Haaveilija - 01

  
  HAAVEILIJA
  Kirj.
  Pekka Ervast
  
  Tekijän kustannuksella, Kirjapainoyhtiö Valo, Mikkeli, 1902.
  
  
  
   The shades of night were falling fast
   As through an Alpine village passed
   A youth, who bore, 'mid snow and ice,
   A banner with the strange device
   Excelsior!
   His brow was sad; his eye beneath,
   Flashed like a faulchion from its sheath,
   And like a silver clarion rung
   The accents of that unknown tongue
   Excelsior!
   _Henry W. Longfellow_.
  
  SISÄLLYS:
   Prologi: Ihanne.
   Ensimäinen kirja: Koti.
   Toinen kirja; Ystävät.
   Kolmas kirja: Maailma.
   Epilogi: Unelma.
  
  
  PROLOGI:
  IHANNE.
  
   Här i detta bröst,
   Där talar evighetens gud.
   _Viktor Rydberg_.
  
  1.
  Se väikkyi hänen silmissään. Se väikkyi umeana kuin utukuva, mutta
  keveänkauniina kuin rusottava pilven ripsi itäisen taivaan rannalla
  ja sovintosointuisena kuin hiljainen, kaukainen kanteleen soitto.
  Ei hän huomannut, että kirja oli pudonnut maahan hänen polviltaan.
  Hän istui kivellä koivun juurella ja oli kietonut vasemman kätensä
  valkoisen rungon ympäri. Hehkuvan poskensa hän painoi puuta vasten,
  ja hänen katseensa hohti kuin päivän koi.
  Kaunis oli nuorukainen. Mutta hänen kauneutensa oli sielullista. Se
  ei ollut marmoriin hakattua, vaan elävää. Se vavahteli, värähteli,
  välkkyi. Se oli kuin tähtien tuike, joka kaihoa kertoo ja intoa
  aavehtii. Siinä oli lapsen hymysilmä viisautta ja vanhuksen
  lapsenmieli vapautta.
  "Minun ihanteeni, minun etäinen, imara ihanteeni! Kaukainen kuin
  metsän ranta tuolla järven toisella puolen, vilpoinen kuin vesi
  sininen ja syvä, ylevä kuin taivas ääretön ja armas!
  "Miksen voisi sun kutsuasi kuunnella? Miksen luopua elämästä tästä ja
  alkaa sitä uutta, ihanaa ja suurta? Ettei vaipuisi henkeni maahan ja
  itkisi kadonnutta kauneutta.
  "Miksen?
  "Näytä mulle selvempänä vielä mun elämäni tie, sano, mistä sen
  alkaman pitää!
  "Ja uskollisena tahdon sinua palvella niin kauvan kuin elo mun
  povessani sykkii, ja kunniaasi tahdon minä kertoa niin kauvan kuin
  kieleni kestää!
  "Sano, mistä sen alkaman pitää?"
  Hiljaa pyyhkäisten tuli järveltä päin tuulen tuuhu ja rasahti kirjan
  lehdissä. Nuorukainen havahtui ja nosti kirjan maasta. Se oli
  Rydbergin "Prometeus ja Ahasverus".
  
  2.
  Hänen nimensä oli Eero.
  Hän oli orpo, vanhempansa olivat kuolleet jo hänen piennä ollessaan,
  ja hän oli joutunut kasvatiksi äitinsä sisarelle ja tämän miehelle.
  He olivat lapsettomia ja pitivät ottopoikaansa kuin omaa ainakin.
  Eero kasvoi ja kasvatettiin vapaudessa. Sanoivatpa sivulliset, että
  häntä hemmoteltiin, mutta ei se ollut aivan niinkään. Täti kyllä
  palveli enemmän poikaa kuin poika häntä, mutta eno oli sen sijaan
  ankara pinnaltaan ja piti oikeuden puolta, missä täti olisi tahtonut
  sääliä.
  Tämmöinen erimielisyys kasvattivanhempain kesken oli kumminkin
  harvoin tarpeen, sillä Eero oli hiljainen, kiltti ja ahkera lapsi,
  jota oikut eivät usein kiusanneet. Hänen suurin huvinsa toiselle
  kymmenelle ehdittyään oli luku ja viulunsoitto. Heti kun koulusta
  kotiutui ja ruokapöydästä pääsi, hän oppi läksynsä kiireimmiten
  saadakseen siten aikaa "oikeaan lukuun", s.o. kaikenmoisten
  kertomuskirjain ja romanien lukemiseen. Täti oli kahdella päällä
  tämän asian terveellisyydestä, mutta siinä kohden eno taas oli
  säälivämpi ja vapaampi: "antaa pojan lukea, kyllä mies sulattaa".
  Lepohetkinä, jotka uudistuivat pari kolme kertaa iltapuolen kuluessa,
  hän tarttui viuluunsa ja soitti jonkun ulkoa osaamansa kappaleen
  taikka omia "fantasiojaan". Harvoin hän tovereinsa kanssa kävi mäkeä
  laskemassa tai palloa lyömässä, ne kun huusivat ja rähisivät ihan
  tarpeettoman kovaan. Ainoastaan kesällä asuessaan maalla tätinsä
  kanssa hän kaiket päivät oli ulkona, samoili metsät, kiipeili vuoret,
  souteli järvet ja joet. Mutta silloinkin hän oli mieluimmin yksin. Ei
  hän ystävää kaivannut eikä hänellä ystävätä ollut.
  Mutta ihanne hänellä oli. Kahdentoista vuotiaana hän oli lukenut
  Victor Hugo'n "Les Misérables" ja siitä saakka hän tiesi, kuka
  ihminen oli jaloin maailmassa. Se oli Jean Valjean, kaleeriorja. Ja
  Jean Valjean tuli hänen ihanteekseen. Hän itki häntä ajatellessaan.
  Väärin olisi yhtäkaikki väittää, että kirja teki pojasta sen Eeron,
  joksi hän vähitellen muodostui. Kirja herätti eloon sen Eeron,
  joka piili lapsen sielussa ja jonka esihistoria kuului elämän
  salaisuuksiin, mutta kirja ei sitä luonut. Se oli, ja vuosi vuodelta
  se tuli enemmän näkyviin.
  Hän ei voinut nähdä toisen kärsivän tuntematta itse tuskaa, oli se
  eläin tai ihminen. Jos hän ei silloin voinut auttaa, oli hänellä
  ikäänkuin tunnonvaivoja, ja hän pakeni yksinäisyyteen "ajattelemaan".
  Eläimiä hän ei koskaan kiusannut, ei tahtonut hyttysiäkään kesällä
  tappaa, paitsi jos oikein purivat. Kun toverein leikeissä oli mukana,
  ei ottanut osaa heidän kiistoihinsa ja kinoihinsa. Jos välistä
  sattui, että paha tuuli yllätti ja Eero kiukustui ja kiivastui,
  oli häpeänsä perästäpäin rajaton. Aikaa voittaen ne kohtaukset
  harvenemistaan harvenivatkin.
  Hän oli niin muodoin pienestä saakka melkein "täydellinen",
  jommoiseksi häntä katsottiinkin sekä koulussa että kotona. Siihen
  tuli lisäksi, että ikäisensä pitivät häntä vähän kuivana ja
  juhlallisena, jos kohta hyväkseen käyttivät hänen taitoaan ja
  tietojaan, joilla mielellään tovereitaan autteli, sillä hän oli
  teräväpäinen ja osasi aineitaan hyvin; ja toiseksi, että enonsa
  välistä arveli, kun poika taas oli kovin hiljainen: "ettei se vain
  kääntyisi akkamaiseksi".
  Oli hänellä sentään ystäväkin, ja uskollinen. Se oli Roland, iso
  ruskeankeltainen bernhardilaiskoira, joka vastasyntyneenä oli ostettu
  Eerolle leikkikumppaniksi. Kerran Roland penikka kömpelyytensä
  päivinä tipahti kaivoon. Eero sattui näkemään ja sai kun saikin
  koiran pelastetuksi, vaikka pahasti kylmettyneenä. Hyvän hoidon
  alaisena se kuitenkin pian parani. Pari vuotta myöhemmin Eero kerran
  kallioita kiipeillessään kaatui ja loukkasi päätään pahasti. Verta
  tulvi haavasta ja Eero meni tainnoksiin. Roland, joka aina seurasi
  kumppaniaan tämän matkoilla, riensi apuun ja tarttuen tukevilla
  hampaillaan kiinni housunvyötäröstä kantoi pienen isäntänsä
  hellävaroen ja kiireesti kotiin. Koti ei ollut kaukana, mutta koira
  kuitenkin pelasti pojan. Ja varsinkin siitä päivästä Eero ja Roland
  olivat eroamattomia ystäviä, Roland Eeron mielestä viisain ja paras
  toveri maailmassa ja luultavasti Eero Rolandinkin.
  Hänen elämänsä kului kuin nuoren tytön hiljaisissa haaveiluissa
  ja ankarassa velvollisuuksien täyttämisessä. Hän säilyi kaikesta
  pahasta, sillä hän ei sitä etsinyt eikä mikään sitä hänessä
  herättänyt. Ja vaikka hän tiesikin pahan olemassaolosta, sillä
  opetettiinhan se hänelle koulussa uskontotunnilla, jäi se tieto
  uinailemaan johonkin syrjäiseen aivosoluun, ja hänen tajuntansa oli
  täynnä vain ihania haaveita ja taivaan korkuisia tuulentupia. Oli
  eräs opettajansa sen havainnutkin ja sanoi kerran enolle huolissaan:
  "mitähän siitä lapsesta tulleekaan? kestäneekö hän elämän myrskyjä?"
  Ja myrskyt rupesivat tulemaankin. Jo koulussa Eeroa välistä oli
  vaivannut kummallinen tunne siitä, että kaikki ei ollut niinkuin
  olla piti. Se tunne oli hyvin hämärää ja epämääräistä, mutta se
  palautui yhä useammin, kuta ylemmälle luokalle Eero ehti. Varsinkin
  historian tunneilla se häntä kiusasi. "Miksikä luemme tämmöisiä
  rumia asioita: kuinka ne tappelivat ja sotivat ja tappoivat ja
  murhasivat? Sehän on hirveätä. Sentähden pojatkin niin huutavat ja
  telmivät." Ja uskontotunnilla hän punastui korvia myöten ja tunsi
  olonsa tukalaksi, kun oli aivan kuin mikä paha henki olisi sydämessä
  kuiskinut: "etkö huomaa, että juuri tuo uskonlahko se puhuukin asiat
  niinkuin ne totuudessa ovat?" Ja myöskin uusia kieliä opetettaessa.
  Eerolle oli ranskankieli miltei toisena äidinkielenä, hänellä kun
  pienenä oli ollut sveitsiläinen "bonne", ja hän ihmetteli, että
  koulussa kieliä opetettiin sillä lailla, ettei kukaan pojista osannut
  puhua ainoata sanaa. Kun hän välistä leikillä puhutteli tovereitaan
  ranskaksi ja etevin niistä koki vastata samalla kielellä, ei Eero
  saattanut olla nauramatta toisen hullunkurisille virheille. Mutta
  tässä kohden hän oivalsi, että opetuksessa oli vika. Matematiikka oli
  ainoa aine, joka ei herättänyt hänessä mitään levottomuutta.
  Mutta yliopistossa myrskyt yltyivät. Hän oli valinnut latinan
  pääaineekseen aluksi -- vallan sattumalta, koska jotakin piti
  lukea maisteriksi tullakseen -- ja juoksenteli luennoilla niinkuin
  toveritkin. Kotona odottivat paksut nidokset, joiden ääressä aika
  oli kulutettava. Nyt kun ei enää ollut säännöllisiä läksyjä,
  vaati velvollisuudentunto, että aina istuisi kurssikirja kädessä.
  Romanit ja runot piti heittää sikseen. Elämä kävi siten kuivaksi ja
  ikäväksi, sillä kurssiluvuista ei ollut hupia. Eero huomasi, että
  niin oli useimpien toverienkin mielestä, vaikka eivät siitä näkyneet
  välittävän; heidän mielestä kai niin piti ollakkin. Mutta Eero
  ei voinut tovereinsa tavalla paeta ikävyyttä vanhan koetun trion
  seurassa: Wein, Weib und Gesang. Hän ei tuntenut siihen vähintäkään
  vetovoimaa, viulu yksin oli hänen lohduttajanaan; ja niin hän kävi
  yhä enemmän umpimieliseksi, harvapuheiseksi ja miettiväiseksi.
  Hän alkoi itseltään kysyä: "minkätähden olen olemassa? mitä varten
  tulee minun kulkea täällä ikävissäni? minkä vuoksi minun pitää
  vaivata itseäni lukemalla esim. tätä äärettömän kuivaa Liviusta, jota
  kerrassaan inhoon? miksikä pitää minun kuin minkäkin itseliikkujan
  astella luennolta luennolle ja aina kolme neljännestuntia kerrallaan
  istua penkittää hartaassa äänettömyydessä?" Ja kun nämä kysymykset
  liikkuivat hänen aivoissaan, silloin pyörivät kirjaimet silmissä,
  kun piti lukea, ja professorin sanat katederilta kuuluivat yhtenä
  huminana korviin. Eero tekikin sen merkillisen huomion, että
  vaelsi hämmästyttävässä tiedottomuudessa. Huolimatta papereistaan
  ja todistuksistaan, joiden mukaan hänellä oli niin ja niin paljon
  tietoa, hänelle vähitellen selveni, ettei hän mitään tietänytkään.
  Niin, niin, kaksi kertaa kaksi oli neljä tietysti ja leivonen oli
  latinaksi _alauda_, mutta miksikä hän ollenkaan oli olemassa, sitä
  hän ei ollut oppinut. Oli kyllä kuullut, että Jumala oli tyhjästä
  luonut taivaan ja maan ja puhaltanut henkensä Aadamin sieramiin
  ja että Jumalan pojan kuolema pari tuhatta vuotta sitten tuotti
  hänelle taivaan, kun itse henkensä heittäisi, -- mutta mikä tämä
  hänen nykyinen elämänsä oli, sitä hän ei ollut kuullut. Ja vaikka se
  välistä tuntui melkein naurettavalta, oli se kuitenkin aivan kuin
  joku vanha minä olisi häneltä riistetty pois, ilman että uusi vielä
  näkyikään. Ja ennen ahkera, tyynimielinen poika muuttui levottomaksi,
  työhön kykenemättömäksi nuorukaiseksi.
  Hänen ihanteensakin siirtyi pilvien taakse. Se ei tuntunut olevan
  missään yhteydessä nykyisen todellisen elämän kanssa. Ja kuitenkin
  hän juuri niihin aikoihin sai useampia ystäviä, jotka rakastuivat
  hänen lempeään, omituisen puhtaaseen olentoonsa. Yksi hänellä oli
  ollut jo ennen ylioppilaaksi tultuansa, lempeämielinen, vilkas Aarno,
  jolla myös oli rikas mielikuvitus. Nyt hän vielä voitti Tuomon
  ja Harryn. Tuomo oli vakava, tunteellinen, jalo ja teräväpäinen
  kriitikko. Harry oli nuori, koululainen vielä, täynnä loppumatonta
  innostusta, sielua ja uskallusta, vaikka hän oli liian herkkä
  vaikutuksille ja mielellään antautui umpimähkään tunnelman valtaan.
  Nämä neljä ystävää olivat melkein alinomaa yhdessä. He kertoivat
  toisilleen surunsa ja ilonsa. Ja Eeron epäilykset rupesivat
  tarttumaan toisiinkin. Niinpä he usein toivoivat jonkun kummallisen
  taikavoiman avulla pääsevänsä pois tästä maailmasta, vaikkapa toiseen
  tähteen, missä olot olisivat toisellaiset, missä vallitsisi vapaus,
  keskinäinen ymmärrys ja sopusointu ihmisten välillä... semmoinen
  kuin esimerkiksi heidän. Ja kun sitten jollekulle sattui nolaava
  tapaus, joka muistutti häntä siitä, ettei ollutkaan sillä toisella
  tähdellä, oli suru yhteinen, ja yhteisesti haettiin lohdutusta
  uusista haaveista.
  Eeroa tämä seurusteleminen paljon kehitti. Hän joka oli tottunut
  olemaan yksin omien mielikuvainsa kanssa, hän sai nyt vaihtaa
  ajatuksiaan semmoisten kanssa, jotka häntä ymmärsivät. Hän sai
  kurkistaa erilaisten ihmissielujen kaikkein pyhimpään, ja se tuotti
  hänelle sanomatonta riemua. Semmoista saisi olla koko elämä:
  seurustelua ystäväin kanssa. Semmoisen puolesta kannatti elää ja
  kuolla. Ja rakkaus ystäviä kohtaan kasvoi päivä päivältä hänen
  sydämessään. "Jospa meillä olisi pikkuinen mökki maalla, jossa
  saisimme asua kaikki neljä yhdessä."
  Hän oli nyt ruvennut lukemaan filosofiaakin. Ja vaikka se aukaisi
  hänen silmiään näkemään asioita uudessa valossa ja auttoi häntä
  ajatuksien loogillisessa järjestelyssä, kiusasi häntä siinäkin
  kysymys: mikä on totuus? ja hän tunsi vaistomaista halua tietää,
  minkämoisia nuo ajattelijat olivat olleet elämässään. Ja niitä
  tietoja urkkiessaan hänelle olikin muodostumaisillaan uusi ihanne:
  Baruch Spinoza, joka eli yksin ja mietiskeli.
  Silloin hän kerran sai nimipäivälahjaksi Viktor Rydbergin runot, ja
  ne muodostivat käännekohdan hänen sisällisessä elämässään.
  Hän näki uudelleen lapsuutensa ihanteen. Ja nyt hän siihen uskoi.
  
  3.
  Kuu kumotti ja tähdet tuikkivat. Syksyinen oli iltayö ja kylmän
  kolea. Taivas kaareutui tummana pään yli ja jalkojen juurella oli
  tuhatvaloinen kaupunki, josta kuului kaukainen kohina. Mutta täällä
  metsässä vuoren kalliolla oli rauhallista ja yksinäistä.
  Neljä nuorukaista siellä seisoi katselemassa kaupunkia allaan ja
  tähtiä yllään, ja yhden kupeella oli koira.
  Ja Eero sanoi:
  -- Lapsena minulla oli ihanne. Se oli Victor Hugo'n Jean Valjean,
  sillä Jean Valjean oli hyvä. Sitten hän mielestäni häipyi, mutta nyt
  hän on noussut entiseen kirkkauteensa. Taas minä ihanteeni näen. Ja
  minä uskon, että ihanne on olemassa. Minä uskon, että se ihanne on
  hyvyys. Minä uskon, että ihminen voi ja että ihmisen pitää siihen
  pyrkiä.
  -- Tästä päivästä lähtien minä tahdon koettaa tulla hyväksi. Tästä
  päivästä lähtien minä uupumatta tahdon etsiä totuutta, sillä se on
  sama asia. Tästä päivästä lähtien minä vihkin elämäni ihanteelle
  ja tästä päivästä lähtien en tee muuta kuin sitä, mikä siihen
  pyrkimykseeni kuuluu.
  -- Tahdotteko te olla minulle apuna ja tahdotteko ottaa pyrkimykseeni
  osaa? Silloin muodostakaamme liitto, pyhä ystävyyden liitto,
  jonka tarkotuksena on keskinäinen apu ja tuki suuressa työssämme.
  Tahdotteko?
  -- Tahdomme, sanoivat Aarno, Tuomo ja Harry.
  -- Silloin kädet yhteen, oikeat kädet! Neljä kättä kohtasi toisensa.
  -- Tämä on liitto neljän kesken... ja sinä, Roland olet
  viidentenä... Me tahdomme pyrkiä hyviksi, me tahdomme pyrkiä
  ihmisiksi.
  Ja kaikki toistivat lupauksen. Eero sanoi:
  -- Olkoon liittomme nimi _Resurget_. Ihanne oli kadonnut silmistäni,
  mutta se tuli takaisin. Niin uskon edeskinpäin, että jos ihanne
  himmenee hetkeksi, niin se kirkastuu taas. Ja resurget merkitsee:
  se on nouseva jälleen. Ja olkoon tunnuslauseemme: _resurget sol
  fugiens_, vielä paistaa pakeneva päivä, sillä aurinko on elämää
  suovan ihanteen symbooli. Niin kestäköön liittomme läpi elämän,
  ja auttakoon meitä totuuden ja hyvyyden ihanne. Olkoon elämämme
  kuin pyhiinvaellus luvattua, toivottua maata kohti, ja jos
  joskus taipaleella eksymme oikealta tieltä, muistakaamme, että
  yön synkimmänkin jälkeen päivä koittaa, muistakaamme liittomme
  tunnuslausetta:
   _Resurget sol fugiens_.
  
  
  
  ENSIMÄINEN KIRJA:
  KOTI.
  
   Ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä.
   _Matt. ev. X, 36_.
   Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat,
   mitä ansiota teillä siitä on?
   _Matt. ev. V, 46_.
  
  
  I.
  
  Eero tahtoi jotakin tehdä ja oli ruvennut kirjottamaan. Hän koki
  panna epäilyksensä ja mietteensä paperille. Se oli alussa vaikeata,
  ei tahtonut ajatus löytää sopivata lähtökohtaa. Vihdoin hänelle
  johtui mieleen kertoa asiat sinään, totuus semmoisena kuin se oli
  hänelle esiintynyt, ja silloin syntyi seuraava alustus:
  _Epäilyksiä_.
  Olen tyytymätön, onneton, rauha on sielustani poissa. Jo
  ylioppilaaksi lukiessani tunteilin näitä tuskallisia mielialoja.
  "Kirjotuksissa" oli mielestäni henkeä ja pontta, niistä riippui,
  tuliko tähti otsaan vai jäikö tulematta -- mutta tenttiluvut! Tuo
  parhaasta päästä arvottomain koulutietojen sieluton, kammottava
  kertaaminen saattoi sairaaksi sekä ruumiini että henkeni, syöksi
  minut epätoivon kuiluihin. Samat opettajat, jotka olivat meille
  vakuuttaneet, että koulutietojen tarkotus oli kehittää ymmärrystämme,
  samat opettajat vaivasivat nyt ikäänkuin ulkonaisen pakon painamina
  entisiä oppilaitaan yhä uudistuvilla laiskaläksyillä tenttiajan
  kestäessä. Noista salakareista päästyä seurasi sitten naurettava
  ylioppilastutkinto, jolloin rumaan ja hankalaan hännystakkiin
  puettuina kävimme yliopistossa tutkinnoilla, jotka olivat
  vielä tyhjempiä ja muodollisempia kuin äsken läpäistyt. Monta
  kertaa huudahdin sydämeni syvyydestä: näinkö turhamaiset temput
  portinavaajaisiksi, kun tiedon ja totuuden pyhättöön pyritään!
  Mutta unohtuivatpa kaikki nuo vähäpätöiset seikat, kun kerran
  valkoinen lakki oli päässä ja kultatähti otsassa! Ja kesällä
  vahinkoni korvautui. Ah, kuinka silloin elämästä nautin, kun huolista
  vapaana samoilin maita ja metsiä, mitä tuulentupia tulevaisuudelleni
  rakentelin! Oi ihania päiviä, joita kankailla ja koivistoissa vietin,
  kun korviani hyväili rastaan sointuisa laulu männiköstä tai silmäni
  ihaili valon ja varjon vaihtelua tuoksuavassa lehdikossa. Illalla
  auringon laskiessa kaukaisten metsien taakse istuin kunnaalla
  järven rannalla ja vaivuin hiljaisiin surunvoittoisiin unelmoitiin.
  Lännessä taivaanranta vaaleni ja kellertyi, idän luolikoista hiipi
  yötär, huntuunsa verhoten metsät, rannat ja vedet. Silloinpa joskus
  satakieli pistäysi puutarhaan ja päästeli lumoavia liverryksiään yön
  hiljaiseen hämärään... Te onneni illat, te pyhäiset päivät, miksi
  päätyitte liiaksi pian?
  Nyt en ole onnellinen enää, en tosiaankaan. Kyllästynyt olen itseeni,
  kyllästynyt maailmaan. Mikä muinoin minua huvitti, ilettää nyt.
  Latina oli koulussa mieliaineitani, nyt sitä inhoan. Kun pitikään
  valitakseni sitä laudaturiaineeksi! En jaksa sulattaa Nipperdey'n
  Corneliusta enkä halua tietää, mistä portista milloinkin roomalaiset
  pujahtivat, kun tappelemaan läksivät, ja miten rintamansa heidän
  oli järjestetty... Ei vanhat eikä uudet kielet, ei sielu- eikä
  viisaustieteet herätä intoa minussa. Mikä opinnoissa viehättää, siitä
  vähät välitetään -- muu on turhantarkkaa, lapsellista, häilyvää. En
  löydä mitään todellista, nerokasta, tyydyttävää, kaikki on tyhjää
  ja sisällötöntä kuin ilmassa hosuminen. Ja minä olin kuitenkin
  uskonut, että tietoon ja viisauteen pyrkiminen olisi arvokasta,
  järkevää, ylevää. Olin uskonut ennen vapautumistani, että uudet,
  tulevat opettajani olisivat ihmisiä, jotka ovat elämänsä ihanteelle
  ja totuudelle pyhittäneet ja joiden jalo esimerkki innostaisi minua
  ponnistamaan voimani väsymättä; olin uskonut, että uudet toverini
  olisivat nuorukaisia täynnä uskoa aatteisiin ja alttiiksi-antaumusta
  ja nöyrää kieltäymystä ja halua edetä totuuden tiellä...
  Mutta nyt! Oh, en jaksa ihailla hermostuneita professoreita, en jaksa
  nauraa toverieni pilapuheille, en jaksa opettajain ja oppilasten
  juominkeihin osaa ottaa. Yksin olen maailmassa.
  Mitä tästä tuleekaan?
  Ajattelin kerran konsertissa piennä ollessani, että kun isoksi
  kasvan, soitan viulua suuressa valaistussa salissa, missä on paljon
  ihmisiä koolla, jotka kuuntelevat soittoani ja taputtavat käsiään,
  mutta kouluun päästyäni ja ruvettuani lukemaan kirjallisuutta,
  muuttui vähitellen ihanteekseni ihminen, joka vapaana kaikesta
  pakosta olisi elämässään onnellinen tehdessään muille hyvää. Ja nyt --
  Kuvittelenpa olevani seppelöity maisteri. Olen kirjottanut "pro
  gradu", olen suorittanut kaikki tutkinnot, taas katson silmästä
  silmään tuota kultaista vapautta, jota jo kerran olin voittavinani
  lyyryn ohessa. Armollisena jumalattarena se käskee minua
  kädenviittauksella lähestymään, mutta sitä tavotellessani se väistyy
  luotani ja haihtuu näkyvistä niinkuin muinoin korskea Juno Aeneaan
  sylistä. Haira harhako vain oletkin, sinä ylistetty ja ihailtu
  vapaus? Katso, laakeriseppele otsaani kaunistaa, etkö vielä anna
  minun kuulla suloista ääntäsi, etkö opeta minulle elämän viisautta,
  etkö sano minulle, mitä minun tekemän pitää, sillä -- apparet nos
  ad agendum esse natos?... Äänettömänä katselet valituksiani, et
  rukouksiini vastaa, et mieltäni rohkaise. Mitä minua hyödyttänee,
  onko minulla arvonimeä vai ei, olenko parnassolle pyrkinyt vai
  jäänyt oppimattomain joukkoon? Iäti elämä minulta kysyy: kuinka aiot
  vapauttasi käyttää?
  Olenhan ihminen ennen kaikkea, minunkin henkeni kaipaa valoa ja
  viisautta. Koko sielustani haluan olla hyödyksi, todelliseksi,
  välittömäksi hyödyksi itselleni ja muille. Rinnassani aaltoilee
  meri, joka tahtoisi murtaa sulkunsa ja vallata mailman ja virvottaa
  vedellään väsyneitä ja herättää nukkuneita uuteen eloon. Mutta missä
  on sen lähde ja missä sen sulkujen suu?...
  Siis pyrkisin professoriksi. Toisille opettaisin, mitä eivät tiedä,
  loisin ajatuksia uusia, itsenäisiä. Ryhtyisin runoilijaksi, loihtisin
  näkyville lumoavia kuvia, kertoisin niitä kuulijalle soinnukkaissa
  säkeissä. Tulisin taiteilijaksi, sukisin soittoniekaksi, toisin ilmi
  ennen tuntemattomia kauneuden arvoja, astuisin uusille urille taiteen
  valtakunnassa... Kuuluisaksi kohoisin, kunnioitetuksi ja rikkaaksi.
  Naisin tytön kaunihimman, eläisin onnellisena ja kasvattaisin
  lapsistani kelpo ihmisiä... Mitä tuulentupia!
  En tee niin.
  Heikko ääni sisässäni kuiskaa: tuon kaiken ohessa -- mitä olisit
  sinä tehnyt? Oletko palvellut totuutta vai oletko itseäsi palvellut?
  Tahtooko elämän totuus, että ymmärrystä opilla täytämme? Vietteleekö
  viisaus meitä mielikuvituksen taikatarhoihin? Jumalastako kotoisin on
  janomme loistoon ja ylellisyyteen? Pyhistä pyhinkö on pyrkimyksemme
  rikkauteen ja kunniaan? Ikionneako on ikävöidä rakkautta ja
  jälkeläisiä?...
  Kuinka kaikki on turhaa auringon alla!
  Miksikä poloinen olen syntynyt? Mistä on minulla tämä rauhaton
  mieleni, tämä hapuroiva, epäilevä, riutuva sieluni?...
  Eivätkö ole toiset ihmiset minun kaltaisiani? Häpeän melkein
  nähdessäni toverieni iloisia kasvoja. Väkisinkin pakotan suuni
  hymyyn ja ääneni rohkeaksi ja mieleni huolettomaksi, kun
  opinnoitani tiedustelevat ja minun tulee keksiä vastauksia heidän
  kysymyksiinsä. Kuitenkin pakenen heidän pitojaan ja vältän heidän
  iloisia illatsujaan. Sillä tunnen itseni pieneksi, vähäpätöiseksi ja
  lapsellisen ujoksi heidän seurassaan.
  Mutta olisivatko yhtäkaikki minun kaltaisiani?
  Mitä te puuhaatte, mitä aiotte?
  Naurahtavatpa useimmat toverini: "luemme kandidaateiksi". Entä
  sitten? "Kuka tuota niin pitkälle miettisi? Kyllä sitten on aika
  keinoja keksiä".
  Yksi aikoo runoilijaksi. Hän valmistelee paraikaa esikoistaan. Hänen
  silmänsä loistavat luottamusta, kun hän tavalliseen kuolevaiseen
  katsahtaa. Kunnian kukkuloille hänen kaihonsa kantaa.
  Toisesta on tuleva pappi. Mikä suvaitsevainen hymy suupielissä, kun
  hän maallikkoa puhuttelee, ja kuinka syvämietteisesti hän paperossia
  polttaa, taivaan valtakuntaa ajatellessaan. Mutta minä tiedän, että
  hän uneksuupi suuresta seurakunnasta ja pienestä pastorinrouvasta.
  Kas tässä tulee hän, joka lääkäriksi lukee. Tervehtiessään hän katsoo
  minuun vakavasti ja puristaa kättäni kovasti. Lääketiede on hänen
  ihanteensa ja hygieninen elämä ja taitava tohtoroiminen. Mutta hän
  rakastaa mahtia ja valtaa ja hyvien neuvojen antamista ja rahojen
  runsautta ja -- kauniita naisia.
  Vaan missä on salaperäinen sanomalehtimiehemme? Hän on jo saanut
  paikan isommassa lehdessä, paljonko lieneekään kuussa palkkaa. Aina
  hänellä on kauhea kiire ja palkastaan huolimatta raha-ahdinko. Hän
  aikoo myös maisteriksi, sillä "eihän tittelitön sanomalehtimies ole
  minkään arvoinen". Mitä hän tulevaisuudestaan toivoo? Toimittajan
  paikkaako ja valtiollista vaikutusvaltaa?
  Kuinka kummallista, että saatetaan pitää tätä elämää noin vain
  valmiina, ymmärrettävänä, yksinkertaisen selvänä seikkana, kun se
  minusta tuntuu niin oudolta ja arveluttavalta! Olen kuin maailman
  mylläkkään eksynyt koditon orpo.
  Ja mitä vanhat ihmiset tietävät kertoa elämästä, ne, jotka sen
  koulussa jo ovat karaistuneet?
  Eivät minulle mitään, sillä joko ovat kaikesta välinpitämättömiä
  (kunhan vain päivällinen on hyvä) tai neuvovat minua nurkumatta
  täyttämään "velvollisuuksiani" tai nauravat pilkallisesti
  mielikuvituksilleni ja mietiskelyilleni: "ne haihtuvat iän
  karttuessa".
  Vaan minä en soisi niiden haihtuvan...
  Kuitenkin on ihmisiä, joita melkein kadehdin, niitä, jotka --
  rakastavat, sillä ne ovat onnellisia. Ne tekevät työtä armaittensa,
  omaistensa puolesta; ne taistelevat innolla ja luottavat voittoonsa;
  jos lankeavat toivottomuuteen, on heitä vaalimassa lempeät kädet.
  Tiedänkö siis nyt, mitä elämä on, ja mikä on se hyvä, jonka puolesta
  on uhrautuminen?
  Minusta näyttää, että kaikilla ihmisillä on päämäärä, johon pyrkivät.
  Ja tuo väikkyvä päämäärä heitä ylläpitää, tukee, ohjaa, auttaa
  eteenpäin -- ja minulla ei ole päämäärää. Jos voisin kukistaa tätä
  äärettömyyden kaihoa, jos voisin vaientaa tätä sydämeni suruista
  ääntä, ehkä sitten etsisin itselleni päämäärän ja olisin lohdutettu
  ja onnellinen. Mutta nyt seison kuilun partaalla, päätäni huimaa ja
  pohjaton syvyys minua vaanien houkuttelee --
  Mutta sittenkin -- eivätkö ole muut ihmiset minun kaltaisiani?
  Kirjottaessa syntyi uusia ajatuksia, niitä tuli niin paljon,
  ettei tiennyt, minkä joukosta valitsisi, ja sitten vielä tapahtui
  elämässä semmoista, joka antoi aihetta uusiin mietiskelyihin. Täti
  sairastui, armas Linda-täti, jota Eero rakasti kaikella sydämellään;
  hänen täytyi läpikäydä vaikea leikkaus ja siirrettiin kotoa pois
  sairaalaan. Monta kertaa Eero oli istunut hänen vuoteensa vieressä
  sekä tuskallisina että levollisempina hetkinä, ja täti vakuutti aina,
  että "teki hyvää", kun Eero oli saapuvilla.
  Tuosta kaikesta Eero sai paljon miettimisen aihetta. Minkätähden
  oli kipu ja tuska olemassa, minkätähden ei ihminen saanut edes
  ruumiillisesti olla terve ja onnellinen? "Synnin tähden" ei
  ollut hänen mielestään mikään vastaus. Hän ei ymmärtänyt koko
  synti-käsitettä. Hän olisi tahtonut antaa oman elinvoimansa tädille,
  että sen tuskat loppuisivat, ja siinä istuessaan hänen sydämensä oli
  kuin yksi ainoa rukouksen huokaus: "älä kärsi, älä kärsi!"
  Ja sitten tuli kuolemanpelko, kun leikkauksen piti tapahtua. Eero
  kulki nytkin sanomattomissa tuskissa ja rukoili itsekseen: "älä vielä
  kuole, älä vielä. Se olisi niin järjetöntä, niin tyhjää, minä en
  ymmärtäisi, miksi se tapahtuisi". Eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi
  hän noin rukoilikaan.
  Kun kaikki oli onnellisesti ohi ja täti taas terveenä, syntyi
  helpotus ja kiitollinen rauha täytti mielen. Mutta samalla Eero tuli
  ajatelleeksi, että semmoistahan tapahtuu maailmassa joka päivä, aina
  on tuhansia ihmisiä sairaina, tuhansia kuolee, ja silloin kysymys
  taas kääntyi aivan yleiseksi, pääsemättömäksi. Ja vaikkei tuska nyt
  ollut niin kouriin tuntuva, se kävi sen sijaan pilkallisemmaksi
  samassa määrin kuin se ajallistui.
  -- No mikä sinua, mies, vaivaa? huudahti kerran eräs toveri, joka
  tuli kadulla vastaan. -- Ei sinua juuri enää näy luennoillakaan. Olet
  kalpea ja laiha kuin mikäkin Weltschmerzikandidaatti. Onko sinulla
  tuberkulosia?
  Tuon piti oleman vitsikästä, mutta Eero ei nauranut eikä vastannut.
  Tervehti vain ikäänkuin häpeissään ja pyrki sivu...
  Mutta vielä ei ollut Eeron mieltä kuohuttanut se kysymys, joka
  sittemmin anasti suurimman osan hänen ajatuksistaan, nimittäin niin
  kutsuttu yhteiskunnallinen kysymys. Tämä tapahtui vasta seuraavan
  sattuman kautta.
  Hän oli eräänä iltana Harryn luona yksin. Harry asui vanhempineen