Lukemisia lapsille 5 - 09

Pikku Lassi vähän nyki nuoraa, jolla vene oli sidottu kiinni rantaan,
ja merkillistä, että se pääsi auki. Pari risausta vain, sillä mies on
toki mies, ja Lassi läksi vesille.
Niin, tottahan hän osasi soutaa, koska oli jo niin monesti ennen
soutanut kotona, rappuset veneenä ja isän suuri keppi airona. Mutta
kun pikku Lassi yritti soutamaan, ei veneessä ollutkaan airoja. Ne
olivat lukon takana ranta-aitassa, eikä Lassi ollut kiireessään
ehtinyt huomaamaan, että vene oli tyhjä. Eipä olekkaan niin helppo,
kuin ehkä monikin luulee, soutaa Aasiaan ilman airoja.
Mitä oli pikku Lassin nyt tehtävä? Vene oli jo vähän matkan päässä
rannasta vesillä, ja tuuli, puhallellen maan puolelta, ajoi sitä
yhä etemmäksi. Pikku Lassi peljästyi ja alkoi huutaa. Suuri varis
vain istui yksinään suuressa koivussa; koivun juuressa hiiviskeli
puutarhurin musta kissa varista väijyen. Ei kumpikaan huolinut yhtään
pikku Lassista, joka oli järvellä tuul'ajolla.
Voi, miten nyt Lassi katui, että oli ollut tottelematon ja mennyt
veneesen, vaikka isä ja äiti olivat niin monesti kieltäneet! Nyt oli
katumus myöhään, nyt hän ei enää mitenkään päässyt maalle. Ehkäpä hän
jäi aivan kuolemaankin tälle suurelle selälle! Mitä piti hänen tehdä?
Huudettuaan itsensä väsyksiin ja huomattuaan, ett'ei sittekään kukaan
kuullut, pani hän pikku kätensä ristiin ja sanoi: "Hyvä Jumala, älä
ole vihoissasi pikku Lassiin!"
Ja siihen hän nukkui.
Vaikka nyt olikin keskipäivä, istui vanha Nukku Matti Höyhensaarten
rannalla onkimassa pikku lapsia pitkällä onkivavallansa. Hän kuuli
hiljaiset sanat, jotka pikku Lassi puhui Jumalalle, ja heti hän veti
veneen luoksensa ja vei Lassin nukkumaan höyhenvuoteelle.
Sitte hän antoi käskyn eräälle unelle: "leiki pikku Lassin kanssa,
ett'ei hänelle tule ikävä!"
Se oli pieni unipoika, hyvin pieni, pienempi Lassiakin, ja hänellä
oli siniset silmät, vaalea tukka, hopeanauhoilla koristettu punainen
lakki ja valkoinen mekko, kaulus kirjaeltu helmillä. Hän tuli pikku
Lassin luo ja sanoi: "tekeekö sinun mielesi purjehtia ympäri koko
maailman?"
"Tekee!" sanoi Lassi unissaan; "tottahan sellaiselle matkalle!"
"No, lähde sitte!" sanoi unipoika, "ja purjehtikaamme sinun
herneenpalko-laivoillasi. Sinä purjehdi Herkuleella, minä lähden
Kirpulla."
Niinpä he läksivät höyhensaarista ja pikkuisen ajan kuluttua
olivat jo Herkules ja Kirppu Aasian rannalla, tuolla kaukana
maailman äärissä, jossa Jäämeri valaa Beringinsalmen kautta kylmää
Tyyneenmereen. Etäällä talvisumussa näkyi Nordenskiöld höyrylaivalla
Vegalla etsivän itselleen avonaista väylää jäiden välitse. Siellä oli
kylmä, hyvin kylmä. Korkeat jäävuoret välkkyivät niin ihmeellisesti
ja suuret valaskalat asuivat nyt katon alla; he eivät jaksaneet
pistellä reikiä jäähän kömpelöllä päällään. Ylt'ympäri autioilla
rannoilla oli lunta ja paljasta lunta niin laajalti kuin silmä
kantoi. Pieniä harmaita ihmisiä, yllä nahkapuku, jossa karvat oli
ulospäin, käveli siellä lumen seassa taikka ajeli lumikinosten läpi,
mutta rekien edessä oli valjaissa koiria.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse", sanoi pikku Lassi, "minua niin kovin pelottaa, että
valaskalat nielevät meidät ja nuo suuret koirat meitä purevat.
Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Lähtekäämme vain!" sanoi punalakkinen ja hopeanauhainen uni; "ei
tästä olekkaan pitkä matka Amerikkaan." Ja samassa he jo olivat
siellä.
Oli päiväpaiste ja hyvin lämmin. Pitkät palmut seisoskelivat pitkissä
riveissä pitkin rantaa, latvassa komeita kokospähkinöitä. Ihmisiä,
punaisia kuin kupari, ratsasteli täyttä laukkaa äärettömän laajoilla
vehreillä niityillä, heitellen keihäillänsä puhvelihärkiä, jotka
tavoittelivat terävillä sarvillaan ahdistelijoitansa. Suunnattoman
suuri kuningaskäärme oli matanut ylös pisimmän palmun latvaan ja
heittäytyi sieltä alas pienen lama-eläimen päälle, joka söi ruohoa
palmun juurella. Yksi leukojen losaus vain, niin se pikku elukka oli
käärmeen vatsassa.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "minua niin pelottaa, että
puhvelihärjät puskevat meitä, ja tuo suuri käärme saattaisi syödä
meidät. Menkäämme toiseen maanosaan!"
"Menkäämme vain", sanoi valkomekkoinen uni; "tästä onkin vain
hiukkanen matkaa Polyneesiaan!" ja samassa he jo olivatkin siellä.
Siellä oli vielä kuumempi, niin kuuma kuin saunan lautasilla, kun
äsken on heitetty vettä uunille. Siellä kasvoi rannalla paraimpia
maustimia: pippuripensas, kanelipuu, inkivääri ja sahrami sekä
kahvi- ja teepensaat. Pitkäkorvaiset ja paksuhuuliset, ruskeat ihmiset,
kasvot rumasti maalattuna, ajelivat keltaista, pilkullista tiikeriä
rannalla korkeassa bambu-ruo'okossa; tiikeri kääntyi ja iski
kyntensä yhteen ruskeaan mieheen; kaikki muut pakenivat.
"Joko tähän nousemme maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "etkö näe tiikeriä tuolla
pippuripensaan luona? Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Purjehtikaamme!" myönsi sinisilmäinen unipoika, "pian tästä
Afrikkaan pääsemme." Ja heti, kun hän niin sanoi, he jo olivat siellä.
He pysähtyivät suuren joen suuhun, jonka rannat olivat niin
vehreät kuin vehrein sametti. Vähän matkan päästä alkoi ääretön
hieta-aavikko. Ilma oli keltainen; aurinko poltti kuumasti, niin
kuumasti, kuin olisi sen tehnyt mieli polttaa maa tuhkaksi; ja
ihmiset olivat mustat kuin kirjoitusmuste. He ratsastelivat pitkin
aavikkoa suurilla kameleilla. Leijonat kiljuivat janoissaan,
ja suuret krokotiilit pistivät joesta ylös pieniä, harmaita
sisiliskonpäitään, joiden ammottavista kidoista terävät hampaat
välkkyivät.
"Emmeköhän tähän nouse maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" vastasi pikku Lassi. "Aurinko polttaa meitä, leijonat
ja krokotiilit tekevät meille pahaa. Purjehtikaamme toiseen
maanosaan."
"No, voimmehan purjehtia takaisin Europpaan", sanoi valkotukkainen
unipoika. Ja samassa he sinne saapuivatkin.
He laskivat erääsen rantaan. Siellä oli niin vilpoista, tuttua ja
ystävällistä. Siinä seisoi nuori koivu riippuvin lehdin; sen latvassa
istui vanha harakka, ja saman puun juuressa hiiviskeli puutarhurin
vanha kissa. Vähän matkan päässä rannasta oli talo, jonka pikku Lassi
oli ennenkin nähnyt. Talon vieressä oli puutarha, ja puutarhassa
hernemaa, jossa kasvoi hyvin pitkiä palkoja. Vanha puutarhuri, päässä
vehreä lakkinsa, käveli katselemassa, olivatko gurkut jo kypset.
Pelle-koira haukkui rappujen luona ja nähtyään pikku Lassin alkoi
huiskuttaa häntäänsä. Tuolla vanha Tiina lypsi lehmiä karjopihassa.
Hyvin tuttu rouva, hartioilla ruutuinen villahuivi, astui katsomaan,
miten kankaat valkenivat ruohokolla. Siellä astuskeli myöskin hyvin
tuttu herra, yllä keltainen kesänuttu ja suussa pitkä piippu,
katsellen leikkuuväen työtä ruispellolla. Rannalla poika ja tyttö
juoksentelivat huutaen: "Pikku Lassi! pikku Lassi! tule pois kotiin
syömään voileipää!"
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika, katsoen niin
veitikkamaisesti sinisilmillään.
"Tuleppas sinäkin, niin minä pyydän äitiä antamaan sinulle voileipää
ja maitoa!" virkkoi pikku Lassi.
"Maltahan vähän!" sanoi unipoika. Ja pikku Lassi näki kyökin oven
olevan auki, ja sieltä kuului hiljaa miellyttävä rätinä, aivan kuin
olisi lusikalla pantu pannukakku-velliä paistinpannuun.
"Emmeköhän nyt lähde takaisin Polyneesiaan?" kuiskasi iloinen
unipoika.
"Emme, ne paistavat nyt lättyjä Europassa", sanoi pikku Lassi ja
yritti hyppäämään maalle, mutta ei päässytkään. Unipoika oli sitonut
hänet kiinni kukkanauhoilla, niin ett'ei hän osannut liikahtaakaan.
Nyt alkoivat kaikki muutkin unet kokoutua hänen ympärilleen, tuhannen
tuhansia pikku lapsia. Ne kaikki asettuivat piiriin ja rupesivat
laulamaan pikku laulua:
Suuri, suur' on maailma,
Lassi, Lassi pieni.
Suurempi kuin uskot sa,
Lassi, Lassi pieni!
Siell' on kylmää, kuumuutta,
Lassi, Lassi pieni!
Kaikki kaitsee Jumala,
Lassi, Lassi pieni!
Monet siellä asuvat,
Lassi, Lassi pieni!
Onnekkaat on hurskahat,
Lassi, Lassi pieni!
Enkeli kun kanssas on,
Lassi, Lassi pieni!
Käärmekin on vaaraton,
Lassi, Lassi pieni!
Missä viihdyt parhaimmin?
Lassi, Lassi pieni!
Koto-olo herttaisin,
Lassi, Lassi pieni!
Unet, laulettuaan laulunsa, hyppäsivät kaikki pois näkymättömiin, ja
Nukku Matti kantoi Lassin takaisin veneesen. Kauan makasi hän aivan
hiljaa, ja yhä vielä kuului lättypannun rätinä kotikyökistä. Rätinä
tuli yhä selvemmäksi, se kuului aivan pikku Lassin vierestä. Siitä
hän viimein heräsi ja avasi silmänsä.
Hän makasikin veneessä, johon oli nukkunut. Tuuli oli kääntynyt, niin
että kun toinen tuuli vei ulos merelle, tämä toinen toi takaisin
rantaan, ja Lassi vain nukkui koko ajan. Mutta se, joka Lassista
oli kuulunut lättypannun rätinältä, olikin vain aaltojen hiljaista
loisketta rantaan. Mutta eihän pikku Lassi ollut niin vallan väärin
kuullut, sillä voihan kirkkaita siniselkiä katsoakin suuren suuriksi
pannuiksi, joilla Jumalan kaunis aurinko joka päivä paistaa lättyjä
hyville lapsille.
Pikku Lassi vähän hieroi unta pois silmistään ja katseli ympärilleen.
Kaikki oli entisellään: varis koivussa, kissa ruohossa ja
herneenpalko-laivasto rannalla. Muutamat laivat olivat hukkuneet,
toiset palanneet takaisin. Herkules oli tuonut kantamuksensa tavaraa
Aasiasta; Kirppu oli palannut Polyneesiasta. Ja kaikki Lassin
maanosat olivat juuri samoissa paikoissaan kuin ennenkin.
Pikku Lassi ei oikein tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän oli niin
usein ollut Höyhensaarien luolassa, vaan ei kuitenkaan tiennyt, miten
unet leikittelevät. Mutta eipä pikku Lassi huolinut ruveta vaivaamaan
päätänsä sellaisella; hän kokosi laivansa ja astuskeli ylös rannasta
taloon.
Veli ja sisko juoksivat sieltä hänelle vastaan ja huusivat jo kaukaa:
"Missäs sinä olet ollut niin kauan? Tule pois kotiin, niin saat
voileipää!" Mutta kyökin ovi oli auki, ja sieltä kuului omituinen
rätinä.
Puutarhuri seisoi likellä porttia kastelemassa kyökkikasveja. "No",
sanoi hän, "missäs nyt pikku Lassi niin kauan oli?"
Pikku Lassi nykäytti mahtavasti päätään ja vastasi: "Minä purjehdin
herneenpalko-veneessä ympäri maailmaan!"
"Ohoh!" sanoi puutarhuri.
Hän oli näet jo unhottanut kokonaan höyhensaaret.
Mutta sinähän et niitä unhota, sinä tiedät, että ne on olemassa,
ja sinä tunnet niiden loistavan luolan. Puhtaat hopeaseinät eivät
koskaan ruostu; säkenöivät timantit eivät koskaan tummu, eikä soitto
lakkaa koskaan hiljaa kaikumasta luolan suloisessa iltahämärässä.
Niinkuin kirkkaat tähdet eivät koskaan vanhene, niin eivät myöskään
vanhene nuo keveät, ilmaiset unet Höyhensaarien saleissa. Ehkäpä
olet nähnyt vilahduksen heidän hienoista siivistään, kun ne
ovat lennelleet päänalusesi ympärillä? Ehkäpä olet nähnyt saman
sinisilmäisen ja valkotukkaisen unipojan, jolla on punainen,
hopeanauhainen lakki ja valkoinen mekko helmikauluksineen? Ehkäpä
hän on joskus näyttänyt sinullekin kaikki maailman maat ja kansat,
kylmän ja aution erämaan polttavan kuumat hieta-aavikot, moniväriset
ihmiset, meren ja metsän monet pedot, että oppisit kaikki, mutta
palaisit ilolla takaisin kotiin? Niin kukapa tietää? Ehkä olet
sinäkin jo kerran matkustellut herneenpalko-veneessä ympäri avaran
maailman?


RAUTATIEN KONDUKTÖÖRI.

Sali on kuin kauppatori,
Lisää vielä vaunut tuo,
Rouvat kädessänsä kori,
Herrat polttain hyökkää luo.
Kahvipannuilleen Loviisa,
Pikku Lyylinensä Liisa.
Kalle, kas, voileivälleen
Istui maahan itsekseen.
Kello jo
Soi nyt, soh'
Vuodesta käy tuokio.
Kone selväks! Auki ovi!
Kukin ottaa omansa.
Pönkkähameinen ei sovi
Oikein vaunun ovesta.
Päitä pyrkii akkunalle,
Nekun sovinnoks saa Kalle.
Liisa laulaa lallattaa.
Isä lähtösuukon saa.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Oikein merkitty on kaikki.
"Oiva täss' on istua."
"Varo tulta, rakas Maikki!"
"Matkaan, täti, onnea!"
"Pian mulle kirjoitappas!
Suojaa hallalt' taimet!" -- "Kappas,
Herra Heimo hiljastui!"
"Vuottakaa!" -- "Ei voi, ei." -- "Ui!"
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Piii... Nyt lähtöön juna saapi.
Noan arkin painoinen.
Kaupunkimme katoaapi;
Mennään puiston ohitsen.
Kauniin Maamme-laulun tuolla
Junan jyryyn täytyy kuolla.
Muistojemme kaupunki,
Järvi armas, hyvästi!
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Raukka rautatienmies, mulla
Aina näin soi korvissani.
Aina täytyy mennä, tulla,
Passit, passit huostassain!
Vaunun portahilla kastun.
Joka vaunun halki astun.
Katselen kuin karhuten,
Lippuin nurkat nyppäilen.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Yhä näin me samaa tietä
Maailmalle menemme;
Tuskin seistään, kunnes sietää
Saada voita leivälle.
Pian haukkaa palaa pari!
Täysin suin juo kahvi vari!
"Missä Kalle?" -- "Ulkona."
"Sisään! Ollos varova!"
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Metsän puut kuin vuohet juoksee,
Vuoret hölkkää vastaamme,
Tuossa tullaan järven luokse,
Tässä joen ylitse.
Lentää talot, sillat, kankaat,
Sananlennättimen langat
Kiitäin kaartuu tolpista
Aaltoisina viivoina.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Höyryhepo hirnaseepi.
Jotkut pois jo astuvat,
Tuttuin syli vuotteleepi.
Suukot sinkoelevat;
Punaposkin Lyyli havaa
Mummon syliin, silmät avaa
Mesileivän saatuaan;
Kallen uni katkaistaan.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Levätä en saa vain minä.
Kenkään ei mua kättele;
Höyry viheltää: pois sinä
Outoon seutuun etäälle!
Ajan siipi se ei näänny,
Ketään vuottamaan ei käänny,
Vaunut, rata ryskyvi,
Savuun haihtuu eloni.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.


NIITYN SUNNUNTAI-AAMU.
(Kesäinen leikki.)

Mäntymäki lähellä järveä näkyy ja vehreä niitty vuoren juurella.
Siinä esiytyvät haltiatar Satakauno, pikku Kaarle, monta kukkaa,
joitakuita puita, sammal, sanajalka, myyrä, käki, peippo, sammakko,
vuori, maa, ilma, vesi ja tuli. On varhainen kevätaamu. Kaikilla
kukilla on seppele, puilla ja elementeillä kruunu päässä.
_Kukat laulavat_. [Kedon kukkien laulu.]
Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan.
Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan.
Hänen vehreän kesk'kesähuonehens' me,
Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.
Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan,
Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan.
Niin loistanut ei jalo Salomokaan
Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.
_Käki_
Päivä nousee merestä,
Kukkuu!
Kaste päilyy metsässä,
Kukkuu!
Päivä avaa kukan terää.
Viehättävä niitty, herää!
Kevät on nyt kaunoisin.
Kukkuu!
_Vuokko_ anemone (hieroo unen silmistään).
Nousen mielin iloisin.
_Orvokki_ viola (haukottelee).
Vielä maata mielisin.
_Angervo_ (poika).
Yöllä jo hän suutaan soittaa,
Häirii unen parhaankin.
_Esikkö_ primula.
Yh, sä laiska! Päivä koittaa.
Aamuhetki kultaa tuo.
_Metsätähti_ trientalis.
Ken se tuolta saapuu luo?
_Ketoneilikka_ dianthus.
Se on poika pienokainen,
Kunkin kukan tuntevainen,
Yksi meidän ystävä.
_Nokkonen_ urtica.
Enpä häntä polta mä.
_Takiainen_ arctium (poika).
En mä häntä pistä takkiin.
_Kurjenpolvi_ geranium.
Turhaa tuosta loruillakkin,
Kun me kukin puolestamme
Hälle kaulaan kapsahdamme.
_Lemmikki_ myosotis.
Kaunis puhe! Oi, jos vaan
Mua ei hän muistakkaan!
_Kurjenmiekka_ iris.
Kohta mar he alkaa lyödä
Toisiaan!
_Mustikka_ vaccinium.
Mun saa hän syödä,
Siniseks kun käyn.
_Mansikan kukka_ fragaria.
Ja mun,
Jahka oikein punastun.
_Virmajuuri_ Valeriana.
Näette, rakkaat, turhan vaivan:
Hän vain halaa lemuista;
Niin hän lausuu usein aivan.
_Tähtimö_ stellaria.
Hiljaa! Hän on paikalla!
(Pikku Kaarle tulee, kirja kainalossa.)
_Kaarle_.
Huomenta, mun niittyni,
Kaste, päivä, kukkani!
Tiedättekö, kukat, sitä,
Ett' on tänään pyhä? Mitä?
_Kielo_ convallaria.
Siks se kuuluu mainittavan.
Mutta Herraa rakastavan
Pyhä päiv' on jokainen.
_Kaarle_.
Joko Herraa ylistitte.
Aamuvirren visersitte?
_Esikko_.
Jos me unhotamme sen.
Ei ois kenttää vehreää,
Järven peittäis paksu jää,
Olis kylmä päivä taivaan,
Kaatuisimme itse me
Maahan kuihtuneina aivan.
_Kaarle_.
Teille ei, kuin linnuille.
Ole kieltä, mieltä luotu,
Jolla Luojaa kiitätte;
Vaan on teille lemu suotu:
Mykkä kiitosvirsi tuo
Nousee maasta Luojan luo...
Nukuitteko makeasti?
_Orvokki_.
Hupuss' olin aamuun asti.
_Sinivuokko_.
Minut peitti lehti kuiva.
_Päivänkukka_ chrysanthemum.
Kylvin kasteessa kuin uiva.
_Voikukka_ taraxacum.
Lukin kanssa riitelin.
_Tädyke_ veronica.
Minä pyörryin sumuihin.
_Rengaskukka_ calendula.
Silmät peittoon sitasin.
_Apilas_ trifolium.
Mulle hörräs kimalainen.
_Ruusupensas_ rosa.
Mulle hurras sontiainen.
_Harakanhattu_ campanula.
Aamukirkkoon minä soitin.
_Tervakko_ lychnis.
Kärpästä mä kiinni koitin.
_Mansikan kukka_.
Konna katsoi minua.
_Kurjenpolvi_.
Yöllä vesikorvoa
Kännä kantoi, apua
Antoi muurahainen.
_Koiranputki_ heracleum.
Toukka
Tuli luoksein laiha, soukka,
Parrakas; mä annoin, houkka,
Sille simakeittoain.
_Takiainen_.
Ruokaa sullot kaikkiin vain!
Kirpun jalan katkasin.
_Hikiheinä_ milium.
Iltapostiin kirjoitin.
_Tähtimö_.
Hallalta mä korjasin
Kupuun munat korennon.
_Kaarle_.
Kiitos sulle olkohon!
Vaan nyt lekotellessamme
Olkoon tämä koulunamme
Maisterina olen mä,
Synnyin Floran [Kukatar] päivänä.
Kehno olen opissani,
Puutteinen on latinani;
Opettajakunta keksi
Minut hieman hölmöiseksi.
Ei nyt siitä huolita.
Tässä teidän huoneessa
Olen tiedonlähde jalo,
Josta teille virtaa valo...
Sinä, vesikuusonen,
Hevon hännän muotoinen,
Sano, punaliivinen,
Kuinka monta sinulla
Takissa on nappia?
_Vesikuusi_ hippuris (poika).
Yks.
_Kaarle_.
Ei muuta? -- Tyttö kulta,
Tädyke, mä kysyn sulta,
Kuinka monta nappia
Sull' on kukkalaudalla?
_Tädyke_.
Kaks.
_Kaarle_.
No, Kurjenmiekalla
Kuinka monta?
_Kurjenmiekka_.
Kolme vaan.
_Kastikainen_ aira.
Saman sanoa mä saan.
_Kaarle_.
Vai niin. Entä Virmajuuri,
Onko sulla luku suuri?
_Virmajuuri_.
Neljä.
_Nokkonen_.
Mulla myös.
_Kaarle_.
No, mitä?
Koko neljä! Kas vain sitä!
Esikkoni, entä sulla?
_Esikko_.
Viisi.
_Harakanhattu_.
Mulla myös.
_Orvokki_.
Ja mulla.
_Lemmikki_.
Mullakin, ole varma siitä.
_Koiranputki_.
Mull' on viisi pitkää niitä.
_Kaarle_.
Parvi sangen suurenmoinen!
No, mä teidät panna voinen
Samaan luokkaan lukemaan. --
Kuinka monta, ruoholaukka,
Sulla lienee, poika raukka?
_Ruoholaukka_ allium.
Kuus.
_Kielo_.
Ja mulla.
_Kaarle_.
Korkeaan
Luokkaan kuulutte, te poijat:
Neidet Narsissit, Leukoijat,
Hyasintit, Tulppaanit
Samaan kuuluvat ja Lilja...
Ruoholaukka, ollos hiljaa!
Niityllä sä melusit;
Muista, nyt sä kouluun lähdet!
Kuulutteko, Metsätähdet,
Tänne?
_Metsätähti_.
Seitsemän on nastaa
Meillä.
_Kanerva_.
Mulla kahdeksan.
_Mustikka_.
Mullakin.
_Kaarle_.
No, sepä vasta!
_Hapro_ rheum.
Yhdeksän on mulla niitä.
_Kurjenpolvi_.
Mulla -- kun ei sekään riitä --
Kymmenen on.
_Apilas_.
Anteeks suo!
Mullakin on luku tuo.
_Neilikka_.
Mulla myös.
_Tähtimö_.
Ja myöskin mulla.
_Reseda_.
Minulla on kaksitoista.
_Kaarle_.
Sepä sangen suurenmoista!
_Vuokko_.
Summa suurempi voi tulla
Meille, jos on aikaa sulla
Laskea.
_Kaarle_.
Kakstoistakaan
Eikö riitä? Tosiaan!
Monta keikailevaa lasta,
Joill' on monta somaa nastaa!
Muistoon tämän merkitsemme.
(Merkitsee luokat.)
_Mänty_.
Kysy meiltä! kertonemme.
_Kuusi_.
Kysy talvivihannuutta!
_Pihlaja_.
Kysy marjain mehuisuutta!
_Haapa_.
Kysy, kuinka lehti puhkee.
_Tuomi_.
Kuinka juopi kukka muhkee!
_Kataja_.
Kysy havuin terävyyttä!
_Tammi_.
Kysy kasvin kestävyyttä!
_Sanajalka_.
Kysy, kuinka minä kylvän,
_Sammal_.
Kuinka puen vuoren ylvään!
_Koivu_.
Kysy! Käki toivees kuulee.
_Ilma_.
Kysy multa, kuinka tuulee!
_Vuori_.
Kysy, kuinka taon malmit.
_Maa_.
Kysy, mist' on jyvät valmiit!
_Vesi_.
Kysy, kuinka heiluu laivas!
_Tuli_.
Kysy, kuinka leimuu taivas!
_Aurinko_.
Kysy, kuinka pilvet kultaan!
_Sammakko_.
Silmäs luo myös tänne multaan;
Kalan kutemista kysy,
Kysy, kuinka mato hiipii,
Kuinka käärme veessä pysyy!
_Peippo_.
Kysy, mist' on kotkan siipi,
Kysy leivon laulamista!
_Myyrä_.
Mulla kun on kaivamista
Mättähässä luona jalkas,
Niin mä kerron siitä palkaks
Meistä nelijalkaisista.
_Kaarle_.
Armaat ystäväiseni,
Olen kärkäs peräti,
Oikein ahnas tietämään,
Paljon tulen kysymään;
Siis vain mulle vastatkaatte!
Selittää te kaikki saatte.
Vaan nyt käyt mä hiukan tuolla
Mäntymäessä päivän puolla.
Siell' on kukkatyttö, jolla
Tääll' on liian märkä olla
Hänen kanssaan palajan,
Teille sitte kumarran.
(Hän menee).
_Kaikki_.
Palaa, palaa! Hyvästi!
_Tädyke_.
Ken se tyttö lienevi,
Jonka luokse hän niin kiitää?
_Kanerva_.
Mustasukkainenko siitä
Olet?
_Tädyke_.
Kyllä.
_Kurjenmiekka_.
Takkiainen,
Vene tänne pikaan vainen!
Koko niityn kastaakin
Kukkatytöt kyynelin;
Kuivin jaloin täst' ei päästä.
_Esikko_.
Nokkaviisas, lorus säästä!
_Vuokko_.
Esikko, sä tyttö raiska,
Miks on Satakauno laiska?
Puiden varjot lyhenee,
Uunikuuman tortunlainen
Aurinkoinen valkenee
Taivaan vadissa kuin vainen
Sokeroituna; ei vaan
Satakauno saavukkaan.
_Esikko_.
Heti hän on ehtivä.
Hän on ihmis-ystävä;
Pienten lasten luo hän jääpi.
Unin heitä miellyttääpi.
Kun he herää unelmista
Ihmeisistä, iloisista,
Niin, kas, koko kammari.
Kukkalemuin tuoksuupi...
Satakauno oli se.
(Haltiatar Satakauno eli Bellis tulee.)
_Metsätähti_.
Tuossa on hän!
_Satakauno_.
Kaikille
Hyvää päivää toivottaa
Saan ja paljon vihantaa
Viivyin, älkää kummastelko:
Pienen pojan jäljet johti
Suoraan tätä paikkaa kohti;
Niistä täytyi saada selko.
Kysyin päivän säteheltä,
Tutkin tuulen sälköseltä:
Sainkin tietää; tännepäin
Käyvät jäljet, jotka näin,
Ovat kuninkaan ... mut mä
Sit' en oikein ymmärrä
_Apilas_.
Täällä oli hän.
_Harakanhattu_.
Nyt tuolla
Astuvi hän kummun puolla.
Johtaa pientä kukkaa...
_Satakauno_.
Kas,
Hän on kukkain kuningas
Varrottu! Nyt -- saatte kuulla --
Vuoret vonkuu, alkaa tuulla,
Pauhu meren kaukaisen
Rantaan raikuu riemuiten,
Linnut -- tuhansin on niitä --
Hänen ympärillään liitää.
(Kaarle tulee, taluttaen Vanamoa, molemmilla seppele päässä).
_Vuokko_.
Nyt hän puhuu kukallen.
_Kaarle_ (Vanamolle eli linnealle).
Kysyt, miks sua lempinen.
Siks, kun olet pienoinen,
Nöyrä, puhdas, viaton,
Tuskin tohdit katsees nostaa
Mättäästä, mi kehtos on.
Tiedä, mull' on verraton,
Kaunis, viisas kirja, josta
Tiedän: pienin maailmassa
Suurin onpi taivahassa;
Tien hän enkelten luo löytää...
Vaan kas meidän kukkapöytää!
_Satakauno_.
Pieni poika ihmislasten,
Tulit tänne, mitä vasten?
Kuni lintu häkissään
Tuomittuna ikävään,
Yhden vapaapäivän sait,
Onnellisna meidät hait,
Täällä kaikk' on tuttujasi,
Ystäviäs, sukuasi:
Jylhä metsä isäsi,
Kaunis niitty äitisi,
Puro vilpas veljyesi,
Kukin kukka siskosesi.
Niittypuron tuolla puolla,
Metsäin takapuolla, tuolla
Vuorten, vetten takan' on
Valtakuntas verraton.
_Kaarle_. Ei, maltappa, Satakauno; mitä sanot? Etkö tiedä, että minua
koulussa pidetään tyhmänä?
_Satakauno_.
Siemen pien' on honka vasta,
Linnan laatii pieni lasta.
Niin ei pientä puolainta
Unhoteta, tallata;
Niin ei diadeemia
Koskaan kunnioiteta.
_Kaarle_. Lörpöttelet, Satakauno. Luulet tietäväs enemmän kuin
muut, kun sinulla on niin monta nastaa, vaan ne ovat kaikki yhteen
kasvettuneet.
_Satakauno_.
Sinut suuri Mestari
Huonettansa lähetti
Siivoomaan ja sulle noissa
Luonnon laajan kartanoissa
Tarvittavat tiedot soi.
Oi, kuin varroimme sua, oi!
Suvun jälkeen syntyi toinen
-- Sen sai aikaan aurinkoinen --;
Sua kaikki vartoivat,
Joka keväält' tutkivat,
Kyselivät syksyn tullen:
Eikö tulle hän jo mullen?
Vaan ne kuihtuin kuolivat.
Syntyi taas ja laskivat
Tunnit asti tulosi.
Katso ympärillesi,
Tänään meille riemu näytä.
Odotus tuo pitkä täytä.
Vuoren, metsän kanssa anna
Meidän kruunu päähäs panna.
Tehdä näin sun kuuluisaksi
Luonnon lasten kuninkaaksi!
_Kaarle_. Satakauno, oletko lukenut raamattua?
_Satakauno_.
Luonnon kirja opettaa
Paljon Herran kunniaa.
_Kaarle_. Minä luen siis teille kirjoitettua sanaa.
_Satakauno_.
Lue! Kaiken juomme sen
Kuni aamusatehen.
_Kaarle_ (lukee). "Ja Jumala sanoi: vihoittakoon maa ja kasvakoon
ruohon, jossa siemen on, ja hedelmälliset puut, jotka hedelmän