Lukemisia lapsille 5 - 02

kaikissa kirkoissa kuulutettiin, että ken ei 18 peninkulman
päästä nähnyt, mitä Tornion raastuvan tornikello näytti ja ken ei
puhetorvellaan voinut kovemmin huutaa, kuin 10 kosken pauhu, hänen
ei huolinut vaivata itseään kapteeniksi pyrkimällä. Tulipa sittekin
hakijoita sekä idästä että lännestä, jättiläisiä, joilla oli silmät
kuin sarvikuonolla, ja mestarilukkareja, jotka voivat huutaa kovemmin
kuin koko kirkkoväki, mutta ei kukaan heistä voinut suorittaa
vaadittua koetusta. Viimein tuli Naantalista pikku mies, kuusi
korttelia pitkä, taikka taisi olla sentään kaksi tuumaa seitsemättä
korttelia, en muista niin tarkkaan..."
"No, kolme tuumaa!" oikasivat pojat.
"Olkoon menneeksi, kuusi ja puoli korttelia pitkä, paljaspää,
vääräjalka ja niin edespäin. Se mies nousi Limingan kirkon
rappusille, joka on 18 peninkulman päässä Torniosta etelään päin,
ja katsoi kohti pohjoista. 'Malttakaas vähän', sanoi mies, 'en näe
oikein hyvin; 12 peninkulman päässä täältä lentää juuri minun ja
tornikellon välillä 68 hanhea, 31 valkoista ja 37 harmaata. Nyt ne
jo ovat poissa; kello on 21 minuuttia 14 sekuntia vailla 10, mutta
onpa se huolimaton maistraatti, joka ei lakasuta pois hämähäkin
verkkoja kellontaululta. Siinä surisee 2 ampiaista, 11 kärpästä ja
39 lukkia, niistä 14 pitkä- ja 25 lyhytsääristä.' Heti lähetettiin
mies ratsastamaan Tornioon ottamaan selkoa, miten oli, ja kaikki muu
huomattiin olleen oikein, paitsi että pitkäsäärisiä lukkeja olikin
15, mutta 15:nen jalat olivat olleet tuntiviisarin peitossa. Pikku
mies vietiin sitte Ämmäkoskelle Kajaanin linnan luo, josta hän huusi
Ouluun, pyytäen itselleen suurinta lohta, kuin siellä saatiin Turkan
padosta. Hänen huutaessaan järisivät rannat; kaikki ihmiset niissä
120 koskiveneessä, jotka paraikaa laskivat alempia koskia, kääntyivät
katsomaan sinne päin ja sanoivat toinen toiselleen: 'käyköhän ukkonen
Lapissa?'"
"Niinpä Naantalin pikku mies otettiin Refanutin kapteeniksi ja
hänelle luvattiin korvollinen hopeaa kuukaudessa palkaksi, jokahan
oli pikku asia, hän kun lupasi tuoda korvolliset kultaa sijaan.
Päätettiin lähettää laiva Polynesiaan viemään tervalastia, lohta
ja mesimarja-hilloa sekä tuomaan kultahietaa ja paljon harvinaisia
maustimia.
"Refanut levitti purjeensa. Olipa siinä narinaa, pauketta ja purjeiden
lepajamista. Tuulen vauhti tuli estetyksi, liput pieksivät pilviä,
meren asujamet, delfiinistä ja lohesta aina kiiskiin ja rautakalaan
asti, luulivat vuoren pudonneen veteen ja kauhuissaan pakenivat
meriruohometsiinsä. Herra Petter ja velho seisoivat rannalla, hieroen
käsiään ilosta ja tyytyväisyydestä; toinen ajatteli Aavasaksaa
kultapuvussa, toinen neiti Päivänpaistetta. Mutta neiti Päivänpaiste
itki mustikkasilmänsä punaisiksi kuin vaapukka, tuon velhon tähden.
Hän tiesi velhon loitsineen laivan, niin ett'ei ilma, tuli eikä vesi
voinut tehdä sille mitään vahinkoa. Sentähden se oli aivan varmaan
palaava aikanansa, ja silloin piti hänen raukan tuleman velhon
vaimoksi.
"Niin, se velho oli viekas ja taitava kaikissa vehkeissä; hän luuli
olevansa aivan varmassa turvassa, kun ei ilma, tuli eikä vesi voinut
mitään Refanutille. Mutta hän oli unhottanut neljännen aineen,
maan. Vaikka velho olikin viekas ja viisas, ei hän ollut koskaan
purjehtinut merellä, ja mitäpä siitä viisaudesta maalla, kun ei
koskaan ole maistettu suolaista vettä. Eikö niin, pojat, hä? Eikö ole
tyhmää olla sellainen maamoukka?"
"Hyvin tyhmää", myönsivät pojat.
"No niin, velho ajatteli: tämä laiva purjehtii vesillä, se voisi
joutua myrskyn, tulen tai aaltojen vaaraan, mutta eihän se toki
koskaan voi lähteä maalle kulkemaan. Niin typerästi ne maamoukat
ajattelevat. Jos se velho olisi minulta kysynyt, niin olisin minä
sanonut hänelle: Hyvä velho -- sillä pitää olla hyvin kohtelias
velhoille -- hyvä loitsumestari, taikka mikä lienetkin, niin minä
olisin hänelle sanonut, tuo on kaikki vain tyhmää lorua. Loitsi
ennemmin laiva särkymättömäksi kareihin, kiviin ja hietasärkkiin,
sillä aina toki kunnon merimies selviää loitsimattakin ilman, tulen
ja veden käsistä. Mutta koska hän ei kysynyt minulta eikä keltään
järkevältä mieheltä neuvoa, niin kävikin, niinkuin kävi."
"No, kuinkas sitte kävi?" kysyivät pojat, ja Nuora-Matti laitteli
uutta mälliä.
"Oli siinä vastuksia alusta asti. Hyvä pohjatuuli puhalteli;
peräkannen väki näki Tornion naisten huiskuttavan nenäliinojansa,
ja keula kynteli jo Merenkurkkua. Mutta siinä olikin matalaa vettä,
Refanutin köli raapi pohjaa. Heti käski kapteeni heittämään mereen
laivan painolastia; sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa ympäri
laivankantta, ja niin paljo multaa ja kiviä heitettiin ulos, että
siitä syntyi suuri, kaunis saaristo, jota vielä nytkin sanotaan
Mikonsaariksi. Oletteko käyneet siellä?"
"Milloinka me siellä olisimme käyneet, Matti!"
"Samapa se."
"Ja kun silloin kiireessä heitettiin myöskin satatuhatta
maarainhillo-purtiloa mereen mullan kanssa, niin vielä tänäkin
päivänä kasvaa kaikkein kauneimpia maaramia eli mesimarjoja juuri
Mikonsaarilla."
"Ohoh!" sanoivat pojat.
"Refanut pääsi töin tuskin läpi Merenkurkusta, ja sitte oli syvempää
vettä Itämeressä. Kävipä siinä vahva maininki kovan myrskyn perästä.
Kokki oli juuri keitinkojussa hämmentelemässä puuropataa, kun
suunnattoman suuri laine vyöryi kannen yli, kulettaen hollantilaista
prikiä, joka sattui häilähtämään juuri keskelle pataa. 'Kas',
tiuskasi kokki, 'noita tyhmiä ahvenanmaalaisia, kun rakentelevat
rannoilla herneenpaloista veneitä ja heittelevät niitä tänne
turmelemaan meidän puuroamme!'
"Jopa olisi pitänyt kääntää purjehtimaan ulos Itämerestä Juutinrauman
ja Kattegatin kautta. Sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa,
huutaen: 'peräsin tyynen puolelle!' Olipa siinä kiirettä! Ennenkuin
sananlennättäjä ehti viistopurjeen luo, olivat märssypurjeet jo
valmiiksi käännetyt, ja kun tuuli kiihtyi, oltiin vähällä purjehtia
suoraa päätä Köpenhaminan päälle. Onnistui se kuitenkin niin
hyvin, että ainoastaan isoraaka katkasi pari kirkontornia sivu
mennessä; laiva kääntyi ja laski vasempaan vastahankaan suoraa päätä
Juutinraumaan. Kun keula oli jo raumassa ja perä vielä kaukana
Itämeressä, huusi kapteeni iloissaan 'hurraa!' ja samoin huusi
koko laivaväki, mutta juuri heidän huutaessaan tarttuikin laiva
kiinni ja seisattui niin lujaan, kuin olisi ollut kiinni kiilattu.
Eikä se ollutkaan kumma, sillä kun tarkemmin katsottiin, olikin
Refanut leveämpi kuin koko Juntinrauma ja seisoi nyt lujasti kiinni
Juutinmaan ja Skoonen välillä niinkuin porsas, joka on ajanut päänsä
kahden laudan väliin eikä saa sitä enää irti."
"Olipas se!" sanoivat pojat.
"Niin, siinä se Refanut seisoi. Kovasta sysäyksestä olivat kapteeni
ja kaikki laivamiehet pudonneet istualleen. Siihen se hurraan huuto
äkisti loppui. Sen sijaan alkoivat kaikki heti puuhata laivaa irti.
Tuuli ja aallot työnsivät takaperin, mutta Refanut vain seisoi
paikoillaan Skoonen ja Juutinmaan välillä. Kapteeni ja miehet tekivät
turhaan työtä uuvuksiin asti kolme päivää ja yötä ja yhtä turhaan
heittivät mereen 500,000 tervatynnyriä, 300,000 lohitynnyriä ja
200,000 hillopurtiloa. Viimein he päättivät mennä maalle nukahtamaan
ja päästyään kerran maalle päättivät, ett'eivät enää astu jalkaansa
koko laivaan.
"Kuusi viikkoa seisoi Refanut vankina, sekä ruotsalaiset että
tanskalaiset soutelivat katsomassa kummitusta. Kun laivassa vieläkin
oli suuret joukot maarainhilloa puurona, oli kaikilla Tanskan
torppareilla pitkät ajat marjahilloa lettujensa kanssa syödä, milloin
he muuten paistoivat niitä. Mutta kuuden viikon kuluttua alkoi tulla
pahoja valituksia Tanskan kuninkaalle. 'Herra kuningas', sanoivat
valittajat, 'auta meitä saamaan pois tuo hirmuinen Refanut! Sehän
pitää kiinni koko salmen, niin ett'ei yhtään laivaa pääse ulos eikä
sisään. Kattegatissa on 700 laivaa Itämereen tulemassa ja Itämeressä
odottelee 600 laivaa matkalla ulos. Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja
Pohjois-Saksassa on suuri kahvin ja suolan puute, ja jos kansa jää
ilman suolaa ja kahvia, nousee se kapinaan, niin että kohta saamme
odottaa suurta ja hirmuista sotaa.'
"Kuningas vastasi: 'Odottakaamme vähän; tuuli ja aallot kyllä
hajottavat laivan.' Mutta tuuli ja aallot tiesivät tehtävänsä;
velhomestarihan oli ne sitonut loitsuillaan, niin ett'eivät ne
voineet millään tavalla vahingoittaa Refanuttia. Uusia valituksia
tuli joka taholta: 'Herra kuningas, Refanut sulkee koko Itämeren.
Monta suurta jokea laskee siihen, ja kun liika vesi ei juokse pois,
syntyy hirmuisia vedenpaisumisia, niin että maat ja kansat hukkuvat,
kaupungit häviävät ja kokonaiset valtakunnat ovat kukistumaisillaan.'
"Kuningas aikoi vielä odottaa, mutta hän oli vahva nuuskamies,
ja kun hän eräänä päivänä yritti panemaan nuuskaa, olikin hänen
nuuskarasiansa tyhjänä. 'Hankkikaas minulle vähä länsi-indialaista
nuuskaani!' sanoi kuningas. 'Mahdotonta, herra kuningas', vastasi
yli-hovimestari; 'Kattegatissa on seitsemän nuuskalaivaa odottamassa,
mutta eivät pääse tulemaan; Refanut on tukkinut koko salmen.'
"Silloin Tanskan kuningas pahastui. 'Tuokaa tänne kymmenen linjalaivaa
ja kaksikymmentä fregattia! Asettukoot riviin, pitkät sivut salmea
kohti, ja lauaiskoot kanuunansa Refanuttiin!'
"Niin tehtiinkin. Kaikki kanuunat oli lauaistava yht'aikaa, ja
sentähden varustautuivat kaikki kuulemaan hirvittävää pamausta ja
pistivät puuvillaa korviinsa. 'Yks'!' sanoi kuningas. 'Yks', kaks',
kolme!' mutta ei ainoakaan kanuuna lauennut.
"'Mitä tämä on?' sanoi kuningas, seisoen Helsingörin linnan tornissa
komentamassa. 'Ettekö kuulleet komentoa? Pitäkää nyt varanne: yks',
kaks', kolme!'
"Ei hisaustakaan. Olisi voinut kuulla itikankin hyminän.
"'Mitä nyt?' tiuskasi kuningas suuttuen. 'Ladatkaa uudestaan ... yks',
kaks', kolme!'
"Ei sittekään! Hiukset nousivat ihmeestä pystyyn tanskalaisten
upseerien palmikoissa. 'Totta lienee vika ruudissa!' sanoivat kaikki
yhdestä suusta.
"'Kyllä se ruuti palaa', vastasi yli-sytytysmestari. 'Vika on siinä,
että kanuunat ovat ruostuneet pitkänä rauhan aikana. Pannaanpas koko
vuori ruutia Refanuttiin ja ammutaan se kummitus nuuskaksi!'
"'Jos se kävisi vain hyvin!' sanoi kuningas. 'Saattaahan tuota
koettaa.'
"Heti koottiin kaikki ruuti puolesta Europasta ja kannettiin korkeaksi
mustaksi vuoreksi keskelle Refanutin pohjaa. Sitte kuulutettiin,
että kaikkein ihmisten piti mennä pois kuuden peninkulman päähän,
ett'eivät lentäisi ruudin voimasta ilmaan. Tuotiin sitte eräs
päävoro, jonka piti seuraavana päivänä astuman hirsipuuhun, ja
luvattiin armahtaa hänet, jos hän ottaisi sytyttääkseen ruudin
seitsemän syltä pitkällä rikkilangalla. Jok'ainoa odotteli nyt meren
halkeavan suunnattomasta paukauksesta. Päävoro sytytti langan ja
hyppäsi mereen uimaan maalle; kiikarilla katsoen nähtiin rikkilangan
palavan ja palamistaan palavan aina ruutiin asti ja..."
"No?" kysyivät pojat.
"No, ei siinä kuulunut niin mitään. Rikki sammui keskellä
ruutivuorta."
"Todellako?"
"Niin ruutivuori oli samanlainen kuin kanuunatkin. Mutta se päävoro
se vasta iloinen oli. Kuningas aivan muuttui suuttumuksesta
vehreäksi, kutsui luoksensa yli-sytytysmestarin ja kysyi, miksi hän
oli myönyt kruunulle syttymätöntä ruutia. Yli-sytytysmestari raukka
vakuutti partansa kautta, että ruuti oli parasta lajia, jonka hän
heti lupasi todistaa. Sitä varten hän kannatti ruutivuoren maalle,
kaaloi polviaan myöten siinä mustassa keossa ja pisti koetteeksi
palavan tulitikun ruutiin. Pumm! heti välähti kirkas leimaus
ruutivuoresta, ilmaa täräytti hirvittävä paukaus, suunnaton savupilvi
levisi yli koko Tanskanmaan; jo luultiin koko maan halkeavan.
Yli-sytytysmestarista ei sen jälkeen enää löytynyt edes pikku perunan
kokoista muruakaan.
"Silloin astui kuninkaan luo vanha merimies..."
"Se olit varmaankin sinä, Matti!" huusivat pojat.
"Enpä juuri sano, että se minä olin, vaan hän oli vain järkevä
merimies, vasempi korva vähän lumpeuksissa äskeisestä paukauksesta.
Hän sanoi kuninkaalle: 'Mitä maksaa turhaan meluta? Johan tuon
osaa lapsikin ymmärtää, että Refanut on loitsittu tulta, ilmaa ja
vettä vastaan. Koetettakoon ennemmin, eikö siihen rauta pystyisi.
Hakattakoon se hirviö palasiksi ja tehtäköön sen puista voittamaton
sotalaivasto. Minun luullakseni saisi kymmenen tuhatta kirvesmiestä
sen työn valmiiksi tulevaan kevääsen asti.'
"'Mutta sill'aikaa syttyy kapina Itämeren tulvimisesta', arveli
sotaministeri.
"'Ja sill'aikaa me hukumme Itämeren vedestä', sanoi amiraali.
"'Ja sill'aikaa odottelee seitsemän nuuskalaivaa turhaan
Kattegatissa', huomautti yli-hovimestari.
"'Ei, ei se käy päinsä, se sotii vastoin valtakunnan menestystä',
virkkoi kuningas huolissaan. 'Menkäämme ensin levolle, niin asiat
selviävät.'
"No niin, sitte nukuttiin. Mutta ihmisten nukkuessa tapahtui jotakin
merkillistä. Pienoinen madon veitikka, tuommoinen matelevainen, jota
ei kukaan tuntenut, nousi meren vaahdosta ja nakersi koko suuren
Refanutin rikki yhdessä yössä. Laajalti oli meren pinta täynnä
puujauhoja, kun madon hampaat pienentelivät laivaa. Kun kuningas
ja hänen kansansa aamulla heräsivät, oli suuresta laivan hirviöstä
jäljellä ainoastaan kappale kokin kojua, ja siitä rakennettiin
kolmimastoinen laiva. Salmi aukesi, suola ja kahvi pääsivät vapaasti
kulkemaan, vedentulva juoksi pois, ja kaikki kansa oli tyytyväinen.
Mutta mikä ilo siitä tuli, kun kuningas taas sai pistää aika panoksen
nuuskaa nenäänsä; sitä on mahdoton kunnollisesti kuvailla. Kaupunki
valaistiin ilotulilla, kaikissa nuuskapuodeissa häilyi lippuja, ja
kaikki hoviherrat olivat päivän kunniaksi nuuskanruskeissa puvuissa.
"Vaan herra Petter ja velho odottelivat odottamistaankin edes
pientäkään tietoa Refanutista ja lohduttelivat mieltänsä sillä, että
oli pitkä matka Polynesiaan. Eräänä yönä näki herra Petter unta,
että Aavasaksa oli juuresta huippuun asti kultapuvussa, ja kutsutti
heti seuraavana aamuna luoksensa velhon. 'Sellaisen unen minä näin
eikä se voi merkitä muuta kuin että Refanut tänään tuo kotiin
kultahieta-lastin. Kutsu koko kaupunki kokoon, sinä loitsumestari;
nyt pidetään ylpeät häät.'
"Velho kutsui häihin koko kaupungin, vieläpä lisäksi kaikki Lapin
velhotkin, ja eräs seitsensilmäinen velho lähetettiin tornin huippuun
antamaan merkkiä, kun Refanut alkoi näkyä kaukaa Itämereltä. Neiti
Päivänpaiste itki siniset silmänsä punaisiksi kuin myrskyä ennustava
auringonlasku.
"Kaikki oli valmiina, velho antoi tornista merkin, ja kaikki
kiiruhtivat satamasillalle lippuineen ja seppeleineen, niin että
hurraa-huudot jo näyttivät tärisevän heillä hammasten välissä. Mutta
Refanutin sijasta tulikin huononpäiväinen pieni ruuhi, purjeena
niinimatto, ja siinä istui nälästä nääntyvä mies kelvottomassa
repalepuvussa. Hän oli Refanutin kapteeni, joka yksin tuli kertomaan
laivan kohtaloa.
"Niin, mitäpä siihen osasi. Useimmat tuumivat sen jo ammoin
arvanneensa, läksivät seppeleineen ja lippuineen kotiin ja nielivät
pois kaikki ilmoille pyrkivät hurraa-huutonsa. Velho muuttui
kasvoiltaan sinipunervaksi ja halkesi siihen paikkaan. Herra Petter
köyhtyi niin, että sai kulkea ruodulla talosta taloon, mutta
Aavasaksa kultautui ilman hänettäkin joka kesä juhannusauringon
säteistä. Neiti Päivänpaisteen silmät tietysti kirkastuivat; hän
joutui naimisiin pormestari Kuutamolle, he elivät hyvin ja ottivat
herra Petterin ruodulta luokseen.
"Monta, monta vuotta siitä on kulunut, mutta ei nytkään vielä kukaan
vanha merimies purjehdi Tornion ja Juutinrauman väliä, kertomatta
kokipojille Refanutista. Vielä nytkin sattuu välistä Merenkurkussa
ja Itämerellä nousemaan sumua ja utua, jotka näyttävät hyvin
omituisilta aamuhämärässä. Silloin ovat merimiehet näkevinään sumussa
suunnattoman laivan, jonka mastot tapailevat pilviä ja purjeet
taivaankorkuisina häilyvät tuulessa. Vanhat laivamiehet painavat
hattuansa syvemmälle päähän, kääntävät suussaan tupakkamälliä
ja sanovat toinen toiselleen: 'se on Refanut; pienennetäänpäs
keulapurjetta ja suurta purjetta; vähän päästä tulee myrsky!'
Sillä, pojat, kunnon merimies ei arkaile; hän pelkää Jumalaa,
mutta pienennettyään purjeet nauraa hän velholle vasten silmiä.
Jos te näette merellä Refanutin, niin ei siinä maksa vaivaa panna
jalusnuoria kiinni, vaan katsokaa kummitusta rohkeasti vasten naamaa,
sillein se haihtuu kuin sumu ja utu, ja vähän päästä on kirkas ilma
aivan edessänne."
"Onko tuo kaikki totta, Matti?" kysyi eräs pieni poika viattomasti.
"No, en minä huoli sitä vannoa", vastasi Matti. "Mutta kyllä se on
yhtä totta kuin moni muukin merimies-juttu, kun vanha merimies kertoo
kymmeniselle nuoremmalle, jotka tyynenä iltana katsella ammottelevat
kuutamoa. Kuunnelkaa te vain, kyllä minä kerron."


ALAUDA CANTAT.

Niin, herra maisteri, naurullista:
Kun istuin -- onko se mahdollista?
Keväällä, kartiini suojanain,
Ja päivä paistoi latinahain,
Niin -- mitä luulla? --
Sain lintuin kuulla
Tuhansin laulavan sulosuulla,
Ja parvi tää
Näin visertää:
Alauda cantat! Alauda cantat!
Mua päästäkää ulos! Puiston puolla
Alauda cantat on irti tuolla,
Kirjaimet sääskinä kirmajaa,
Nyt osaa luontokin latinaa.
Voi, leivot ratki,
Nuo mokomatki,
Hävyttä läksyni kaiken matkii!
Alati vain
Soi korvissain:
Alauda cantat! Alauda cantat!
Katolta varpunen visertääpi:
Nyt kevään leivoset herättääpi!
Alauda cantat, ne sanat soi,
Taivaalta, maasta ne kuulla voi.
Kun aamu loistaa,
Yön varjot poistaa
Laaksoista, kentiltä, -- silloin noista
Taas ennättää
Korviini tää:
Alauda cantat! Alauda cantat!
Nyt herää unesta metsät tuoreet,
Nyt valon virrassa kylpee vuoret,
Soi järvi, tanssivi puronen,
Säteilee saarikin lemuten,
Ja pisarina
Kuin kukkasina
Tippuilee lauluja suloisina,
Ja rintanen
On riemuinen!
Alauda cantat! Alauda cantat!


ILO-MATIN LAPSET.

Oli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja
koska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä
Ilo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa
häissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat,
ei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu,
omaa tekoa ja nimeltä _Vinkura_. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen
mielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu,
mutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä
oli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli
korkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului
vain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan
paikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan,
että tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin
polkemisessa.
Ilo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He
elivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta,
kulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin
soinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat
nuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa
aivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja
harvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta
oleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla,
ja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa
morsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen
toimi.
"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin", sanoi
Riitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa
lähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä.
"Minäkö tarttuisin lapioon!" sanoi Matti. "Eihän toki, silloin sormet
kangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?"
Seuraavalla viikolla oli häät Nokin talossa, ja Matin piti siellä
soittaa häämarssi. Mutta kun hän, Vinkura kainalossa, saapui Nokkiin,
tuli hänelle veräjällä vastaan ruumissaatto, sillä Nokissa olikin
kaksi taloa, ja toisessa niistä oli häät, toisessa hautajaiset. Matti
ei suosinut hautajaisia, sillä niissä ei kukaan huolinut Vinkurasta,
ja se suututti häntä, että kukaan saattoi surra silloin, kun hän
itse oli iloinen. Niinpä hän nyt harmissaan teki jotakin, joka ei
ollut ollenkaan soveliasta. Hän asettui seisomaan veräjän pieleen ja
alkoi soittaa häämarssiansa ruumissaaton kulkiessa ohitse. Ja kun
saattoväki pyysi häntä olemaan vaiti, soitti hän vain sitä kiivaammin
ja seurasi saattoa vielä vähän matkaa tiellekin, soittaen marssin
jälkeen iloista polskaa.
Se nyt oli hyvin pahoin tehty, mutta saipa hän siitä kärsiäkin.
Sillä kun hän sitte yritti soittamaan häissä, tuntuivat sormet niin
kummallisen kankeilta, ja siitä päivästä asti tuli hänelle leini
vasempaan käteen, jota hän niin välttämattömästi olisi tarvinnut
kielien näpyttämiseen. Matti kulki kaikkien viisasten ämmäin luona
kautta koko kylän, ja meni viimein lääkärinkin luo, mutta sormet
vain yhä kangistuivat, että tulivat aivan samanlaisiksi kuin
makkarapuikot, ja silloin tietysti tuli Matin soitosta loppu ja loppu
kaikista marsseista ja polskista. Vinkura ripustettiin naulaan kuin
vanha nutun hylky, mutta kyllä Vinkura yhä oli iloinen ja terve,
Matillehan se vain leini olikin tullut vasemman käden sormiin, niin
että hän ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä.
"Kyllä minä tiedän", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton.
"Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin
viime sunnuntaina."
Ilo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan
nähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä
olla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi.
Oikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin,
vaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan
kaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia,
ja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on
jaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti
kyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti
vähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin
toinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin
ennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen;
hän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan
lukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja.
Matilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla
vanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden
vuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan
erilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen
vanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat
silmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä
hiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla
sisarellaan.
Koska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein
oli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan
kuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella
hautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista
hautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen
välissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli
surullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon
hautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja
lukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin
näkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin.
Usein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma
hautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat
kuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden
puutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja
pikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta
saattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät
jonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain
haudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa.
Tulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten
leikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika:
Matti. "No niin", virkkoi pappi, "niin ihmiskieli lausuu teidän
nimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettuna _Vita_ ja
_Mors_."
"Miksi niin?" kysyi Ilo-Matti, "eihän almanakassa ole sellaisia
nimiä."
"_Vita_ merkitsee elämää ja _Mors_ kuolemaa", vastasi pappi. "Tuo
hyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät
elämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla."
Sitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta
jonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo
Riitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän
aivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään.
Lapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana
lähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin
aamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut,
mutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka
nukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi
Ilo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin
makaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee.
Ilo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän
heittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja
kysyivät, mitä hän itki.
"Äiti on kuollut!" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua
kurkkuun.
Hetkisen seisoivat lapset hämmästyksissään vaiti, sillä he olivat
hyvin rakastaneet äitiänsä, ja koska isä itki, rupesivat hekin
itkemään. Mutta vaikka he olivat niin usein nähneet kuolleita
haudattavan, eivät he siltä ollenkaan ymmärtäneet, mitä kuoleminen
merkitsi. "Haudataanko äiti?" kysyivät he.
"Haudataan", vastasi isä, "vaan paljon mieluisemmin minä kaivaisin
oman hautani."
"Saammeko mekin tulla saattoväkeen?" kysyivät lapset vielä.
"Saatte ja te kaksi saatte astua juuri vainajan jäljestä", vastasi
isä huoaten.
Sepä oli jotakin erinomaista, ajattelivat lapset. He tiesivät,
mitä niin suuri kunnia merkitsi, ja he enemmän ajattelivatkin
sitä kuin surua äitistänsä. Sitte todella tapahtuikin niin, että
se suuri kunnia tuli heille. Äiti haudattiin, lapset astuivat
ensinnä saattojoukossa ja itkivät välistä, milloin muutkin, mutta
olivat välillä aina iloiset ja katselivat papin pitkää nuttua sekä
ajattelivat saavansa haudalta palattua kotona rinkilän. "Kas, tuossa
se Ilo-Matti astuu molempine lapsineen", sanoivat ihmiset.
Ilo-Matti pystytti haudalle ristin, suri jonkun ajan ja nai
uudestaan. Niinpä tuli häät siihen, jossa ennen oli ollut
hautajaiset, Vinkura otettiin esille seinältä ja Ilo-Matti koetti
soittaa entistä häämarssiansa. Huonosti se kävi, sillä sormet olivat
kankeat, mutta ihmiset ihmettelivät, että haudankaivajasta oli
jälleen tullut Ilo-Matti, ja sanoivat lapsille: "tanssikaapas nyt,
kun saatte uuden äitin!"
Lapset katsoivat uutta äitiään, ja hän antoi heille piparkakkuja.
He olisivat niin mielellään iloinneet, mutta eivät voineet; heidän
sydämmessään oli jotakin, joka veti heitä häätalosta hautausmaalle.
Oli kaunis kesäilta, juuri vuotta myöhemmin, kuin olivat haudanneet
oman äitinsä, ja nyt he istuutuivat ristin juurelle hänen
haudallensa. Vinkuran ääni kuului yhdessä hääväen iloisen hälinän
kanssa, mutta se ei tuntunut hyvältä lasten korviin; he kääntyivät
pois päin ja kuuntelivat ennemmin lintujen laulua pitkistä puista.
Kukat tuoksuivat ylt'ympärillä; kaikki oli niin hiljaista, ja lasten
silmät kyynelöityivät.
"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi Riitta. "Mutta hän on niin
syvällä maassa; miten pääsemme sinne?"
"Me kaivamme tästä ristin juurelta, niin pääsemme sinne", sanoi Matti.
Siellä oli lapio ja lapset alkoivat kaivaa, mutta väsyivät pian ja