Haaveilija - 12

-- Kuinka niin?
-- No kun kaikki kääntyy ihan parhaaseen päin! Taidan tästä ruveta
muhamettilaiseksi ja uskoa sokeasti kohtaloon!
-- Kerrohan, veikkonen, tarkemmin.
-- Niinkuin tiedät, olen perheessämme ainoa, joka olen antautunut
maanviljelyksen alalle, ja oli ikäänkuin päätetty, että minä perin
talon, kun tulen täyteen ikään... Mutta nyt onkin kaikki tuumat
tuumittu uudestaan ja asiat muutettu perin pohjin...
-- Anna kuulua.
-- Vanhin veljistäni on ollut kauppamiehenä ja sillä alalla ansainnut
vähän rahaa... Ajattele, kun hän yhtenä päivänä ajaa hurahuttaa
kartanon pihalle ja juhlallisen näköisenä astuu ruokasaliin --
me silloin juuri, äiti, siskot ja minä suurustimme. No minä heti
aavistin, että mitä tästä tullee, ja äiti kovin riemastui ja muuten
kaikki, sillä emme olleet moneen aikaan Kallea nähneet. Kalle onkin
suora ja harvapuheinen, ja jo siellä pöydässä hän kysyy minulta:
"no Janne, vieläkö sinun tekee kovin mieli päästä tämän talon
isännäksi?" Tuohon minä: "enpä ole tainnut ennenkään olla niin kovin
perso sen kunnian perään". -- "Etkö?" hän vain ihmetteli, ja minä
sitten selitin, että "tämä kun oikeastaan on herraskartano enkä minä
ole mikään herra, niin olen tässä tuumaillut, että olisihan tuota
mieluummin jonkun pienen verotalon tai torpan omistaja". Siihen
veljeni, että "vai niin" eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan.
Yhtäkkiä sitten tuumii tupsahuttaa: "ehkä sinä, Janne, sitten
luovuttaisit tämän talon minulle?" Tuosta minä ilosta vavahtelin,
mutta arvelin vain, että "eihän tämä minun olekkaan, tämä talo, onhan
sinulla, vanhimmalla veljellä etuoikeus -- niin että, kyllä kernaasti
minun puolestani". -- "Se on siis päätetty asia", sanoi veljeni
vakavasti, "onkos äidillä mitään vastaansanomista?" Vaan eipä ollut
äidilläkään mitään vastaan, tuumi vain, että "sitähän se Jannekin
aina on toivonut". Veljeni selitti sitten: "äiti tietysti on tämän
talon oikea omistaja, tässä onkin vain kysymys isännän johtavasta
kädestä. Minä olen väsynyt kauppamiehen elämään ja aion muuttaa
maalle rauhaan. Tulin silloin ajatelleeksi vanhaa kotiani ja päätin
käydä katsomassa..." Niin, semmoinen se oli, se juttu, lopetti Janne
ja katsoi Eeroa silmiin. -- Eikö se ollut merkillistä?
-- Tosiaankin sallimus näkyy sinua suosivan, olet oikea onnettaren
lemmikki, Janne, tuumi Eero, ja toinen myhäili mielihyvästä. -- Mitä
sinä siis nyt aiot tehdä?
-- Se on myös jo selvänä. Kalle auttaa minua vähän rahoilla ja minä
ostan itselleni pienen verotalon tai lohkon jostakin isommasta.
-- Ja sitten menet naimisiin?
-- Totta kai. Ei talo emännittä tule toimeen. Ja sitten pyydän Leenan
vanhempia muuttamaan meidän luoksemme. He sen kyllä tekevät.
-- Entä torppa?
-- Se myydään toiselle. -- Appi ja anoppi jäävät ainiaaksi meille...
He vasta hyviä ihmisiä ovat, ja tuleva appini on viisas ukko.
Eero mietti vähäisen, sitten kysäisi:
-- Pyritkö tänne likiseuduille Janne?
-- En sitä niin tiedä. Ei täällä taida olla oikein sopivaa paikkaa.
Ei se Hölisevän torppakaan ole sopiva, että sinne kotivävyksi
muuttaisin. Kalle sen kyllä soisi, mutta en minä... Onhan se koko iso
torppa, mutta ei se sentään liikoja elätä...
-- Kuulehan, Janne, kysyi taas Eero, joka näkyi hautovan omia
tuumiaan, -- etkö sinä jonnekkin järven rannalle...?
-- Järven rannalle? No miksei. Onhan järvellä hauska soutaa ja saahan
järvestä kaloja. Mutta miksikä semmoista kyselet?
-- Minun pälkähti päähäni mukava ajatus: jos minä sinun maallasi
jossain syrjäisellä niemekkeellä saisin rakentaa itselleni pienoisen
mökin, vastasi Eero vähän häveten.
-- Voi ystäväni, sepä vasta hauskaa olisikin! huudahti Janne ja löi
molemmat kämmenensä yhteen. -- Oikeinko totuudessasi puhut?
-- Enköhän.
-- No, sitten ei auta muu kuin: järven rannalle minun pitää!
-- Sinä olet liiaksikin hyvä, Janne, sanoi Eero mielissään.
-- Kaikkea vielä! Siitä on minulle hupia ihan ikipäiviksi,
vakuutti toinen ja löi ystäväänsä olalle. -- Ja siinä sinä sitten
kirjottelisit?
-- Niin ja laittaisin pienen puutarhan.
-- Se on päätetty, sanon minä niinkuin veljenikin.
"Kuinka kummallista", ajatteli Eero, "voisiko vielä todella niin
käydä? Olisikohan se kohtalo?" Ja kaiholla hän muisteli ystäviään
Tuomoa ja Aarnoa -- ja Harryäkin.
Eeron ja Jannen keskustelu päättyikin nyt, sillä he olivat matkansa
perillä. Puitten välistä oli jo jonkun aikaa näkynyt kiemuroiva joki
ja sen toisella rannalla Hölisevän torppa.
Joki teki tässä kohden mutkan ja siten syntyneellä niementapaisella
sijaitsi yksinäinen torppa. Maa kasvoi koivuja, leppiä, haapoja, ja
pieni talo oli puoleksi peittynyt upeaan, tuuheaan lehtimajaan. Se
näytti niin somalta aamuauringon paisteessa, että pojat seisahtuivat
lumottuina ja Eero huomaamattaan huudahti: -- Tuohan on runoilijan
koti! Monta askelta heidän ei tarvinnut ottaa, ennenkuin joutuivat
joen poikki vievän sillan luokse, jossa heitä uusi ilon aihe oli
odottamassa. Katsellen sinivirran vuolasta juoksua seisoi sillalla
suorana ja solakkana nuori tyttö, puettuna vaaleaan kesäpukuun. Huivi
oli valunut päälaelta alas niskaan, ja tuuheat silkkiset suortuvat
hohtivat kultaisina auringon väikkeessä.
-- Leena! huudahti Janne riemuiten, ja säpsähtäen tyttö nosti
katseensa ylös. Havaittuaan tulijat hän punastui ja ryhtyi heti
oikomaan uppiniskaista huiviansa.
Mutta hänen sulhonsa oli jo muutamalla reippaalla hyppäyksellä
kiiruhtanut tyttönsä luo, ja ennenkuin tämä osasi pahaa
aavistaakkaan, oli Janne siepannut hänet syliinsä, painanut suutelon
hänen otsalleen, ja nostaen hänet korkealle ilmaan vahvoilla
käsivarsillaan huusi hän lähestyvälle Eerolle:
-- Kas tässä se nyt on, minun aarteeni ja kalleuteni, Eero!
-- Voi sinua, voi sinua! närkästyi tyttö häpeissään. -- Päästä minut,
ilkeä poika, taikka saatat minut kuolemaan häpeästä!
-- Kuolemaanko? huudahti Janne yhtä iloisena. -- Nythän vasta elämä
alkaakin!
Samassa hän laski morsiamensa maahan, ryöstäen vielä suukon hänen
kaulaltaan.
Leenalla oli kyynelet silmäin ripsissä ja hänen vartalonsa vapisi --
ihmeen sievältä hän näyttikin -- mutta Eero tarjosi hänelle kätensä
ja pyysi avomielisesti:
-- Janne on niin kovasti iloinen tänään, antakaa hänelle anteeksi
hänen uhkarohkeutensa.
Tyttö oli hetkisen ikäänkuin kahden vaiheilla, juostako tiehensä vai
jäädäkö paikoilleen, mutta sitten laski kätensä Eeron käteen, katse
kainosti maahan luotuna.
-- Älä nyt ole pahoillasi, Leena kulta, pyysi nöyrällä äänellä Janne,
-- olin vähän ylimielinen... Mutta kun se Eerokin on niin hyvä...
meillä oli niin hauskaa tänne tullessa... ja onko se sitten väärin,
että olen niin äärettömän onnellinen?
He olivat nyt kaikin kolmen kääntyneet kulkemaan sillan poikki, ja
Jannen puhuttua Leena virkkoi hymyillen, ikäänkuin hän väkisinkin
olisi tahtonut irtautua äskeisestä hämmingistään:
-- No, jos lupaat, ettei semmoista koskaan enää tapahdu, ja jos herra
pyyhkäisee tämän pois muististaan, niin lupaan minäkin unhottaa.
-- Tietysti, tietysti, vakuuttivat molemmat nuorukaiset, ja rauha oli
kaikkien välille rakennettu.
-- Mutta missä Roland on? hoksahti Eero samassa ja kutsui koiraansa
kimakalla vihellyksellä. Roland tuli täyttä laukkaa metsästä, jossa
hän huvikseen oli juoksennellut, ja nyt seurasi esittelemiset ja
hyväilemiset. Leena vakuutti jo ennenkin nähneensä Roland sankaria,
joka ei halveksinut välistä käydä kyläilemässä.
-- Vaan eivätköhän vieraat käy tupaan? Isä ja äiti ovat jo varmaan
nähneet meitä, sanoi tyttö, sittenkun koiraa oli kylliksi tervehditty.
Neuvoa noudatettiin heti, kaarrettiin tietä myöden torpan rakennukset
ja tultiin pihamaalle, joka oli joen poispäisellä puolella taloa.
Kuistilla oli jo heitä vastassa Leenan isä-ukko, joka vilpittömällä
sydämellisyydellä toivotti molemmat nuorukaiset tervetulleiksi.
-- Nythän meille tulee oikein isoiset vieraat, hän puheli ja huusi
tupaan päin: -- kuules eukko, pistä pannu joutuun tulelle nyt ja
kömmi tänne tervehtimään vieraitamme.
-- Johan se on aikoja ollut tulella, kuului muorin ääni sisästä,
ja portaille ilmestyi pieni, lihavanlainen vaimo-ihminen elävine,
herttaisine silmineen ja vilkkaine liikkeineen. Hän tervehti Eeroa
kuin vanhaa tuttua ainakin, käski vieraita astumaan sisään ja saattoi
heitä kamariin saakka, josta taas lähti pyörimään kahvihommilleen,
Leena auttajana.
Vieraat pyydettiin kohteliaasti istumaan akkunan puolelle kamaria
ja vanhus, isäntänä talossa, asettui muutamalle arkulle oven
viereen. Rupesi siinä hakemaan piippuaan liivintaskustaan ja kun
ei löytynyt, käväisi tuvassa ottamassa ja palasi, tupruava nysä
suupielessä. Ihaillen katseli Eero seitsenkymmenvuotiasta ukkoa,
jonka koko ryhti oli nuorukaisen; ainoastaan kasvojen kurtut puhuivat
elämän kokemuksista ja vanhuuden vaivoista. Sekä ukolla että hänen
vaimollaan oli silmäkulmissa omituiset rypyt, jotka ikäänkuin loivat
valoa heidän kasvoilleen ja antoivat niille erityisesti ystävällisen
ilmeen.
Niinkuin on tavallista, ei keskustelu alussa tahtonut oikein sujua,
kun ei kukaan häirinnyt muita omilla asioillaan. Puheltiin sinne
tänne ja odotettiin kahvia. Vihdoin se tulikin, emäntä tarjoten
höyryävää juomaa ja Leena vehnäleipää. Kun olivat miehet saaneet,
poistuivat naiset, mutta palasivat heti, oma kuppi kädessä. Siinä
sitten kaikki istuivat juomassa ja emäntä tuumasi:
-- Taitaa olla jo kolme viikkoa kulunut siitä, kun maisteri ensi
kerran kävi meillä? -- Niin, eiköhän lie, arveli Eero ja koetti
laskea.
-- Kolme on, sanoi ukko vakuuttavasti, -- eilen illalla umpeensa
kolme.
-- Sitähän minäkin, sanoi emäntä, -- kyllä se mielessä pysyykin,
kumma tapaus.
-- Siitä onneni oikein alkoikin, sanoi Janne ja jatkoi morsiamelleen:
-- ja ehkä sinunkin, Leena?
-- Niin, eihän sitä osannut edeltäkäsin aavistaa, kuinka kaikki
oli sallittu käymään, puheli emäntä. -- Me tässä ukon kanssa
oltiin niin kovassa ahdistuksessa, kun Vipusen Sandra kävi meillä
juoruilemassa... Niin, arvaahan sen, Leena tuo kun on nuorin
tyttäremme...
-- Antaahan noiden asiain nyt olla ja jäädä, tuumi torppari tyynesti
ja nousi kuppia pöydälle laskemaan.
-- Niinhän se on, kaikki on nyt hyväksi kääntynyt, myönsi hänen
eukkonsa ja vaikeni.
-- Kuulkaaste, hyvät ystävät, puuttui Janne puheeseen, -- mitä olemme
tämän Eeron kanssa päättäneet.
Ja vaikka Eero iski hänelle silmää, hän jatkoi:
-- Kun Leena ja minä saamme maatilkun itsellemme, niin Eero rakentaa
mökin järven rannalle jonnekkin syrjäiselle niemekkeelle meidän
maallemme itsensä asuttavaksi...
Toiset ihmettelivät, ja siitä sitten kesti kauvan jutella. Kun puhelu
taas alkoi harveta, kysyi Eero:
-- Ehkä minä tässä häiritsenkin? Ehkä teidän oli aikomus mennä
kirkkoon?
Vanha emäntä heitti epäilevän silmäyksen Eeroon ja virkkoi, ikäänkuin
vähän huolestuneena:
-- Eihän sitä täältä meidän puolelta niin usein tule käytyä kirkossa.
-- Vai ei?
-- Käyttekö te sitten? kysyi sievän näköinen nuori Leena, kainosti
ihmetellen.
Eero ei ehtinyt vastata, ennenkuin Janne tokaisi morsiamelleen:
-- Eipä sen koivet taida miestä sinne kantaa useammin kuin meidänkään
meitä.
Ja nyt ukkokin sanoi vakavasti:
-- Emme oikein niitä temppuja ymmärrä.
-- Ettekö? ihmetteli Eero vuorostaan. -- Minä olen aina luullut, että
Suomen kansa on hyvin harrasta ja uskovaista, enkä ole tiennyt, että
on siihenkin levinnyt uskottomuus ja vapaammat mielipiteet.
Samassa hän oivalsi sanoneensa jotakin tyhmää ja homehtunutta, mutta
se oli liian myöhäistä.
Ukkovaari alkoi taas sytytellä piippuaan, toimittaen kaikki temput
suurimmalla tarkkuudella, ja sillä välin syntyi hänen ja Eeron kesken
seuraava sananvaihto.
-- Mitäs uskottomuutta maisteri tarkottaa?
-- Sitä tietysti, ettei usko Jumalaan eikä kirkonoppiin eikä
ylipäänsä ole uskonnollinen.
-- Onkos maisterin omasta mielestä usko Jumalaan sama kuin
kirkonkäynti ja niin kutsuttuun jumalanpalvelukseen osaaottaminen?
-- Ei suinkaan, myönsi Eero yhä enemmän ihmeissään ja uteliaana.
-- Sitä minäkin. Onhan maisteri lukenut mies ja tietää, kuinka niiden
asiain laita on. Kyllä ihminen voi olla jumalinen, vaikkei kirkossa
käy eikä sitä ulkonaisilla tempuilla näytä.
-- Hm, sanoi Eero, vielä varovaisena, -- monen mielestä se silloin
vasta onkin oikeaa uskonnollisuutta.
-- Kuinka lienee. Useimmat suomalaiset käyvät kuitenkin kirkossa.
-- Niin, kuinka se on selitettävissä?
-- Ehkä he maisterin mielestä eivät uskokkaan Jumalaan?
-- Sitä en uskalla väittää, mutta kuinka sen selitätte?
-- Olen elänyt kohta seitsemänkymmentä ajastaikaa, mutta en vielä ole
tavannut ketään suomalaista -- ellen lukuunota pari heikkomielistä
lahkolaista Pohjanmaalla, josta olen syntyisin -- en ole tavannut
ketään uskovaista, joka toden teolla olisi uskonut esimerkiksi kirkon
opettamaan helvettiin ja noihin tuommoisiin. Kyllähän kansa niitä
oppeja ja asioita tosina pitää, se kun ei parempaa tiedä, mutta ei se
niihin usko. Kyllä kansa kirkossa käy, mutta se on vanhaa tapaa ja
tottumusta vain.
-- Sanotteko siis, että Suomen kansa on vapautunut kirkosta ja sen
opista?
-- En sitäkään. Vapautunut se ei ole, koska sille ei totuutta
ilmoteta... Herrat sitä itseään varten säilyttävät... Mutta kansa ei
liioin usko niihin oppeihin.
-- Tulemmeko siis sittenkin siihen johtopäätökseen, että kansa
oikeastaan on ilman uskoa?
Tähän Eeron kysymykseen ukko tyynesti vastasi:
-- Melkein kaikki ihmiset, jotka eläissäni olen tavannut, ainakin
kaikki vanhemmat ja täysikäiset, ovat hartaasti ja syvästi uskoneet
ja luottaneet Jumalaan.
Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten kysyvästi:
-- Maisteri ymmärtää, mitä tarkotan, vaikken mikään puhuja ole?
-- Ymmärrän, lausui Eero hiljaa ja hänen mielensä oli täynnä
kunnioitusta.
Syntyi syvä hiljaisuus, semmoinen, josta sanotaan, että "enkeli käy
läpi huoneen".


V.

Isäntä katkaisi vihdoin äänettömyyden ja lausui:
-- Ehkä nuoret tahtoisivat lähteä ulos kauniiseen ilmaan?
Ja hymyillen hän lisäsi:
-- Tarkotan Jannea ja Leenaa. Maisterin kanssa minä mielellään
vaihtaisin pari sanaa, jos sopii.
Tämä oli kuin viittaus. Nuori pariskunta lähtikin iloisena ulos,
emäntä pistäysi tupaan askaroimaan ja Eero jäi kahden kesken Leenan
isän, tuon omituisen ukon, kanssa kamariin. Hän muisti, mitä
viimeisen käyntinsä jälkeen oli tuntenut ja paperille pannut, ja sama
syvän kunnioituksen tunne rupesi nytkin nousemaan hänen sielussaan.
Ukko tuli istumaan pöydän toiseen päähän, Jannen jättämälle paikalle,
ja vedettyään pari savua piipustaan, sanoi nuorelle kumppanilleen:
-- Ei maisterin pidä luulla, että olen tungetteleva, vaikka sanoin
suoraan, että mielelläni puhelisin kanssanne.
-- Älkää kutsuko minua maisteriksi, pyysi Eero keskeyttäen. -- En ole
mikään maisteri enkä liioin arvonimiä rakasta.
-- No sitten vain teitittelen. Asia on se, että minä heti ensi
näkemältä huomasin, että teissä onkin kansan miestä eikä tavallista
herraa. Te uskotte Jumalaan samalla lailla kuin kansakin ettekä tee
eroa ihmisten välillä, vaikka kokemuksenne eivät vielä olekkaan
suuret.
Eero ei osannut tähän mitään vastata siinä mielentilassa, missä hän
nyt oli, ja ukko jatkoi:
-- Valitettavasti on yleensä olemassa niin suuri ero sivistyneen
luokan ja kansan välillä, etteivät ne yhtään ymmärrä toisiansa.
Minä en sentään saata lukea tätä niin paljon kansan viaksi kuin
sivistyneitten, koska jälkimäisille on annettu ymmärryksen avain:
tieto... Sivistyneet ikäänkuin pelkäävät lähestyä kansaa, pitävät
sitä tyhmänä ja ilkeänä, luulevat, että jos kansalle annettaisiin
tiedon päärlyjä, niin se tallaisi niitä jalkojensa alle kuin siat
ja vielä kääntyisi repimään antajiaan kuin koirat. Mutta suuresti
he erehtyvät... Kyllähän puhutaan paljon kansan sivistyttämisestä,
muttei siinä ole kyllin, että sitä opetetaan lukemaan ja laskemaan.
Ei kaikilla ole halua eikä aikaa kylliksi, jotta itse kirjallisuuteen
syventyisivät, eikä kansa sitä arvaakkaan tehdä, kun luulee jo kaiken
tiedon ja viisauden olevan sanottuna kirkonopissa. Kansa pitää lukua
useinkin turhana ajanviettona, jopa turmelevanakin. Mutta tämä johtuu
kaikki siitä, ettei sivistynyt luokka esiinny aivan vilpittömästi ja
tunnusta, että niin ja niin on... Meillä oli äsken puhe kirkosta.
Siinä tarvittaisiin perinpohjainen puhdistus ja muutos, ei ainoastaan
itse laitoksessa, mutta ennen kaikkea opissa. Ei nykyinen kirkonoppi
ole kristinuskoa enemmän kuin tämä tupakkisavu on elävää henkeäkään.
Se ihan selvästi raamatusta näkyy, ja kyllähän sen tekin tiedätte...
Suomen kansan henkinen elämä on aivan kuin uuvuksissa, se on pinnalta
karkotettu pysyttelemään vain sydämessä ja mielessä, ja kansa ihan
odottaa vapauttajaansa... Onhan tosin työväenliike vaikuttanut paljon
hyvää, paljon, paljon, mutta siltä puuttuu yksi: henkinen suuruus.
Eero ymmärsi. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti ja hän olisi
tahtonut langeta polvilleen tuon ukon eteen.
-- Kuinka te olette noin viisas! hän huudahti.
-- Mikä viisas minä olen, olenpahan oppinut hiukan ajattelemaan. Olen
nähnyt yhtä ja toista ja olen lukenutkin.
-- Niin, se kysymys juuri on ollut kielelläni: te olette varmaan
paljonkin lukenut?
-- Onhan tullut luettua yhtä ja toista. On minulla kirjojakin.
Eero heitti pikaisen silmäyksen ympäri huonetta, mutta ei nähnyt
yhtään kirjaa. Ukko sen huomasi ja sanoi:
-- Ei ole tullut pidettyä niitä näkösällä. Tuolla ne on minulla
arkussa.
Hän osotti pään nyökäyksellä samaa vanhanaikuista, rautakiskoilla
koristettua arkkua, jonka päällä äsken oli istunut, ja Eero tunsi
jonkinmoista kunnioitusta tuota vanhaa kalua kohtaan.
-- Teillä taitaa olla niitä oikein paljonkin? hän kysyi.
-- Ehkä haluttaa katsella?
Tietysti Eeron teki mieli, ja ukko otti avaimen pöytälaatikosta,
lähti aukaisemaan arkun munalukkoa sekä väänsi kannen auki.
-- Tässähän ne olisivat.
Eero oli kumarassa aarre-arkun yli, ja vanhus seisoi vieressä suorana
ja tyynenä, piippuaan poltellen.
Oli siinä kirjoja paljonkin, kaikki siistinä ja hyvässä
järjestyksessä. Eero ahmimalla ahmi nimen toisensa perästä ja
huudahti innostuneena:
-- Mutta teillähän on miltei koko suomalainen kirjallisuus!
Ukko hymyili ja vastasi:
-- Kyllähän minulla se olisi, jos olisivat varat riittäneet. On sitä
näidenkin takia saanut suolivyötään kiristellä.
-- Ja kaunokirjallisuutta teillä on näin paljon!
-- Siitä välehimmin pidänkin. Päivärinta se on ollut minun
herättäjäni... niinkuin monen muun, sanoi ukko vakavasti.
-- Vai niin, ihmetteli Eero, -- mutta mielestäni teillä on
toisenlaiset ajatukset kuin Päivärinnalla... Hän -- kuinka sanoisin
-- hän kunnioittaa sivistynyttä luokkaa semmoisena kuin se on...
-- Enkö minä sitten? Kunnioitan maar tietoa missä vain sitä on, mutta
ehkä tarkotatte, ettei Päivärinta puhu selvää kieltä esim. kirkonopin
suhteen?
-- Niin, sitähän minä tässä tavottelinkin -- -- --
-- Lukekaa tuo "Volmari", niin näette. Se kertomus on ikäänkuin yksi
ainoa kysymys, kuka Jumala on.
-- Kas, sitä en ole lukenutkaan.
-- Niin. Mutta kyllähän myönnän, sanoi vanhus, -- että on Minna Canth
puhunut selvempää kieltä. Hän se on terävä nainen ja puhuu totuuden
peittelemättä.
"Torppari-ukko Suomen intelligentimmän ja syvämietteisimmän
kirjailijan ihailija!" Eeron päähän ei voinut olla pälkähtämättä tuo
vertaus, niin vieras kuin sellainen ajatus muuten hänelle olikin.
Hän tarttui kirjaan, nosti arkusta ja luki "Minna Canth. Kovan
onnen lapsia." Hän käänsi kansilehden ja luki sisäpuolelle reunaan
jotakuinkin tottuneella käsialalla kirjotetun nimen: "Väinö Honkamaa.
Vuonna 1888."
-- Sekö se on nimenne? Oikea vanha viisas Väinämöinenhän sitten
olettekin... Mutta torpan nimi on Hölisevä?
-- Torpan nimi, niin. Minä olen syntyisin Pohjanmaalta Honkamäen eli
Honkamaan torpasta Kuusamon pitäjän L--n kylästä.
-- Ja näin olette joutunut etelään?
-- Joutuuhan sitä.
Eero taas katseli kirjoja. Kalevalan kansilehteen oli sisäpuolella
omistajan nimen alla kirjotettuna: "sitä kuusta kuuleminen, jonka
juurella asunto." Mistä hänelle lie mieleen juolahtanut kysyä:
-- Ehkä itsekin kirjottelette?
-- Onhan tuota joskus tullut tuhrittua yhtä ja toista ennen
maailmassa... Ei minkään arvoista.
-- Onko painettukin?
-- Jokunen pätkä sanomiin.
-- Vai sanomiin? En näe täällä yhtään sanomalehteä nyt?
-- Eihän sitä enää näin vanhana... Sanomat ovatkin tulleet ikäviksi.
Eero hymyili ja nousi kyykkysiltään. Arkun kansi suljettiin paukulla
ja pantiin lukkoon takaisin. Avain pistettiin pöytälaatikkoon.
-- Kyllä on mahtanut teillä olla kirjava elämä? Eero kysyi, kun
he aivan kuin sanattomasta sopimuksesta olivat jälleen istuneet
paikoilleen.
-- Ei tuo niin järin kirjava ole ollut, pääpiirteissään hyvinkin
yksinkertainen. Mutta ainahan sitä ihminen joutuu tekemisiin toisten
kanssa, ja silloinpa tuota oppii, jos kokeekin.
-- Kertokaa minulle elämästänne. Kuinka olette asettunut tänne niin
kauvaksi syntymäseudultanne?
-- Hm, sehän se juttu olikin, sanoi ukko ja kopisti porot piipustaan.
Hän mietti tuokion, pisti piipun taskuunsa ja jatkoi sitten: -- meitä
oli kolme lasta, kaksi sisarusta ja minä, vanhin. Isä oli rikkaan
talonpojan torpparina, ja elämä sujui joltisenkin niin kauvan kuin
hän ja äiti elivät, molemmat vanhemmat kun olivat työteliäitä ja
siivoja ihmisiä. Ei juuri voita suuhun vuotanut, muttei puuttunut
puhdas leipäkään, jollei kova halla sattunut. Maata muokkailtiin,
peltoa pengottiin, ja vähitellen syntyi viljavia vainioita
Honkamäen ympäri. Kaikki olisi saattanut hyvinkin luonnistua, ellei
isä äkkiä olisi sairastunut. Mikä lie häneen tullut, kylmettyi
kevätpuolella -- sinä vuonna olikin harvinaisen raaka talvenloppu
-- ja paneutui vuoteelle. Eikä se ollut ainoa isku, joka onnellista
perhettämme kohtasi. Eräänä päivänä tuli talon isäntä ja ilmotti,
että hän tarvitseekin torpan maat itseään varten ja aikoo ne ottaa
isältä. Siinä ei auttaneet mitkään rukoilemiset, kun ei ollut
kirjotettua kontrahtiakaan... Kai oli isäntä iskenyt silmänsä
kauneihin peltoihimme... Niin no, isän sairaus tuosta vain yltyi, ja
helluntaina hän laskettiin ruumiina maahan. Mutta sitä ei kestänyt
äitimme, joka muutenkin oli heikonlaiseksi käynyt valvomisesta ja
rasituksesta. Tuskin viikkoa kului, niin jo hänkin makasi kuolleena.
Siinä sitten oltiin kolmisin sisareni ja minä, turvattomina
suremassa...
Ukko oli vähän aikaa vaiti, sitten uudisti kertomuksensa:
-- Niin no, mitä niistä vanhoista muistoista... Minä olin silloin
kuusitoistavuotias ja olisin hyvinkin jaksanut torppaa hoitaa
ja siskojani elättää. Leena, joka oli viidennellätoista, olisi
sisäaskareet toimittanut. Mutta mikä auttoi, kun piti lähteä tiehensä
ja jättää oma rakas kotinsa... Seuraava talvi se olikin vaikea.
Leena oli päässyt piikatytöksi muutamaan taloon ja minä toiseen
renkipojaksi, mutta Mari, joka oli vain yhdeksänvuotias, ei vielä
työhön kelvannut, vaan joutui huutolaisena entisen isäntämme luo,
jossa häntä huonosti ja raa'asti kohdeltiin. Tuo oli minun, muun
surun ohessa, niin vaikea nähdä ja kuulla, kun en auttaakaan voinut,
että rupesin vihaamaan paikkakuntaa ja sen asujaimia ja kaihosin pois
koko seudulta...
Taas oli ukko hetken ääneti, ennenkuin jatkoi:
-- Syksyllä otin papinkirjan, jätin syntymäseutuni ja rupesin
kulkemaan merta kohden. En ollut oikein varma aikomuksistani ja
niin tulinkin jääneeksi muutamaan pitäjääseen Oulun läheisyyteen,
jossa sain pestin eräässä hyvinvoivassa talossa. Sattui sitten
niin pahasti, että rakastuin tyttöheitukkaan, joka minut kumminkin
petti ja meni mieluummin Oulun herralle jalkavaimoksi. Ei maittanut
olo enää silläkään paikkakunnalla. Kuului siihen aikaan olevan
valtiontyötä kaakkoisosassa maata, ja niin tulin kuin tulinkin
Viipurin tienoille Saimaan kanavan kaivaustöihin. Pari vuotta siellä
oltuani syttyi Itämainen sota, ja Englannin laivat tulivat Suomen
rannikkoa hätyyttelemään. Tarttuipa yleinen sotainto minuunkin, menin
vapaaehtoisena ruotuväkeen ja olin mukana kahakoissa, vähäisissä
rantataisteluissa. Minulla oli kumppanina eräs hyvä ystävä, hän
sai kerran muutamassa kahakassa kuolinhaavan ja heitti henkensä.
Olin hänen vuoteensa vieressä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän
puhui paljon kaunista ja antoi minulle sormuksen käteen. "Pidä sinä
tämä", hän sanoi, "sen olen tyttöseltäni saanut. Hän on nyt yksin
maailmassa, piikana Helsingissä. Ota hänet ja minä siunaan sinua
vielä haudan takana." Niin hän sanoi sanasta sanaan ja kuoli. Minä
lähdin sodan loputtua Helsinkiin, tapasin tytön ja kerroin hänelle
kuolleen sulhonsa viimeiset sanat. Hän vain itki eikä puhunut mitään.
Mutta minä olin häneen jo mieltynyt. Päätin odottaa, kunnes surunsa
lauhtuisi, ja menin takaisin valtiontöihin Viipuriin. Kun kanava
valmistui, palasin Annan luo ja kosin. Hän suostui. Meillä oli
molemmilla vähän säästöä, vietimme häämme, sain vielä valtiontyötä
-- rautatietä kun silloin alettiin rakentaa --, ja niin sitä elää
huilailtiin vuosi toisensa perästä. Tuli lapsiakin ja jo rupesi
oma koti pyörimään mielessä. Ja rautatiellä ansaituilla rahoilla
hankittiin tämä Hölisevän torppa... Siinähän se on mun elämäni.
-- Ja sama Anna-tyttö se nyt on tämä teidän emäntänne?
-- Sama.
Vanha torppari oli puhunut tyynesti, teeskentelemättömästi, miltei
kuivasti. Hän kertoi tapahtumat sinään, ja Eeron mielikuvitus sai
lisätä niihin kuuluvat tunteet. Eero oli kiintynyt tuon elämäntarinan
yksinkertaiseen kauneuteen, mutta hän kaipasi yhtä seikkaa; että
vanhus olisi kertonut vähän sisällisistä taisteluistaan. Ja tämän
ajatuksen valtaamana hän alotti:
-- On teidän elämässänne ollut paljon merkillisiä tapahtumia...
Ukko käsitti ja vastasi heti toisen ajatukseen:
-- Ainahan joku, mutta ei ne tapahtumat kasvata ihmistä, vaan se
opetus, jonka hän kokemuksistaan ottaa. Ihminen kasvaa vasta silloin,
kun hän itse ajattelee.
-- Kertokaa vähän minulle henkisistä kokemuksistanne, pyysi Eero
innokkaasti.
Vanhus hymyili ja sanoi:
-- Me kansan lapset kehitymme paljon hitaammin kuin sivistyneet
ymmärryksemme puolesta: vallan nuorena en vielä mitään ajatellut.
Mutta sitten kun rupesin ajattelemaan, ajattelin ehtimiseen. Ja
paljon oli miettimistä. Olin nähnyt ihmisiä, hyviä, jos huonoja,
mutta Jumalaa en nähnyt. En ymmärtänyt elämää, en olevia oloja. Näin
ympärilläni pahan rehottavan, pahan usein voittavan. Näin sotaa,
murhaa, petosta. Näin sielun tuskaa, koin sitä itse. Kysyin: minkä
tähden? mitä varten? En löytänyt vastausta...
-- Mutta lopulta löysitte?
-- Tulihan vastaus, kun tuli Jumala.
-- Ja se oli?
Ukko katsoi Eeroon tutkivasti, mutta samalla lempeästi.
-- Sen te itsekin tiedätte, hän sanoi. -- Eikä se olekkaan mikään
uusi totuus. Ihmisessä on pahan juuri, mutta ihmisessä on hyvänkin.
Jumala on se hyvä, ja hyvässä on elämä.
-- Niin juuri, niin juuri, todisti Eero kuiskaten, ja hänen sielunsa
värisi riemusta.
Ihmissielu on kuin taivas, joka kätkeytyy pilvien peittoon. Se
pilkistää näkyviin, jos intohimojen tuulispäät tai murheitten vihurit
repivät pilviä palasiksi, mutta se loistaa kirkkaudessaan ainoastaan
silloin, kun rakkauden aurinko on muuttanut pilvet kyyneliksi, ja sen
syvyydet siintävät silmiin, kun tiedon tähdet tuikkivat mielenrauhan
talviyössä.
Tässä keskustelussa torpparivanhuksen ja nuorukaisen välillä
poistuivat vähitellen kaikki sieluja erottavat pilvet, ja he saivat
tuntea täydellisen keskinäisen ymmärryksen harvinaista onnea.
Puoleksi itsekseen vanhus jatkoi:
-- Ihmisen haltuun on annettu tämä maapallo, hänen tulee sitä
kaunistaa ja onnellistuttaa. Kun sen ymmärsin, olisin minäkin
tahtonut jotakin tehdä. Olisin tahtonut, ja kaikesta sydämestäni.
Mutta se ei ollut sallittu. Ei ollut minulla siihen kykyä...