Lukemisia lapsille 5 - 06

minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:)
Sävel: Onpa vielä Suomessa...
Olin pieni lapsi maan,
Eksyin kerran maailmaan,
Etsin vielä emoain
Seuraan häntä vuosittain.
Yhä vaan
Ympär' maan
Pyörin, paljon nähdä saan;
Illat pimeet valistaa
Saatan, milloin nukkuu maa.
Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena
päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen
minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan
sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi
palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta...
Vaan kun vuotta tuhannen
Sua vielä seurailen,
Surus tuudin nukuksiin,
Lastes majaa vahdin, -- niin
Taivaalta
Laajalta
Syliis suo mun pudota,
Rauhaan siihen nukkuen
Kuin laps' äitin rinnoillen.
Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini.
Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe
sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee
pimeä.)
(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.)
_Ukko_. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan
melkein siltä, kuin menisimme varastamaan.
_Akka_. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset
oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän.
Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me
säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat
pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen
säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen
pimeä.
_Ukko_ (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja
olen syytön...
_Akka_. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.)
_Kuu_. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois
peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.)
_Ukko_. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo.
_Akka_. Kerää vain, äläkä huoli!
_Ukko_. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen
yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan)
_Akka_. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton
kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja?
_Ukko_. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin?
_Akka_. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja
harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää
rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me
opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin.
_Ukko_. Niin, mutta ... mutta...
_Akka_. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista
tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.)
_Kuu_. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset!
Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että
oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa,
vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut!
_Jeronimus_ (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun
puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani
himoitsevat... Ahah, tässä on portaat!... Ja säkki... Kyllä nyt on
asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon.
Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä
onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma
tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain
näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä
näytän. (Laulaa:)
Sävel: Mä olen Papageno...
Mä olen tuima tyranni;
Piiskaani pelkää orhini.
Lyön härkää, lehmää, lammasta,
En pelkää pässin puskuja.
Ja koira, kissa, renki saa
Myös lyöntejäni koettaa.
Jos varas vain käy tänne, niin
Hän heti joutuu arestiin.
Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon
tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he
saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon
säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he
tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin
kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.)
_Kuu_. Tyhmeliini!
_Jeronimus_ (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?... Hst! tuolta
tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.)
(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista
harjaa.)
_Akka_. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset,
että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen
tervapyttyä.
_Ukko_. Liian on korkealla.
_Akka_. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti
nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä)
mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti?
Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka,
oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme.
Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän
sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen
aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha!
_Kuu_. Ha ha ha!
_Ukko_. Säkki nauroi.
_Akka_. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun!
_Ukko_ (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin,
akka, että se on liian korkealla.
_Akka_ (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun
tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun.
_Kuu_. Ha ha ha!
_Ukko_. Kuulitko, eukko? Harja nauroi!
_Akka_. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs
sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas
niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me
tuhraamme... Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan!
_Ukko_. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni,
auttakaa! auttakaa!
(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa
rakeita. Ukko ja akka häviävät).
(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.)
_Matti_. Maija! Missä olet, Maija?
_Maija_. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä.
_Matti_. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää
siellä olevan talo.
_Maija_. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin
eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan.
_Matti_. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla
ylhäällä on Jumalan taivas... Oletko hyvin märkä?
_Maija_. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme
tässä. Ah, jospa olisi kuutamo!
_Matti_. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?
(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen
kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja
tervapyttyineen).
[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka
mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]
_Maija_. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas
tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin
kauniita omenia.
_Matti_. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla
kuussa riippuu?
_Maija_. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja...
_Matti_. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken
täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?
_Kuu_. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa;
sentähden minä otin heidät.
_Maija_. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä,
saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät.
_Matti_. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun
kuulet kuun puhuvan.
_Maija_. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden
ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla
liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.)
_Matti_. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai
niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet
lähtenyt kävelylle?
_Jeronimus_ (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti!
_Matti_. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas
säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti?
Myllynränniinkö?
_Jeronimus_ (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä
olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut
irti!
_Maija_. Säkin nimi on Jeronimus!
_Matti_. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet
viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä
annat minulle lunnaittesi vakuudeksi?
_Jeronimus_ (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen
kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas!
_Maija_. Päästä hänet irti, Matti!
_Matti_. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin
sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin!
_Jeronimus_ (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on,
kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän
vierettelekse.)
_Matti_. Onko se oikein varma? Vannoppas!
_Jeronimus_. Minä vannon Pellen sarvien kautta.
_Matti_. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa
johonkin!
_Jeronimus_. Minä vannon hopearahaini kautta.
_Matti_. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse
jaloillasi! Se on mukavampaa.
_Jeronimus_ (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas... Vai niin,
tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä
annan teille selkään!
_Matti_. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on!
_Jeronimus_. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa?
Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi,
taikka...
_Matti_. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo
kaivoin pois puun alta!
_Jeronimus_. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte
vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat
sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini.
_Matti_. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai
rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme
vain tehneet sinulle pilaa.
_Jeronimus_. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita,
varastaaksenne omenia?
_Maija_. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli
liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä,
miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa.
_Jeronimus_ (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan,
näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat.
Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on?
_Matti_. Matti ja Maija.
_Jeronimus_. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut
säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan
ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun
avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos ... ihan oikein, mieleeni
pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä.
Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin,
että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen?
_Matti_. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki!
_Maija_. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin
köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä!
_Kuu_. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani.
_Kaikki laulavat_.
Kuu ilman kannella kuljeksii
Ja tielle hän tirkistääpi.
Ja tiellä nyt ukko astuksii,
Ja akka se häpeääpi.
Sua, kuu, he tervata halusivat,
Vaan itse ansahan lankesivat:
He kuuhun jäi, he kuuhun jäi.
Nyt ukko ja akka on siellä vaan
Ja siellä pysyvät aina.
Sun kultalevystäs lapset maan
Alati kultia lainaa.
Mut' sinä vain kuljet matkojasi
Ja peilaat vesihin muotoasi
Niin ylhäältä, niin ylhäältä.


KEVÄTPÄIVÄ SUOMENLAHDELLA.

Meremme Suomen Lahti, sa
Nyt olet kaunis, iloisa
Tuhansin valkopurjein.
Vast' olit tyhjä, poloinen.
Jäät poves peitti, sitoi sen,
Ja talvea
Piti aaltos, ja
Kuolleena oli Ahtola.
Vaan vapaa, uljas olet nyt,
Siteittes aik' on päättynyt,
Sun lainees riemuin laulaa,
Pyydystää verkkos, kajavas
Taas huutaa, loistaa majakkas.
Ja höyrysi
Taas suitsuvi,
Kevättä rantas henkivi.
Suikertaa sitees hopeinen
Nyt Viron hiekan keltaisen
Ja Suomen vuorten väliin;
Kronstadtin rautalaivan ja
Myös kaislavenon kannat sa,
Ja riemuiten
Nyt kylpien
Sä tanssit mailman portillen.
Käy, tuuli! Aalto, kohoa!
Käy ylös rantaan, suurilla
Mietteillä mielet täytä!
Pois huuhdo vesin suolaisin
Laimennut mieli, himotkin.
Ja virkistä
Taas ihmistä,
Luo, voima, valo, elämä!
Sä meidän uljas meremme!
Sun Herra antoi Suomelle,
Lipulle Suomen tieksi,
Ja kun se liekuu vapaana
Sinisenä ja valkoisna,
Niin ennustat
Ajat tulevat,
Lippumme värein vipajat.


TUULENTUPA.

Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja
taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon
laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan
rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät
keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa
muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan
kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma;
ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät
kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja
haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa
etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät
ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia
kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka
asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko
heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden
raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset,
niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin
heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista,
he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat
he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä
korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru
sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten
puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta,
kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi,
Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi
kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä.
Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi
henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan
sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri;
vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on
vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään
metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja
lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista
muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat
näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä
kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin
me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte,
että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä,
tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki
tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa
purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja
kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa
ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on
valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta;
jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma
kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi?
Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi
ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia
sulkiansa niitylle?
Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän
Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään
lakastuu vanhuuden voimattomuudesta?
Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee
kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka
kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa?
Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja
kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla?
Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi,
joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene
jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan.
Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele,
sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti
ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele
sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita
punertavissa iltapilvissä.
Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä
sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä
ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista,
mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se
haihtuu ja häviää tyhjäksi.
Pienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja
katselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat
kulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä
loistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua
oli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein
saapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi.
Siihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä
ja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen
paikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä
kaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden
ja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne
tänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat
jäljekkäin "haukkasilla", kupertuivat toinen toisensa päälle,
tukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat.
Iloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua,
joka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät
siitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät
sokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen
ja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai
kipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja
rupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka
hiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista
ilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat
iltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta
ilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta
se nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava
kynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät
ylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli
kuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä;
he paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja
tanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat
pois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja
henkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet
aaltoilevina liekkeinä iltatuulessa...
Semmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin
kasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa
tomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien
taivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa.
Oli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja
suuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän
oli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja.
"Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa", sanoi
usein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi
kyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. "Poika on liian
hieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento
kelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä
pojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät.
Elias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille
kaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta
ollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun
sanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua
pilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen
kuutamoa."
"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia", sanoi lukkari,
joka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. "Hyvähän on
vahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia
silmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa.
Pankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa."
"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte", myönsi isä. Ja Elias alkoi
lukea lukkarin johdolla.
Eräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen,
satuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan
ympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei
koskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun
näet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä
kukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja
prinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin
tarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista,
jotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta
Ahdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit
rakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana,
vaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin.
"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!" huokasi
eräs pienokainen.
"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!"
virkkoi nikkarin pikku Petter.
Sen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti
ystävällisesti päätään. "Mikäs konsti se on", sanoi hän; "näenhän
minä niitä melkein joka päivä."
"Sinäkö?" huusivat lapset. "Sinäkö?" toisti Eerikkikin nauraen.
"Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän
katajikossa!"
"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen
auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti.
"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he
menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas
merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi
Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin
iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa."
Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa
iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan
odottaakaan.
Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä
valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista
näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget
astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä.
Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista... Elias paukutti pikku
käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!"
Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään,
muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni,
repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi
ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!"
"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En
minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee.
Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän
kuin te siitä asiasta."
"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän
sananlaskun, joka opettaa: _iltarusko selvä ilma, aamurusko
pilvipäivä_."
"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli:
_aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä_."
"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat
lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon
kauneutta.
"Katsokaas, miten kaunista!" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö
sekä monta muuta lapsista huusivat samoin: "katsokaas, miten
kaunista!" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli
koko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat
kultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä
kierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa
kaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun
ensi pakkanen tekee sillat järville.
"Odotapas", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; "minä
menen kotiisi ja kaipaan isällesi!"
"Mutta etkö näe mitään?" huusi Elias ihastuksissaan. "Nyt nousee
torni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!"
"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi,
ja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!" riemuitsi yhtä
ihastuksissaan pikku kerjäläistyttö.
"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!" sanoi Eerik äkeissään.
"Malttakaahan vielä", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen
ja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. "Ah, miten
kirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat
vehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät
pilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden
punaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten
hopeanhohtavaksi vaahdoksi!"
"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu
hiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!" virkkoi kerjäläistyttö.
"Katsokaas!" kehotti Elias, "katsokaa tuonne! Siellä marssii
henkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä,
rynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja
taluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän
on? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa,
ja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet,
syöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin
linnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja
vastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät
ja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin
tulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee
ja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin
välistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä
hopeaharso-leninki."
"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä", mutisi
Eerik halveksivasti. "Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää
kielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa."
"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa", sanoivat useimmat
muutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter
viipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre
haihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen.
Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa
kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas
talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella,
kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon.