Lukemisia lapsille 5 - 10

kantavat lainsa jälkeen, jossa sen siemen on maan päällä. Ja tapahtui
niin. Ja maa vihoitti ja kasvoi ruohon, jossa siemen oli lainsa
jälkeen, ja hedelmälliset puut, joiden siemen oli itsessänsä lainsa
jälkeen. Ja Jumala näki sen hyväksi. Ja tuli ehtoosta ja aamusta
kolmas päivä"... Käsitättekö nyt, ketä odottaneet olette?
_Satakauno_.
Ymmärrän nyt, että me
Tuhat vuotta vuotimme
Häntä, elon antavaista,
Häntä, Isää taivahaista,
Häntä, joka kaikki voi,
Joka kaikki hyvin loi.
Huomaan: Eedenissä ihan
Puuttui suru, synti, viha,
Paha, surun tuoja turma,
Syksy, kesäriemun surma,
Talvi tuima tuiskuineen,
Kuurosateet rakeineen,
Viikate, mi meidät niittää:
Saimme Jumalaa vain kiittää.
_Kaarle_.
Kun Hän, alkulähde hyvän,
Vartoomanne ainiaan,
Vihdoinkin on ilmestyvä
Palkitsemaan, kostamaan,
Niin Hän rauhan rakentaa,
Entiselleen uudistaa;
Silloin kukat, ruohosetkin,
Ihmiset ja eläimetkin,
Koko luotuin jakso suuri,
Hyvä, puhdas, uus on juuri,
Tullen täten sopivaksi
Herran, Luojan palvelijaksi.
_Kaikki kukat_. Amen.
_Kaarle_.
Niitty nuori, ihanainen!
Kauan kukkas kaunokainen
Luojaa kiitti sanoitta
Lintuin kanssa kilvalla.
Kauan unhotettuna,
Tiedotonna, kainona
Näytti kukoistukses aika
Luojan kaikkivallan taikaa.
Luonnon kirkossa sait Luojaa
Palvella, sun onnes Suojaa.
Päivin Luojan raamattu
Etees oli avattu
Yli ilman, vetten, maan,
Yli tähtein yöllä vaan.
Niittyni, nyt parhaimpihin
Kiedo itses seppelihin:
Nyt sull' Luoja palkan soi,
Pyhää nyt sä viettää voit
Hartain mielin, riemuisana,
Seuranasi Herran sana.
Nyt sä oikein voit sen tietää,
_Kenet_ kruunata sun sietää.
_Kaikki kukat_. Amen.
(Ensinnä Kaarle ja sitte kaikki kukat nostavat seppelen päästänsä,
laskevat sen maahan sekä panevat kätensä ristiin. Puut laskevat
kruununsa pois ja kumartavat).
_Kaarle_.
Jos mä kukkisin ruohona aamulla
Ja jo illalla kuivaisin pois,
Elämäin lyhyt, kaunis ja kukkaisa,
Kevätpäivyen kaltainen ois,
Ja mä tietäisin: saan
Puvun lahjana maan,
Sekä: taivas mun näkevi vain --
Tekisin toki työs,
Ylistäisinpä myös
Iki-armoas, oi Jumalain!
Isä, suur' olet, viisahin, voimallisin,
On hallussas taivas ja maa;
Sanojais, ylistystäsi pieninkin
Jyvä, halvin kors' julistaa.
Tomu vain olen, mi
Haen jälkiäsi,
Salatiesi mä viitoitsen.
Nimes voimalla vaan
Sylissäin pidän maan
Pyhitänpä niin sinullen.
Näe heikot ja pienet,
Sä voimallinen!
He nyt astuvat istuimes luo.
Tomu on he, mut kuulet Sä, taivahinen,
Kun Sun mahtias kiittävät nuo.
Väen kukkihin luot
Sekä voimasi suot
Myös halpahan kaarnasehen;
Nimes kirkasta vain,
Ole suojamme ain',
Ota lapsesi taivahasen!
(Kaarle seisoo kukkien ympäröimänä. Vanamo nojautuu hänen rintaansa
vastaan. Aurinko paistaa kirkkaana, ja kukat tuoksuvat).


VANHA HERRA.

Oli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin
oudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua.
Hänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt,
mistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon
opettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku
tytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa
ei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin
että hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja
varmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti
lapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka
kannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja
ja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia
ja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja
tarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset
pysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen
tuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo
pikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan
jäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä.
Hehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että
hänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei
edes kiittänytkään pois juostessaan.
Niin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä.
"Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja
sokuriryynejä", ajatteli hän itsekseen. "Se ilo kestää niin vähän
aikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua
rakastaisivat?"
Sitä hän ajatteli kauan, niin kauan kuin eli. Ja olipa hänellä
syytäkin niin ajatella. Sillä hän oli yksin maailmassa eikä kukaan
huolinut hänestä. Ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia, vaikka hän
niin mielellään olisi pitänyt lapsia luonaan; vanha emännöitsijä
vain hoiteli hänen talouttansa, kattoi hänen pöytänsä ja teki
hänen tilansa. Tosin hänellä, paitsi oppilaitansa, oli pari kolme
tuttuakin, jotka välistä tervehtivät häntä, mutta he olivat yhtä
vanhat kuin hänkin eivätkä voineet lämmittää hänen sydäntänsä. Häntä
suretti, että hän oli niin täällä muukalaisena ja kaukana kaikista
niistä, jotka olivat hänelle nuoruudessaan olleet rakkaat. Mutta ei
hän siltä ollut äreä eikä tyytymätön, vaan päinvastoin hyvin iloinen
ja puhelias. Hän oli saanut sen hyvän lahjan, että osasi tyytyä
kohtaloonsa, rakastaa ihmisiä ja tehdä hyvää kenenkään tietämättä. Se
olikin hänen ainoa huvinsa.
Nyt eleli hän hyvin säästäväisesti, piti aina vanhaa harmaata
hattuaan, kulunutta viittaansa ja sinistä, kirkasnappista frakkiansa,
söi hyvin yksinkertaista ruokaa eikä koskaan käynyt sellaisissa
huveissa, jotka maksoivat rahaa. Jos hänellä oli pienet tulot, niin
menot olivat vielä pienemmät; senpätähden jäikin aina jotain säästöön
pantavaksi. Ihmiset alkoivat viimein uskoa vanhaa herraa itaraksi.
Se saituri, sanoivat he, ei suo itselleen eikä muille mitään hyvää,
hän ei rakasta mitään muuta maailmassa kuin keltaista kultaa, ja sitä
hän kokoo kasa kasalta arkkuunsa. Hyi sellaista visukinttua! Kukahan
hänet perii? Kissa viimein saa hänen kultansa, taikka tulee joku
juutalainen Puolasta ja sanoo: "antakaas tänne, minun se on!"
Vanha herra kyllä tiesi, mitä hänestä puhuttiin; siitä näet hänen
vanha emännöitsijänsä piti huolen, vaan muille hän sen sijaan
laveasti kertoeli herransa olevan rikkaan ja hyvin ahneen. Herra oli
kuitenkin yhtä tyytyväinen ja iloinen. Hän alinomaa vain mietiskeli
itsekseen: "mitähän minä keksisin, että lapset rakastaisivat minua?"
Aika kului, yhä raskaammaksi kasvoi raha-arkku, ja yhä ihmiset,
nähdessään herran vanhassa nukkavierussa mekossaan, sanoivat vanhaan
tapaansa: kissa ne saa; hyi sellaista visukinttua!... Tulipa vanha
herra äkisti sairaaksi ja makasi kuolemaisillaan. Silloin ihmiset
ihmettelemään, jokohan hän nyt tekee testamenttinsa ja kuka saa
raha-arkun. Saadaanpahan nähdä, että tuo ahne emännöitsijä perii
kaikki tyyni, arvelivat naapurit. Emännöitsijä olisi mielellään
uskonut samaa, mutta vaikka hän tiesi kaikki, vieläpä vähän
enemmänkin, niin hän ei tiennyt mitään testamentista. Lääkäri sanoi
hänelle: nyt kuolee herra. Ja pappi sanoi: onko hän määrännyt mitään
köyhille? Ei edes vanhaa sinistä frakkiaankaan, vastasi emännöitsijä.
No, sepä on jumalatonta, arveli pappi. Hyi sellaista visukinttua!
Vanha herra makasi siinä iloisena ja tyytyväisenä, mutta nyt hän oli
vielä tyytyväisempi kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli keksinyt
jotakin parempaa kuin karamellit ja sokuriryynit, sellaista, joka voi
saattaa lapset rakastamaan häntä. Mutta sitä hän ei suinkaan puhunut
eläessänsä. Se hänen ilonsa oli, että lasten piti rakastaman häntä
vasta hänen kuoltuansa.
No niin, sitte hän kuoli, hänet haudattiin ja hänen täytyi niinkuin
muidenkin saiturien jättää tänne maan päälle raha-arkkunsa. Mutta
silloinpa löytyikin äkkiarvaamatta testamentti, ja koska ei ollut
yhtään sukulaista ottamaan talteensa vanhuksen omaisuutta, tuli
maistraatti avaamaan sinetillä suljettua paperia. Naapurit olivat
niin uteliaat, että tunkeutuivat porstuaan kuulemaan suurta uutista,
ja he kuiskailivat toinen toiselleen: emännöitsijä se kaikki saa; hyi
sellaista visukinttua!
Mutta eipä emännöitsijä saanutkaan, vaan pikku lapset. Vanha herra
oli viimein keksinyt keinon, josta häntä muistettaisiin: kauan
mietittyään hän määräsi koko omaisuutensa pikku lasten koululle,
jota piti sanottaman hänen kouluksensa. Ei kukaan voinut väittää
testamenttia laittomaksi, ja pikku lasten koulu siis perustettiin.
Niin kauan oli vanha herra kuluttanut sinistä frakkiaan ja kieltänyt
itseltään kaikki huvitukset, että hänen raha-arkullaan voitiin
nyt rakentaa suuri koulukartano, palkata opettajatar ja hankkia
kaikki, mitä tarvittiin lasten opetukseen ja huviksi. Noin 100 lasta
käy siinä nyt lakkaamatta koulua ja oppii leikitellen ja laulaen
kaikkea, mikä on hyödyllistä heidän ijälleen. Kun he sen verran
vaurastuvat, että heidän tulee muuttaa ylempään kouluun, jää heidän
paikkansa nuoremmille lapsille, joita tulee sijaan. Ja niin käy
vuosi vuodelta, polvi polvelta niin pitkälle, kuin voidaan ajatella
eteenpäin. Lapset, joiden on vuoro erota tästä pikku lasten koulusta,
eroavat ikävällä, ja lapset, jotka siihen tulevat, iloitsevat siitä,
sillä ei missään muussa koulussa viihdytä niin hyvin eikä olla
niin onnelliset. Ja vanhan herran muotokuva riippuu seinällä oven
vastapäätä, ja koulua sanotaan ainiaan Semigradskyn kouluksi.
Nyt on koulu jo kolmekymmentä vuotta koonnut lapsia saliinsa. Minä
olen käynyt siellä monta kertaa ja nähnyt vanhan herran sinisessä
frakissaan katselevan seinältä alas näitä hyviä, tottelevaisia
ja onnellisia lapsia, jotka opiskelevat suuressa, korkeassa ja
valoisassa salissa. Joka kerran olen muistellut vanhaa herraa, miten
yksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun
hän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt he _eivät
voi_ enää unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän
keskellänsä, katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista
lauluansa eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään.
Rasia, niin, se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan
ahnehdi sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja
sokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään
katselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota
ihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän
on aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että
hän kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja
juoda hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan;
mutta mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista
lapsistaan ja jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen
saa! sanoivat ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin
monta raha-arkkua, joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä
arkkua ei saanut kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä
lapsille hän säästi, ja jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka
säästää toisten onneksi, niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia
saitureja on maailmassa.
Viime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten
kuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine
kynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi
piirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran
kuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle,
kaikki katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden
kuluttua hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä,
jota varten kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa!
Minusta näytti vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli
alas lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät
enää karkaa pois minun luotani! Ja taaskin näytti hän sanovan:
Älä minulle, Herra, älä minulle, vaan nimellesi anna kunnia! Se
on sinun tekosi, minun Jumalani; minä olen ollut vain sinun halpa
välikappaleesi. _Sinun_ nimesi olkoon ylistetty!


TULITIKKU.

Tulitikku oli ensimäisen kerran uudessa laatikossaan tehtaan pöydällä
ja muisteli, mitä kaikkea hänen lyhyellä ijällänsä oli tapahtunut.
Hänellä oli vielä himmeä muisto siitä, että iso haapa oli kasvanut
virran rannalla, että se oli hakattu poikki, sahattu ja viimein
höylätty moneksi tuhanneksi pieneksi puikoksi, joista tulitikku
itse oli yksi. Sen jälkeen oli tikku järjestetty läjiin ja riveihin
tovereinsa joukkoon, pistettiin ilkeihin sulatuspannuihin, pantiin
kuivamaan, järjestettiin uudelleen ja viimein asettiin laatikkoon.
Eipä tässä juuri ollut sen kummempia kohtaloita tai suuria urhotöitä.
Mutta tulitikku oli saanut palavan innon toimittaa jotakin
maailmassa. Hänen ruumiinsa oli tehty pelkäävästä haapapuusta, joka
aina vapisee pelosta, että hiljainen iltatuuli ehkä paisuu myrskyksi,
joka hänet tempaa pois juurinensa. Mutta sen sijaan oli tikun
pää kastettu semmoisiin aineihin, joista saapi sen kunnianhimon,
että tahtoo loistaa maailman nähden, ja sen vuoksi oli tikulla
ikäänkuin alituinen vastakkaisuus pään ja ruumiin välillä. Kun tuo
tulinen pää hiljaisuudessa rätisten huusi: "syökse nyt esiin, ja
toimita jotakin!" niin oli varovaisella puuruumiilla aina jotakin
vastaväitöstä käsillä, se kuiskasi: "ei, malta, odota vielä vähän,
kysy ensin, joko aika on tullut!"
Kun nyt tikku oli toveriensa seurassa laatikossa, rupesi sen päätä
polttamaan ja sille tuli kummallinen halu syttyä tuleen. Mutta
haapapuu pani vastaan ja tikku kysyi laatikon kyljeltä: "Jokohan
nyt on aika?" Laatikon kylki sanoi siihen: "minä huomaan, että sinä
olet aivan ensikertalainen, joka olet heti valmis matkalle suin
päin. Malta nyt vaan mielesi äläkä tee mitään tyhmyyksiä, et sinä
kuitenkaan saa mitään toimeen ilman minua, sillä sinä olet vaaraton
tulitikku. Luuletko, että minä antaisin polttaa koko tehtaan, joka on
meidän syntymäseutumme, ja tuon nuoren tytön, joka on kasvattajamme?"
Tulitikku malttoi mielensä. Se vietiin laatikkoineen ja miljoonain
toverien seurassa isoon makasiiniin. Kun hän oli siellä, tuli taas
paha kunnianhimo tuohon palavaan päähän, mutta arka haapapuu hillitsi
sen taas. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku. Laatikon kylki vastasi:
"en minä näe mitään, täällä on niin pimeä; mutta malta mielesi!
Luuletko, että sallisin sinun polttaa koko makasiinin ja väkirikkaan
kaupungin?"
Tulitikku vietiin laivaan, lähetettäväksi toiselle seudulle. Oli
pimeä yö, myrsky vinkui laivan köysissä ja mastoissa; laiva taisteli
suuria aaltoja vastaan kaukana aukealla merellä. "Joko nyt on aika?"
kysyi tikku taas, sillä sen mielestä oli varsin miellyttävää valaista
pimeätä myrskyistä merta. Laatikon kylki vastasi: "malta, kunnes
kuulustelen, onko myrsky saanut käskyä hävittää laivaa."
Myrsky ei sanonut saaneensa sellaista käskyä. "Malta vieläkin",
kuiskasi laatikon kylki. Laiva saapui onnellisesti menopaikkaansa,
tulitikku vietiin maalle, pantiin tavarapuotiin myötäväksi ja myötiin
laatikkoineen päivineen. Köyhä tyttö osti sen, vei sen mukanaan
äitinsä majaan ja istui lieden reunalle pellavia harjaamaan. Kun
tikku näki kauniit pehmeät pellavapivot, tunsi se taas itsessään
pahan himon yltyvän ja kysyi: "onko nyt jo aika?" "Odota", vastasi
laatikon kylki, "jahka kysyn tulelta liedestä, onko se saanut käskyä
polttaa tupaa." Tuli sanoi, ett'ei hän voinut mitään tehdä, sillä
häntä oli käsketty pysymään siivosti ja panemaan pataa kiehumaan.
"Malta mielesi", sanoi laatikon kylki tikulle.
Toisena päivänä tyttö meni heinämiesten kanssa heinäniitylle.
Yöllä hän äitinsä kanssa lepäsi heinäladossa kuivilla tuoksuavilla
heinillä. Kun hänen huomisaamulla aikaisin piti sytyttämän tulta
heinämiehille, niin hän säilytti tulitikkulaatikkoa eväsnyytissään.
Tulitikku tunsi heinän tuoksun ja sanoi laatikolle: "anna minun nyt
raavasta kylkeäsi vastaan; olisi niin hauska sytyttää tuo heinä
tuleen." Laatikko sanoi: "malta, kunnes kysyn ensin sateelta", joka
oli alkanut ravista ladon olkikattoa vastaan. Sade sanoi: "ole
alallasi, jos henkeäsi rakastat, sillä minä olen saanut käskyn
suojella latoa." "Malta vielä", sanoi laatikko tikulle.
Toisena päivänä tytön veli, joka oli merimies, tuli ja sanoi:
"hyvästi nyt, äiti, minun täytyy nyt matkustaa Poriin, lähteäkseni
sieltä pitkälle matkalle, ensin Vaasaan ja sitte Amerikkaan.
Onko teillä tulitikkua minulle lainata?" Tyttö antoi hänelle
tikkulaatikon, merimies lähti pois ja tuli erääsen paikkaan,
jossa rautatietä avattiin vuoren halki. Siellä hän sai yösijan
vuorensärkijäin tykönä ja hänen päänsä aluksena oli ruudilla
täytetty astia. "Nytkö?" kysyi tikku ja taisi tuskin hillitä itseään
syöksemästä päätänsä laatikon kylkeä vastaan. Mutta laatikko torui
häntä ja sanoi: "häpeä, tuittupäinen; etkös näe, että toisella puolen
ruutiastiaa on makaamassa pieni lapsi?"
Merimies meni seuraavana aamuna etemmäksi, tuli Porin kaupunkiin
ja meni siellä "Österbotten"-nimiseen laivaan, jonka piti lähtemän
Vaasaan. Sen jälkeisenä päivänä höyrylaiva lähti merelle. Oli
päiväsydän, kirkas päiväpaiste, raitis tuuli; laiva oli täynnä väkeä
ja lastattu tavaroilla. Silloin laatikko sanoi tulitikulle: "oletko
hengissä?" Tikku vastasi: "minä odotan aikaani, en ole milloinkaan
ollut niin valmiina toimeen kuin nyt." "Sittepä minä sinulle ilmoitan
salaisuuden", kuiskasi laatikko. "Minä kuulin laineiden kysyvän
tuulelta, oliko se saanut mitään käskyä, mutta tuuli ei sanonut
saaneensa. Sitte kuulin tuulen syöksevän alas uuniin höyrykattilan
alle ja kysyvän palavilta hiililtä, olivatko he saaneet mitään
käskyä, mutta eivät hiiletkään sanoneet saaneensa. Ja taas kuulin
hiilien kysyvän rautalevyiltä laivan kyljistä, olivatko he saaneet
jotakin käskyä, ja rautalevyt antoivat eittävän vastauksen niinkuin
kaikki muutkin. Silloin hiilet juttelivat keskenänsä: 'ei yksikään
neljästä alkuaineesta ole saanut mitään käskyä, ja kuitenkin sen
täytyy tapahtua.' Kuka sen tekee?"
"Minä, sanoi tulitikku.
"Se on mahdotonta", vastasi laatikko, "sillä sinä olet vain
alkuaineiden pikkunen juoksupoika."
Tulitikku oli arvellut kysyä laatikolta, eikö Taavettikin ollut
tappanut Goljattia, mutta hän oli vaiti, hän oli oppinut odottamaan.
Nuori merimies seisoi keskikannella huoletonna nojaten muutamia
paperipakkoja vasten. Hän oli kevytmielinen ja huoleton, kuten moni
muu hänen ijällänsä. Hänen aikansa kävi pitkäksi, hän otti esiin
papyrossin ja sitte tulitikkulaatikon.
"Nyt, taikka ei milloinkaan!" sanoi tikku laatikolle. "Eihän toki",
sanoi laatikko, "ei vielä, ei vielä! Oi, tämä kaunis laiva, tämä
kallis tavara ja monet syyttömät ihmiset, mitä pahaa he sinulle ovat
tehneet, kun tahtoisit heidät asettaa tulen ja meren väliin? Ei
vielä, ei vielä!"
Mutta tikku ei enää kuullut mitään; samassa silmänräpäyksessä se
syttyi palamaan. Kirkas liekki leimahti ilmi, mutta sitä ei kukaan
huomannut vielä kirkkaamman auringon paisteen takia. Merimies sytytti
papyrossinsa ja viskasi sitte palavan tikun luotansa huolimattomasti.
Nyt olivat kaikki alkuaineet saaneet sen salaisen käskyn, jota
he kauan olivat odottaneet. Tuuli vei tikun auringonpaisteessa
kuivanutta paperipakkaa vastaan, tikku tarttui sen kylkeen kiinni ja
paperipakka syttyi palamaan. Sen sijaan, että vesi olisi sammuttanut
tulen, ei se tehnyt tehtäväänsä pumpuissa; rauta, joka ei voinut
palaa, rupesi sen pahemmin hehkumaan, ja tuuli kiihdytti yhä
ankarammin raivoavaa paloa. Vähän ajan kuluttua oli kaunis laiva
hukassa ja sen onnettomista matkustajista olivat muutamat kuolleet
tuleen, toiset mereen ja muutamat pelastuivat.
Aivan lähellä palavaa laivaa laineiden harjalla, jotka savun ja
hiilien takia näyttivät aivan mustilta, kiikkui palaneen tulitikun
viimeinen pää ja sen vieressä vähäinen jäännös siitä, mikä ennen
oli ollut tulitikkulaatikko. -- "Voi sinua onneton tulitikku, mitä
nyt olet tehnyt? Parempi olisi ollut, ett'ei sinua ikipäivinä olisi
leikattu haapapuun sydämmestä."
Pieni palanut tulitikun pätkä nosti vedestä nokista kärkeänsä, ja
vastasi:
"Enkö sitä jo sanonut, että toimitan jotakin, kunhan tunnen aikani.
Nyt minä olen mainio, minä olen hävittänyt koko suuren laivan,
koko maa puhuu minusta, eikä yksikään tulitikku ole päässyt niin
suureen kunniaan. Mutta ole huoleti minusta, minä tyydyn kunniaani.
Nyt tahdon taas uiskennella maalle ja annan jälleen kastaa itseni
tuliaineesen. Seuraa minua, niin yhdessä vielä toimitamme suuria
töitä. Minä rupean hyvää tekeväksi tulitikuksi; talvipakkasessa aion
sytyttää koko suuren metsän, lämmittääkseni köyhiä; saatpa nähdä,
että vielä teen monta ihmistä onnelliseksi."
Iso valkeapäinen laine, joka tikun takana nosti vaahtoisen
päälakensa, kuuli nämä sanat. "Sinä kurja raiska isosta puusta",
sanoi laine, "mitäpä muuta sinä osasit toimittaa, kuin totella
käskyjä, joita et tuntenut? Katso, nuo äärettömät alkuaineet, joista
sinä olet vaan pikkuruinen hiukkanen, eivät voi muuta tehdä kuin
odottaa ja totella. Katoa naurettavine ja ylpeine tuuminesi ja
mielettömine aikeinesi tuntemattomaan syvyyteen!"
Ja laine vyöryi eteenpäin ikäänkuin suuri lumivuori, ja hautasi
allensa nokipäisen tikun ja vedessä liuonneen laatikon. Saat hakea
hänen jälkiänsä ja kunnianhimoansa kaukaa meren syvimmästä mudasta,
jossa se nimettömänä ja kenenkään sitä surematta mätänee unhotuksen
omana.


TELEGRAFISTI.

Tien suuren varrella tässä työtä
Teen päivää, yötä.
Täst' ajaa vaskisin rattain laukkaa
Sanoma kaukaa.
Sen suitset pitää
Mun käten', ohjaan
Sen länteen, itään
Etelään, pohjaan,
Vaan istun kaikessa kiirussain
Vain paikallain.
Hei, helskyy -- kuulehan tuota vasta!
Jokainen nasta:
Nyt miete kiitävi kiirein ani
Mun sormistani,
Ja pian kyllä
Maan ympär' aivan
Se pantsar' yllä
Tien riemuin raivaa,
Mut lyijyraskas on ajaja:
Täss' istun ma!
Ja väsyneenä täss' istuissani,
Saan langassani
Takaisin tietoja kaukaisista
Tapahtumista.
Paperikaista
Kuin puro juoksee,
Kaikista maista
Tuo tiedot luokse;
Viivoina on ne ja pisteinä;
Ne tavaan mä.
Ne mulle kertovat kaikenmoista
-- En kieli noista --;
Lukea riemuista, surullista
Saan kaistasista:
Nyt sormuksesta
Taas onnitellaan,
Nyt rukkasista
Jo surkutellaan;
Nyt rahaa, nauloja, rautaa saa
Taas ilmoittaa.
Euroopan onni on langassani
Mun huostassani;
Paremmin tiedän kuin kielipalot
Tään ajan olot.
Monesti mielis
Ja olis hupaa,
Jos noista kielis;
Vaan ei ol' lupaa.
Ah, joka päivänä halkeen -- niin! --
Mä uutisiin.
Tien suuren varrella tässä työtä
Teen päivää, yötä.
Ohitse sormeni aika liitää
Ja mailma kiitää.
Sekunniss' entää
Maan halki sana;
Mä pysyn sentään
Täss' istuvana.
Ken ehtis kuskia muistamaan?
Siis aja vaan!


JOHANNA D'ARC.

Sä kasvoit hiljaisissa laaksoloissa
Rypälten jaloin kotiseutuvilla;
Saleissa metsän elit korkeoissa,
Kirkasten lähtehitten rantamilla.
Sä olit paimentyttö köyhä, kaino,
Et tiennyt mailman suurten taistelusta. --
Kun maatas kohtas vieraan sorto, vaino,
Lähetit ylös monta rukousta.
Ja Herra, joka syöksee koroitetun,
Voimansa käsin nöyrän nousta antaa,
Sun uskos näki, löys sun unohdetun,
Soi sulle voimaa sotisopaa kantaa.
Näin saavuit Israelin Deboorana
Sä hennoin käsivarsin kaatamahan
Ne, jotka mailmassa on mahtavana,
Siteitä sorrettujen ratkomahan.
Kun saavuit, hajaantui kuin tomupilvet
Jokainen joukko voitollinen, suuri;
Sä särjit vaunut, kypärät ja kilvet,
Eteesi murtui mahtavakin muuri.
Kuin raekuuro lyöpi viljan hiekkaan,
Niin mainees löi, jos saavuit vaikka mihin.
Sua vastaan turhaan turvattihin miekkaan,
Ja turhaan sodan nuolet karaistihin.
Sun kansas vuoti vertä, suitsui maasi,
Vaan jaksoi hädän, kuolon, kahleet voittaa.
Kun olit turva itse kuninkaasi,
Pyhäksi tahdottiin sua kunnioittaa.
Sä tahdoit kunnian vain Herrall' antaa.
Ainoinen halus oli käydä sotiin
Onneksi kurjan maasi, kalpaa kantaa,
Unohtua ja päästä jälleen kotiin.
Niin unohduit, kun hätä poistui maasta,
Työs täyttyi, päästit kädestäsi kalvan,
Vihollisesi sai sun vangiks raastaa
Ja polttaa lavalla kuin noidan halvan.
Ristissä käsin, kelpo lapsen tapaan,
Rukoilit, kun sun päivääs ilta seuras;
Liekeissä taivaasen lens' henkes vapaa,
Hurskaana, aivan syytön uhriteuras.
Ei hautaa sulla, tuhaks haihtui luistos,
Sai nimes, mainees häijyn herjauksen;
Vuos'satain halki säilyy toki muistos,
Vaan pyövelisi vaipuu unhotukseen.
Jos miss' on isänmaista harrastusta,
Jos missä käsi urhotöihin ryhtyy,
Johanna d'Arc, sä lisäät innostusta,
Uroihin kaikkihin sun voimaas yhtyy.
Suo, Herra, meille suuret ajatukset,
Kun käymme taisteluun; suo into pyhä;
Suo nöyrinä myös kestää kamppaukset;
Heikoissa väkevä Sä ollos yhä!


PETTER MATIN KIVI.

Kun asuin saaristossa, näkyi kammarini ikkunaan aukea meri leveästä
salmesta luoteen puolelta. Pohjanlahti levitti silmieni eteen
laajan, kauniin vesipeilinsä, välistä kirkkaana kuin tasaisin lasi,
täynnä pitkiä hienoja hopeaviiruja; oikein sopiva paikka Aallottaren
sisaruksinensa leikitellä keskipäivän auringonpaisteessa. Toisinaan
oli peili kyllä yhtä kirkas, mutta ei enää niin tasainen, sillä
siinä silloin kävi myrskyn jäljestä maininki, pitkiä, korkeita ja
mykyräisiä aallonharjoja; näytti suuri meri ikäänkuin nukkuvan ja
läähättävän ankaran taistelun jälkeen, sen rinta kohoili ja laskehti;
se huokui raskaasti, mutta rauhassa se kuitenkin oli. Ja erään
kerran taas tuli kylmä pohjatuuli pohjoisnavalta ja kylvi rannoille
Lapinmaan kultahietaa. Silloin meren peili särkyi miljooneiksi
palasiksi, sen aallot nousivat kuin mylvivät buhveli-härjät puskemaan
saaria ja kareja; äärimmät kalliot, ollen ikäänkuin ulkomuureina
vihollisen hyökkäystä vastaan, olivat aivan valkoisina kuohusta, joka
roiskui ylös korkeain kuusten latvoihin asti.
Siinä sinertävässä etäisyydessä näkyivät Höyhensaaret joka ilta
nousevan meren syvyydestä ja joka aamu jälleen painuvan aaltojen
pinnan alle. Mutta etempää lännestä näkyi aivan taivaan rannalta
suuri yksinäinen kallio, _Petter Matin kivi_. Ei kenkään enää
tiennyt, kuka tämä Petter Matti oli ollut, josta kivi oli saanut
nimensä; ehkäpä hän oli vain köyhä kalastaja, joka siellä piteli
verkkojansa ja makaili monena valoisana elokuun kuutamoyönä yksinään
kuin merenkuningas Ahti kalliolla. Minä olin nähnyt sitä kiveä aina
lapsuudestani asti ja aina oli se näyttänyt minusta niin merkillisen
salaperäiseltä, se kun oli niin suuri ja yksinäinen ja niin kaukana
poissa ihmisten teiltä tienoilta aavassa autiossa meressä. Minä
aina mielessäni kuvittelin, että joku jättiläinen lienee sen sinne
heittänyt, ja että se siellä seisoo kuin kirkontorni vedessä,
pelottavan syvää joka puolella. Välistä se kokonaan hävisi sumun
sekaan, välistä näytti paljon korkeammalta kuin ennen, milloin
nimittäin kaukaiset esineet _kajastivat_ merestä ja näyttivät
ikäänkuin ylemmä nostetuilta, joka tapahtuu silloin, kun kaukainen
ilma on vähän samea ja aurinko on alhaalla. Ja silloin paistoivat
punertavat aamupilvet niin ihmeellisen kauniisti Petter Matin
kivelle; se näytti aivan palavan ilmi tulessa, se säkenöitsi kullan
ja tulen karvaiselta tuolla kaukana meren siniviiruisten aaltojen
keskellä.