Haaveilija - 10

tuumiskeli. Pastorin asunto oli kuitenkin samanne päin kuin asema,
joten kysymys saattoi jäädä avonaiseksikin.
Kulkiessaan Eero koetti selvitellä ajatuksiaan ja saada varmaa
käsitystä siitä, mitä filosofin luona oli oppinut. Heti silloin
muistui mieleen tuo ihmeellinen kertomus parisilaisesta
klärvoajantista, ja taas syttyi sieluun omituinen riemun ja
onnellisuuden tunne, kun välkähti silmiin, mitä kehityksen aarteita
ihmisen tulevaisuudella oli kätkössä.
Ikäänkuin vaistomaisesti Eero uskoi tapauksen todellisuuteen. Oli hän
usein kuullut puhuttavan "aavistuksista" eli kuten ranskalaisella
nimellä sanottiin "pressentiments", jopa "aaveistakin" ja "unista",
ja oli hän itsekin semmoista kokenut, mutta ei hän ollut niistä sen
enempää välittänyt, ei ne mitään olleetkaan professorin kertoman
kokemuksen rinnalla. Nepä nyt kuitenkin saivat uuden valaistuksen ja
muodostuivat itse ennustuksiksi ja lupauksiksi siitä, miksikä ihminen
vielä voisi kehittyä. "Onhan paljon enemmän musikalisia ihmisiä, kuin
on soittoniekkoja ja säveltäjiä! Niin, musikalisia ihmisiä on aina --
soitto surusta syntynyt, murehista muovaeltu --, mutta taiteilijoita
ilmestyy silloin, kun olosuhteet ovat suopeita. Miksei samasta
syystä tuo meidän silmissämme niin ihmeellinen parisitar voisi olla
yksi niitä meidän oloissamme vielä harvinaisia näkyniekkoja, jotka
vain ovat huippuunsa kehittäneet sitä taitoa, mikä joka ihmisessä
piilee sielun salasoppeloissa?" Semmoinen johtopäätös ei ollut Eeron
mielestä luonnoton, koska hän ylipäänsä tahtoi omistaa ihmiselle
äärimäiset kehityksen mahdollisuudet ja uskoi, että kuka tahansa
olojen ja oman tahdon myötävaikuttaessa saattaisi kehkeytyä miltei
ihanteelliseen täydellisyyteen.
Nämä tuumailut tuottivat jonkunlaisen tyyneyden takaisin Eeron
mieleen, sillä olivathan ne välillisessä yhteydessä sen pääkysymyksen
kanssa, joka oli Eeron ajanut "pyhiinvaellukselleen"; ne vahvistivat
hänen vanhaa uskoansa siihen, että ihminen on maailmassa henkisesti
kehittyäkseen; uutuudellaan ne viehättivät häntä, saivat
mielikuvituksen liikkeelle ja houkuttelivat ihan huomaamatta
ajatuksen pois tarkan ja tunnollisen arvostelun ankeista aisoista.
Hän kiintyi tuulentupiinsa kuin lapsi leikkiin.
Hän oli siihen määrään mietteisiinsä vaipuneena, ettei huomannut
pientä, sävyisää miestä, joka tulla tassutteli häntä vastaan
asemasillalla ja koko olennollaan selvästi ilmaisi, että oli tuttava
ja oikeastaan hyväkin. He olivat juuri toisiaan sivuuttamaisillaan,
kun vastaantulija rohkaisihe ja puoliääneen virkkoi:
-- Hyvää iltaa!
Eero säpsähti ja nyt vasta hoksasi tutun henkilön ja ystävällisesti
hymyillen tervehti, kättä tarjoten:
-- Ai, Valenihan se on. Hyvää iltaa. Minä kun en yhtään nähnyt...
-- Niin, minä ajattelinkin, että jos en häiritse, ehkä herra Eerolla
on muuta miettimistä.
-- Mitäs vielä... Pitäisihän muuten minullakin olla silmät päässä,
mutta jos vain ulkona käydessäni vaivun ajatuksiin, niin...
-- Junassako nyt on mentävä jonnekkin?
-- Junaan tästä nousen, vastasi Eero ja lisäsi itsekseen: "pastorin
luona käyminen siis jäi".
-- Jaha, niin, vissiin maalle kotiin?
-- Kotiin niin.
Molemmat kulkivat nyt vieretysten asemasillalla. Valeni oli Eeron
enon "hoviräätäli" ja hänen kädestään olivat Eeronkin vaatteet
moniaina vuosina lähteneet. Heidän tuttavuutensa oli siis
vanhaa alkua ja jonkinlainen ystävyyssuhde oli aikojen kuluessa
"pruuvattaessa" muodostunut keski-iässä olevan hyväntahtoisen ja
puheliaan räätälin ja avomielisen nuorukaisen välille.
-- Vaan mistä Valeni tietää, että minä maalla asun? hoksahti Eero
kysymään.
-- No, kuulinhan sen jo talvella, kun hovineuvokselle uusi frakki
laitettiin valtiopäiviä varten. Tietysti minä heti kysäisin, että
missä se Eero herra nyt ollee, kun ei yhtään näkynyt pruuvailtaessa.
"Maalle se on muuttanut", sanoi hovineuvos, "lähelle kaupunkia
rauhassa työskennelläkseen". -- "Vai niin", minä sanoin, "niinhän ne
nuoret nykyaikana näkyy pitävän maaoloista enemmän kuin kaupungin
elämästä..."
-- Eivät läheskään kaikki, keskeytti Eero hymyillen, osaksi Valenin
johtopäätökselle, osaksi enonsa kekseliäälle selitykselle: rauhassa
työskennelläkseen.
-- No eivät kaikki, ei, ei, hätäili räätäli, ikäänkuin olisi pelännyt
loukanneensa kumppaniaan, -- vaan joko tuo oli kolmas soitto?
-- Eikö lie ollut... johan kuuluu vihellyskin! Hyvästi sitten.
-- Minun on myös mentävä maalle!
Samalla Valeni kiipesi kolmannen luokan vaunun sillalle, ja Eero oli
heti perässä.
Kun he olivat päässeet sisään ja istuneet tyhjään nurkkaan, Eero
kysyi:
-- Minnekkä te matkustatte?
-- Tuonne L--n asemalle minä vain. Lähden veljeäni katsomaan ja hänen
perhettään.
-- Vai veljeänne katsomaan. Hänhän on työmiehenä R--n tehtaalla?
-- O-on.
Antaessaan nämä vastaukset pieni, vilkas räätäli kävi totisen ja
huolestuneen näköiseksi. Eero tämän havaitsi ja kysyi uteliaasti:
-- No, kuinka hänen asiansa ovat?
-- Onpahan nuo... taitaa ne olla vähän huonosti tätä nykyä.
Ja huomatessaan Eeron kysyvän katseen, hän selitti:
-- Miehet kun ovat tehneet työlakon. Eivät näet saaneet palkkaansa
korotetuksi kymmenellä pennillä päivän päälle, vaikkei se heidän
palkkansa mikään isonen ole. Muutamilla on markka viisikymmentä,
toisilla kaksi tai puolikolmatta markkaa päivässä, mutta eihän se
tahdo riittää, kun on perhe elätettävänä, useinkin kolme, neljä lasta
ja vaimo, ja kaikki ruoka-aineet on ostettava...
-- Luonnollista. Ja nyt ovat siis tehneet työlakon, mutta millä
lailla tulevat toimeen?
-- Sehän se on, valitti räätäli päätään puistaltaen. -- Eihän
työmiehellä säästöjä ole. Millä hän niitä kokoisi? Nälkä se on
silmäin edessä, kun lakon tekee.
-- Nälkääkö teidän veljenne nyt kärsii perheineen...?
-- Kärsii kai kuin muutkin... ja sitte vielä on uhattu häätää kaikki
maantielle -- tehtaan huoneissa kun asuvat -- elleivät pian lakkaa
niskottelemasta.
-- Maantielle?
-- Maantielle niin, vaimot, lapset, huonekalut ja kaikki... Mikko
veljeni, joka on sosialisti kiireestä kantapäähän ja vähän noin
niinkuin heidän johtaja, hän kai joutuu ensimäisenä herrojen vihan
uhriksi...
-- No, mutta eihän herroilla voi olla oikeutta semmoista tehdä,
arveli Eero kauhuissaan.
-- Mikäs siinä on rikkaan oikeutta estämässä!... Suokaa anteeksi...
-- Ei mitään anteeksi, Valeni. En ole rikas enkä herra... Mutta en
kumminkaan saata uskoa, että työnantajat niin julmia olisivat.
-- Jospa eivät olisi. Sitä minä pelkään ja kauhistun, kun kälyni on
vastikään synnyttänyt lapsen... Sentähden olenkin sinne menossa, että
tuon hänet vaikka meille, jos niin on.
He istuivat hetken ääneti, ja sitten Eero sanoi äkkiä:
-- Minä seuraan mukana.
Valeni heitti Eeroon kummastelevan silmäyksen, mutta ei virkkanut
mitään. Kumpikaan heistä ei tuntenut puhelemisen halua, kun mieli oli
täynnä surullisia ajatuksia, ja niin he olivat loppumatkan melkein
ääneti. Eero oli jonkinmoisessa jännityksessä, niin että matka tuntui
hänestä pitkältä, vaikkei se sitä ollutkaan. Vihdoin juna pysähtyi
toivotulla asemalla, ja Eero ja Valeni kiiruhtivat ulos.
Räätäli kääntyi kulkemaan oikealle, ja Eero seurasi sivulla, silloin
tällöin kiirehdellen vauhtia.
-- Ilma on sentään lämmin näin kesäiseen aikaan, arveli vanhempi mies
ja työnsi lakkinsa takaraivalle. -- Melkein sitä yölläkin tarkenisi
ulkona.
-- Ei toki vielä. Ovat ne yöt vielä kylmiä.
-- Ja sairaalle varsinkin olisivat... Tuossa jo näkyy tehtaan
savutorvi.
-- No, sittenhän kohta ollaan perillä.
-- Tuon mutkan takana.
Kohta perästä astui näkyviin tehtaan pitkä ja matalahko, punainen
tiilirakennus korkeine pyöreine savutorvineen, ja siellä täällä
harvaksi hakatussa männikössä häämöttivät työmiesten harmaat,
laudottamattomat asunnot. Jotakin oli tekeillä, sillä paljon ihmisiä
oli liikkeellä talojen ympärillä, ja kuta lähemmäksi Eero ja Valeni
joutuivat, sitä kuuluvammaksi kasvoi melu ja huuto, joka kansan
joukosta lähti.
-- Herra Jessus, kunhan eivät vain liene panneet uhkaustaan toimeen,
huudahti räätäli äkkiä, -- mitä muuten noin huutavat ja parkuvat?
Katsokaa, herra Eero, eikö nuo ole sotamiehiä tuossa? No jo on hukka
perinyt...
-- Olisiko mahdollista!
Eerolla ei ollut niin tarkka silmä kuin Valenilla, mutta hän
lisäsi vauhtinsa juoksuksi. Yhä selvemmin erottivat korvat rähinän
seasta kaikenmoisia valitushuutoja, kiroilemisia ja lasten itkuja.
Ja paikalle päästyään hän huomasi ja ymmärsi, että Valeni ei
ollut erehtynyt, vaan että hänen pahimmatkin aavistuksensa olivat
toteutuneet.
Elleivät talot olisi seisoneet ehjinä ja mykkinä paikoillaan,
olisi voinut luulla, että suuri tulipalo oli pelottanut asujaimia
tavaroitaan pelastamaan. Kaikki oli kuin baabelin hävityksessä.
Yltympäri pihamaita seisoi kasoittain huonekaluja, sänkyjä ja
pöytiä, tuoleja ja piironkeja, mitkä minkin näköisinä, vanhoja ja
uusia, toiset ehjinä, toiset vahingoittuneina ja rikkinäisinä;
ja toisaalla sotamiehet kantoivat yhä uusia kaluja ulos talojen
avonaisista ovista. Vanhemmat vaimot katselivat tätä menoa, seisten
tavarainsa luona, valittaen ja käsiään vääntäen; pienet lapset
riippuilivat kiinni äiteinsä helmoista, itkivät ja parkuivat.
Nuoremmat naiset rukoilivat sotamiehiä, koettivatpa puoliväkisin
estää heitä ryöstötoimessaan, mutta saivat vastaukseksi kirouksia
ja hävyttömyyksiä. Työmiehiä ei näkynyt paljon: joku perheenisä,
jota vaimonsa itkien ja rukoillen esti väkivoimalla kostamasta tuhon
tekijöille...
Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan Eeron sydän täyttyi
omituisella hämmästyksen ja vihan sekaisella tunteella. Hän hämmästyi
ihmissydämen kovuutta, joka saattoi mennä näin pitkälle, ja hän
vihasi...
Hän katsahti ympärilleen, mutta ei nähnyt Valenia, joka oli kadonnut
omille teilleen. Hän kääntyi silloin erään likellä seisovan vaimon
puoleen ja kysyi tältä:
-- Missä miehet ovat, kun ei niitä yhtään näy?
-- Kokouksessa ovat kaikki, vastasi vaimo, joka näytti kuuluvan
katsojien joukkoon. -- Ei suinkaan muuten tämmöistä tapahtuisikaan.
-- Pitäisi viedä miehille sana. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta!
Eero lähti astumaan eteenpäin puitten, ihmisten ja huonekalujen
lomitse. Kurjuutta kaikkialla. Muutamalla sängynlaidalla istui
vanha eukko tutiseva pää käden varassa; silmät tuijottivat maahan
ja huulet jupisivat jotakin itsekseen. Sivuuttaessaan Eero oli
erottavinaan sanat: "Totisesti sanon minä teille: tämä kaikki on
tuleva tämän sukukunnan päälle. Katso, teidän huoneenne jätetään
teille autioksi... Jaa, jaa, mutta joka kestää loppuun asti, se tulee
pelastetuksi."
Yhtäkkiä Eero seisahtui kuin naulattu, sillä se näky, joka kohtasi
hänen silmiään, sai veren suonissa hyytymään. Muutamasta asunnosta
kantoi paraikaa neljä virkapukuista miestä ulos vuodetta, jolla
makasi nuorehko ja sievä, mutta kalpea ja kärsivännäköinen vaimo,
pieni, vastasyntynyt lapsi rinnallaan. Pienokainen huusi minkä
jaksoi, ja äiti oli nähtävästi puoli tainnoksissa hädästä ja
kauhusta. Eero ymmärsi, että tämä oli Valenin käly, koska Valeni itse
tuskissaan hääräili sotamiesten ympärillä ja rukoilevasti pyyteli:
"hyvät kristilliset ihmiset, älkää toki murhatko viatonta lasta ja
sairasta äitiä!" Siitä ei kumminkaan ollut apua, sillä kantajat
laskivat taakkansa maahan, ja yksi niistä lausui raa'asti:
-- Kuka käski lakkoa tekemään, juuri kun kakarat maailmaan laitetaan!
Parin suusta kuului tunnotonta naurua, mutta silloin Eero ei enempää
sietänyt. Hän syöksyi miesten luo ja huusi:
-- Kuinka te kehtaatte tehdä tämmöistä konnan työtä!
Neljä ällistynyttä naamaa katsoi häneen pitkään, ja yhden posket
lensivät tulipunaisiksi. He näkivät edessään herran eivätkä heti
löytäneet sopivaa vastausta. Vihdoin se, joka äsken oli leikkiä
laskenut, vastasi tympeästi:
-- Käsketty on.
-- Hävetkää.
Miehet eivät pitkittäneet puhelua, vaan hiipivät pois työtään
jatkamaan.
Eero kääntyi sairaan puoleen ja sanoi lohduttavasti:
-- Rauhottukaa, hyvä vaimo, kyllä teille hankimme tyyssijan... Kunhan
nyt saataisiin tuo pienokainen hillityksi...
-- Jos täällä joku sen ottaisi syliinsä, lausui sairas väsyneesti, --
minun rinnoistani ei lähde maitoa. Missähän se Akun Manta lienee?
-- Tässä tulee, kuului tuttu ääni, ja samassa ilmestyi Valani
pulskannäköisen vaimon seuraamana. Tämä tarttui heti lapseen käsiksi
ja rupesi sitä hyräillen rauhottamaan: "soo, soo, pienokaiseni,
aa-aa, aa-aa, voi sitä maailman menoa, kun synnyttäjiäkin pellolle
viskataan, soo, soo, kullannuppuni, aa-aa, aa-aa..." Lapsi vähitellen
tyyntyi.
-- Kuulkaa, Valeni, sanoi Eero, -- meidän pitää etsiä paikka, minne
teidän sairas kälynne sopii viedä. Ettekö täällä lähellä tunne ketään?
-- Jospa lähden tiedustelemaan Halikoisella, arveli toinen. -- Ehkä
se ottaisi, sillä kun on liika huone.
-- Lähtekää, mutta joutuun.
Valeni kiiruhti tiehensä, ja Eero kääntyi taas vuoteella makaavan
puoleen. Sairas avasi silmänsä ja vähän tarkasteltuaan Eeroa, kysyi:
-- Kukas herra on, joka niin köyhästä huolen pitää? Eero nytkähti,
mutta sai kyynelet silmiinsä. Tietämättään hän vastasi:
-- Samarialainen.
-- Samarialainen, toisti vaimo hiljaa ja ummisti silmänsä. Sitten
avasi ne taas ja rupesi vaikeroimaan:
-- Voi, voi, minä pyysin niin Mikkoa ja rukoilin, etteivät nyt lakkoa
tekisi. "Kärsitään mieluummin", sanoin, "kärsitään vaikka mitä, kun
minulla on niin pahoja aavistuksia". Näin semmoista unta...
-- Tyynny sinäkin nyt, Tilta, keskeytti toinen vaimo, -- katso, johan
lapsesikin nukkuu.
-- Jos koettaisitte tekin nukahtaa, kehotti Eero, -- ilma on suopea,
eikä ole kylmettymisen vaaraa.
Toisten tällä lailla lohdutellessa sairas vihdoin tyyntyi ja vaikeni,
joskaan ei lie nukkunut. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen vieras
vaimo huokasi puoliääneen: "kaikkea ihmisen pitää kokea" ja kysyi
uteliaasti Eerolta:
-- Mistäpäin herra on tänne osunut?
Eero oli juuri selittämässä, kun räätäli palasi kolmen miehen kanssa.
-- Tässä sitä nyt tullaan, hän esitteli. -- Halikoinen lupasi ottaa,
niinkuin arvasin.
Miehet ilmaisivat tunteitaan harmin ja säälin sanoilla ja Valeni
neljäntenä kävivät vuoteeseen käsiksi, nostivat hartioilleen ja
läksivät kulkemaan, Eeron ja vieraan vaimon seuraamina, Halikoisen
taloa kohti. Kaikki katsoivat heihin säälien ja uteliaasti, kun he
kulkivat ohitse, ja monen suusta kuului myötätuntoinen valitus. Eero
tunsi mielensä masentuneeksi.
Matka ei ollut pitkä, ja miehet jaksoivat kantaa taakkansa perille
asti. Siellä oli Halikoisen emäntä vastassa ja siunaili:
-- No voi, kaikkea sitä näkee, voi, tätä synnillistä sukukuntaa,
tuokaa nyt tänne kamariin kantamuksenne, minä näytän tietä.
Miehet laskivat taakkansa maahan kantaakseen huoneeseen käsillään.
Kun he katosivat ovesta sisään, seurasi vieras vaimo, lapsi sylissä,
heti perässä. Mutta Eero jäi ulos odottamaan. Hän arveli, että Valeni
palaisi takaisin, ja silloin hän jättäisi tälle hyvästi, sillä
kauvemmin hän ei jaksanut täällä viipyä.
Hetken perästä Valeni tulikin ja kysyi arastellen:
-- Eikö herra Eero käy taloon?
-- En, kiitoksia, vastasi Eero, -- olen niin masentunut kaikesta
tästä kurjuudesta, etten jaksa enempää nähdä. Tämä tuntuu minusta
niin luonnottomalta, en oikein käsitä, että tämmöistä saattaa
tapahtua... ja kun sitten vielä ei yhtään voi auttaa. Sanotteko, että
kaikki nämä ihmiset muun lisäksi vielä kärsivät nälkääkin?...
Eikö heitä millään lailla auteta? Onhan Suomessa paljon ihmisiä,
jotka eivät kärsi nälkää?
-- No kyllä heitä koetetaan auttaa. Onhan niitä rahankeräyslistoja
liikkeellä, ja niistä sitä apua lähteekin, kun mikä antaa kymmenen
penniä, mikä viisikolmatta, ja onhan joku yksinään eläjä antanut
markankin... joukollisten on pahempi... -- Käännytäänkö siis vain
työmiesten puoleen apua pyytäen?
-- Työmiesten parhaasta päästä... Ei sitä juuri kehtaa herrojen
luokse... On kuulemma sentään vallasihmisetkin antaneet muutamille
kerääjille?
-- Onko Valeni käynyt keräämässä?
-- En ole vielä joutanut. Mutta nythän sitä täytyy, vaikka työnsä
kesken jättäisi.
-- Lähtekää nyt sitten enonikin luokse.
-- Luuletteko, että hän...?
-- Kyllä tätini antaa. Kääntykää hänen puoleensa. Ja jotta teidän
keräyksenne alkaisi hyvillä enteillä, niin suotte kai, että minäkin
jätän, mitä minulla on?
Tätä sanoessaan Eero kaiveli kukkaroa housuntaskustaan. Räätäli
hämmästyi ja ilostui, ja hänen pienet, vilkkaat kasvonsa kävivät
odottavan totisiksi.
-- Kas tässä, sanoi Eero ja kaatoi samassa kukkaronsa sisällyksen
Valenin avonaiseen kämmeneen. Tämä jäi silmät suurina tuijottamaan
rahojen paljouteen. Ei se niin paljon ollut, kymmenen markan seteli
ja muutamia hopearahoja, mutta Valenista siinä oli liiaksikin.
-- Eihän nyt toki, hän vihdoin sai sanotuksi, -- mitä herra...
ottakaa nyt pois edes tuo seteli...
Eero tunsi kiivastuvansa aivan aiheettomasti.
-- No mutta Valeni, itsehän tiedätte, kuinka suuri hätä tässä on!
Luuletteko minua sudeksi, että tuon kurjan setelin takia...
Valeni liikutti huuliaan, muttei syntynyt sanoja. Sen sijasta
ilmestyi kaksi kirkasta kyyneltä silmäkulmiin.
Silloin suli Eeronkin sydämestä kiihotus, hän kääntyi äkkiä ympäri
ja kiiruhti pois maantielle. Valeni jäi katsomaan Eeron jälkeen,
silmät vesissä; pyyhkäsi niitä takinhihalla, huokasi syvään ja lähti
tallustamaan taloon.
Mutta Eero riensi asemalle. Hän riensi pois tuon kauhun
läheisyydestä, saadakseen miettiä rauhassa, niinkuin hänen tapansa
oli. Hänen mielensä oli täynnä niitä kurjuuden kuvia, joita hän oli
nähnyt, ja hänestä tuntui, että noitten ihmisten kärsimykset olivat
hänen omia kärsimyksiään, mutta samalla hän tunsi, kuinka heikko,
viheliäinen ja kykenemätön hän itse oli; ja hän aivan kuin häpesi,
ettei kuulunut noiden kärsiväin joukkoon.
Ajatukset tulivat hänen päällensä.
"Tässä minä käyn miettimässä, mikä elämä on, ja vieressäni tapahtuu
eläville ihmisille tämmöistä... Tiedemiehet etsivät totuutta ja
keksivät luonnonlakeja ja kemiallisia affiniteetteja ja asuvat
hienosti ja mukavasti sisustetuissa huoneissa ja syövät herkullisia
ruokia; filosofit punnitsevat johtopäätöksiä tarkoin ja rakentelevat
tiedemiesten keksimäin totuuksien pohjalle loogillisia ja älykkäitä
maailmankatsomuksiaan -- ja vieressä tapahtuu tämmöistä. Eikä ole
ketään, joka totuutta tunnustaisi ja huutaisi ääneen: emmekö näe,
me rikkaat ja oppineet ja mahtavat, ettei kansa enää jaksa meitä
hartioillaan kantaa? Emmekö näe, ettei meidän kulttuuristamme tulisi
mitään, ellei kansa meitä ylläpitäisi, elättäisi meitä, ruokkisi,
vaatettaisi ja rakentaisi meille lämpimiä asuinsijoja? Emmekö
näe, että olemme kansalle kiitollisuuden velassa niinkuin lapset
vanhemmilleen? Emmekö näe sitä ääretöntä valhetta ja vääryyttä, joka
katsantokannastamme silmiin pistää, kun kutsumme hikeensä uupuvia
työmiehiä niskottelijoiksi ja ajamme pellolle heidän vaimonsa ja
lapsensa -- ja samalla pistämme suuhumme ne leivänpalat, jotka he
ovat työllään hankkineet?
"Ja minäkin kuulun näiden vallanpitäjien joukkoon, minussakin riehuu
yläluokkalaisten intohimot... olen itsekäs, kunnianhimoinen, pelkuri...
olen surrut kirjani kohtaloa, olen surrut ystävieni kadottamista,
olen epäillyt totuutta -- epäillyt, epäillyt..."
Hänen sydämensä nyyhkytti. Se nyyhkytti omaa pienuuttaan...
Mutta kotiin tultuaan hän tyyntyi. Hän istui salin ikkunan ääreen
ja katseli auringon rientoa maille. Ja aivan kuin eräänä ehtoona
viikkoja sitten, tapahtui hänen sisässään eriskummainen heräymys,
vaikka se nyt tuli selvempänä ja mahtavampana kuin silloin. Koko
voimallaan hänen sielunsa nousi, pudisti päältään sokeuden ja
itsekkyyden kahleet, ja lumena suli sydämestä alakuloisuus ja
epäilykset.
"Voi minua sokeata, joka unohdin uskoni sinuun, ihanteeseeni,
Jumalaani! Joka rupesin epäilemään itseni pettämiseksi koko
tähänastista elämääni, vääriksi niitä tekojani, jotka juuri olivat
lähteneet uskosta...
"Voi minua, joka heikkoudessani kävin ihmisten luokse oppimaan ja
kysymään neuvoa, ihmisten, jotka ovat kompastuneet elämän tielle,
kävin heidän, heikkojen luokse oppimaan, vaikka sinä, minun
ihanteeni, minun vahvuuteni kallio olet minulle kasvosi näyttänyt
ja minua kerran opettanut... Sinä suuri rakkaus, ettäs vielä
minua omaksesi tunnustit ja lähetit minut sinne, missä silmäni
aukenivat!..."
Aivan kuin hänen sielullaan olisi ollut monta silmää, hän yhdellä
kertaa näki viime aikain tapahtumat, mutta näki ne uudelta kannalta
ja osasi niitä arvostella.
"Rakkautta me ihmiset kaipaamme, rakkautta on liian vähän meidän
sieluissamme... Ja kuitenkin rakkaus on koko elämän salaisuus ja
ihmissielun pyhin esikoisoikeus."
Hän näki, kuinka kaukana hänkin oli rakkauden ihanteesta, siitä
elämästä, joka on täydellisesti vihitty ihmiskunnan palvelukselle,
siitä elämästä, jossa surua ei ole, vaan jonka riemu on rakkaus.
Voimallisemmin kuin koskaan hänen sielunsa rukoili: "anna minun
kulkea sitä tietä, joka luoksesi vie, sinä maailman rakkaus". Ja
silloin oli aivan kuin hänen rukoustaan olisi kuultu.
Oli hän satoja kertoja tuntenut innostusta ja inspiratsionia, olipa
hänellä erityinen taitokin puhaltaa liekkiin sitä hurmeen hehkua,
joka aina kyti hänen sielussaan, mutta näin nousevan päivänvalon,
näin aukenevan äärettömyyden tapaisena ja samalla niin hiljaisena,
niin rauhaisana, niin suurena kuin se nyt tuli, ei innostus ennen
ollut tullut. Taivaisesta kodistaan astui ihanne alas, ja ottaen
asuntonsa hänen sieluunsa, se ojensi hänelle elämän avaimet ja
maailman valtikan. Hän tunsi sydämensä sykkivän koko ihmiskunnassa.
Hän tunsi, että hengessä ihmiset ovat yhtä, ettei mikään häntä
erottanut ystävistään eikä omaisistaan eikä kenestä, jota hän halusi
nähdä. Kaikki olivat hänen luonaan, hymyilivät hänelle, ymmärsivät
häntä, ja hän puhui heille sielusta sieluun...
Ja vaikka hän tiesi, että tämä oli hetkellistä, että huomenna hän
taas olisi Eero, heikko ihminen, joka pyrki ja ponnisti, joka
ihmisten tavalla iloitsi ja suri, ei hän tällä hetkellä osannut muuta
kuin riemuita ihmishengen salaisesta kuninkuudesta.


III.

Aamulla herätessään Eerolle selveni, että hän tänä päivänä lähtee
pastorin luo. "En lähde kysymään, mitä elämä on, vaan mitä papisto
sanoo semmoisesta tapauksesta kuin tämä lakkojuttu on... Vedän
pastorin tilille ja panen kovalle."
Heti noustuaan hän matkusti kaupunkiin.
Pastori F. asui vähän matkan päässä asemalta ison kivimuurin toisessa
kerroksessa, joka muistutti Eeron mieleen ensimäisen professorin
asuntoa. Hän sai soittaa parikin kertaa, ennenkuin unelias
palvelustyttö tuli aukaisemaan.
-- Onko pastori F. kotona?
-- Jahka minä katson, vastasi tyttö, peräytyi pari askelta ja
katsahti avonaisesta ovesta viereiseen huoneeseen. -- Juu, kyllä se
näkyy olevan, mutta sillä on vieras luonaan...
-- Vai niin, ehkä sitten poistun. Tuo vieras viipynee kauvankin?
-- Ei, herra on hyvä ja käy saliin vain odottamaan. Kyllä se eukko
sieltä pian lähtee... Ei se ole kuin semmoinen eukko vain, joka käy
itseään ripittämässä eli mitä tehnee...
Tämän selitti tyttö äänellä ja tavalla, jonka piti ilmaista, että hän
oli toisella kannalla ja ymmärsi herroja, semmoisia kuin esimerkiksi
Eero.
Eero ei sanonut mitään, noudatti vain neuvoa ja astui saliin. Siinä
ei ollut ketään ja hän istui pinkovieteriselle tuolille oven luo.
Sali oli sisustettu tavalliseen mauttomaan herrastyyliin. Punaisella
plyyshillä päällystetyt mustat pietarilaiset huonekalut -- nähtävästi
uudet -- seista röhöttivät pitkin seiniä ja keskellä lattiata.
Oven luona oli piano ja vastapäätä sitä toisella puolen huonetta
mustankiiltävä harmonio. Pöytiä oli isompia ja pienempiä ympyriäisiä
ja yksi neliskulmainen hyllypöytä, ja niillä albumeja ja lamppuja.
"Näinhän tämä uskonnon palvelija asuu kuin mikäkin ruhtinas",
ajatteli Eero odottaessaan ja ympäristöä tarkastaessaan. "Ja
kuitenkin hän sanoo uskovansa, että tämä maailma on surunlaakso ja
tämä elämä koetuksen aika, että ken täällä murehtii, hän siellä
ylhäällä iloitsee... Kumma, etteivät papit itse välitä siitä
haudantakaisesta ilosta."
Jo kuului äänekkäämpää keskustelua toisesta huoneesta ja kohta
perästä kahden hengen askelet eteisestä; sitten hyvästijätöt
ja pastorin vakuuttavat: "kyllä minä toimitan, juu, kyllä minä
toimitan", jonka jälkeen ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Ja vihdoin,
kiertäen työhuoneensa kautta, pastori ilmestyi sisäovesta saliin.
-- Hyvää huomenta, hyvää huomenta! hän tervehti tuttavallisen
kohteliaasti, kun näki vanhan rippilapsensa astuvan vastaansa. --
Hauska nähdä herra ----ia, mitenkä kuuluu?
-- Kiitoksia, vastasi Eero lyhyesti heidän kätellessään. --
Häiritsenkö?
-- Ette suinkaan. Käykää istumaan, vaan ei tuonne oven suuhun, tulkaa
tänne ylemmäs, olkaa hyvä.
He istuivat molemmat pastorin viittauksesta epämukaviin
nojatuoleihin. Pastori F. oli vilkas, ystävällinen, terveen ja
hyväntahtoisen näköinen ihminen, oikea kaupunkilaispappi, joka on
perehtynyt olemaan mitä erilaisimpien henkilöiden parissa. Hän oli
muuten kelpo mies, yleisesti arvossa pidetty, etsitty ja kiitetty.
Kun Eero jäi miettimään, mistä hän alkaisi, rupesi pastori, aivan
kuin hän kauvan olisi odottanut tätä kohtausta, puhumaan ja sanoi:
-- Olen kerrassaan iloinen, että tulitte minua katsomaan. Neljä,
viisi vuotta onkin jo kulunut siitä, kun kävitte edessäni
rippikoulua. Sillä ajalla olette ehtineet paljon miettiä -- nuoret
kehittyvät paljon suuremmalla vauhdilla kuin me vanhat -- ja olette
tietysti monessakin asiassa aivan toista mieltä kuin silloin... Onpa
huhuiltu, että te juuri seisoisitte tuon nimimerkin Z:n takana,
joka on täkäläisiin lehtiin kirjotellut noita ankaria hyökkäyksiä
kirkkoa ja yhteiskuntaa vastaan. Minä olen noita kirjotuksia suurella
huvilla lukenut ja löytänyt niistä hengen, joka rehellisesti pyrkii
totuuteen, vaikkei se sitä vielä ole nähnyt kaikessa loistossaan
Kristuksen personassa. Ja olenkin ajatellut, että jos te se olette,
niin tahtoisinpa mielelläni kanssanne jutella, koska tunnen teitä
kohtaan jonkinmoista rippi-isän velvollisuutta. Vaan ehkä olenkin
erehtynyt?
-- Ette suinkaan, herra pastori, vastasi Eero, joka ei voinut olla
mieltymättä pastorin rohkeaan avomielisyyteen. -- Ja minä puolestani
olen iloisesti hämmästynyt, että heti heittäydyitte _in medias res_,
sillä sitä varten minäkin juuri tänne tulin.
-- No sepä oivallista! Mikä aavistus minulla lie ollut, että oikein
olen teitä odotellut.
-- Vai niin?... Muuten en tullut juuri kirjotusteni johdosta, vaan
tehdäkseni teille eräitä kysymyksiä, jotka erityisesti kiinnittävät
huomiotani tällä hetkellä, ja toivoakseni ette pahastu suoraa
kieltäni?
-- En suinkaan, en suinkaan, siitä olkaa vakuutettu. Olen hyvin
utelias.
Eero oli hetken ääneti ja kysyi sitten yhtäkkiä:
-- Mikä on papin velvollisuus?
Näkyi, ettei pastori tämmöistä kysymystä aavistanut. Hän hytkähti, ja
leikkisä ilme katosi hänen kasvoiltaan. Kuitenkin hän vastasi melkein
empimättä entisellä kohteliaan tyynellä äänellään:
-- Luterilainen pappi, josta arvaan teidän nyt puhuvan, on
seurakuntansa opettaja, sen kristillisen elämän, tapojen ja siveyden
valvoja. Hänen pitää aina olla valmis lohduttamaan, auttamaan ja
neuvomaan Jumalan sanalla, kun missä häntä vain tarvitaan. Näin
teoriassa. Tietysti hänen käytännössä on vaikea -- suuren seurakunnan
holhoojana -- pitää kaikkia jäseniä silmällä.
-- Onko hän siis rikasten vaiko köyhäin pappi?
-- Ei rikasten eikä köyhäin, vaan molempain. Hän on ihmisten
opettaja, vastasi pastori vähän kummeksuen.
-- Hän siis ei ole rikasten imartelija ja köyhäin sortaja? kysyi Eero
purevasti.
Toinen punastui loukkauksesta ja sanoi papillisella maltilla:
-- Minä en ymmärrä kysymystänne. Eihän seurakunnan papilla ole mitään
tekemistä maallisten asiain kanssa.