan kirjani
kirjotetuksi...
-- Niin, niin, odotetaan kesäksi, sanoivat toiset. -- Siksi ehtii
Harrykin ylioppilaaksi, ja silloin hän kyllä liittyy meihin...
Siitä asiasta ei sitten puhuttu mitään tähdellisempää pitkiin
aikoihin.
Mutta kerran oli pojilla vieraita, oli Harry ja pari muuta
vanhaa tuttavaa kaupungista, nuori, hienosti puettu afärimies ja
nuori oppinut, rillit nenässä. Harry kuului näiden kanssa paljon
seurustelevan, etenkin oppineen kanssa.
Keskusteltiin jos jostakin, kun Harry äkkiä sattui kysymään
leikillisesti:
-- Vieläkö te, pojat, säilytätte mielessä tuota vanhaa ihannettamme:
pieni mökki järven rannalla?
-- Vielä, vastasi Aarno oitis, -- miksi sitä kyselet? Hän oli vähän
kummissaan niinkuin toisetkin, sillä Harryn äänessä oli outo kaiku.
-- Muuten vain, sanoi Harry, -- minä ajattelin, että olette ehkä
siihen tuumaan väsyneet.
-- Kuinka niin? kysyi Tuomo. -- Olemme täällä päinvastoin tuumineet,
että kun sinä ylioppilaaksi tulet, niin liityt sinäkin meihin.
-- Minäkö?... Tjaa... vai niin?
Harry otti huolettoman asennon ja naksutti sormillaan polveen.
-- Niin juuri, innostui Aarno puhumaan, -- olemme tässä Eeron kanssa
tuumineet, että ruumiillinen työ se on ihmiselle luonnollisin. Kaikki
tarvitsemme leipää -- leipä saadaan maasta. Vaikka kuinka lukisit
tai kirjottaisit, kuolisit nälkään, ellei olisi niitä, jotka maata
kuokkisivat, leipää tekisivät...
-- Tuo on selvä juttu, keskeytti Harry hermostuneesti. -- Mutta se ei
todista mitään.
Eero tunsi itsensä vaivatuksi. Hän ei olisi suonut tästä asiasta
keskusteltavan vieraiden, asiaankuulumattomien läsnä-ollen, ja hän
päätti mikäli mahdollista pysyä mykkänä.
Nyt puuttuikin oppinut puheeseen, ennenkuin Aarno ehti pitemmältä
selittää.
-- Ellen käsitä väärin, hän sanoi, -- on siis teidän mielestänne
ihmisen ensimäinen ja korkein velvollisuus maanviljelys. Hyvä.
Ruvetaanpa kaikki viljelemään maata. Kesällä kaikki käy mainiosti,
syksyllä ruis leikataan, puidaan, laitetaan leiväksi. Mutta talvi
tulee, ja talven kanssa kylmä. Olemme ilman vaatteita, ilman
saappaita, kukaties ilman lämpimiä asuntoja -- sillä kuka niitä olisi
valmistellut, kun kaikki olemme pellolla hääräilleet?... Eikö niin?
Hän hymyili kohteliaasti -- niinkuin lapsille -- ja hienopukuinen
afärimies hymyili... ja Harrykin.
-- No no, sanoi Tuomo nuhtelevasti, -- älkäämme menkö
äärimäisyyksiin. Emme ole puhuneet yksinomaan maanviljelyksestä, vaan
ruumiillisesta työstä yleensä. Eivät kaikki ihmiset ole pellolla.
Ruumiillinen työ on monta lajia. Tietysti toiset rakentavat taloja,
valmistavat vaatteita...
-- Hyvä, ryhtyi taas oppinut puhumaan, -- tehdään siis ruumiillista
työtä yleensä...
Hän korjasi rilliensä asennon -- olivat vähällä pudota nenästä -- ja
jatkoi:
-- Tehdään siis ruumiillista työtä. A kuokkii peltoa, B korjaa
saappaita, C neuloo vaatteita, D rakentaa taloja j.n.e., mutta kesken
kaikkea A tulee kipeäksi, hän kylmettyy pellolla. Mitä tehdä? Tärkeä
henkilö makaa sairasvuoteella. Rohtoja! Mistä? Rohtoja ei ole.
Lääkäreitä ei ole. Sivistystä ei ole. Ei ole kirjoja, ei yliopistoa,
ei kulttuuria. Sairas kuolee... Hä? Mitä sanotte?
Ja taas hymyilivät oppinut, afärimies ja Harry.
Eero ei jaksanut kauvemmin olla huoneessa. Harryn käytös koski hänen
sydämeensä kuin puukon iskut. Hän nousi ja lähestyi ovea.
-- Minne Eero menee? kysyi Aarno hätäisesti. Hän oli juuri toivonut
saavansa kuulla tämän vastaväitteitä.
-- Pyydän anteeksi, kuului vastaus, -- älkää antako itseänne häiritä.
Voin vähän pahoin ja lähden hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan... Ei se
ole mitään vaarallista...
-- Jaksatko mennä yksin? kysyi Aarno osanottavasti. -- Tulenko
mukaasi?
-- Kiitos, ei sinun tarvitse vaivata itseäsi. Nuori oppinut heitti
pikaisen silmäyksen Eeron kalpeihin kasvoihin.
-- Hyvä, hän sanoi, -- raitis ilma poistaa tuon pahoinvoinnin.
Mutta Harry katsoi Eeroon tutkivasti ja pitkään. Häh ymmärsi ja
punastui, vaan ei puhunut mitään.
Tuomo ei tehnyt huomioita, sillä hän ajatteli vastausta oppineen
puheelle.
Huoneessa olijat keskustelivat pitkän aikaa samasta aineesta,
tulematta varsinaiseen loppupäätökseen. Näytti kuitenkin siltä, kuin
voitto olisi jäänyt oppineen puolelle. Hän oli niin loogillinen
ja terävä, ja muun muassa ystävällisesti varotti Tuomoa ja Aarnoa
kadottamasta itsenäisyyttään.
-- En suinkaan tahdo väittää, että olisitte kokonaan Eeron
vaikutuksen alaisina, mutta olkaa kumminkin varuillanne. Ihminen
joutuu niin helposti toisen johdon alle, ellei hän järkähtämättä pidä
logiikasta kiinni.
Eero ei tätä kuullut, eikä tietysti kukaan hänelle siitä kertonut,
mutta tämän kerran perästä puhuttiin vielä harvemmin ja vielä enemmän
ohimennen mökkituumasta.
Jopa Aarno kerran kevättalvella arveli:
-- Ei siitä taida tulla mitään, siitä meidän mökistämme.
-- Kuinka niin? Eero kysyi.
-- No muuten vain, kuului vastaus.
Eero ei huomannut Aarnon sanoissa piilevän muuta kuin ohimenevää
epäilystä, ja sentähden hän virkkoi luottavaisesti:
-- Miksei siitä tulisi, jos me vain tahdomme. Kun uskomme elämään,
kyllä elämä lähestyy.
Hän ei silloin arvannut, etteivät toiset enää niin suuresti
toivoneetkaan sitä elämää.
Mutta hänen silmänsä vielä aukenivat.


III.

Kevät oli tulossa, aurinko paistoi, hanki suli, vesi juoksi virtana
mäkeä alas ja laski tietä pitkin vielä jäässä olevaan jokeen. Ilma
oli uuden elämän tuoksua täynnä, linnut visertelivät puiden latvoissa
ja hyppelivät oksalta oksalle, lehmät ammuivat navetassa kesää
toivoen ja Roland juoksenteli halukkaasti ulkona, pihalla ja kylässä.
Eerolta oli valmistumaisillaan kirja, surujensa ja rakkautensa
ensimäinen lapsi, kyynelten ja riemun synnyttämä, se kirja, jota hän
talven pitkään oli tekeillyt.
Kun hän viimeistä lukua kirjottaessaan katseli manuskriptipakkaa
edessään pöydällä, ei hän voinut olla ihmettelemättä. Hän ihmetteli
paperiarkkien paljoutta, hän ihmetteli, että kaikki vaikeudet olivat
onnellisesti voitetut, ja hän kysyi itseltään: minäkö tuon olen
aikaansaanut? Kiitolliseksi hän itsensä tunsi, aivan kuin joku toinen
olisi työn tehnyt.
Sillä vaikeata se useinkin oli ollut, varsinkin alussa. Kun piti
panna ajatus paperille, sai uudestaan ja uudestaan kirjottaa samasta
asiasta, sommitella sanoja, muutella lauseitten järjestystä, jopa
kirjottaa kaikki uudelleen, ennenkuin omatunto oli tyydytetty. Ja
sitten tulivat vielä epäilykset. Välistä tapahtui, kun väsymys
oli suuri, että hän kysyi itseltään, eli oikeammin, että joku
hänen sisässään aivan kuin ilkkuen kysyi: "tämäkö se nyt on sinun
ihmeellinen työsi, tämä kirjotus, jolla varmaan tulet monia
loukkaamaan? tämäkö se nyt on epä-itsekästä totuuden palvelusta?
tämäkö vapautta ja ihaninta onnea?" Ja sama ääni lisäsi: "etkö
huomaa, ettei tämä ole sitä kaikista korkeinta, ettei se ole sitä
ikuista, jota _sinä_ tavottelet?" Mutta kun hän sitten uhalla kysäsi:
heitänkö? luovunko tästä? niin tuli vastaus -- mistä lie tullutkaan
-- voimakkaana, vakavana, vastustamattomana: tämä sinun pitää
tekemän... Hän ymmärsi, että tämä oli se ainoa, oikea ratkaisu, hän
ymmärsi, että muu oli personallista heikkoutta, ja hän sai intoa
jatkamaan työtään. Mutta kummallista! nuo epäilykset uudistuivat, ja
vasta aikaa myöten niiden ääni heikkeni. Mutta tuotti se hänen työnsä
hänelle riemuakin. Se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi,
ja samassa määrin kasvoi hänen itseluottamuksensa, varmuutensa
ja kykynsä. Samalla hän myös rupesi toivomaan, että kirjastansa
tulisi hyvä. "Minun pitää saada sille kustantaja", hän ajatteli,
"ja sillä pitää olla vaikutuksensa ihmisten ajatuselämään". Ja
vaikka hän tunnusti itselleen, että tämä asia ei ollut täysin hänen
määrättävissään, että se riippui jonkinlaisesta kohtalosta, uskoi
hän kumminkin, että jos kirja tulee hyvä, tulee se menestymäänkin.
"Koetan parastani. Omatuntoni pakottaa minua tähän työhön, sen täytyy
menestyä... Mitä varten muuten olisin olemassa?" Eero, jota aina oli
kutsuttu haaveilijaksi, osotti täten, että hänessä oli miehenkin
tarmoa, miehen itsetietoisuutta ja itsenäisyyttä.
Poika on ankarasti kunnianhimoinen, sanoi kerran hovineuvos hymyillen
vaimolleen, kun Eero oli poistunut heidän luotaan, tehtyään heille
vähän selkoa hommistaan. -- No ei se muuten pahaa tee. Auttaa
kunnianhimo eteenpäin maailmassa.
Teoksensa sisällyksestä Eero ei ollut kelleen puhunut. "Se on
salaisuuteni, qui vivra, verra", hän oli vastannut uteliaille
urkkijoille. Itse asiassa se oli jatkoa siihen alustukseen, jonka hän
kotonaan oli sepittänyt, ja sen piti esittää hänen uskonsa elämästä.
Heti muuttaessa hänellä oli pääpiirteet mielessään valmiina, tuo oma
askelensa oli äkkiä tehnyt monet asiat selviksi.
Hänen uskonsa oli se, että ihminen on vapaa olento, järkensä kautta
vapaa, vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään ainoastaan sitä,
minkä hän järjessään tietää ja omassatunnossaan tuntee oikeaksi, joka
samalla on ihmisen tosi onni.
Mutta kun Eero katsoi ihmisiä ympärillään, niin hän huomasi, että
useimmat heistä eivät olleetkaan vapaat. He ajattelivat, puhuivat
ja tekivät -- mitä muutkin ajattelivat, puhuivat ja tekivät. Koko
elämänkulku yksityiskohtia myöten tapahtui valmiiksi laaditun
ohjelman mukaan. Kaikki oli jo ajateltu, sanottu ja tehty. Uutta ei
ollut. Ei tarvinnut kuin pysytellä vanhassa urassa, niin kaikki kävi
hyvin.
Eero kuitenkin luuli ymmärtävänsä, että jokainen ihminen ainakin
kerran eläessään oli maistanut vapaan hetken makeutta. Ja hän kysyi
itseltään, eikö ihminen silloin hämmästynyt saamattomuuttaan ja
elämänsä koneellista kulkua. Mitä hänellä lapsena oli raikasta
luontoa ja itsenäisyyttä, se puserrettiin hänestä kasvatuksen
kautta sekä koulussa että kodissa. Minkä verran hän nuorena tunsi
intoa, voimaa ja toiminnanhalua, sen kuolettivat jokapäiväisyyden
ennakkoluulot ja tasaantunut kokemus. Jokainen askel, minkä hän
elämässään otti, oli ympäröivien olojen aiheuttama; oman henkensä
välittömästä käskystä hän ei toiminut milloinkaan. Olosuhteet
pakottivat häntä vaikenemaan, olosuhteet pakottivat häntä puhumaan --
ja molemmissa tapauksissa hän toimi vastoin sisällistä vakaumustaan.
Vastoinko? Saattoipa asettaa tähän kohtaan ison kysymysmerkin.
Ihmisen ulkonainen minä oli siihen määrin erittynyt hänen tosi
minästään, ja hän oli vähitellen niin tottunut ulkonaiseen
personallisuuteensa, että piti tätä todellisena itsenään.
Ja miettiessään kaiken tämän syytä Eeron täytyi kysyä itseltään:
onko siis kohtalo niin voimakas? onko kohtaloa olemassa? mikä se on?
ovatko ihmiset erilaisia? ja miksi? sillä onhan niitä, jotka tuntevat
ja tietävät olevansa vapaat, ja kyllä kai ihmisen tahtokin on mahti
maailmassa!
"Kaikki tulee siitä, että olemme epävapaat ja ennakkoluuloiset.
Me uskomme, ja meitä vahvistetaan uskossamme, että ruumiillinen
elämä on tärkeä, että väärä kunnia on tärkeä, että meidän pikku
personallisuutemme on tärkeä, että se täytyy olla olemassa,
että sitä täytyy pelastaa ja hoitaa -- kun sitä vastoin totuus
on päinvastainen. Tosi elämämme on totuudessa, tosi kunniamme
on totuuden, tosi pelastuksemme on totuus. Jos ihmiset tämän
käsittäisivät, poistuisi paha maailmasta. Yhteiskunnalliset epäkohdat
tasottuisivat itsestään, ei harjotettaisi vääryyttä, ei palveltaisi
itsekkyyttä. Mitä siitä, jos kuolemme, kunhan totuus elää! Mies
se, joka ei nykyisissäkään oloissa valhetta hyväkseen käytä, vaan
mieluummin kärsii totuuden puolesta".
Tämä oli kirjan ponsi, viimeisen osan pääjuoni. Edellisessä osassa
hän arvosteli yhteiskuntaa ja sen eri laitoksia, kirkkoa, koulua
j.n.e. Hänen arvostelunsa olivat ankarat ja hänen aatteensa
häikäisevän korkeat -- niinkuin nuorukaisen ovat --, mutta
nuorukaisen intoa ja uskoa uhkui hänen kirjansa ja lennolla se oli
kirjotettu. Sen tunsi Eero itse...
Eräänä aamuna Aarno havahti unestaan ja totuttuun tapaansa hapuili
kädellään kelloa vuoteensa viereiseltä tuolilta. "Vastahan tuo on
viittä käymässä", hän itsekseen ihmetteli ja laski kellon takaisin
paikoilleen, "sitten vielä tunnin verran saapi vetää unta". Mutta
samassa huomattuaan, että Eero olikin ylhäällä toisessa huoneessa,
hän yhä ihmeissään jäi katseellaan seuraamaan Eeron liikkeitä; ja kun
tämä kävi työpöytänsä ääreen ja nähtävästi suurella innolla ryhtyi
työhönsä, unohtui uni Aarnonkin mielestä ja kaikenmoisia ajatuksia
tulvaili aivoihin. Ei hän voinut olla ihailematta Eeron ahkeruutta
ja työintoa eikä liioin siitä iloitsematta, sillä olihan hän Eeron
vilpitön ystävä ja soi sille kaikkea menestystä, mutta tuli hän
samalla alakuloiseksikin, kun muisti omaa saamattomuuttaan ja muisti,
että halunsakin oli laimennut, kun ei viikkojen vieriessä mitään
erikoisempaa ollut syntynyt.
"Ei minulta sentään kykyä puutu", hän itsekseen mietiskeli, "kyllä
kynäillä osaisin, kun vain olisi innostava aine, mistä kirjottaa.
Eerolla on aatteensa, joiden edestä tahtoo työskennellä, mutta mitä
minulla on? Päivä päivältä ihanne, johon ennen uskoin, hälvenee
mielestäni ja vanha maailman katsomukseni lyödään pirstaleiksi...
Olin ajatellut meidän yhteiselämäämme aivan toisenlaiseksi --
ja Eerolla oli aina niin vahva luottamus, että käy niinkuin
olemme kuvitelleet... Mökissä asuisimme järven rannalla, ja
venonen olisi kaislistoon kytketty. Semmoinen valkoinen se
olisi, hohtavanvalkoinen, ja sillä kävisin milloin kalassa,
milloin purjehtimassa. Kalaretkiltäni kun palaisin, iso saalis
veneenpohjalla, olisivat pojat rannalla vastassa vähän levottomina
pitkästä viipymisestäni. Mutta kun sitten näkisivät uutteran työni
tulokset, remahtaisi riemu korkealle ja yhdessä miehin kannettaisiin
kalat lähitaloon, jossa tavasta syömässä käytäisiin. Sepä vasta
elämää olisi! Maata muokkaisimme, peltoa penkoisimme ja Eero aina
puutarhassaan puuhaisi. Kyllä vainioilta viljaa lähtisi ja pelloilta
perunoita ja kaikenmoisia kasviksia puutarhasta -- ei pojilla hätää
olisi! Koulua pidettäisiin -- ja saisihan Eero kirjottaa rapsutella
niin paljon kuin ikinä haluttaa... Semmoista se elämä piti oleman,
vaan eipä semmoiseksi muodostunut... Täällä me ollaan kuin linnut
häkissä, ainakin Tuomo ja minä; Eero se vain häärää papereinsa ja
kirjainsa kanssa ja on itseensä sulkeutunut niin, ettei edes ilmota,
mikä on tekeillä hänellä. Eikä meillä ole mökkiä, eikä puuhaa
ulko-ilmassa eikä --..." Tämän kaiken hän oli ajatellut aivan
huomaamattansa. Nyt yhtäkkiä ajatusten tulva seisahtui, ja ikäänkuin
tempaisten itsensä irti houkutuksen vallasta hän huudahti itsekseen:
"Vaan mitä joutavia minä tässä taas, toivonko siis muka, että
noin olisi käynyt! Tuommoisissa oloissako olisin viihtynyt? Onhan
toki parempi, ettei olla otettu sitä ratkaisevaa askelta, niin on
vielä aika valita ja kerrassaan peräytyä, jos siksi tulee. Miksikä
tänne oikeastaan muutinkaan Eeron kanssa, olisin yliopistolukujani
jatkanut, niin olisi päämäärä ollut edessä varmana ja tulevaisuus
tiettynä ja turvattuna sen sijaan, että nyt on alituista ahdistusta
ja epäilystä. Harrykin on aina niin onnellinen ja tyytyväinen, kun
hän täällä käy ja kertoo tenteistään, vaikkei muka palvelekkaan
totuutta."
Näistä mietteistään Aarno heräsi siihen, että Tuomo hyppäsi
vuoteeltaan permannolle ja lähti paitasillaan ovensuuhun katsomaan,
vieläkö Eero nukkui, kun oli niin hiljaista. "Tuossahan mies jo
mahtailee!" hän äännähti iloisesti hämmästyen, kun havaitsi Eeron
täydessä touhussa kirjotuspöydän ääressä.
-- Johan aurinko kohta keskitaivaalta kokottaa, te laiskurit, kuului
Eeron iloinen vastaus, ja samassa hän pyörähti istuimeltaan ja
harppasi kynnyksen yli toverein huoneeseen, jossa heti kävi Tuomoon
käsiksi ja kirkasi: -- minä olen niin iloinen nyt, Tuomo, että
painippa vähän kanssani!
-- Kyllä minä tästä! ehätti Tuomo ja sieppasi Eeroa lanteista kiinni,
-- varo sinä vain jalkojani, mies, niin kyllä sinut vielä allenikin
pistän!
-- Ei se niin vain puhaltamalla, intti Eero ja ponnisti vastaan,
vaikka pienempi olikin.
Iloisesti huutaen ja nauraen jatkoivat pojat leikkiään, ja
Aarnoltakin pääsi nauru, kun hän outoa näkyä seurasi silmillään,
sillä ei Eero usein päästänyt riemuansa ilmoille noin reippaasti.
Siinä he ähkivät ja puhkivat, väänsivät ja työnsivät, hellittivät ja
iskivät taas yhteen. Kun kotvasen aikaa olivat temmelleet kummankaan
voittamatta, huudahti Eero:
-- Jo riittää, Tuomo, jo riittää! On sinulla vahvat varret, minulta
on ihan henki menossa...
Paini taukosi ja Tuomo virkkaa läähätti:
-- Eipä olisi uskonut Eero pojassa olevan niin paljon voimia!
Hikeä otsaltaan pyyhkien Eero sitten sanoi:
-- Pukekaa joutuun nyt, pojat, odottaa teitä vielä jotakin hauskaa.
-- Mitä se on? kysyi Aarno puoleksi epäilevästi.
-- Saatpa nähdä... No voinhan sen sanoakin. Ja Eero lisäsi riemusta
värähtelevällä ja vähän salaperäisellä äänellä:
-- Kirjani on nyt valmistunut.
-- Ahaa! oo! ihmettelivät ystävät ja Aarno tokaisi: -- siksipä
oletkin niin haltioissasi!
-- Niin, joutukaa nyt, niin saatte lukea jonkun kappaleen kahden
kesken ja sitten minun kuullen arvostella, sanoi Eero ja viimeisen
kerran otsaansa pyyhkäisten palasi takaisin työnsä ääreen.
Uutinen oli jännittävä ja intoa se loi Aarnon ja Tuomon liikkeisiin.
Pian he olivat pukeutuneet, ja samassa Eero toi heille paperitukon,
mutta palasi itse takaisin kamariinsa, sulkien oven jälkeensä.
"Nuorukaisen mietelmiä" lukivat Aarno ja Tuomo kansilehdellä ja
selailessaan huomasivat kirjassa olevan kolme osaa nimeltään
"Epäilyksiä", "Kahlehdittu järki" ja "Vapaa järki". He päättivät
alottaa alusta, ja Tuomo ryhtyi lukemaan ääneen samoja "Epäilyksiä",
joissa Eero kertoili omista kokemuksistaan yliopistossa.
Hän punastui lukiessaan, Aarno samaten, ja selvästi näkyi, että pojat
olivat ristiriitaisten tunteitten vallassa. Kun "Epäilykset" oli läpi
luettu, Tuomo teki pysähdyksen, ja molemmat istuivat ääneti.
-- Kuule, emmeköhän nyt puhu suoraan Eerolle, millä kannalla asiat
ovat? kysyi Tuomo vihdoin.
-- Minustakin olisi aika niin tehdä, arveli Aarno. -- Voithan sinä
puhua.
-- En minä. Sinä olet vanhempi ystävä. Tee sinä.
-- No olkoon menneeksi.
He kutsuivat Eeron sisään, ja hän tuli, uteliaana, mutta samalla
vähän epävarmana.
-- Kuulehan, Eero, sanoi Aarno, -- olemme lukeneet kirjasi ensimäisen
osan, ja tekisi mieli kertoa sinulle, mitä lukiessamme mieleemme
johtui.
Eero kuunteli tarkkaavasta.
-- Ankarasti tuomitset oppineita, jatkoi Aarno, -- ja opiskelevaa
nuorisoa -- no, en sano siitä mitään, onhan sinulla oikeus lausua
ajatuksesi --, mutta mitä sinä sijaan asetat? Kun nyt riistät arvon
yliopistoluvuilta ja ihmisten tavallisilta pyrkimyksiltä, kuinka
sitten tahdot, että ihmiset järjestäisivät elämänsä? Eihän toki
kaikki voi maanviljelijöiksi ruveta! En luule ihmisten niin muodoin
tulevan onnellisiksikaan? Mutta kuinka sitten pitäisi asettaa?
Aarno vaikeni, ei löytänyt sanoja jatkaakseen, vaikka vielä oli
paljon muuta mielessä.
Hämmästyksestään ja pettymyksestään toipumatta Eero kysyi omituisella
äänellä:
-- Entä sinä, Tuomo?
Tuomo vältti ystävänsä katsetta ja vastasi:
-- Niin, ajattelenhan minäkin samaan suuntaan... Mutta sitten lisäsi
Aarnoon kääntyen ja ikään kuin tätä moittien:
-- Sana tuomitseminen ei ollut aivan paikallaan, sillä myönsihän Eero
muun muassa, että hän miltei kadehti niitä ihmisiä, joilla oli tietty
päämäärä elämälleen Emme sitäpaitsi vielä kuulleetkaan, mihinkä
johtopäätöksiin Eero lopulta tulee ja minkä tehtävän hän asettaa
ihmiselle vanhan sijaan.
Eeron poskia punotti ja hänen äänensä vapisi, kun hän nyt sai
sanotuksi:
-- Mutta ettehän te sitten enää uskokkaan niinkuin minä!
"Etkö sitä jo ole huomannut?" oli Aarno kysyä, mutta sen sijaan hän
alotti:
-- Kuka tässä uskosta puhuu? onhan tosi kysymyksessä. Toiseksi --
mikä sinun uskosi on, Eero? Onhan sinullakin tehtävä ja päämäärä
elämässä, aiot kirjailijaksi -- olet jo kirjailija! Mutta ajattele
esimerkiksi Tuomoa ja minua... Tuo mökkituuma minua jo melkein
inhottaa...
Aarno äkkiä pysähtyi, sillä Eero, joka oli katsonut häneen pitkään,
kääntyi samassa ympäri ja kiiruhti omaan kamariinsa, jossa jäi
ikkunan luo seisomaan, katsellen ulos ja napsutellen sormellaan
lasiin.
Tuomo loi silmäyksen Aarnoon ja nyt siinä todellakin oli jotakin
moittivaa.
-- Taisit loukata Eeroa, hän virkkoi hiljaisella äänellä, -- mitä
sinä noin äkkiä... ihan minäkin pelästyin...
Aarno oli nähtävästi vähän hämillään, mutta tiuskasi ylpeästi --
hänkin hiljaisella äänellä:
-- Vaikkapa olisinkin... oma syynsä se on. Väsyyhän sitä väkisinkin
tähän elämään...
-- No, no, sanoi Tuomo vain, ja sitten molemmat olivat vaiti, omiin
mietteisiinsä vaipuneina.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eero palasi ystäväinsä luo, ja nämät
huomasivat hänen katsannossaan jotakin rikkirevittyä.
-- Miksette ilmottaneet tätä minulle ennen? hän lausui surun
murtamalla äänellä. -- Miksette puhuneet suoraan? Olette joskus
valittaneet, mutta minä sokeudessani en nähnyt, mihin tähtäsitte;
luulin aina, että teidän alakuloisuutenne oli seurauksena siitä,
ettemme vielä ole päässeet alottamaan sitä oikeata elämäämme... Ja
nyt lienevätkin olleet vain viittauksia siitä, että teidän yhdessä
minun kanssani omaksumanne usko oli hajoamassa ja että te olitte
langenneet siihen vanhaan, vanhaan luuloon, että tämä ihmiselämä on
eläimellistä taistelua olemassa-olosta ja itsekkäästä onnesta eikä
mitään muuta!
Hänen äänensä hiljeni melkein kuiskeeksi, kun hän jatkoi:
-- Sinä kysyt minulta, Aarno, mitä teidän pitää tekemän!... No jos
ei teillä ole mitään tehtävää elämässä, voittehan ainakin tehdä
itsemurhan...
Hän oli nojannut kättä pöytää vasten, mutta äkkiä hän oikasihe
suoraksi ja äänensä sai taas luonnollisen sointunsa, kun hän jatkoi
puhettaan.
-- Erehdytte, jos luulette, että minä tuomitsen yliopistolukuja
tai muuta inhimillistä toimintaa, joka ei ketään vahingoita --
en minä niitä tuomitse. Mutta sitä minä suren -- ja suren koko
sydämestäni nyt, kun tekin annatte suruuni syytä -- että kaikki
ihmiset, nuoret ja vanhat, tyytyvät tavottelemaan itsekkäitä, jopa
alhaisiakin tarkotuksia elämässä. Sitä minä suren, etten näe niitä
nuorukaisia, joiden korkeimpana silmämääränä on ihanne, jonka
puolesta uskaltavat elää ja kuolla, vaan jotka muka kokeneitten
viisaudella tietävät, että "ensimäinen ehto on kumminkin leipä" ja
jotka niin kutsutun "toimeentulon" takia kuluttavat elämänsä ja
voimansa koneelliseen lukemiseen... Oh, olisihan teidän pitänyt tämä
tietämän... Kuinka te saatoitte minua niin väärinkäsittää? Että
minä muka aion kirjailijaksi! Enhän minä miksikään aio, johan olen
ihminen. Jos kirjotan, se tulee yksinkertaisesti siitä, että minulla
on jokin mielessä, jota välttämättä tahdon saada ilmi lausutuksi
-- mutta enhän minä sitä sanoisikaan, ellen uskoisi siitä olevan
jotakin hyötyä toisille. Se minun pyrkimykseni on, etten olisi
tyhjäntoimittaja tässä maailmassa, vaan että minustakin olisi edes
jotain hyötyä, apua, iloa, kun kerran täällä olen... Ja miksei se
tunne, se halu, se intohimo voisi asua jokaisen nuorukaisen rinnassa?
Se asuukin, jos ei aina olekkaan herännyt itsetietoiseksi, ja voi
maailmaa, kun se sen sieltä kiskasee... Mutta emmekö me, joissa tuo
halu on herännyt, voisi nousta maailmaa vastaan? Miksikä antaisimme
sen polkea mitä meissä on pyhintä? Emmekö saata taistella, taistella
ja voittaa -- taikka taistella ja kuolla?
-- Tuomo ja Aarno, mistä se heikkous on teihin tullut? kysäisi hän
äkkiä omituisen hellästi.
Molemmat nuorukaiset istua tuijottivat kalpeina maahan. He olivat
liikutettuja sydämessään eivätkä saattaneet mitään sanoa. Mutta
heille oli selvinnyt, kuinka suuri juopa oli heidän ja Eeron
sielunelämän välillä.
Eero ei vastausta odottanut, vaan muitta mutkitta hän poistui, pisti
porstuassa palttoon päälleen ja läksi Rolandin seuraamana ulos
kävelemään.
Aamu oli tuulinen ja tuntui kylmähköltä, vaikka katon räystäät
tippuivat vettä auringon säteiden lämmittäminä.
Yhtä kylmältä ja kolkolta tuntui Eerosta elämäkin, "Kaikki on
mennyttä", oli ensimäinen ajatuksensa "Minulla ei ole enää ystäviä,
ei tovereita. Minun ihanteeni ovat heidän silmissään mitättömät. Kuka
minä olen? Minkä arvoiset ovat nuo ihanteeni?... Heitä rakastin
kaikista enemmin, ja he minut hylkäsivät. Heissä rakastin sitä, mikä
oli kauneinta, puhtainta, syvintä, ja he tallaavat jalkoihinsa sen
kauneimman ja sysäävät ilkkuen minut luotaan..."
"Jospa he edes olisivat tulleet luokseni sanomaan: 'Eero, näin me
emme jaksa elää, näin käy olomme liian tukalaksi. Me muutamme pois
sinun luotasi, jotta paremmin voisimme palvella totuutta.' Silloin
olisin sulkenut heidät syliini ja sanonut heille: 'menkää, ystäväni,
tehkää paraimman ymmärryksenne mukaan, palvelkaa omaatuntoanne ja
järkeänne, sillä se on korkein mikä ihmisellä on, menkää, menkää,
minun rakkaimmat ajatukseni teitä seuraavat!' Niin olisin silloin
sanonut..."
Ja kyynelet nousivat Eeron silmiin.
"Mutta nyt he tulivat luokseni ja sanoivat: 'me emme usko sinun
haaveiluihisi, me emme usko ihanteihin, emme hyvään, emme totuuteen
-- sentähden olemme tehneet itsemme sinusta vapaiksi!'
"Niin, tietysti te olette vapaat, vaikka sydämeni särkyisi, ja
minä rukoilen teille kaikkea menestystä... Mutta voi, että te ette
koettelemusta kestäneet, voi, että teidänkin piti langeta siihen
vanhaan, iankaikkiseen...
"Mitä teistä nyt tulee? Sitä samaa kuin kaikista muista... ja
ihmisistä on maailmassa puute.
"Kuinka heikko minä olen! En mitään taida. En taida pelastaa yhtään
ainoata sielua...
"Mutta kaksinkertaiseksi tulee oma edesvastuuni, kaksinkertaiseksi
oma koettelemukseni. Jaksanko minä kestää?
"Niin, nyt on kysymyksessä, jaksanko minä. Yksin, yksin, mistä voimia
saan?
"Mutta minun täytyy jaksaa."
Hän puri huuliaan ja koetti päästä ahdistuksestaan, mutta kaikki
tuntui kovalta.


IV.

Oli tuoksuava toukokuun ilta. Muutamana edellisenä päivänä
oli satanut ja nyt oli kesää ilmassa, maantie oli kuiva ja
tasainen, viheriöivä ruoho kaunisti sen laitoja. Metsä seisoi
kultaisenvihreässä kevätpuvussaan ja aurinko teki luoteessa laskua,
täyttäen mielen kaiholla.