Lukemisia lapsille 5 - 03

Total number of words is 3613
Total number of unique words is 1856
23.9 of words are in the 2000 most common words
34.0 of words are in the 5000 most common words
39.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
kävivät pahoillansa istumaan kuopan laidalle. "Ei, ei tästä tule
mitään", sanoi Riitta, "liian syvä se on meille."
Nuori pappi seisoi katselemassa lapsia, sama pappi, joka oli kerran
ennen sanonut heitä Elämäksi ja Kuolemaksi. Hän sanoi lapsille:
"Miksi te etsitte elävää kuolleiden seasta?"
Riitta sanoi: "Äiti on kuollut."
Pappi sanoi: "Ettekö ole kuulleet, että ken uskoo Jumalan poikaan,
hän elää, ehkä onkin kuollut? Teidän äitinne uskoi, ja katsokaa, hän
elää!"
"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi poika.
"Minä lähden myös", virkkoi tyttökin.
"No, tulkaa minun kanssani", sanoi nuori pappi, "niin minä neuvon
teille tien Jumalan valtakuntaan, ja sieltä me löydämme hänet."
"Onko sinne pitkä matka?" kysyi poika.
"Onko se syvällä maassa?" kysyi tyttö.
"Jumalan valtakunta on aina lähellä niitä, jotka sitä oikein
etsivät", vastasi pappi. "Se on kaikkialla, kun Jumalakin on joka
paikassa."
Lapset eivät häntä ymmärtäneet. He kyllä uskoivat äitinsä olevan
Jumalan valtakunnassa, mutta silloinhan Jumalan valtakunnan piti
olla haudassa, jossa heidän äitinsäkin oli. He kävivät hautausmaalla
istumaan eräälle hautakivelle.
Kukat yhä tuoksuivat, linnut lauloivat, ja Ilo-Matti soitteli
Vinkuraansa tuolla tuvassa. Nuori pappi mietti, mitenkä hän osaisi
selittää Jumalan valtakuntaa lapsille. Ne olivat niin pienet ja
tietämättömät; eiväthän he ymmärtäneet niin mitään.
Hetkisen kuluttua sanoi poika: "Minä muistan äitin."
"Niin", sanoi tyttö, "minä näin viime yönä unta hänestä. Hän sanoi
minulle: minä olen aina teidän luonanne."
Nytpä nuori pappikin tiesi, miten hänen piti selittää Jumalan
valtakuntaa. Hän sanoi lapsille: "No, jos teidän äitinne on aina
teidän luonanne, niin eläähän hän eikä ole kuolleena haudassa."
Lapset kyllä tahtoivat mielellään uskoa tuon kaiken, mutta se tuntui
heistä niin kummalliselta. Olivathan he itse nähneet, miten heidän
äitinsä oli peitetty maan sisään ja astuneet saattojoukossa aivan
hänen jäljestänsä.
"Meneehän aurinkokin joka ilta piiloon pimeään pilveen", sanoi
opettaja.
"Silloin aurinko makaa", virkkoi poika.
"Niin, mutta joka aamu herää se jälleen", sanoi tyttö.
"Teidän äitinne makaa myöskin."
Sitä alkoivat lapset jo ymmärtää. He puhelivat, että heidän äitinsä
oli mennyt yhdeksi yöksi maan sisään makaamaan, mutta hän oli heräävä
jälleen ja olikin jo herännyt, koskapahan hän näyttäytyi Riitalle
unissa.
"No, missäs se teidän äitinne nyt siis on?" kysyi opettaja.
"Hän on Jumalan valtakunnassa."
"Niin, siellä hän on, ja koska hän on teidän luonanne, niin onhan
sitte Jumalan valtakuntakin teidän luonanne. Vapahtajamme onkin
sanonut, että kaikki pikku lapset kuuluvat Jumalan valtakuntaan."
Laskeutuva aurinko paistoi lasten kirkkaihin silmiin ja ne loistivat
ihmeellisestä ilosta. Pikku Matti ja pikku Riitta eivät vielä
ymmärtäneet kaikkea, mutta he ymmärsivät toki sen verran, että
heidän äitinsä nukkui, että hän oli jälleen heräävä ja että Jumalan
valtakuntaan ei ollut pitkä matka; sillä hehän itse jo olivat siinä.
Yhä vielä kuuluivat Vinkuran sävelet tuvasta. Ja ihmiset jotka olivat
häitä katselemassa, sanoivat keskenään: tuolla istuvat Ilo-Matin
lapset hautausmaalla. Miksi he eivät ole tanssimassa morsiamen kanssa?


KOULUPOIKAIN VOITTOLAULU.

Kevään kuningas nyt sotaan saa
Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta,
Idän myrskyjä hän puhaltaa,
Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa,
Pakoon, pakoon synkän talvipilven lyö,
Maailma on uusi, kuollut on nyt yö.
Kevään kuningas nyt sotaan saa
Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta,
Idän myrskyjä hän puhaltaa,
Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa.
Ken nyt vannoo uskollisuuden?
Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa?
Maailmaa nyt vastaan ryntää ken?
Henkensä ken valon tiellä antaa?
Arat raukat värisevät nurkassaan,
Uljaat pojat iloiten käy sotimaan.
Ken nyt vannoo uskollisuuden?
Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa?
Maailmaa nyt vastaan ryntää ken?
Henkensä ken valon tiellä antaa?


SANOMALEHDEN LATOJA KIRJASINLAATIKKONSA ÄÄRESSÄ.

Mä olen vuohien paimen; niitä
Mä satatuhatta riviin liitän,
Lihavat vien sekä laihat, huonot
Otukset, mustat ja lyijykuonot
Niitylle, mi
On paperi.
Kesyinä kyllä ne käy nyt syömään,
Vaan puskemaan ne jos saa ja lyömään,
Ne kumoon maailman syöksevät
Ja moneen kuhmuja iskevät.
Mä kyllä suljen ne karsinahan
-- Muut kahleihin panis karja-pahan --
Mun vuohillani on jalat oivat,
Yli aitain, portin ne kiitää voivat;
Ei veräjää,
Mi pidättää;
Huonoimman mökin ja linnan luokse
Ne riemuin rientäen syömään juoksee;
On tietää melkein mahdoton,
Ken niiden sarvilta säästynyt on.
Tuli säihkyy vuohteni sarviloista:
Ne itse kuin tulitorni loistaa,
Jäljistä niiden käy loiste moinen,
Kuin yöllä paistaisi aurinkoinen,
Sen mukaan vaan,
Kuin ruokitaan.
Neron mietteitä niiden on syödä tapa,
Mut usein kyllä ne saa vain rapaa:
Ne riistaa lypsävät toisinaan,
Mut joskus rainta on tyhjä vaan.
Etäällä uhkuvi kanervista
Hopealähde maan uumenista;
Totuuden tytön on siellä valta.
Jos vuohiani hän juottaa malttaa,
Ne voimaa saa
Vuort' murentaa.
Vaan valhe myrkkyä usein tuottaa
Lähteesen, vuohia sillä juottaa;
Ne sitten kuin rakit puree vaan,
Ja susi syöpi ne herkkunaan.
Nyt poika, niinkuin peikko musta,
Tuo toimittajalta kirjoitusta.
Huis, karsinastani vuohet ulos!
Kai uutisista on oiva tulos.
Sanomihin
Sitä mahtuukin...
Pyh, ilmoituksia turhia! noita
Vain on nyt leivän hakijoita...
Yks neiti kenkänsä kadotti,
Yks metsänhaaskaajan konkurssi.
Tää takaperin nyt käy kuin rapu;
Vaan ensi numero, siit' on apu;
Mun vuohilaumani silloin lennä!
Saat ajan kanssa sä kilpaa mennä.
Siis ulos vaan,
Pois maailmaan!
Sanoma tietävi kaikki ratki,
Se tietää tapahtumattomatki...
Ei i:n sijahan, ä ystäväin,
Ett'ei _niin_ paikkahan joutuis _näin_!


VAIVAISUKKO.

Oletteko nähneet Lohtajan vaivaisukkoa? Luullakseni se seisoo
paikallansa vielä tänäkin päivänä niinkuin viisikymmentä vuotta
sitte, puettuna siniseen hännystakkiin, punaiseen liiviin ja
keltaisiin housuihin, joka kaikki on liian kaunista vaivaisukolle;
ja hän ojentaa lakkaamatta kättänsä kaikille maantiellä
matkustavaisille, samoin kuin kirkkoväellekin joka pyhä. Siinä
hän on seisonut niin kauan, kuin muistetaan taapäin, eikä kukaan
tiedä, miten monta vaskirahaa on vierinyt sisään pienestä reiästä,
joka on keskellä punaista liiviä ukon vatsan yläpuolella. Ja kun
se oli uusi, sanotaan monen kunnon talonpoikais-emännän tulleen
vain leikillänsä koettamaan, sopisikohan tuosta pikku reiästä
vierähtämään alas huivin nurkassa säilytetty hopearahakin, ja silloin
on hopeataaleri sinne tipahtanut ja jäänytkin, vaikka emäntä kuinka
olisi vaikeroinut ja vakuuttanut, että se tapahtui vahingossa. No,
luulisipa nyt vaivaisukon olevan yhtä rikkaan kuin joku kauppaneuvos,
kun se on niin monta monta vuotta sillä tavalla koonnut rahaa;
mutta päinvastoin. Ei hän näytä ollenkaan rikastuneen, vaan tulleen
yhä köyhemmäksi, mitä kauemmin on siinä seisonut. Ainakin on sen
puku hyvin haalennut ja kasvot käyneet rumiksi, nenästä on kappale
pudonnut pois ja joutunut muiden roskain kanssa rikkatunkioon.
Eipähän sitä suotta ollakaan vaivaisukko. Kyllä on raskasta seisoa
noin yöt päivät kerjäämässä maantien vieressä, olkoonpa sää millainen
hyvänsä; tuulet ja sateet, tuiskut ja pakkaset kaikki on kärsittävä.
Ja enimmän vielä mieltä masentaa, kun kirkkoväärti tulee kerran
kuukaudessa, avaa seljästä luukun ja ottaa pois kaikki kokoutuneet
aarteet. Mitä apua on vaivaisukolle kitsastelemisesta, alinomaisesta
kurjalta näyttämisestä ja kerjäämisestä kaikenlaisilta ihmisiltä, kun
koko rikkaus aina kuukauden kuluttua menee seljästä omia teitään?
Ei, tuskin sietäisi mustalainenkaan seisoa siinä kaikkien nauruksi
nieleksimässä vaskea ja hopeaa ja pysyä kuitenkin yhtä laihana ja
kurjana, vaikka vielä kiusaksi onkin yllä sininen hännystakki ja
jalassa keltaiset housut.
Mutta Lohtajan vaivaisukolla oli merkillinen seikkailu, jota ei
tapahdu kaikille vaivaisukoille. Siinä pitäjässä asui vanha loinen
Pietari eli Puu-Pietari, kuten häntä tavallisesti sanottiin, koska
hän oli hyvin kätevä mies, niin että osasi pienellä veitsellään
vuoleksia kummallisimpia kapineita, hevosia talonpoikain pojille
sekä kotkia, nukkeja ja kaikenlaisia taidokkaita kapineita. Mutta
sydämmeltään oli Puu-Pietari ahne ja kavala mies, hän ei ajatellut
muuta kuin rahan kokoamista millä tavalla hyvänsä. Niin, hän oli niin
ahne, että hän oli metsään kiven alle kaivanut aarteen, monta sataa
riksiä hopeaa ja kultaa, jonka hän oli koonnut osaksi veistelyllä
ja osaksi monivuotisella kerjäilyllä; mutta sitä ei kukaan tiennyt,
koska se vanha veitikka näköään oli kaikkein köyhin raukka, jonka
ryysyisyyttä ja laihuutta kaikki säälivät.
Kun sitte kirkonkokouksessa päätettiin, että seurakunta tarvitsi
vaivaisukkoa, sanoivat kaikki, että Puu-Pietari, joka oli niin köyhä
ja kätevä, tehköön puusta ukon ja saakoon vaivastaan yksitoista
plootua. Ja koska niin oli päätetty, ei Puu-Pietari vastustellut.
Ei suinkaan, päinvastoin ei kukaan olisi voinut olla tyytyväisempi
siihen tarjoukseen kuin Puu-Pietari itse, sillä hän oli mielessään
miettinyt, miten hän voisi rikastua vaivaisukon kautta. Ja sentähden
hän keksi seuraavan petoksen.
Vaivaisukon vatsa on ontelo. Siihen putoavat kaikki rahat, mitä
anteliaat ihmiset pistävät rintakoloon, ja ne rahat otetaan sitte
pois ukon seljästä aukosta, jonka suu on suljettuna luukulla ja
lukolla. Luukun sivulle, jonka avain oli ainoastaan kirkkoväärtillä,
teki Puu-Pietari toisen salaluukun ja sovitti sen niin taitavasti
kiinni, ett'ei kukaan sitä huomannut. Kun vaivaisukko asetettiin
paikallensa ja raha toisensa perästä vieri alas hänen vatsaansa,
hiivi Puu-Pietari jonakin pimeänä yönä, milloin kuu ei paistanut,
ukon luo ja kouri salaluukustaan pois rahat vaivaisukosta. Niin
viisas se veitikka kuitenkin oli, ett'ei koskaan ottanut aivan
kaikkia, mitä milloinkin oli, vaan jätti näön vuoksi aina joitakuita
vaskirahoja sinne jäljellekin, ett'ei voitaisi epäillä siellä
varkaita käyneen, vaan luultaisiin pitäjäläisten olleen niin niukkoja
köyhiänsä kohtaan. Sitä kesti pitkän ajan, ja Puu-Pietarin oma aarre
kiven alla kasvoi kasvamistaan, vaan vaivaisrahastolla oli ukosta
niin pienet tulot, että vähän kukin itsekseen ihmetteli sitä.
Eräänä sunnuntaina kuukauden lopulla, kun kirkkoväärti teki tiliä,
mitä oli saanut kokoon, rypisti kirkkoherra kulmiaan ja sanoi
tavattoman ankaralla äänellä: "Kuulkaas, hyvä kirkkoväärti, kyllä
minulla on syytä uskoa teitä rehelliseksi kunnon mieheksi, mutta
täytyypä minun nyt sanoa, että tämä vaivaisukon asia tuntuu minusta
hyvin kummalliselta. Minä olen omin silmin nähnyt, miten ihmiset
pyhinä joukottain tungeskelevat vaivaisukon ympärillä, kuka vain
ensiksi ehtisi pistää siihen roponsa, ja kuitenkin, kun tiliä teette,
sanotte koko kuukaudessa saaneenne ainoastaan muutamia killinkejä.
Miten se on selitettävä, hyvä kirkkoväärti? Lukko ja luukku ovat
eheät, sanotte te, ja kuitenkin näyttää siellä käyneen varkaita."
Kyllä sen voi arvata, että kirkkoväärti tuosta puheesta joutui
hämilleen. Hän ymmärsi kirkkoherran olevan ihan oikeassa, mutta
käsitti samalla, että häntä itseään saatettiin epäillä varkaudesta,
koska vaivaisukon avain oli hänellä. Sentähden hän ei tiennyt
muuta neuvoa kuin ehdottaa, että vaivaisukko otettaisiin irti,
tutkittaisiin hyvin tarkkaan, pantaisiin siihen uusi lukko
ja vahvistettaisiin se kokonaan rautavanteilla kovemmin kuin
elinkautinen vanki. Sen ehdotuksen hyväksyi kirkkoherrakin ja heti
maanantai-aamuna päätettiin tarkastella vaivaisukko.
Kirkkoväärti kotiinsa palattuaan ei voinut olla lausumatta huoliansa
ja kirkkoherran epäilyksiä vaimolleen eikä myöskään jättää
kertomatta, että huomeisaamuna oli vaivaisukko tutkittava. Sattuipa
nyt niin erinomaisesti, että Puu-Pietari silloin juuri eräässä
nurkassa kaaviskeli puuropadan pohjaa ja kuuli, mitä kirkkoväärti
kertoeli vaimolleen. Heti sille veitikalle tuli paha hätä mieleen;
hän ajatteli: kun ne nyt tarkkaan tutkivat vaivaisukkoa, löytävät ne
viimein minun salaluukkuni, ja silloin ken hyvänsä ymmärtää, että
minähän se olen ukkoa tyhjennellyt. Ei tässä ole muuta neuvoa kuin
mennä heti ensi yönä kirkolle, murtaa irti vaivaisukko, kantaa se
metsään ja polttaa se kenenkään tietämättä poroksi. Silloin taitavat
kaikki tarkastukset olla tehtynä, ja kukapa sitte voi arvata minun
murhanneen vaivaisukon?
Eikä Puu-Pietari jättänytkään ryhtymättä viekkaasen keinoonsa.
Heti yön tultua läksi hän kirkolle, ottaen kanssansa kirveen ja
sorkkaraudan eli sellaisen haararaudan, jolla kiskotaan irti nauloja
ja rautoja.
Oli uudenvuoden aika eli siis keskitalvi ja niin pakkanen, että
nurkat paukkuivat ja lumi narisi tuon vanhan petturin jalkain
alla. Puu-Pietari ei tuosta sentään ollut millänsäkään, vaan astui
astumistaan. Se häntä vain huoletti, että silloin juuri oli täyskuun
aika; mutta hän kuitenkin lohdutteli mieltään sillä, että kukapa nyt
näin pakkasella ja yön aikaan on liikkeellä; sitä paitsi sattuikin
kuu juuri peittymään vähäksi ajaksi mustien pilvenmöhkäleiden taa.
Kun Puu-Pietarin päästyä kirkolle ei ketään kuulunut koko niillä
tienoilla, ryhtyi hän reippaasti öiseen työhönsä. Eipä ollut niinkään
helppo saada irti vahvoja rautoja, joilla vaivaisukko oli kiinnitetty
kirkon seinään; mutta Puu-Pietari ei ollut ensi kertaa sellaisessa
työssä, ja sentähden hänelle viimein onnistuikin tuo kavala työnsä.
Jo hän oli pari kymmentä kertaa puhallellut kohmettuvia käsiänsä, kun
raudat toki viimeinkin irtautuivat. Silloin Puu-Pietari ilon innossa
tarttui kovasti vaivaisukkoa niskaan, pudisti sitä pari kertaa ja
viskasi sen suin päin menemään alas kirkon rappuja, aikoen kantaa sen
sitte metsään ja haudata lumeen, kunnes saisi sopivana aikana koota
sen ympärille kuivia risuja ja polttaa kaikki tyyni.
Vaivaisukon elämä tai kuolema riippui siis vain hiuskarvasta. Mutta
odottamaton tapaus pelasti sen.
Puu-Pietari oli juuri hyppäämäisillään itsekin alas kirkon rappusilta
panemaan toimeen petollista aiettansa, vaan kuuli kauhukseen
lumen narinaa maantieltä ja astunnasta arvasi ihmisiä tulevan.
Onnettomuuden lisäksi purjehti juuri kuukin pilven takaa kirkkaalle
taivaalle ja valasi valkoisilla säteillään kirkon ja maantien, metsän
ja koko sen lumisen seudun ylt'ympäri. Mitä oli nyt Puu-Pietarin
tehtävä? Juostako tiehensä? Ei suinkaan, silloinhan hänet heti
huomattaisiin. Vaiko hiiviä kirkon seinän taa ja kyyristyä sinne?
Niin, se kyllä olisi käynyt päinsä, jos vaivaisukko olisi ollut
paikoillaan. Mutta se raukka nyt makasi nenällänsä lumikinoksessa
rappusten vieressä, ja kun oli niin kirkas kuutamo, niin oli helppo
maantieltä ensi katsauksella huomata, että se oli poissa paikaltaan.
Pietari ei äkkipäätä tiennyt parempaa keinoa kuin asettua itse
rappusille vaivaisukon tavalliselle paikalle ja ojentaa kätensä
maantietä kohti, niinkuin hän olisikin ollut vaivaisukko. Vähätpä
siitä, jos ei olekaan sinistä hännystakkia, punaista liiviä ja
keltaisia housuja, ajatteli Puu-Pietari; ei nyt kuitenkaan ole niin
valoisa, että maantieltä niin tarkkaan voi nähdä, ja minä olen nyt
pari minuuttia vaivaisukkona, kunnes nuo junkkarit rauhassa ehtivät
mennä ohitse.
Siispä Puu-Pietari asettui vaivaisukon paikalle ja seisoi siinä niin
suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena, kuin olisi ollut omain
kättensä tekoa.
Mutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista,
Korsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin
myöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja
vanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään,
tarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö
mistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se
vilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi
rappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi,
niinkuin oli tarkoituskin. "Katsos!" sanoi hän kumppanilleen, "tuossa
on vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme
kylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään."
Kun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat
karkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari
kauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan
ihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että
nyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta
peljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät
tehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin
suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan
eivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään
ja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä
vaivaisukon rahat.
"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa
vuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!" sanoi toinen, tarkoittaen
vaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään
tarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta.
"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu", sanoi toinen karkulainen.
"Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?"
"Minun mielestäni", vastasi kumppani, "hakkaamme ensin poikki jalat
ja sitte koko ukon pikku palasiksi." (Puu-Pietari otti kaikki
itsellensä.)
"Taitaa riittää", virkkoi toinen, "kun ensin hakkaamme auki vatsan
ja sitte poltamme hänet." (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa
hakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.)
"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!" sanoi ensiksi puhunut
karkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa
vaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin
häväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin
ja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei
Puu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä
huutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli.
Sepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat
uskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja
huutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko
oli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä
ilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan
minkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko
joukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki
kolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen
toistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään
otettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat
joutuneensa hirveän velhon kynsiin.
Niin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto.
Nytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies
oli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä
kuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan,
oli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä,
oikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa.
Sopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa
oli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon,
joka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti
rientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että
karkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta
hyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi
vetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat
rappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan.
Karkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei
minkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä.
Puu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain
joutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa
tulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä,
että nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: "vai niin, ukko
parka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!" Ja kun nimismies rupesi
ankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki
kirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt
vaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa
vaivaisille korvaukseksi.
Ja tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko
kannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan
ja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan
päässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä
asetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte
on tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin
voi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet
seisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti
se nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha
nenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty
Helsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin
savenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään
ole mahdotonta.


PRINSESSA KULTAKUTRI.

Ja nyt me tuulen siivillä riennämme tuhansien satujen maahan,
ruusujen ja tulpaanien kotiin, jossa kauniit keijukaiset rakentelevat
korukartanoitaan aamuruskosta ja jossa mustat menninkäiset lentelevät
sydänyön pimeässä. Siellä välkkyy aurinko tulena Ginnistanin
sinivuorten yllä ja vesililjat katselevat kuvaistansa syvistä
järvistä; siellä tiikerien silmät kiiluvat ruohokossa jokivarsilla,
ja päivettyneet, mustasilmäiset ihmiset hehkuvat vihasta ja
rakkaudesta yht'aikaa.
Oli kerran kuningas Persiassa, nimeltä _Shah Nadir_, ja hän oli
äärettömän rikas. Hänen vallassaan oli suuret, kauniit maat
ja monta miljoonaa ihmistä. Korkeat salit oli hänellä täynnä
kultaa ja kalleita kiviä; hänen laivansa kuljettelivat Indian
maustimia kaikkien merten rantakansoille. Milloin hän näyttäytyi
pääkaupungissaan Ispahanissa, oli hänellä ympärillään henkivartiasto,
sata tuhatta miestä hopeapuvuissa, jotka välkkyivät auringon
paisteessa kuin tuli, sekä viisikymmentä tuhatta ratsumiestä
kauneimpien sotaratsujen seljässä, suitset kullasta ja satulat
kalleista kivistä, seisoivat valmiina lähtemään hänen pienimmästäkin
viittauksestaan valloittamaan vaikka koko maailmaa.
Tämä mahtava Shah Nadir oli vanha eikä enää tuntenut mitään sodan tai
valloituksen halua. Hän olikin jo aikoinaan saanut monta voittoa;
moni viholliskaupunki oli hänen vihastaan haihtunut savuna ilmaan, ja
monta suurta vihollisjoukkoa oli hänen miekkansa hävittänyt silloin,
kun hänen kätensä vielä oli nuori ja vastustamattoman voimakas.
Vaan nyt Shah Nadir oli vanha ja väsynyt; hän mieluisimmin oleskeli
pehmeillä purpurasohvilla loistavassa hovissaan. Ainoastaan välistä
keväällä, kun kultareunaiset pilvet peittivät Persian polttavan
auringon ja suloinen vilpoisuus virtaili alas Zagrosh-vuorilta,
istuutui Shah Nadir-vanhus kullalla koristeltuun kantotuoliinsa ja
kannatti itsensä kahdeksalla hopeapukuisella neekeriorjalla ulos
tarkastamaan sotaväkeänsä tai katselemaan eläintaisteluja.
Shah Nadirilla oli monta poikaa, sillä hänellä oli myöskin monta
vaimoa, niinkuin tapa on itämailla. Mutta eipä niistä pojista isälle
iloa ollut; he olivat kunnianhimoiset ja kiittämättömät, heidän
mielestään isä eli liian kauan, ja he rupesivat tavoittelemaan hänen
henkeänsä ja kruunuansa. Sentähden kuningas lähetti heidät kaikki
pois hovistaan etäisiin maakuntiin maaherroiksi. Kotona piti hän
vain ainoan tyttärensä, prinsessa _Kultakutrin_ jota hän rakasti yli
kaikkea muuta maailmassa, enemmän kuin kaikkia aarteitaan ja koko
valtakuntaansa.
Tosin ei prinsessan nimi, tuo Kultakutri, ollut tavallinen Persiassa,
sitä ei oltu siellä ennen kuultu eivätkä persialaiset sitä osanneet
oikein sanoakaan. Mutta prinsessan äiti oli kotoisin etäältä
Pohjolasta, vaikk'ei tarkkaan tiedetty, mistä paikoin. Hän oli
nuorena joutunut afrikkalaisten merirosvojen vangiksi, ja viimein
oli hänet erinomaisen kauneutensa tähden myöty Persian kuninkaalle,
joka korotti hänet puolisoksensa ja rakasti häntä enemmän kuin ketään
muuta puolisoansa. Se kaunis sulttaanitar oli ennen kuolemaansa,
nimittänyt ainoan tyttärensä Kultakutriksi, jolla hän tarkoitti,
että prinsessa oli niin kaunis ja puhdas kuin auringon kulta, kun se
loisto leikittelee keväällä tyttösten kutreilla ja puiden lehvillä.
Ja toden totta, kauniimpaa ja puhtaampaa olentoa ei ollutkaan tämän
maan tahrattua tomua astuskelemassa kuin prinsessa Kultakutri.
Hänellä oli isänsä ylevä, kuninkaallinen ryhti kaikin puolin, mutta
ulkomuoto ja sydän olivat äitin, iho niin valkea kuin Pohjolan lumi
ja silmät niin lempeät kuin taivaan tähdet elokuun iltana, milloin
ei kuu paista. Sydän oli jalo, hellä ja hyvä; senpätähden ei koko
Shah Nadirin laajassa valtakunnassa ollutkaan ketään, joka ei
olisi rakastanut prinsessa Kultakutria, sillä hänen kauneutensa ja
hyvyytensä maine levisi laajalti yli koko Persian.
Sen tiesi kuningas-vanhuskin vallan hyvin, ja hänen ylpeä sydämmensä
pehmeni kuin vaha joka kerran, kun hän katseli suloista lastansa.
Kultakutri oli hänen silmäinsä ilo, hänen päiväinsä lepo ja hänen
öittensä unelma. Yksi ainoa sana hänen suustansa voi lauhduttaa isän
kiivaimmankin suuttumuksen; jos Kultakutri rukoili jonkun onnettoman
vangin puolesta, ei isä koskaan voinut sitä olla kuulematta. Ja kun
Shah Nadir muisti poikainsa hurjaa mieltä, oli hän päättänyt valita
tyttärellensä jalon puolison ja antaa sitte koko valtakuntansa heille
ja heidän perillisilleen.
Mutta koska ihmisrinnan puhtainkin tunne voi turmeltua viaksi ja
synniksi, niin samoin kävi myöskin Shah Nadirin isänrakkaudelle.
Hän rakasti tytärtänsä niin suuresti, että tytär oli hänelle
rakkaampi kuin kaikki hänen miljoonat alamaisensa, ja sekin jo oli
väärin, sillä ruhtinas ei saa asettaa kansaansa toiseen sijaan eli
vasta lastensa jälkeen. Mutta sulttaani rakasti tytärtänsä enemmän
kuin Allahiansakin, Jumalaansa; hän kunnioitti ja jumaloitsi
häntä, niinkuin kuolevaista ihmistä ei sovi jumaloida, ja se
syntinen, epäjumalinen rakkaus se veti hänen päällensä Allahin
rangaistustuomion.
Eipä voi olla kauniimpaa ja suloisempaa asuntoa kellään kuin
prinsessa Kultakutrin oli. Vilpoisessa puistossa, suurten palmujen
suojassa oli prinsessan kaunis marmorilinna suihkulähteiden vienon
lorinan keskellä tuhansien kukkain tuoksussa. Sen korkeihin
kammareihin murtuivat auringon säteet vuorikristallisten ikkunain
läpi; pehmoisimmilla silkkialuisilla lepäsi prinsessa yönsä, ja aamun
tultua taluttivat kammarineitsyet hänet kauniisen elefantinluusta
ja perlemosta tehtyyn säiliöön, jossa lähde kuohui pohjasta ja
leikiten hiipi pitkin hänen ruumistansa. Mutta päivällä hän
neitsyeineen virkkaeli kauniita kankaita taikka kuunteli lintujen
laulua ja kitaran säveliä tai käveli puistossa, leikkien kuin lapsi
kultaperhosilla ja tummilla ruusuilla.
Sillä prinsessa Kultakutri oli vasta kahdentoista vuoden ijässä;
mutta kaksitoista vuotta itämailla on sama kuin kuusitoista
Pohjolassa.
Ei ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi
pienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja
oikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut.
Hänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta
perhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet,
ei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Lukemisia lapsille 5 - 04
  • Parts
  • Lukemisia lapsille 5 - 01
    Total number of words is 3588
    Total number of unique words is 1978
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 02
    Total number of words is 3642
    Total number of unique words is 1902
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    33.5 of words are in the 5000 most common words
    38.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 03
    Total number of words is 3613
    Total number of unique words is 1856
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    39.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 04
    Total number of words is 3597
    Total number of unique words is 1876
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 05
    Total number of words is 3503
    Total number of unique words is 1841
    24.6 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    39.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 06
    Total number of words is 3638
    Total number of unique words is 1873
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    36.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 07
    Total number of words is 3585
    Total number of unique words is 1921
    24.9 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    39.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 08
    Total number of words is 3559
    Total number of unique words is 1959
    23.0 of words are in the 2000 most common words
    32.2 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 09
    Total number of words is 3131
    Total number of unique words is 1751
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.5 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 10
    Total number of words is 3624
    Total number of unique words is 1927
    24.4 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 11
    Total number of words is 3543
    Total number of unique words is 1965
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 12
    Total number of words is 2735
    Total number of unique words is 1526
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    33.5 of words are in the 5000 most common words
    38.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.