Lukemisia lapsille 5 - 04

usein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä
hän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei
tiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan
päällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia
ja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen
se oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on,
ennenkuin osasi oikein nauttia iloa.
Viimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään
kaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa
suljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä
suuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen
jälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan
suurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan
kuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei
voinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä
tuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen
ollut hänelle mieluinen.
Shah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä
pelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän
ei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan;
mutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut
häneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten
kuningas _Turanista_, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on
Persian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli _Bom-Bali_. Hän
oli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon
_Hirmun_, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas
entiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri
eläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja
sanoi: "koira, tahdotko elää?"
Hirmu vastasi: "herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö.
Tiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää."
Bom-Bali sanoi: "Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu
Ispahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän
vuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä
minulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo."
"Koirasi tottelee herransa käskyä", sanoi tuo lappalainen velho.
Ja Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta
kaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä
Ispahaniin.
Tuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat
valmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin,
jopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa
suuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten
tehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle
tuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta
heidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva,
rautainen ristikkoaita.
Aikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri
riemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään,
hän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi
leijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin
välissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta,
ja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä.
Katsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla
koossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan
vartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli
kanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan
mukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin
ihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista
ryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein
kauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta
taakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa,
niin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan
kauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa
pelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen
neitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille.
Senpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin
yht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista
ollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir
voittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua
kuningasta seurassansa.
Mahdollista kyllä, että prinsessa punastui, mutta eipä kukaan sitä
nähnyt. Hän istuutui isänsä viereen runsaasti koruommelluille
purpura-alusille, jotka oli aseteltu kuninkaallisen parvekkeen
kalliille matolle, ja silloin alkoi eläintaistelu.
Ensin ärsytettiin kukkoja vastattain. Ne noukkivat toisiltansa
höyhenet katsojain riemuitessa ja nauraessa. Monen mielestä se oli
hyvin hauskaa, vaan ei ollenkaan prinsessa Kultakutrista.
Sitte oli nähtävänä omituinen taistelu: toisella puolen villikissa ja
toisella merikotka, jolta oli leikattu poikki toinen siipi, ett'ei se
päässyt lentoon. Molemmat iskivät terävät kyntensä toinen toiseensa,
kotka iski nokkansa kissan kylkeen ja kissa koetti saada hampaihinsa
kotkan kaulaa. Viimein menetti kotka molemmat silmänsä, ja silloin
se oli hukassa; pahasti haavoittunutta kissaa tervehdittiin kuin
suurtakin voittajaa.
Tuotiin sitte esiin kaksi suuren suurta krokotiilia pitkissä
vesiammeissa, ja niiden eteen heitettiin kuollut porsas. Näille
krokotiileille ei ollut annettu ruokaa kokonaiseen kuukauteen,
jonka tähden ne olivat hyvin nälissään, mutta auringonpaisteessa
kuitenkin samalla niin nukuksissa, ett'eivät viitsineet liikahtaa
vesiammeistansa. Sentähden juoksi rohkea poika esiin ja kutitti
pitkällä ruokokepillä toista krokotiilia turvasta. Se aukasi selki
seljälleen hirvittävän kitansa ja alkoi raskaasti ja kömpelösti
kiivetä pois vedestä sieppaamaan poikaa, vaan poika hypähti sivulle,
eikä krokotiili osaa äkisti kääntyä. Saatuaan vihollisensa oikein
hereille herätti poika samalla tavalla toisenkin krokotiilin ja
pujahti sitte sukkelasti kuin gaselli pakoon rauta-aidan läpi
pienestä portista. Nytpä krokotiilit huomasivat kuolleen porsaan
ja riensivät molemmat sitä nielasemaan, mutta joutuivatkin riitaan
saaliista. Molemmat pyöhkyrehtivät kaikin voimin painiskellen, vaan
eivätpä kumpaisenkaan hampaat pystyneet toisensa suomuspanssariin.
Viimein toinen kaatui seljälleen, voittaja repi siltä rinnan auki ja
ahmasi porsaan.
Seurasi vielä taistelu kuuden suuren arabialaiskoiran ja yhtä monen
Turanin erämaista tuodun shakaalin välillä. Shakaali on niinkuin
susikin koiran likeinen sukulainen, mutta paljon pelkurimpi. Ne kuusi
shakaalia koettivat kaikin neuvoin päästä pois livahtamaan, mutta
aina niiden kuitenkin täytyi kääntyä ja ryhtyä tappelemaan. Siitä
tuli verinen meteli. Viisi koiraa jo makasi kuolleena, shakaaleja
ainoastaan yksi. Silloin kuului parvelta vihellys. Nuori ja
urhollinen arabialainen prinssi se sillä tavalla yllytti ja kehoitti
lempikoiraansa _Valledivauta_. Koira kuuli herransa äänen ja sai
uutta rohkeutta. Shakaalit kaatuivat toinen toisensa jälkeen hänen
hammastensa haavoista ja kohta häntä tervehdittiin voittajaksi.
Vaihteen vuoksi katseltiin sitte hyenain ja susien taistelua, ja
sen jälkeen tuotiin kentälle leopardi ja pantteri ja niiden eteen
heitettiin kappale tuoretta lihaa. Heti molemmat hyökkäsivät siihen
hampain ja rupesivat siitä tappelemaan, mutta pantteri, kun oli
vahvempi ja sukkelampi, voitti ja haavoitti kuolettavasti leopardin.
Nyt talutettiin esiin suuri Indian elefantti, seljässä torni, jossa
istui neljä joutsimiestä. Elefantin vastustajana oli tavattoman suuri
ja kaunis pilkullinen kuningastiikeri, jota pimeyden ruhtinaan mukaan
sanottiin _Ahrimaniksi_. Häntä joutsimiehet koettivat nuolillansa
ärsyttää. Tiikeri istui kyyryissään häntäänsä heilutellen ja silmät
säkenöivinä; se näytti päättäneen olla taistelematta. Mutta, sattuipa
eräs nuoli juuri turpaan ja silloin kuului äkäinen kiljahdus. Ahriman
viuhtoi häntäänsä ja hypähti yhtäkkiä elefantin kärsälle. Elefantti
vuorostaan örisi tuskasta, käyristi kärsäänsä, nosti tiikerin ilmaan
ja paiskasi sen niin väkevästi maahan, että luultiin sen kerrassaan
musertuneen kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minuutin kuluttua
nousi Ahriman ja tuiskahti suurella hyppäyksellä elefantin niskaan.
Tuskasta raivoten koetti se päästä irti vihollisestaan, mutta
turhaan; elefantin voimat raukesivat raukeamistaan, se kaatui
hitaasti maahan, torni särkyi, joutsimiehet pakenivat ja tiikeri ahmi
vihollisen vertä.
Ahrimanin levättyä muutamia silmänräpäyksiä tuotiin kentälle suuri
leijona, jolla oli valon ruhtinaan mukaan nimenä _Ormus_, ja näiden
eläinten eteen aiottiin heittää elävä karitsa. Se oli liikaa
prinsessa Kultakutrista, joka oli jo kyllästynyt veren vuodatukseen.
Hän viittasi, vapiseva karitsa pelastettiin ja sen sijaan heitettiin
pedoille äsken kuollut koira. Leijona oli nälissään ja syöksyi heti
siihen kiinni; tiikeri oli tosin kylläinen, kun oli näet juonut
elefantin verta, mutta ollen kateellinen luonteeltaan läksi hänkin
liikkeelle ryöstämään leijonalta saalista. Hirmuinen tappelu alkoi
Ormusin ja Ahrimanin, valkeuden ja pimeyden ruhtinaan välillä. Koko
kaupunki kajahteli heidän äkäisestä kiljunnastaan, hiekka tuprusi
heidän käpälissään ja värjäytyi heidän verestänsä. He vieriskelivät
yhdessä, erosivat toisistaan ja syöksyivät jälleen toinen toisensa
päälle. Se oli hirmuista katsella, kaikki katsojat vapisivat. Kauan
oli tietämätöntä, kumpiko oli voittava, mutta viimein tiikeri
kukistui ja leijona repi sen rinnan; Ahriman siis kuoli. Riemuiten
vietiin Ormus pois kentältä.
Nyt oli leikit päätettävä suurilla tappeluilla ja tuotava esiin
joukottain Indian ja Afrikan julmimpia eläimiä. Mutta kun aurinko
paahtoi polttavasti, pidettiin kuitenkin vähän väliä, että katsojat
ehtivät nauttia virvoittavia juomia. Moni meni silloin alas kentälle
katsomaan kuolleita petoja, jotka siinä yhä vielä makasivat.
Uteliaisuus voitti prinsessa Kultakutrinkin arkuuden, hänkin
tahtoi, kerran nähdä noita petoja, joiden muodosta hänellä ei ollut
aavistustakaan, kun hän oli tähän asti katsellut vain kukkia ja
laululintusia. Niinpä hän neitsyttensä ja vartiamiehistön saattamana
astui alas kentälle, ja orjat levittelivät hänen tiellensä kullalla
koristeltuja mattoja, ett'ei verinen hiekka tahraisi hänen pienoisia
jalkojansa.
Mitäpä hänellä olisi ollut pelkäämistä? Olivathan kaikki elävät pedot
vahvoissa häkeissänsä, ja julmin kaikista, suuri tiikeri Ahriman,
makasi kentällä kuolleena. Prinsessa meni sen luo, ihmetteli sen
kauneutta ja varsinkin sen muhkeaa, pilkullista taljaa ja päätti
pyytää isältänsä sen taljan matoksi marmorilinnaansa.
Silloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti
prinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois.
Kauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta
ei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan
urhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja
yritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa
ja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki
oikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään
tanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi
näkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan.
Shah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa
sekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä
tuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat
joka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri
oli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän
keihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli
Aasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin,
tuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt.
Shah Nadir repi harmaata tukkaansa ja kirosi kuudettakymmenettä
synnyinpäiväänsä, joka oli riistänyt häneltä rakkaimman, kuin hänellä
oli maan päällä, Kultakutrin. Hän käski kaiken kansansa pukeutumaan
surupukuun niinkuin sulttaanittaren kuoltua ja lukemaan kaikissa
moskeoissa rukouksia, että prinsessa Kultakutri löytyisi. Ja erittäin
hän vielä kuulutti, että kuka hyvänsä hänelle tuo takaisin hänen
tyttärensä elävänä, hän saa omakseen prinsessan ja tulee Persian
kruunun perijäksi, ja että ken hänet tuo takaisin kuolleena, hän saa
palkinnoksi kuusikymmentä aasia kulta- ja muine kalleuskantamuksineen.
Niin runsaan palkinnon toivo houkutteli monta jaloa prinssiä ja
ruhtinasta lähtemään seikkailuretkille ja etsimään kadonnutta
kuninkaan tytärtä. Mutta kaikki he, mitään löytämättä, palasivat
ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi yksi, ja se oli prinssi
Abderrahman. Hän oli tehnyt pyhän lupauksen etsiä prinsessaa
viisitoista vuotta, vapauttaa hänet vasemmalla kädellään ja löytää
hänet tai kuolla.
Jos nyt prinsessa olisi joutunut oikean tiikeri Ahrimanin kynsiin,
niin olisi todella satummekin lopussa, sillä kuningastiikeri
ei säästä ketään eikä mitään, ei edes kaikkein suloisinta
prinsessaakaan. Mutta niin ei ollut. Velho Hirmu oli tuossa
eläintaistelussa täyttänyt herransa käskyn omaksi edukseen. Hän oli
vaihtanut sydäntä tiikerin kanssa, ja niin kauan kun hänen sydämmensä
eli, ei häntä voitu tappaa. Mutta sellaista saalista kuin prinsessa
Kultakutria hän ei huolinutkaan viedä Turaniin Bom-Balille, vaan
juoksi ennemmin sen kanssa entiseen kotiinsa kauas Lapinmaahan ja
piti itse prinsessan.
Silloin oli syksy ja pimeä Lapissa. Lappalaisakka _Pimpedora_ istui
ja keitti puuroa teltassa ja hänen poikansa _Pimpepanturi_ istui
puuroa odotellessaan ja katseli poronnahka-saappaitansa. Pimpepanturi
oli siivo poika, mutta vähän tyhmä ja sitä paitsi melkoisen laiska.
Hänen isänsä Hirmu olisi mielellään tahtonut kasvattaa ja opettaa
hänet velhoksi, mutta siitä ei tullut mitään: Pimpepanturi enemmin
vain söi ja makasi kuin ryhtyi mitään hyödyllistä oppimaan. Nyt kysyi
lappalaisakka pojaltaan: "Kuuletko mitään?"
"Kuulenhan minä tulen räiskyvän ja puuron puhisevan padassa", vastasi
Pimpepanturi haukotellen hyvin pitkään.
"Etkö kuule jotakin petojen kiljunnan tapaista tuolta kaukaa
syysyöstä?" kysyi uudestaan lappalaisakka.
"Kuulenhan tuota sitäkin", sanoi Pimpepanturi. "Se on vain susi, joka
varmaankin vie jotakuta meidän poroistamme."
"Eipä olekaan susi", sanoi lappalaisakka, "vaan isä se siellä palaa.
Hän on nyt ollut poissa jo neljä talvea, mutta minä kuulen hänen
ärähtelevän kuin villipeto; hänellä lienee kova kiiru kotiin."
Samassa jo tulikin Hirmu tiikerin haahmossa ja prinsessa Kultakutri
kidassa. Hänet hän laski telttaan sammalille sekä otti heti jälleen
oman sydämmensä ja muotonsa, samalla sanoen: "No, eukko, mitä ruokaa
sinulla on? Minä olen juossut aika matkan."
Tiikeri kaatui kuoliaana teltan lattialle; lappalaisakka oli ollut
vähällä kaatua säikäyksestä puuropataan. Mutta hän tunsi ukkonsa ja
lupasi hänelle hyvän illallisen, jos hän vain suostui kertomaan,
missä oli ollut neljä talvea ja minkä kauniin nuken hän siinä oli
tuonut.
"Se kävisi liian pitkäksi kertoa", arveli Hirmu. "Hoida sinä vain
kaunista nukkeamme ja anna hänelle lämmintä tevanan eli naarasporon
maitoa, niin että hän virkoaa henkiin. Hän on ylhäinen neiti
Persiasta ja tuo meille onnea."
Prinsessa Kultakutri ei ollut kuollut eikä edes haavoittunutkaan;
hän oli vain peljästyksestä pyörryksissä. Herätessään huomasi hän
makaavansa kalliissa helmi- ja hopeapuvussaan poronnahkalla, joka
oli levitetty teltan sammalille. Oli niin kylmä ja pimeä; tuli
valasi teltan ahtaita seiniä ja lappalaisakkaa, joka juotti hänelle
tevananmaitoa. Kultakutri luuli olevansa kuolleiden asunnossa
Manalassa maan alla ja itki, että hänet oli niin nuorena riistetty
pois Persian ja Ispahanin suloisista ruusutarhoista. Velho oli
miettinyt itsekseen viekkaan keinon saada käsiinsä Persian rikkaudet
ja sanoi prinsessa Kultakutrille:
"Älä itke, kaunis prinsessa; et sinä kuollut ole, sinut vain julma
tiikeri ryösti juhlallisista leikeistä. Minun poikani, urhollinen
ritari _Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu_, pelasti sinut oman
kalliin henkensä suurella vaaralla. Me olemme sinun orjinasi ja
palvelemme sinua suurimmalla ahkeruudella, kunnes saamme mahdollisen
tilaisuuden viedä sinut takaisin Persiaan."
"Mitä sinä siinä valehtelet, ukko?" sanoi rehellinen lappalaisakka
omalla kielellään velho Hirmulle.
Velho sanoi prinsessalle: "Vaimoni sanoo, että jos otat puolisoksesi
meidän poikamme, verrattoman kauniin ja urhollisen ritarin Morus
Pandorus von Pikkulukulikukkulun, niin viemme sinut heti paikalla
takaisin Persiaan."
Pimpepanturi ei ymmärtänyt Persian kieltä, mutta hyvin hän ällistyi,
kun isä työnsi hänet prinsessan eteen ja painoi molemmilla käsillään
hänen kankeata selkäänsä, että siitä olisi syntynyt edes vähän
kumarruksen näköistä. Kultakutri ei olisi ollut prinsessa eikä
mahtavan Shah Nadirin tytär, ell'ei olisi pahastunut sellaisesta
hävyttömyydestä. Hän katsoi velhoa ja hänen tyhmän näköistä poikaansa
niin äkäisesti, että silmät salamoivat, sillä Persiassa osataan
salamoida silmillä; ja siitä sekä isä että poika oikein peljästyivät.
"Ei, ei tästä mitään tule", sanoi velho, "hänet pitää ensin kesyttää."
Velholla oli pieni komero teltassa, kolme kyynärää pitkä ja kaksi
leveä. Siihen hän sulki Kultakutrin ja antoi hänelle ruoaksi puoli
poronjuustoa päivässä ja kauhallisen sulattua lumivettä. Öitä
ja päiviä kului pimeässä, sillä Lapissa tuli nopeasti talvi ja
revontulet kajastivat eräästä seinän raosta sisään.
Viaton pikku Kultakutri raukka, hän oli kerran salamoinut, ja mitäpä
hän muutakaan olisi osannut? Mutta ukkosilmalla ei ole pitkältä
salaman ja sateen väliä eikä nytkään ollut pitkää aikaa kyyneliin.
Kultakutri itki, hän itki, niinkuin ainoastaan kahdentoista vuoden
ijässä voidaan itkeä, kun on oltu Persian prinsessana ja asuttu
ruusutarhoissa ja marmorilinnoissa ja kauneimpien neitsytten
seurassa, mutta sitte äkisti jouduttu nälkäisenä ja viluisena
yksikseen keskelle Lapinmaan talvea. Niin, hän itki, niinkuin
nuoruuden, kauneuden ja terveyden kadottamista itketään taikka
hunnikolle joutunutta elämää tai niinkuin kaste itkee Ispahanin
huvitarhoissa kauniin päivän sammumista. Ja itkettyään hän nukkui.
Mutta kas, silloin seisoi hänen vieressään vanha, ystävällinen
ukko, jota suomalaiset sanovat _Nukku Matiksi_, ruotsalaiset
_John Blundiksi_ ja norjalaiset _Ole Luköjeksi_, persialaiset en
tiedä miksi, ja hän otti hänet syliinsä, vei hänet Höyhensaarien
kauneihin luoliin sekä laski hänet siellä tuoksuvalle ruusuvuoteelle.
Kaikki oli siellä niin rauhallista ja hyvää. Lempeä kuutamo valasi
taatelipalmuja ja myrttimetsiä, aivan kuin Persiassa kauneimpana
kevätaikana; pienet ilmavirrat tanssiskelivat hänen luoksensa
silkkikengissä pitkin silkkimattoja ja saattoivat hänet takaisin
omaan kotiinsa, isänsä, vanhan Shah Nadirin, sekä kaikkien suloisten
neitsytten luo, kaikkiin aina lapsuuden ajoista asti rakkaihin
paikkoihin; niin kului pitkä talviyö. Ja niin kului viikkoja ja
kuukausia, yö toisensa jälkeen unien valtakunnassa, sillä eihän
Lapissa ollutkaan muuta kuin yötä; Kultakutri oli kärsivällinen eikä
enää itkenyt; unet olivat sanoneet hänelle: malta, malta, kyllä
pelastajasi tulee!
Kukapa hänet vapauttaisi? Kukapa tänne löytäisi tien, kun ei mitään
tietä ollutkaan täällä Pohjolan paksussa lumessa? Niin, lappalaisakka
kyllä ajatteli pelastaa Kultakutria, mutta ei ukoltansa uskaltanut.
Ja Pimpepanturi aikoi myöskin pelastaa häntä, mutta oli siksi liian
laiska.
Niin kului koko talvi, aurinko alkoi paistaa, lumi suli, hyttyset
tanssivat. Silloin ajatteli Hirmu: "no, nyt hän jo on kesynyt." Ja
hän meni Kultakutrin luo ja kysyi, tahtoiko hän jo lähteä takaisin
Persiaan. Hänenhän ei muka tarvinnut muuta kuin ottaa puolisoksensa
sankarillinen kunnon ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu,
niin heti ovat porot valmiiksi valjastettuna ajaa etelää kohti.
Kultakutri ei enää salamoinut; hän ajatteli vain nuorta
Abderrahman-prinssiä, joka kerran oli hänen tähtensä vuodattanut
vertansa Ispahanin hietikolle. Nyt hän peitti silmänsä eikä vastannut
mitään.
Silloin Hirmu hyvin vihastui. Siellä oli korkea tunturi ja siinä
syvä luola. Velho sulki Kultakutrin luolaan ja sanoi hänelle. "Kohta
kypsyvät muuramet lakoiksi. Lue silloin tarkkaan päivät, milloin
et vastaa. Ensi päivänä saat kolmekymmentä kastepisaraa juomaksi,
seuraavana 29 lakkaa ja 29 kastepisaraa, ja sitte joka päivä yhtä
marjaa ja yhtä kastepisaraa vähemmän. Viimeisenä päivänä sitte kysyn,
mitä olet päättänyt."
Kultakutri istui luolassa kolmekymmentä päivää, ja silloin oli
Lapinmaa valoisa yöt päivät, vaan luolassa oli pimeä. Marjat ja
kastepisarat vähenivät päivä päivältä, mutta Kultakutrin kasvot eivät
kalvenneet, hänen kärsivällisyytensä oli yhtä suuri kuin ennenkin.
Sillä mitä hän ei saanut päivällä, sen Nukku Matti runsaasti korvasi
yöllä. Unet nostivat näkymättömällä voimallaan pois luolan katon, hän
sai katsella hehkuvaa keskiyön aurinkoa, sai kuulla kosken kohinaa
veden pudottautuessa alas tunturin jyrkkää rinnettä, ja luolaan
vihmoi hienoa hunajasadetta, joka oli nälkäiselle suloisempaa kuin
ruoka ja juoma. Kultakutri muisteli Abderrahman-prinssiä ja lauleli
itämaisia lauluja ja huviksensa kuuli vastaukseksi satakertaisen
kaiun tunturin seinistä.
Kolmantenakymmenentenä päivänä toi Hirmu hänelle viimeisen marjan ja
viimeisen kastepisaran Lapinmaan vaivaiskoivun lehdellä. "No", kysyi
hän, "mitäs nyt olet päättänyt?"
Kultakutri peitti taaskin kauniit kasvonsa eikä vastannut mitään.
"Saat vielä yhden päivän ajatusaikaa", sanoi velho, "ja minä annan
sinulle siksi aikaa paljon seurakumppaneja."
Niin sanoen avasi hän luolan oven, ja heti tulvaili sisään kuin
pilvi. Se oli Lapin nälkäisten itikkain pilvi, tuhannen tuhansia;
kunnes luola oli täynnä kuin sakeaa savua. "Toivotan sinulle suurta
huvia uusista tuttavistasi", sanoi ilkeä velho ovea sulkiessaan.
Kultakutri ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Hänhän ei tiennyt
mitään Lapin itikoista eikä Persian tulikärpäsistä, sillä yöt päivät
oli ennen muinoin joku neitsyt aina seisonut hänen vieressään
pitkällä riikinkukon höyhenellä ajelemassa pois ilman petoja. Eikä
hänen nytkään tarvinnut oppia tuntemaan ihmisten ilkeyttä, sillä heti
kun ovi sulkeutui, kiertyi hänen ympärilleen tiheä harso, kudottu
hienoimmista aineksista, jonka unet toivat hänelle keijukaisten
kangaspuilta. Sen harson läpi eivät itikat päässeet eivätkä siis
saaneet sinä päivänä ja yönä maistaa tippaakaan kuninkaallista verta.
Ne pistelivät kaikin voimin tunturin kovaa kraniittia eli harmaata
kiveä, mutta huomattuaan sen liian laihaksi imeä ja hyvät toiveensa
rauenneiksi sijoittuivat ne kuin harmaa hämähäkin verkko pitkin
kaikkia vuoren seinien rakoja ja reunoja.
Puolen yön aikaan aukesi hiljaa luolan ovi ja sisään astui
lappalaisakka, kädessä ruukku, sekä jäljestä Pimpepanturi tulipäreen
kanssa. "Lapsi raukka", sanoi hyväluontoinen mummo, "sääli minun on
sinua, mutta minä en tohdi laskea sinua ulos, sillä ukkoni silloin
minut muuttaisi tunturirotaksi. Kas, tässä tuon sinulle ruukussa
pikiöljyä, voitele sillä koko ruumiisi, se on paras keino suojella
itseään itikoilta."
"Ja kas, tässä tuon minä savustetun poronpaistin, ett'et kuole
nälkään", sanoi Pimpepanturi leppeästi. "Johan siitä vähän
pureskelin, kun tuli niin nälkä tänne astuessa, vaan vielä siinä on
lihaa luiden päällä. Minä varastin luolan avaimen isän maatessa,
mutta en minä tohdi sinua laskea ulos, sillä isä minut muuttaisi
ahmaksi. Ei sinun siltä tarvitse ottaa minua mieheksesi; uskallanpa
vaikka lyödä vetoa, ett'et sinä osaisi edes keittää minulle kunnon
verileipääkään."
"En, sitä minä en suinkaan osaa", vastasi Kultakutri ja kiitti
molempia hyväntahtoisuudesta, mutta selitti samalla, ett'ei hänellä
ollut ollenkaan nälkä eivätkä itikatkaan olleet häntä yhtään
pistelleet.
"No, jääköön sentään pikiöljy tänne varmuuden vuoksi", sanoi
lappalaisakka.
"Niin, jääköön sentään tänne poronpaistikin", sanoi Pimpepanturi.
"Kiitos, kiitos!" virkkoi Kultakutri.
Ja ovi sulkeutui ja yö kului. Aamusilla tuli Hirmu ja luuli nyt ihan
varmaan tapaavansa vangin niin kesynä, kuin suinkin saattoi toivoa,
sekä itikkain pistelemisistä puolikuolleena. Mutta nähtyään hänen
yhtä kukoistavana kuin ennenkin peittävän kasvonsa eikä vastaavan
mitään, suuttui hän hirmuisesti.
"Tule ulos!" tiuskasi hän.
Kultakutri astui ulos kirkkaasen päiväpaisteesen niin hentona
ja kevyenä kuin keijukainen kuutamossa. Kun hän työnsi huntunsa
syrjään, nähdäkseen päivää, paistoi aurinko niin lämpimästi hänen
säteileviin silmiinsä, kuin sama aurinko paistaa keväällä Ginnistanin
sinivuorilla.
Hirmu sanoi: "Minä kyllä voisin viedä sinut jättiIäisten kuninkaalle
Bom-Balille Turaniin, hän antaisi kyllä kuusi aasin kantamusta
kultaa, jos vain saisi sinut yhdeksikään päiväksi. Mutta kuule nyt,
mitä minä olen päättänyt! Sinä muutut kanervakukaksi Lapinmaan
kankaalle ja saat elää niin kauan kuin kanervakukka elää. Katso nyt
aurinkoa; se on nyt alhaalla taivaalla. Kahden viikon ja yhden päivän
kuluttua tulee ensimäinen pohjoisnavan halla, ja silloin kanervakukat
kuolevat. Edellisenä päivänä minä sinulta vielä viimeisen kerran
kysyn."
Hirmu vaikeni ikäänkuin odottaen jo nyt tuota toivottua vastausta,
mutta kun Kultakutri nytkin vaiti ollen peitti kasvonsa, huusi velho
kiukusta vapisevalla äänellä:
_"Adama donai marrabataësan!"_ Se merkitsee ihmisten kielellä:
ihminen, vaivu kukan muotoon! Hirmu oli oppinut ne sanat eräänä
syysiltana, kun sunna-tuuli tuli Afrikan aavikolta ja levähti Lapin
tuntureilla. Tuuli osaa kaikkia kieliä, kun kaikki sanat puhutaan
tuuleen.
Noista hirmuisista sanoista tuntui Kultakutrin mielestä kaikki
kankaan kukat kasvavan puiksi häntä varjostamaan, mutta hän
itsepä juuri vaipuikin maahan. Seuravana silmänräpäyksenä ei enää
mikään vieras silmä voinut erottaa häntä niistä muista tuhansista
vaaleanpunaisista kanervakukista, jotka elivät ja kuolivat Lapin
saloilla.
"Siis kahden viikon kuluttua tästä päivästä!" mutisi itsekseen Hirmu
ja palasi lappalaiskotaan.
Täll'aikaa kuljeskeli prinssi Abderrahman ympäri maailmaa, sapeli
riippumassa sivulla ja sauva vasemmassa kädessä. Hän oli turhaan
etsinyt joka vuoren Aasiassa, joka aavikon Afrikassa ja joka kedon,
kylän ja kaupungin koko Etelä- ja Keski-Europassa. Mutta mitäpä hän
saattoikaan toivoa löytävänsä Europasta? Eihän siellä ollut muita
tiikerejä kuin eläinten kesyttäjäin häkeissä, joita näyteltiin
rahasta katsomishaluisille kaupunkilaisille, mutta ei niissäkään
ollut yhtään Ahrimania. Suruisena ratsasti prinssi takaisin Persiaan,
ja uskollinen koira Vallediveau seurasi häntä. Sattuipa koira kerran
saamaan ruohokosta heinäsorsan ja kantoi sen elävänä herransa luo.
Kun Abderrahman yritti sitä tappamaan, kaakotti sorsa: "Jätä minut
henkiin, niin minä sanon jotakin!"
"No, minä säästän sinut, kummallinen lintu", sanoi prinssi
kummastellen, "mitä sinulla sitte on sanomista?"
"Ratsasta Lappiin!" kaakotti sorsa ja katosi samassa ruohokkoon.
Lappiinko? Ei prinssi ollut koskaan kuullut sen nimistä valtakuntaa
mainittavan. Hän kyseli Lapinmaan kuningasta ja hänelle vastattiin:
"Katsasta pohjoista kohti, yhä vain sinne päin, äläkä ennen pysähdy
kuin tie loppuu, metsä loppuu ja sellaiset asunnot loppuvat, joissa
on muurattu uuni!"
Merkillistä! ajatteli prinssi. Mutta hän kuitenkin totteli neuvoa,
ratsasti lakkaamatta pohjoista kohti, kunnes metsä ja tie loppuivat
eikä enää ollut muita ihmisasuntoja kuin irrallisia kotatelttoja.
Oli elokuun viime päivä. Vielä paistoi aurinko, vielä viheriöitsivät
kedot, mutta taivas kajasti vehreältä ja viileä pohjatuuli puhalsi,
ja sen tyynnyttyä oli tuleva halla.
Prinssi oli jo monta päivää ratsastanut näkemättä ainoatakaan
ihmisasuntoa. Nyt hän korkean tunturin juuressa näki poronnahkaisen
kodan. Hän ratsasti lähemmä vielä kerran vaikka ehkä turhaan tekemään
samat kysymykset, kuin jo niin monesti ennen oli tehnyt. Silloin