Haaveilija - 05

siitä; mikä näytti liian muhkealta, mikä rappeutuneelta ja
likaiselta. Ei sitä kodikasta ja houkuttelevaa missään näkynyt. Mutta
Eero pysyi tyynenä, ei hätäillyt. Lyhyen tarkastuksen perästä päätti:
"ei vielä", ja sitten taas kuljettiin eteenpäin.
Hämärä oli jo häipynyt yöhön. Mustalta, tuhattähtiseltä taivaalta
heitti kuu kirkasta valoaan talvisen maiseman yli, sinivihreinä
kaarentelivat hohtavat kentät, ja kuurainen metsä, entistä
lumoavampana, oli kuin Tapion kimalteleva kristallilinna, jonne
impyet öisin houkuttelevat yksinäistä vaeltajaa.
Pakkanen yhä yltyi, ja lumi narisi jalkojen alla.
Mutta pojat marssivat tahdissa tietä pitkin. He eivät kylmää
tunteneet eivätkä väsymystä, sillä tämä oli kaikki heistä runollista.
Ja vaikka matka vieri ja aika kului eikä vielä tavattu sitä luvattua
taloa, eivät he toivoaan heittäneet. Eero uskoi aavistukseensa, Tuomo
ja Aarno uskoivat Eeroon.
Äkkiä Eero seisahtui ja huudahti, viitaten kädellään:
-- Tuossa!
He olivat nousseet matalalle mäenharjulle, ja heidän eteensä aukeni
leveä, joen halkaisema laakso. Joki oli äskettäin hyytynyt, sen
pinta oli tumma kuin taivas. Joen vastaisella rannalla oli kylä. Sen
talojen lukuisista akkunoista loisti ystävällinen, punainen valkea.
Erillään muista seisoi törmällä yksinäinen talo, jonka joenpuoleinen
pääty oli pimeä.
-- Tuossa kylässä löydämme, mitä etsimme, sanoi Eero luottavasti.
-- Mikähän talo se olisi? arveli Aarno. -- Tokkohan tuo, jonka pääty
on pimeä?
-- En tiedä, tuumi Eero, -- kun päästään sillan yli, nähdään
likemmältä... Mutta eikö tämä paikka ole kaunis -- kauniimpi kuin
muut näkemämme?
-- Ehdottomasti, vastasi Aarno.
-- Taitaa sen Eeron aavistus käydä toteen, sanoi Tuomo, joka
pikkusen, pikkusen oli ruvennut epäilemään.
Pojat laskeutuivat mäkeä alas ja olivat hetken perästä sillan luona.
Toiselta puolen tuli reippaasti astuen nuori mies heitä vastaan.
-- Minäpä kysyn tuolta pojalta, kuiskasi Eero tovereilleen.
-- Mitä kysyt? ihmetteli Tuomo.
-- Saat nähdä, vastasi Eero lyhyesti, sillä vastaantulija oli enää
vain parin askelen päässä. Lakkia nostaen Eero kääntyi tämän puoleen
ja virkkoi:
-- Anteeksi, mutta te olette varmaan tämän kylän asukkaita ja
voisitte ehkä auttaa meitä neuvoillanne?
Toinen katsahti ylös, nähtävästi havahtaen unelmistaan. Hän oli
nuori, reippaan ja pulskan näköinen maalaispoika, ylähuulessa pieni
viiksen alku. Vähän hämillään hän tarkasteli vieraita kahdella
loistavalla, veitikkamaisella silmällä.
-- En ole tämän kylän asukkaita, mutta kyllä paikkakunnan, hän
vastasi, ja nyt hänen katseensa kiintyi Eeroon.
"Ihmeellistä", ajatteli Eero itsekseen, "missä olen tuon ihmisen
ennen nähnyt?" Mutta koska ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin, hän
jatkoi kysymystään: -- Te kai kumminkin tunnette täkäläisiä oloja?
-- Tunnenhan, vastasi toinen, yhä Eeroa katsellen.
-- Ehkä voisitte sanoa meille, onko tässä kylässä taloa, johon
pääsisi asumaan... joka ottaisi vastaan täysihoitolaisia?
Toinen ei heti käsittänyt.
-- Nyt yöksikö? hän kysyi.
-- Ei, ei, selitti Eero, -- oikein vakinaisia asujaimia... koko
talveksi.
-- Koko talveksi?... No en tiedä, jollei Mannilaan otettaisi.
-- Mannila -- missä se on?
Nuorukainen kääntyi kylään päin ja osotti kädellään:
-- Tuo talo tuossa törmällä, jonka pääty-ikkunat ovat pimeinä... Se
päähän se siinä tyhjänä seisoo.
-- Kas, enkö arvannut! huudahti Aarno.
-- Vai niin, vai se talo, sanoi Eero, -- kiitoksia paljon
neuvostanne...
Ja hän heitti vielä kerran nuorukaiseen tutkivan katseen. Silloin
tämä, ikäänkuin rohkaisten itseään, kääntyi Eeron puoleen ja kysyi:
-- Tuota... eikö se ole Eero -- --?
Kaikki hämmästyivät.
-- Kyllä se olen minä, vastasi asianomainen, -- kuinka te minua
tunnette?
-- Enpä erehtynyt! huudahti tuntematon tuttava, kättään tarjoten, --
nyt kai uskallan sinutella. Etkö muista vanhaa koulutoveriasi?
-- Janne Herrmann! Niin, sinähän se olet, vastasi Eero ja puristi
lämpimästi tarjottua kättä. -- Minä tässä myös vaivasin päätäni, kun
huomasin ihan varmaan ennen nähneeni sinua, mutten muistanut nimeä.
-- Eipä ihme. Emmehän luokkatovereita olleetkaan, ja varhainhan minä
erosin koulusta, kun rupesin maanviljelijäksi... Hauska tavata sinua.
-- Samoin, samoin. Kummallinen sattuma... Anna, minä esitän sinut
tovereilleni.
Kummallinen sattuma tämä oli Aarnon ja Tuomonkin mielestä. He
keskustelivat hetken kaikki neljä, ja kun ystävät erosivat Jannesta,
huusi Eero hänelle, kun hän jo oli sillan toisessa päässä: "älä
unhota; käy katsomassa!" ja toisen vastaus kaikui iloisesti! "kyllä,
kyllä".
He lähtivät reippaasti astumaan kylään, ja Tuomo sanoi:
-- Kovin varma sinä olet asiastasi, Eero, koska jo pyysit vieraitakin
tulemaan.
-- Kuinka muuten? Eikö kaikki tähän saakka ole käynyt mainiosti? Eikö
tämä vanhan tuttavan tapaaminen ollut oivallinen enne?
-- Hm...
Tuomoa näkyi kiusaavan epäilyksen henki. Hän kysyi taas hetken
perästä:
-- Mutta kuule, Eero, mitä oikeastaan ajattelet, että täällä
toimittaisimme?
Eero, joka oli tullut erittäin hyvälle tuulelle Jannen tapaamisen
johdosta, naurahti leikillisesti ja huudahti:
-- Voi sinua, Thomas, mikä epäilijä sinä olet!
Mutta samassa hän kävi totiseksi ja lisäsi vakavalla äänenpainolla:
-- Sinä unohdat aatteemme, Tuomo, ja sitä emme saa tehdä... Sitäkö
varten elämme, ettei meillä koskaan mitään vaikeuksia, vastuksia
olisi, ettemme koskaan olisi epätietoisia, ettei meillä koskaan
olisi vapaus valita? Sitäkö varten?... Pois se! Mitä se tekee,
jos tulevaisuutemme tällä hetkellä näyttää hieman synkältä tai
kuinka sanoisin: salatulta, peitetyltä? Onko se mikään rikos?...
Pitäkäämme prinsiippi mielessä: emme tahdo kulkea ihmisten tavallisia
teitä, emme kuulua tähän valtiolliseen yhteiskuntaan, mutta emme
liioin tahdo olla laiskureita, elää toisten armolla! Sehän se nyt
on elämämme ensimäkien perusohje: tahdomme tulla omillamme toimeen,
omalla työllämme!... Eikö niin?
-- Niin, niin, vastasi Tuomo, tuntien ystävänsä uskon ja luottamuksen
olevan vähällä tarttua itseensäkin, -- mutta sittenkin vielä jää
avonaiseksi kysymys, _mitä_ meidän tulee tehdä.
-- Lähin tehtävämme on nyt käydä Mannilassa, huomispäivällä on oma
surunsa.
Tuomo kysyi:
-- Mitä sinä ajattelet, Aarno?
-- Ajattelenpahan vain, että Eeron usko on suuri. Mutta se on oikea.
-- Ja kuulkaa, pojat, sanoi Eero lämpimästi, -- eikö totta? Ken
meistä vain on ensimäinen "ansaitsemaan", hän kyllä auttaa toisia?
-- Niin, niin, tietysti.
Ja rakkauden tunne karkotti epäilykset toistaiseksi Tuomonkin
mielestä.
He olivat joutuneet Mannilan talon kohdalle ja poikkesivat maantieltä
vasemmalle tallin ja aittojen sivutse pihaan. Siinä seisoivat
asuinrakennuksen edessä, katselivat ja tarkastelivat. Valkeaa loisti
kolmesta ikkunasta verannan oikealla puolella; vasen puoli oli pimeä.
-- Tuo on nähtävästi tupa, osotti Aarno valaistua puolta, -- ja
verannan puoleinen ikkuna on kamarin... Ja tuossa tuvan päässä on
porstua ja sisäänkäytävä.
-- Siitä kompuroidaan sisälle, päätti Eero. Heidän ei tarvinnut
kolkuttaa. Aliovi ei vielä ollut lukossa ja tuvan ovessa oli avain.
He seisoivat kaikki kolme väljässä, valoisassa tuvassa.
Katossa paloi lamppu. Takassa, vastapäätä ulko-ovea, loimui iloinen
valkea. Uunin luona hääräili keski-ikäinen vaimoihminen, arvatenkin
emäntä. Siellä oli myös piikatyttö astioita pesemässä. Vasemmalla
istui rahilla renki, kirveenvartta vuollen.
Tuvassa oli hiljaista. Astioitten kolina ja seinäkellon naksutus
yksin puhuivat. Mutta tuvan perässä olevasta kamarista kuului
suljetun oven läpi äänekästä miesten keskustelua.
Nuorten tulijain mielet täyttyivät suloisella, kodikkaalla tunteella.
Eeron päähän pisti ajatus eli tunnelma, jolle hänen täytyi itsekseen
hymyillä. "Mitähän, jos nyt oltaisiin aivan supisuomalaisia.
Käytäisiin tuonne penkille istumaan"; siellä sanattomina, totisina
odotettaisiin, kunnes emäntä kysyy: "mistä kaukaa nämä vieraat ovat?"
ja sitten vastattaisiin, että "tuoltahan ollaan" ja vasta yösydännä
oltaisiin päästy asian alkuun... Ei, sehän olisi savolaista, ja
nyt...!
Kun pojat olivat tervehtineet ja huoneessa-olijat vastattuaan
jäivät kummeksien heitä katsomaan, astui Eero pari askelta edemmäs,
keskelle tupaa, ja lakki kourassa kääntyi emännän puoleen ja lausui
teeskentelemättömästi:
-- Älkää säikähtykö näin myöhäisiä vieraita. Olemme tulleet kävellen
kaupungista ja aiomme palata junassa. Emme siis millään muotoa aio
teitä häiritä. Mutta tahtoisimme tehdä teille kysymyksen. Meillä on
aikomus muuttaa maalle asumaan, päästä johonkin taloon täysihoitoon
(hän mainitsi omansa ja ystäväinsä nimet), ja tuolla sillalla
tullessamme tapasimme Herrmannin Jannen, joka on minulle vanha
tuttu; hän arveli, että tässä Mannilassa ehkä olisi tyhjiä suojia...
Päätimme siis käydä täällä kysymässä.
Emäntä oli suora vartaloinen, puhdaspiirteinen nainen, jonka olento
uhkui rehellisyyttä ja lujuutta. Hän katsoi tarkasti Eeroon suurilla,
harmailla silmillään, kun tämä esitti asiansa, mutta kasvojen
ilmeestä ei voinut päättää, minkä vaikutuksen Eeron puhe häneen teki.
Hän pysyi yhä totisena ja vastasi kuivasti, kallistuen takkavalkeata
korjaamaan:
-- Kyllähän niitä suojia on.
-- No niin, iski tähän Eero, -- sopiihan teidän sitten ottaa vastaan
asujaimia... Kyllä kai teillä näin likellä kaupunkia on kesällä
hyyryläisiä?
-- On niitä ollut.
Emäntä katsoi taas ylös ja jatkoi vähän vilkkaammin:
-- Vai Herrmannin Janneko se tänne neuvoi? Ollaanko vanhojakin
tuttuja?
-- Kouluajoilta. Janne erosi jo viidenneltä luokalta, minä olin
silloin seitsemännellä. En ollut häntä neljään vuoteen nähnyt, mutta
hän tunsi minut kuitenkin nyt, kun tavattiin.
-- Ylioppilaitako herrat ovat? Eero hymyili:
-- Ylioppilaita ollaan.
Tämän tiedon annettua näytti siltä, että emäntä käsitti.
-- Olisiko aikomus jäädä kauvaksikin aikaa asumaan? hän kysyi.
-- Luultavasti kevääseen saakka... tarkotan: kesään saakka.
Emäntä näkyi miettivän.
-- Meillä kun ei ennen ole ollut talvivieraita, hän tuumi, -- jahka
käyn isännältä kysymässä... Herrat on hyvät ja istuu niin kauvan.
Tämän sanottuaan hän poistui kamarin ovesta sisälle. Vilaukselta
näkyi tupakin sauhun täyttämä huone ja savupilvien lomitse kaksi
herttaisesti nauravaa vanhanpuoleista miestä, toinen istuen
sänkysohvalla, toinen kiikkuen keinutuolissa.
Eero kääntyi iloisena ystäväinsä puoleen, tehden heille pienen
merkin. Aarno ja Tuomo lähestyivät, ja kaikki kolme menivät istumaan
rahille kamarin puolelle tupaa. Aarno lyöttäytyi keskusteluun rengin
kanssa, Eero ja Tuomo kuuntelivat. Kauvan heidän ei tarvinnut
odottaa, ennenkuin kamarin ovi taas aukeni ja emäntä astui tupaan.
Hän ei sulkenutkaan ovea jälkeensä, vaan jätti sen selälleen. Kohta
perästä ilmestyi tupaan pieni, laiha, hyväntuulen näköinen ukkovaari,
pitkä piipunvarsi kädessä: nähtävästi isäntä.
Pojat nousivat seisaalle tervehtimään, ja ukko löi kättä jokaiselle,
samalla kun tämä esitti itsensä.
-- Terve, terve, hän puheli, -- eukko tässä mainitsi, että olisi
vähän niinkuin tarkotus ruveta tähän meidän taloon asumaan... Juu,
juu, kyllä minä ymmärrän, on niitä ennenkin asunut meillä lukumiehiä,
vaikkei tämän nykyisen eukon aikana... hän on toinen vaimoni...
Kyllä tänne sopii tulla asumaan. Ja tämä on rauhallinen paikka, ei
tässä häiritä, tässä lukee vaikka silmät ja aivot päästä... juu,
juu... Pane sinä nyt, eukko, tee kiehumaan...
-- Ei millään muotoa, keskeytti Eero kieltävästi, -- me palaamme
kaupunkiin yhdeksän junassa...
-- Passaisi meiltä hevonenkin, niin ei olisi herroilla hätä, sanoi
hyväntahtoinen ukko.
-- Ei, ei se tule kysymykseen, kielsi Eero. -- Ei hevosta eikä
teetä... Te olette liian ystävällisiä.
-- Oikeinko todella? kysyi emäntä.
-- Oikein todella, vastasi Eero, -- me olemme kylliksi kiitolliset
muutenkin.
-- No kuinka vain, arveli isäntä, -- oltaisiin mielellään
kestittykin... Mutta huoneita kai tekee mieli katsella?
Tähän ehdotukseen suostuttiin heti. Emäntä sytytti kynttilän, ja
pojat alkoivat riisua päällysvaatteitaan, mutta emännän kehotuksesta
luopuivat aikeestaan, huoneet kun olivat kylminä.
Emäntä oppaana lähdettiin tarkastusmatkalle. Isäntä jäi vieraansa
luo. Kamarin läpi kuljettaessa kumarrettiin vanhukselle, joka istui
sohvalla ja uteliaana katseli nuoria tulokkaita. Jouduttiin porstuaan
ja pienen etukamarin kautta isoon kulmasaliin ja sen viereiseen
kulmakamariin.
-- Tässä ne nyt olisi, kertoi emäntä ja nosti molemmissa huoneissa
kynttilän korkealle, että ympäristö astuisi näkyviin.
Sisustus oli maalaistapaan. Osaksi huutokaupalla ostetut, osaksi
omatekoiset huonekalut venyivät pitkin seiniä, mutta lattioissa oli
kotikutoiset matot ja salissa keskellä permantoa keinutuoli, niin
että Eero ymmärsi tästä voitavan laittaa hyvinkin kodikkaan kodin,
vaikka vaikutus nyt hämärässä kynttilän valossa oli vähän kolkkoa.
-- Nuo ikkunat ovat joelle päin? hän kysyi.
-- Niin ovat.
-- Eikö tämä ole sangen siistiä? Eero kysyi tovereiltaan. -- Tämä
isompi työhuoneena, pienempi sänkykamarina?
Aarno ja Tuomo myönsivät.
-- No kuulkaa, emäntä, kuinka suuri on taksanne asunnosta, ruuasta
ja... sanalla sanoen: kaikesta yhteensä?
-- Kyllä pitäisi olla kolmekymmentäviisi markkaa kuukaudessa
hengeltä... siihen on sitten luettuna pesukin.
Tämä ei ollut nuorten mielestä paljon, päinvastoin. Hyvällä tuulella
palattiin tarkastukselta isännän kamariin. Isäntä tiedusteli heti
iloisesti, kuinka asia oli päättynyt.
-- Päätetty siten, että muutamme teille asumaan, vastasi Eero samaan
tapaan.
Emäntä sanoi:
-- Koskahan tulisitte?... Tuota...
-- Aivan paikalla... Niin pian kuin teille sopii.
-- Minä aattelen vain, että jos pitäisi huoneita hiukan lämmittää,
ennenkuin ne kelpaavat asuttaviksi... parina päivänä kuka tiesi...
-- Nyt on perjantai. Sanotaanko maanantaina?
-- No maanantaina kyllä sopii.
-- Päätetty siis, että maanantaina muutetaan.
Tämän jälkeen pojat tekivät lähtöä. Emäntä toivotti tervetuloa
takaisin. Isäntä seurasi heitä porstuan oven kynnykselle ja neuvoi
tietä asemalle. Kiirein askelin ystävät poistuivat Mattilan talosta.
-- Merkillinen iltapäivä tämä on ollut, päätti Aarno, ja samaa mieltä
olivat toisetkin.
-- Kuulkaa, pojat, sanoi Eero, -- puhuttiin äsken siitä, mitä meidän
pitäisi tekemän; minulla on jo ohjelma valmiina, mihinkä minä aion
ryhtyä.
-- No? innostuivat Aarno ja Tuomo.
-- Annanhan yhä edelleen opetusta viulunsoitossa, käyn vaikka
kaupungissa kolme, neljä kertaa viikossa... Sillä ansaitsen pari,
kolme markkaa tunnissa eli noin neljä, viisikymmentä markkaa
kuukaudessa -- ehkä enemmänkin... Sitten rupean kirjottamaan
sanomalehtiin... jos eivät maksa heti, maksavat ajan pitkään...
Sitten kirjotan kirjan päätyönä ja lueskelen... Tottakai nyt aina
sata markkaa kuussa voipi ansaita, ja enemmänhän emme tarvitse!
Aarno kuunteli ihailulla, mutta Tuomon kasvoihin ilmestyi selvä
tyytymättömyys.
-- Kuule, Eero, sanoi hän vähän surullisella äänenpainolla, -- olen
miettinyt tuota asiaa koko illan.
-- Mitä asiaa?
-- Tuota, että, jos joku meistä ansaitsee rahaa, niin hän niin
sanoakseni elättää toisia. Minusta se ei sittenkään ole oikein. Ei
oikein eikä kaunista.
-- Miksi ei?
-- Siksi, että sinä, Eero, olet se, jolla toistaiseksi on suurin
mahdollisuus ansaita...
-- No mitä pahaa se olisi?
-- Mitä pahaa se olisi!... Ei tietysti mitään pahaa sinulle, mutta
Aarnolle ja minulle. Ainakin minulle. Se kävisi kunnialleni.
-- Totta on, myönsi nyt Aarnokin, -- kyllä kävisi kunniallemme syödä
sinun leipääsi.
-- Voi teitä, vai kunniallenne! nauroi Eero, mutta nauru ei tuntunut
aivan vapaalta. -- Ja minä, joka juuri olin kuvitellut, että tekin
kirjottelisitte. Harjottelisitte -- te kun ette ole sitä tehneet yhtä
paljon kuin minä -- ja kukaties saisitte kyhäyksen silloin tällöin
lehtiinkin... Minulla nähkääs on semmoinen ihanne -- tuo vanha
ihanteemme -- että meille kerran tulee iso lehti, joka leviää ympäri
koko Suomen... Sitä odotellen nyt työtä tekisimme...
-- Vai niinkö olet ajatellut? sanoi Aarno, nähtävästi hyvillään. --
Kyllä sen ihanteen eteen voisi työtä tehdä.
-- Ne ovat kuitenkin tuulentupia, väitti Tuomo, -- ja nyt on tosi
käsissä... Ei, kyllä sittenkin luulen, että saamme turvautua muuhun
aineellisen toimeentulomme suhteen. Sinä, Aarno, ota sinä vain
vastaan avustusta kodistasi niinkuin tähänkin saakka, ja minä saan
vähän perintöä äitini jälkeen. Se se on kumminkin selvintä.
Eero ei puhunut mitään. Hän myönsi sydämessään, että Tuomolla
oli tavallaan oikein, mutta hän tunsi itsensä surulliseksi,
alakuloiseksi, ikäänkuin syrjäytetyksi, eikä kuitenkaan voinut
siihen mitään. Junassa hän koetti iloisen keskustelun avulla päästä
raskasmielisyydestään, mutta se onnistui vain puoleksi.
Kun ystävät tänä uuden elämän ensi iltana erosivat, oli onnistuneen
yrityksen herättämän voiman ja ilon tunteen ohessa ilmaantunut
Eeron mieleen pieni aukko, joka tyhjyyttään kyseli: etkö huomaa,
ettei kaikki menesty? Ja Eero ei voinut olla pitämättä sitä "pahana
enteenä".
Mutta nukkuessa ikävä haihtui. Seuraavana maanantaina tapahtui
muutto. Eero vei mukaansa kirjotuspöytänsä, kirjansa ja viulunsa.
Rolandista hän ei liioin saattanut luopua -- eikä koira hänestä.
Koppi siirrettiin maalle, ja tädin neuvosta järjestettiin asia niin,
että hovineuvos maksoi Rolandin ruokarahan. Eero vastusteli pikkusen,
mutta eno selitti, että koira oikeastaan on hänen, ja siihen ei ollut
mitään vastattavaa.
Eero enosta ja tädistä oli mitä herttaisin. Luonnollisesti tapahtui
muodollinen hyvästijättö, vaikka olikin tiedossa, että pian
tavattaisiin. Olihan tämä kuitenkin ero vanhasta kodista.
-- Voi, Eero, sanoi täti itkien, -- olisithan sinä saanut kirjottaa
ja lukea ja tehdä mitä vain täällä kotonakin. Olisimme antaneet sinun
olla aivan rauhassa.
-- Sen kyllä uskon, vastasi Eero, -- minäkin nyt ymmärrän paremmin
kuin ennen, kuinka paljon te rakastatte minua, eikä se ole sydämen
kovuudesta kuin muutan. Mutta en osaisi työskennellä täällä kotona.
Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää
päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille
sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta,
että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se
olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.
-- On kaikki hyvä, sanoi eno vakavasti, -- hyödyksi se on sinulle,
Eero.


II.

Kului päiviä, kului viikkoja. Seuraukset ystävysten ottamasta
askelesta tulivat yhä selvemmin näkyviin. Eero kysyi itseltään:
tämäkö se nyt on niin kutsuttu "taistelu olemassa-olosta?" ja hän
lisäsi: elämä on kova.
Ei se hänelle ollut ulkonaisesti kova. Päinvastoin, hän menestyi
hankkeissaan. Hän teki työtä, ja työllään hän ansaitsi elatuksensa,
joskaan ei sataa markkaa kuussa ansainnut. Kaksi kertaa viikossa hän
kävi kaupungissa antamassa opetusta viulunsoitossa niinkuin ennenkin
oli tehnyt, ja pian hänen onnistui saada muutama kirjallinen kyhäys
julaistuksi eräässä kaupungin lehdessä. Kun tästä tuli kohtuullinen
palkkio ja tämä työ vielä tuntui mieluiselta, koska siinä sai kertoa
ajatuksiaan ja tunteitaan, havainnointaan ja kokemuksiaan muille
ihmisille, suurelle yleisölle, oli seurauksena se, että hänen
nimimerkkinsä "Z." ilmestyi milloin minkin pienen kertomuksen,
viivanalustan tai artikkelin alapäähän -- näkyivätpä lehdetkin
mielihyvällä julkaisevan hänen rohkeita kirjotuksiaan.
Eerolle muodostui elämä aivan hänen ohjelmansa mukaiseksi. Hän
kirjotti, soitti, luki. Päätyönään hänellä oli kirjan kirjottaminen
-- kirjan, jonka sisällyksen hän säilytti omana salaisuutenaan.
Ei hän omasta puolestaan surrut. Olihan hänellä sisällisiä vaikeuksia
työnsä ohessa, mutta niitä hän piti asiaan kuuluvina. Minkätähden hän
sitten joutui tuohon synkkään johtopäätökseen elämän kovuudesta? Se
oli ystäväänsä takia, niitten elämää katsellessa. Hän näki, etteivät
ne olleet täysin onnelliset, ja samalla tuntui, ikäänkuin ne hänestä
etääntyisivät. Aarnokin, joka oli ollut melkein kuin Eeron toinen
minä, kiintyi yhä enemmän Tuomoon ja rupesi hänen mielipiteitään
ymmärtämään ja ihailemaan.
Aineellisesta toimeentulostaan he pitivät huolta sillä lailla kuin
Tuomo neuvoen oli ennustanut. Aarnolle jatkui yhä edelleen se niukka
avustus, minkä hän oppiaikanaan oli kotoaan -- maalaisvanhemmiltaan
-- saanut. Tuomolle oli äitinsä kuoleman kautta -- isä oli jo ennen
muuttanut manalan majoille -- joutunut pienehkö perintö, josta
hänelle kerran kuukaudessa vuoti vähäinen summa holhoojansa käden
kautta. Mutta juuri tämä seikka oli ensimäisenä Eeron huolestumisen
aiheena. Aarnolta ja Tuomolta poistui työn välttämättömyys, kun
heidän ei tarvinnut huolehtia toimeentulostaan. "Olisi sittenkin
parempi", ajatteli Eero, "jos he söisivät minun leipääni; ehkä juuri
silloin heidän kunniansa vaatisi, että he tekisivät kaiken voitavansa
valmistuakseen tulevaan tehtäväämme. Niinkuin nyt on, he saattavat
unohtaa päämäärämme, kun nykyhetki heille kuiskaa: ei ole hätää".
Ei hän tahtonut moittia heitä ahkeruuden puutteesta: hän näki, että
he ponnistivat kirjotuspöytiensä ääressä, ja oli siitä välistä se
iloinen tulos, että heiltäkin ilmestyi kyhäys johonkuhun lehteen.
Mutta hän kumminkin huomasi, ettei heidän ilonsa työn ääressä ja
työstä ollut niin suuri kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla.
Huomasipa päinvastoin, että heidän katsantonsa aina erityisesti
kirkastui, kun tapahtui jokin, joka poikkesi päivän järjestyksestä
ja vapautti heidät työstä -- kun esim. Harry kaupungista tai Janne
kävi vierailemassa tai kun emäntä odottamatta pyysi kahville isännän
kanssa. Viaton ja luonnollinen tuo ilo oli -- tunsihan sitä Eerokin,
mutta Eero tunsi vielä suurempaa nautintoa työstään.
Tuommoisina hetkinä hän kuitenkin usein ajatteli, että hänen hämärä
huolestumisensa oli aiheeton ja typerä. Mutta yhtäkkiä se sai vauhtia
siipiinsä erään vähäpätöisen tapahtuman kautta.
He työskentelivät kaikki kolme salissa. Siinä oli kolme ikkunaa ja
joka ikkunan edessä pöytä. Tavallisesti he istuivat kaikki hiljaisina
töittensä ääressä koko aamupäivän, Eeron esimerkki kun pakotti
toisiakin. Mutta tänään Aarno keskellä työaikaa pillahti kysymään:
-- Mitä sinä luulet, Eero, eikö ihmisen elämän tarkotus ole, että hän
olisi onnellinen?
Eero katsoi ylös. Sekä Aarno että Tuomo olivat kääntyneet tuoleillaan
kuullakseen hänen vastauksensa.
-- Tietysti, hän ensin sanoi, mutta kun ystäväinsä ilmeestä hoksasi,
etteivät he ymmärtäneet hänen ajatustaan, hän välittömästi lisäsi: --
niin, en minä usko siihen onneen, jota ihmiset tavallisesti kutsuvat
onneksi. Sehän onkin saavuttamaton! Vaan uskon siihen onneen,
siihen mielen rauhaan ja iloon, joka seuraa totuuden uskollisesta
palvelemisesta. Jos sinä asetat oman onnesi elämäsi päämääräksi,
et sitä koskaan saavuta, vaan jokainen suru ja murhe ajaa sinua
lähemmäksi totuutta. Mutta jos asetat totuuden elämäsi päämääräksi,
et tietysti sitäkään koskaan saavuta, mutta jokainen askel elämän
tiellä enentää onneasi ja iloasi. Siinä se on koko salaisuus.
Aarnon huulilla oli uusi kysymys, mutta hän ei sitä ilmi lausunut.
Kaikki ryhtyivät taas vaieten työhönsä, mutta vaikka Eero oli
mielestään ratkaissut asian selvästi, luuli hän huomaavansa, etteivät
toiset olleet tyytyväisiä. Sitäpaitsi hän ihmetteli itse kysymystä.
Vähän ajan perästä kuului uudestaan Aarnon ääni:
-- Eero!
Eero nosti päätään. Häneen katsoen ja omituisesti hymyillen Aarno
virkkoi:
-- Minulla olisi vähän kummallinen pyyntö sinulle.
-- No mikä? kysyi Eero, laskien kynän kädestään.
-- Älä nyt loukkaannu, Eero!
-- Mitä joutavia! Koska sinuun olen loukkaantunut?
-- Kuule, Eero, etkö sinä voisi muuttaa tuohon kamariin, saisit siinä
asua aivan yksinäsi ja häiritsemättä työskennellä...?
-- Eihän kukaan minua täälläkään häiritse, sanoi toinen ihmeissään.
-- Olkoon, mutta etkö yhtäkaikki voisi muuttaa? Eero tunsi sittenkin
loukkaantuvansa.
-- Sano, miksikä? Minä en ymmärrä, hän kysyi. Aarno rupesi nauramaan.
-- No, ei mitään, hän sanoi, -- mutta katso, sinun ahkeruutesi vaivaa
meitä, Tuomoa ja minua. Emme mekään laiskoja tahdo olla, mutta sinä
kestät ja kärsit ja jaksat aivan äärettömiin. Ethän sinä koskaan
väsy, et koskaan tahdo puhella, et levätä, et hengähtää. Se tulee
siitä, että sinä olet nero... Niin, sinä olet nero, ja sentähden työ
on sinusta helppoa, mieluista. Sinä saat jotakin aikaan, sinulla on
mistä kirjottaa... Mutta ajattele meitä. Meillä ei ole yhtä suuri
kyky. Me tahtoisimme välistä huoahtaa, jutella kaskuja, nauraa. Sitä
voimme tehdä, jos olemme kahden kesken, mutta sinä olet liiaksi
totinen...
Aarnon silmät kiilsivät kosteina, eikä Eerokaan enää ollut
loukkaantunut, päinvastoin --.
Hän nousi pöytänsä äärestä ja käveli Aarnon luo.
-- Niinkö on asiat? hän sanoi hellästi, -- tietysti sitten muutetaan.
Mikäs siinä!
Samassa Aarno kavahti hänen kaulaansa, itki ja puristi rintaansa
vasten.
-- Voi rakkaani, kuiskasi Eero, -- ettet ennen puhunut! Kuinka olet
mahtanut kärsiä... ja ehkä sinäkin, Tuomo?
Hän käänsi päätään Tuomoon päin. Tämä istui totisena ja mykkänä,
mutta liikutettuna.
-- Tyynny nyt, Aarno, pianhan tuo asia järjestetään. He ryhtyivät
heti toimeen. Kantoivat Aarnon ja Tuomon vuoteet saliin, siirsivät
Eeron pöydän, kirjahyllyt ja viulun kamariin. Olo tuntui kevyelle,
suloiselle, he nauroivat ja laskivat leikkiä.
-- Kuule sinä, Aarno, nuhteli Eero, -- kylläpä olet
mielikuvituksessasi tehnyt minusta oikein työjuhdan, oikein koneen...!
-- Älä sano, nauroi Aarno, -- neronhan sinusta olen tehnyt...
-- Jaa, jaa, Aarno, mitä sitten vastaat viimeisenä tuomiopäivänä
taivaan taatolle, kun hän sinulta kysyy: "miksi kutsuit Eeropoikaa
neroksi?" Mitä vastaat, sano?
-- Jos se taivaan taatto niin tyhmä on, en vastaa hänelle mitään,
vakuutti Aarno nauraen.
Tämä suloinen sopusoinnun tunne vallitsi monta päivää heidän
välillään. Heidän yhdyselämänsä ei ollut koskaan ollut niin
viehättävä.
Mutta samaan aikaan kasvoi Eeron sisällinen levottomuus. Sulontunteen
alta se nosti ilkkuvaa päätään ja irvisteli. Ja Eeron silmät
aukenivat ikäänkuin uudelle totuudelle.
"Ihmiset eivät taidakkaan olla samankykyisiä -- eivät edes ne,
jotka täysin ymmärtävät toinen toisensa, jotka ystävyyden siteillä
ovat toisiinsa kiinnitetyt... Mutta mitä silloin? Silloin he eivät
saatakkaan tehdä samaa elämässä, vaan silloin heidän elämäntehtävänsä
ovat erilaisia.
"Olisikohan siis Aarnon ja Tuomon tehtävä toinen kuin minun?"
Mutta kun Eero asetti kysymyksen sillä lailla, vastasi hänen
sydämensä heti: "ei! Aarnon ja Tuomon tehtävä on palvella totuutta
niinkuin minunkin -- niinkuin oikeastaan kaikkien ihmisten".
Siitä huolimatta hänen järkensä sanoi: "selitä, millä lailla heidän
tulee palvella". Ja kun hän vastasi: "puhtaalla, siveellisellä
elämällä totuuden kunniaksi", niin järki yhä intti: "mutta mitä
tehden?" Ja sitä kysymystä kesti pohtia.
Mutta yhtäkkiä tuli jonkinlainen ratkaisu.
-- Jospa meillä olisi tuo pieni mökkimme! huudahti Aarno eräänä
iltana. -- Olisi niin hauska tehdä työtä pellolla ja niityllä,
metsässä ja puutarhassa...
"Kas siinäpä se on", ajatteli Eero. "Olinhan tuon ihan unohtaa.
Ruumiillinen työ, välittömästi hyödyllinen työ, pellon ja puutarhan
viljelys, puiden hakkuu metsässä, kalassa käynti kesällä -- siinäpä
se on. Siihen kaikki kykenevät, siihen kaikki ihmiset voivat ottaa
osaa."
Ja kun hän tuota tuumaansa pari päivää oli hautonut, rupesi hän siitä
puhumaan ystävilleen.