Lukemisia lapsille 5 - 07

Total number of words is 3585
Total number of unique words is 1921
24.9 of words are in the 2000 most common words
34.1 of words are in the 5000 most common words
39.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän
kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista
ihmeistä.
Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla,
katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana
pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter,
joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten
uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa
yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä
harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He
katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin
taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat
toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin
ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina.
Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon
raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me
vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia."
"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me
ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän
iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään
puuroa?"
"Kyllä", sanoi Elias, "kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja
puurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon
kauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin
meidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän
oli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä
aalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja
laulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on
meidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton
niinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin
meillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan
suurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa
joutuu hukkaan maan päällä!"
Eliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä
ääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen
ja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen
sepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin
illaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku
kerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten
ja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä,
suloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja
niityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat
liikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. "Katsos", sanoivat he, "eipä
Jumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa
suloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen
rikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme
sinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan
raivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja
unhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin
hukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta
uusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja
kuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja
vähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme,
vaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja
laulamme sitä, joka ei koskaan katoa."
Nyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko
taivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne
kauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja
hopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat
mereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne
asettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja
kukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli
merellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet
kirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla,
maalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa.


PIKKU HALTIA.

Oli kerran oppinut mies, kirjaneuvos; enpä tiedä, oletteko koskaan
kuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta, se on hyvin kunnioitettava
arvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista miestä, joka tietää
paljon kirjoista, mutta vähän taikka ei yhtään elämästä. Ja tämä
kirjaneuvos, josta nyt aion puhua, oli erittäin hyväntahtoinen; hän
ei tehnyt kellekään pahaa, pisteli vain neuloihin kaikenlaisia pikku
siipieläviä sekä asetteli ne sitte neuloistaan riviin korkkilevylle,
sillä hän oli hyönteisten kokooja. Hänen mielestään tuo kaikki oli,
niinkuin olla pitikin, eikä hän koskaan ollut tyytyväisempi kuin
silloin, kun sai neulaansa jonkun uuden, hyvin harvinaisen elävän
kimpuroimaan.
Eräänä kesäpäivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti kirjaneuvoksemme
lukuhuoneesen, että hän alkoi kovasti hikoilla vehreässä, topatussa
yönutussaan. Hän nosti silmälasit pois nenältään ja varjostimen
kuutamo-otsaltansa, työnsi ikkunanverhon syrjään, tirkisti ulos ja
näki auringon paistavan. "Ahah, nyt on hyvä hyttysilma!" sanoi hän
itsekseen.
Hän otti keltaisen lakkinsa, nuuskanruskean kesänuttunsa, haavinsa ja
pullonsa, jossa hänen oli tapana säilyttää harvinaisia hyönteisiä,
ja läksi ulos. Kävellä kömpyröidessään pitkin katua tallasi hän
rikki erään rouvan hameenliepeet, sysäsi pikku tyttöä, joka kantoi
maitoastiaa, ja hiljakseen riiteli lyhdynpatsaalle, joka ei lähtenyt
pois tieltä. Viimein hän saapui puistoon kaupungin ulkolaidalle.
Siellä oli kesäntuoksua, vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua; mutta
sitä kirjaneuvos ei ollenkaan huomannut. Hän huuhtoi haavillaan
valkoisia koiranputkia, keltaisia leinikköjä ja vehreitä
pajupensaita: hän pudisteli tuomien oksia, sillä tuomet ovat hyviä
hyönteispesiä, varsinkin kukkiessaan, ja mitä pahemmin madonsyömiä
ne ovat, sitä parempi. Kaikkein puiden pitäisi olla madonsyömät,
arveli kirjaneuvos itsekseen. Sitä paitsi oli hänellä paljo tekemistä
vanhoissa, lahoissa kannoissa sekä maahan pudonneissa kuivissa
oksissa. Mikä ei ollut madonsyömää, sen kaiken pitäisi olla edes
maahan kaatunutta ja mädännyttä, arveli taaskin kirjaneuvos.
Vaikeampi oli tuossa kauniissa puistossa ajella lentäviä otuksia;
niillä oli niin sukkelat siivet, eikä kirjaneuvoksella ollut
millaisiakaan siipiä. Hän väijyi suvenkorennoita ja perhosia,
tavoitteli ilmasta paarmoja, pistiäisiä ja kultakärpäsiä, ja moni
noista elukoista saikin surmansa hänen kauttaan; ei hän säästänyt
verkkojansa paimentavia hämähäkkejäkään. Inhottavimmat kaikista
olivat usein kaikkein harvinaisimmat. Kaikki kelpasi kirjaneuvoksen
kokoelmiin, ja siinä kirjaneuvos olikin oikeassa, sillä luonnossa ei
ole mitään, jolla ei olisi omaa tarkoitustansa ja opettavaisuuttansa.
Siinä kirjaneuvos vain erehtyi, että hän vähän piti lukua elävän
tarkoituksesta, kunhan hän vain sen sai kokoelmiinsa ja osasi kertoa,
millainen sen pieninkin osa oli.
Nyt oli metsästys onnistunut huonosti, sillä mitäpä kirjaneuvos teki
muutamilla sadoilla paarmoilla, hevoskärpäsillä ja kaalimadoilla,
joita hänellä oli monta sataa ennestäänkin? Väsyneenä ja
tyytymättömänä istuutui hän lammikon rannalle, jossa suuri, valkoinen
lumpeenkukka juuri oli avannut kauniin, nuoren kupunsa kesäaurinkoa
vasten.
"Ahah!" huudahti kirjaneuvos äkisti ihastuen. Hän oli löytänyt
pienen, erittäin kummallisen olennon lumpeenkukan terälehtien
peitosta.
Elukka oli tuskin puoli tuumaa pitkä, hieno kuin kukanvarsi,
valkoinen ja pikkuinen, vaaleanpunaiselta välähtelevä; mutta muuten
muodoltaan ja rakennukseltaan melkein ihmislapsen kaltainen, paitsi
että se oli niin ihmeellisen pikkuinen ja että sen lumivalkoisissa
hartioissa oli läpinäkyvät, loistavat perhonsiivet. Kuka hyvänsä
olisi huomannut tuon pikku olennon viehättävän sieväksi. Olipa
kirjaneuvoskin aivan liikutettu ilosta, mutta ainoastaan sentähden,
että oli löytänyt harvinaisen hyönteisen.
Siispä hän pisti elukan pulloon muiden hyönteisten joukkoon ja
astuskeli tyytyväisenä takaisin lukuhuoneesensa. Siellä pisti
hän uuden hyönteisensä neulaan ja neulan korkkilevyyn sekä alkoi
mikroskoopilla tutkia löytöänsä.
"Onpa tämä merkillistä, perin merkillistä!" arveli kirjaneuvos.
"Moista hyönteistä en ole vielä koskaan löytänyt. Se on varmaankin
_homunculus minimus_, mikroskoopilla katseltava ihmisnulikka!
Mutta tuo kiemurtelekse liian kovin, enhän voi lukea varpaita sen
takajaloista. Kuolkoon ensin sill'aikaa, kun minä kirjoistani etsin
_homunculus_-suvun!"
Niinpä pikku elukka asetettiin neulassaan korkkiin pistettynä
lukuhuoneen nurkkaan, ja kirjaneuvos läksi selailemaan kirjojansa.
Kun hän ei niistä löytänyt _homunculus_-suvun merkkiäkään, riensi
hän heti kaupungin suurimpaan kirjastoon, jossa oli satatuhatta
kirjaa rivissä hyllyillä, ja alkoi niistä etsiskellä kannesta kanteen
jotakin kertomusta pikun pikku ihmisestä, joka olisi ainoastaan puoli
tuumaa pitkä. Sepä oli pitkällinen ja vaivaloinen työ. Kirjaneuvos
etsi etsimistään kokonaista seitsemän vuotta; hän tuli etsimisestä ja
huolesta kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, ja nuuskanruskea nuttu alkoi
kukoistaa kuin perunamaa; mutta ei mitään _homunculusta_ löytynyt, ei
ainakaan sellaista, joka eläisi ja oleskelisi lumpeenkukan kuvussa.
Seitsemän vuoden kuluttua palasi kirjaneuvos jälleen lukuhuoneesensa
ja päätti nyt itse kirjoittaa omintakeisen kirjan uudesta
_homunculus-hyönteisestä_, joka elää kukantuoksusta ja tavallisesti
oleskelee erään nimitetyn lammikon luona, nimitetyssä puistossa
ja määrättynä vuodenaikana ja jolla sitä paitsi on se ihmeellinen
ominaisuus, että sen voivat ainoastaan oppineet, nuuskanruskeaan
nuttuun pukeuneet miehet löytää.
Kirjaneuvos nyt, tuon päätöksen tehtyään, etsi nurkkakaapin
tomuisesta laatikosta korkkilevyn, jolla _homunculus_ oli neulassaan
seisonut kätkössä seitsemän vuotta. Elukka riippui neulassa
ilmi elävänä, iloisena ja kiemuroiden, kuten ennenkin. Olipa se
kasvanutkin, sillä nyt se oli lähes tuuman pituinen.
Kirjaneuvoksesta se oli hyvin kummallista ja hän käänteli elukkaa,
tarkastellen joka puolelta. "Vielähän tuo kiemuroipi!" sanoi hän.
"Minun pitää ripustaa se savuun." Ja hän pani sen savustumaan koko
yöksi.
Aamulla hän meni katsomaan elukkaa. Ihmeen ihme! Se kiemurtelihe
yhtä elävänä ja oli taaskin kasvanut puolen tuumaa. Olisipa se ehkä
lentänytkin, ell'ei olisi ollut pistettynä neulaan.
"No, oletpa aika sitkeähenkinen veitikka!" sanoi kirjaneuvos.
"Maltas, kun leikkelen sinut palasiksi." Ja kirjaneuvos leikkeli
pikku olennon monen moneksi pikku muruksi. Mutta kun hän kääntyi
toisaanne, ja sitte jälleen katsahti palasia, olivat ne kaikki
kasvaneet yhteen ja silloin näki hän elukan nauravan.
Kirjaneuvos ei ollut mikään pahaluontoinen mies, mutta jopa alkoi
häntä tuo suututtaa, että mokoma hyönteinen nauroi. "Vai niin!" sanoi
hän, "vai naurat sinä, hä? Kyllä minä sinut opetan!" -- Hän otti
suuren rautahuuhmarensa ja raskaan petkelen, pisti elukan huuhmareen
ja survoi sen jauhoksi. "Nyt ainakin pysynet hiljaa!" arveli
kirjaneuvos.
Mitä vielä! Kirjaneuvos katsahti huuhmareen ja näki piskuisen istuvan
pohjalla vielä iloisempana ja elävämpänä kuin ennen. Ei maksanut
vaivaa edes koettaakaan survoa sitä, yhtä hyvin olisi voinut pistellä
reikiä ilmaan. Ja nyt se jo oli kasvanut kahden tuuman pituiseksi.
"Ohoh!" sanoi kirjaneuvos hämillään ja suutuksissaan. "Jos olet sitä
lajia, niin ei kaiketi ole muuta neuvoa kuin polttaa sinut poroksi."
-- Hän teki suuren tulen kammarinsa uuniin, viskasi elukan tuleen ja
uunin sivupellit kiinni. "Nyt se vekkuli ei enää kiemurtele!" ajatteli
hän.
Kun valkea oli palanut, tuli kirjaneuvos uteliaaksi ja avasi pellit.
Siinä se piskuinen nytkin istui iloisena ja vahingoittumatta
tuhkassa. Ja nyt se oli jo kolme tuumaa pitkä sekä osasi puhuakin.
"Täällä on lämpöinen ja hyvä olla", sanoi se pikku olento ivallisesti
hienon hienolla äänellänsä, joka ei ollut juuri kovempi kuin itikan
hyminä.
"No, kautta Jupiterin!" sanoi kirjaneuvos, lyöden kummastuksesta
kätensä yhteen, "sinäpä olet sitkeähenkisin kuoriainen, kuin koskaan
olen nähnyt." Sitte hän otti elukan tuhkasta, meni sen kanssa metsään
ja kaivoi sen parin sylen syvyyteen maan sisälle. Ja ollakseen oikein
varma asiastaan vieretytti hän vielä suuren kiven elukan haudalle.
Mutta eipä hän kuitenkaan ollut oikein varma, vaan meni viikon
kuluttua samaan paikkaan metsään katsomaan. Metsä oli kyllä
entisellään, kivi paikallaan ja hauta täynnä, mutta se pikku olento,
josta ei millään tavalla voitu päästä erilleen, istui, nyt jo neljän
tuuman pituiseksi kasvaneena, iloissaan ja vahingoittumatta kivellä.
"Onpa täällä oikein kaunista ja vilpoista metsässä", sanoi hän.
Silloin, niin, vasta silloin kirjaneuvos oikein kovin peljästyi.
Harva tukka nousi pystyyn hänen kuutamopäälakensa ympärillä, vehreät
silmälasit hypähtivät hänen nenällään, nuuskanruskea nuttu ratkesi
ompeleistaan, ja kirjaneuvos läksi juoksemaan pakoon min kerkesi. Ja
siitä tuli sellainen juoksu, että hän sitä kyytiään juoksee vielä
tänäkin päivänä.
Jonkun ajan kuluttua sattui hyväluontoinen kanamummo astumaan
metsäpolkua ja löysi pikku olennon istumasta kiveltä, johon
kirjaneuvos oli hänet jättänyt. "No, pikku pahanen", sanoi mummo,
"miten sä niin yksiksesi olet? Tuleppas tänne, niin minä lämmittelen
sua tuvassani muiden kananpoikasten kanssa!" Ja samassa hän otti
piskuisen varovasti köhmyräisten sormiensa väliin ja kantoi sen
esiliinassa kotiinsa.
Mummolla oli puinen häkki, jossa kana asui poikasineen; siinä oli
uusi elukkakin saava asua. Mutta kana ei suvainnutkaan kotiinsa
vieraita, vaan noukki tuota pikaa silmät pikku olennolta pois päästä.
Mummo huomasi sen ja huudahti peljästyksestä. "Ei mitään hätää!"
sanoi piskuinen. Ja kohta hän, silmät terveinä ja kauneina, istui
hymyillen hajasäärin kanapojan seljässä ratsastamassa.
"Saat asua porsaan kanssa", sanoi mummo, "ja jos se rupeaa tekemään
sinulle pahaa, niin ryömi kaukalon alle!"
Niin tehtiin. Piskuinen asetettiin porsaan asuinkumppaniksi, mutta
sepä ei onnistunut paremmin, kuin että porsas nielasi hänet yhtenä
suupalana. Yksi leukojen losaus vain, niin se oli tehty!
Mummo sen huomasi ja hämmästyi niin, että oli ensi hädässään
teurastaa koko porsaan. Jo seisoi hän valmiina porsaan vieressä, ja
kohta olisi varmaankin päättynyt sen nuori elämä, ell'ei mummo olisi
kuullut vienon äänen sanovan: "Mitäs nyt aiot, pikku emäntä? Vallan
hyvinhän minä voin!" Ja siinä se kummallinen olento nauraen istui
porsaan seljässä.
"Nyt minä hänet paremmin suojelen", arveli mummo, ja asetti hänet
heinille ämpäriin, joka oli oven vieressä tuvassa. Mutta kohta
sattui mummon mies tulemaan janoissaan pellolta kotiin, otti ämpärin
ja laski syvälle syvimpään kaivoon. "Mitä hulluja nyt teit?" sanoi
mummo. "Hukutit minun rakkaimman pikku elukkani!"
Kana-ukko peljästyi ja hämmästyi, sillä hän piti eukkoansa hyvin
suuressa arvossa; mutta ennenkuin hän vielä ehti vastata mitään,
kuului heikko ääni taaskin sanovan: "Ei hätää, pikku emäntä, kyllä
minun on täällä hyvä ollakseni." Ja pikku olento istui nauraen
ämpärin sangalla ratsastamassa.
Tämä alkoi viimeinkin mummosta tuntua jo vähän kummalliselta. Hän
sovitti sangattomat silmälasit nenällensä, katseli piskuista tarkkaan
joka puolelta ja sanoi hänelle: "Mikä sinä oikeastaan olet?"
"Olento", vastasi hän.
"Hm!" sanoi mummo. "No, mistä tämä olento on kotoisin?"
"Kaikkialta enkä mistään", kuului vastaus.
"Vai niin, sepä oli hyvin selvää, se", arveli mummo. "No, mikä sun
nimesi on?"
"Sano minua Pikku Haltiaksi."
"Onko se almanakassa?"
"Etsi!"
Mummo etsi sekä silmälaseilla että ilman, mutta ei löytänyt koko
almanakasta Pikku Haltian nimistä pyhimystä. "Ahah, nyt ymmärrän",
sanoi hän; "se on lapsi, jonka ristinimi on Pikku ja sukunimi Haltia.
Kummallisia nimiäpä ne ihmiset nykyaikaan panevatkin lapsilleen.
Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin kukapa tietää, onko tuo
elukka edes oikea ihmislapsikaan. Vastaa, nulikka, missä on sinun
papinkirjasi?"
"Papinkirjaniko? Mikäs se on?"
"Maltahan, tämä ei suinkaan ole aivan oikeaa peliä", ajatteli mummo.
Tuo olento ei edes tiedä, mikä papinkirja onkaan. "Varminta lienee,
että minä jollakin sopivalla tavalla pääsen eroon tuosta Pikusta.
Arvoisa provasti kaiketi tiennee neuvon; sillä minä en vain tahdokaan
pitää noitavehkeitä kodissani." Ja mummo pisti Pikku Haltian hiljaa
koriin, sitoi paksun huivin peitteeksi päälle ja meni korinensa
pappilaan.
"Arvoisa provasti!" sanoi mummo perille päästyään, "tässä on
ihmeellinen olento, jonka löysin toissa keskiviikkona metsästä.
Silloin se oli neljä tuumaa pitkä, mutta on sitte kasvanut
viisitumaiseksi; ei syö mitään, ei juo mitään, ei makaa koskaan,
näyttää olevan erittäin ilomielinen ja sitkeähenkinen. Kuitenkin
näyttää se melkein ihmislapselta, paitsi että sillä on jonkinlaiset
perhonsiivet hartioissa; osaa myöskin puhua ja sanoo itseään _Pikku
Haltiaksi_. Nyt minä kysyisin teiltä, arvoisa provasti, mitä minun
pitää tekemän sille, sillä minä toden totta en tiedä, onko se ihminen
vai mikä."
Provasti näytti hyvin ajattelevaiselta, mietti hyvän aikaa asiaa ja
pyysi viimein nähdäksensä moista otusta.
"Tässä se on", sanoi mummo, aikoen auaista koriansa, mutta Pikku
Haltia jo istuikin hänen olkapäällänsä, kumarteli hyvin tuttavasti ja
sanoi: "tässä mä olen!"
"Hm, hm!" virkkoi provasti, pani nenälleen kahdet silmälasit ja
alkoi tarkastella pienoista joka taholta. "Et sinä kuulu minun
seurakuntaani", sanoi hän, "missä olet syntynyt?"
Pikku Haltia hyppäsi ja asettui hyvin rohkeasti ratsastamaan arvoisan
provastin lasinsangoille. "Missäkö olen syntynyt?" sanoi hän.
"Taattoni on taivon päivä.
Maammoni on aava ilma,
Majani on mailma laaja,
Vakaa kehtoni vapaus,
Voima vahva elonani,
Valo runsas ruokanani,
Jalo lämmin juomanani.
Unenani valvominen..."
"Kyllä mun täytyy sanoa", virkkoi provasti vähän mietittyään,
"että se on hyvin omituinen kastekirja. Sellaista ei minun
kirkonkirjoissani ole. Mummo myöskin sanoo sinua hyvin iloiseksi ja
sitkeähenkiseksi, vaikka oletkin noin pieni. Mutta mitäs sanot minun
kärpäsläpästäni?"
Piskuinen naurahti:
"Ei minua sorto sorra,
Teräs ei minuhun pysty,
Tuli tuimin ei mua polta
Eikä musta multa peitä.
Vettä, ilmaa, tulta, tuhkaa.
Pedon kitaa, ihmiskättä
En mä pelkää; pääsen niistä
Surman suuhun sortumatta,
Hymyillen kuin kevään lehti.
Mitä mielitkään minusta,
Herra, herttainen provasti?"
"Minä en rupea tekemisiin sinun kanssasi, viisastelija!" torui
provasti. "Mene tiehesi, sinä et kuulu minun seurakuntaani; minä en
sinua tunne."
"Olipa kerran aika, jolloin minut tunsit", sanoi piskuinen, nostaen
veitikkamaisesti etusormeaan.
"Milloinkahan se olisi ollut?" kysyi provasti. "Minä ainakaan sitä en
muista."
"Kun olit pieni poikanen, juoksentelin sinun kanssasi ajelemassa
puiston perhosia ja luin satuja niiden siiviltä. Silloin minä
sinun kanssasi soutelin kirkkaalla järvellä ja kirjoittelin runoja
aaltoihin. Silloin seisoskelin sinun kanssasi tähtitaivaan alla ja
näin Jumalan silmäin loistavan yön pimeässä."
"Joutavia lapsellisuuksia!"
"Sitte kun tulit nuorukaiseksi ja ylioppilaaksi, istuin sinun
kanssasi yksinäisessä kammarissasi ja tavailin kuun paistetta
jäisestä ikkunastasi. Minä kirjoitin sinulle kauneimmat ajatuksesi
kunniasta ja sankaruudesta, rakkaudesta ja isänmaasta. Minä tahdoin
sinusta tehdä suurta miestä, provasti, ja suureksi sinun omakin
halusi siihen aikaan paloi."
"Nuoruuden unelmia!" huokasi provasti.
"Nyt sanot niin", jatkoi piskuinen, "ja ne unelmat kuitenkin
olivat paraat koko elämässäsi. Sittemmin olet tehnyt työtä leivän
tähden, kirkkoherran-paikkojen, arvonimien ja kunnian tähden. Jos
olisit tehnyt työtä Jumalan valtakunnan eduksi, provasti, niin
enpä uskaltaisi tehdä pilaa sinusta. Mutta nyt uhkaat lyödä minua
kärpäsläpälläsi, kun olet syömällä ja makaamalla hävittänyt sielusi
kuolemattoman osan. Se ei ole oikein hyvin tehty, isä hyvä!"
Onneksi ei provasti kuullut viimeisiä sopimattomia sanoja. Hän istui
ääneti ja vaipuneena nuoruuden muistoihin.
"Arvoisa provasti, lähettäkää hänet nimismiehelle, kun hän käyttää
suutansa sopimattomasti teitä kohtaan", sanoi kanamummo, ollen
loukkautunut provastin puolesta.
"Antakaamme sen lentää!" sanoi provasti sävyisästi ja avasi ikkunan.
"Kas tässä, Pikku Haltia; vapaus on kehtosi, lennä vapauteen!"
"Kiitoksia, hyvä provasti!" sanoi pienokainen ja lensi samassa pois
kuin päivänsäde kohti sinistä kesätaivasta.
Kanamummo ei ollut käsittänyt sanaakaan Pikku Haltian puheesta
muuta kuin että hän ei ollut osoittanut provastille kylliksi
kunnioitusta. Mutta provasti kyllä käsitti kaikki tyyni, ja se
juuri teki hänet niin ajattelevaiseksi. Hän tunsi mielessään
jotakin, mitä sitte lienee ollutkaan, joka melkein tuntui surulta ja
katumukselta. Ja kun he molemmat, provasti ja mummo, nyt seisoivat
ikkunan edessä ihmetellen piskuisen katoamista, näkivät he vanhan
miehen, yllä nuuskanruskea nuttu ja päässä vehreä lakki, juoksevan
hengästyksissään mätästen ja aitain yli.
"Mitä hullua?" sanoi kanamummo, tuntien miehen; "sehän on
kirjaneuvos! No, hänpä näkyy harppailevan kiiruummin kuin maanmittari
ruispellossa!"
"Niin!" sanoi provasti. "Tuolla tavalla voi juosta ainoastaan se,
jolla on käsissään ollut Pikku Haltia, vaan joka on piinannut häntä.
Ja kun sitte tunnetaan Haltia toiste, saadaan sellainen kauhu, kuin
kirjaneuvoskin näkyy saaneen. Hyväpä oli, ett'en minä ehtinyt tarttua
kärpäsläppään."
"Eihän tuo vain liene vaarallista minulle, niin että minunkin
täytyisi juosta?" kysyi kanamummo.
"Ei, teille, hyvä mummo, se ei ollenkaan ole vaarallista. Mutta
minulle ja monelle muulle. Tahdotteko tehdä minulle pienen
palveluksen?"
"No, niin varsin mielelläni, arvoisa provasti!"
"Polttakaa tuo kärpäsläppä! Minä saattaisin pikastua, jos hän vielä
milloin ehkä palaa."


HÖYRYVENEEN LÄMMITTÄJÄ.

Tulivin! Tulivin! Alus hytkyvi tää,
Ojan aaltohon propelli kun nävertää,
Telat tuskittelee sekä männät ne käy,
Kuten niiss' olis henki, jot' ei toki näy.
Minun tointani vaan
Se ei liikutakaan.
Ne on toiminnassaan, saman teen minäkin,
Tulivin! Tulivin!
Nyt on syys, pimeää, kovin myrskyelee,
Näen luukusta kuin säen sinkoelee,
Tuuli jäätävä on, meri möyryelee,
Joko lunta tai vettä nyt virtaelee
Minä täss' yhä vaan
Valon, lämpimän saan,
Jopa paistun... Jos raitista ois jotakin!
Vari on. -- Tulivin!
Olen kokkina orjan mä nälkäisen, mi
Yhä ahkera on, yhä puuhoavi,
Tavaraa yhä sinne ja tänne se tuo,
Kun ei kerkeä muut: konelaitos on tuo.
Uros, vait' ole ain'.
Tahi kilju, kun vain
Pysyt häkissä! Jos ulos käyt, alus tää --
Tulivin -- häviää.
Ja kun hiiliä luon, tuli räiskyelee,
Hiki nokiset kasvoni kun valelee, --
Peninkulmia monia alla mä maan
Sytytän tulivuoren oksentamaan,
Siten luulen ... mut saan
Heti keinuilemaan,
Ja mä vain olen kiikkuva kaarnanen, min
Vesi vie. -- Tulivin!
Avaran meren aalto se voi murentaa
Emäpuun sekä myös tulen sammuttaa.
Mun ja kuoleman välillä tuuma on, voi!...
Jumal' on toki turva ja suoja; Hän soi
Välill' liekin ja myös
Veden olla mun työss'.
Tuli räiskyös! Laulaos propellikin:
Tulivin! Tulivin!


MUSTAN MEREN MERIMIES.

Kas meripojat, niitä
Ei pelko painakkaan!
Maan ympäri he kiitää
Ja lappaa touvejaan.
Kun meri pauhaa, myrskysää
Touveihin, mastoon yllättää,
Niin laulaa lauluansa
Iloisin mielin nää.
Mies mustan meren laivan
On Niku nokkela;
Niin ketterä hän aivan,
Ett'ei vois uskoa.
Kas, kuin hän hyppää uimaankin,
Ja mustana käy takaisin
Kuin musta meri, mutta
Sydämmin iloisin.
Hän laivan valkokantta
Nyt "hyppii varista"'
Ja mustat merkit antaa
Jaloistaan tihkua.
Niin varpait' tulee variksen.
Mutt ei ol' orja Nikunen,
Merensä mustan, rakkaan
Hän maalaa kaikillen.
Hän joskus töhrää, milloin
Pitäisi koristaa;
Paperipätkin silloin
Selkäänsä Niku saa.
Vaan joskus, uljaast' uituaan.
Kauniisti kantta juostuaan.
Hän pannaan villapaitaan
Ja puhtaaks siivotaan.
Hän teräksisin kengin.
Puusäärin astelee
Ja pojan, tyttösenkin
Keralla leikitsee.
Kun hän on hauska veikkonen,
Hän piirtää kirjaan lapsien
A:n sauvoin kulkevaisen.
B:n köyryselkäisen.
Käy, Niku, tähän laivaan
Nyt lippus nostamaan!
Laps-pienet päätään vaivaa,
Ken Niku olleekaan.
Hän on... No, kappas juonta sen!
Taas pulskahti hän merehen,
Kirjoittain noustuansa:
Huomenta, pienonen!


YRJÖN VALTAKUNNAT.

Ah, miten on suloista olla kaksitoista-vuotias ja terve ja iloinen
ja huoleton! Ja silloin asua vehreässä saaristossa sinisen meren
keskessä, ja hoitaa pikku venettänsä, koiraansa ja joustansa, ja
joka aamu nähdä auringon välkkyvän koivuin lehtien välitse ja
kasteen päilyvän ruohossa ja pikku aaltojen, noiden Aallottaren
leikkikumppanien, vierivän rantaan. Niin, onpa suloista, kun
vilpoinen aamu-ilma löyhähtelee sisään avoikkunasta, kantaen
näkymättömillä siivillään tuomen, pihlajan ja sireenin tuoksua,
sill'aikaa kun tuhannen tuhansien lintuin laulu joka oksalta kaikuu
Jumalan ylistykseksi ja kiitokseksi. Silloinhan täytyy ihmisenkin
olla kuin lintu, vapaa ja nuori, ja laulaa kaikkein muiden kanssa ja
kiittää Jumalaa niinkuin kaikki muutkin. Sillä ei kukaan ole oikein
onnellinen Jumalaa kiittämättä. Mitenkä voisikaan mikään olento
maan päällä kukoistaa totisessa ilossa, ell'ei hän juurru Jumalan
rakkauteen ja tunne itseään onnelliseksi siitä?
Sellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin
hän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin,
hän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli,
vaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet
aina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja
satoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun
koivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi,
siinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille
viinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet
eivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä
niiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka
pakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei
hänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät
mieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille
ja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa,
ruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä
sen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija
hän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin
kuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää
iloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä
niiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita
huvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä.
Siellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa,
ei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä
purjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita
maalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset
monitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Lukemisia lapsille 5 - 08
  • Parts
  • Lukemisia lapsille 5 - 01
    Total number of words is 3588
    Total number of unique words is 1978
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 02
    Total number of words is 3642
    Total number of unique words is 1902
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    33.5 of words are in the 5000 most common words
    38.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 03
    Total number of words is 3613
    Total number of unique words is 1856
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    39.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 04
    Total number of words is 3597
    Total number of unique words is 1876
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 05
    Total number of words is 3503
    Total number of unique words is 1841
    24.6 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    39.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 06
    Total number of words is 3638
    Total number of unique words is 1873
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    36.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 07
    Total number of words is 3585
    Total number of unique words is 1921
    24.9 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    39.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 08
    Total number of words is 3559
    Total number of unique words is 1959
    23.0 of words are in the 2000 most common words
    32.2 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 09
    Total number of words is 3131
    Total number of unique words is 1751
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.5 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 10
    Total number of words is 3624
    Total number of unique words is 1927
    24.4 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 11
    Total number of words is 3543
    Total number of unique words is 1965
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 5 - 12
    Total number of words is 2735
    Total number of unique words is 1526
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    33.5 of words are in the 5000 most common words
    38.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.