Lukemisia lapsille 4 - 03

mielestäni pitäisi teidän ylhäisyytenne naida."
"Vai minunko naida!" sanoi kirkonkukko. "Mistä löytäisin kanan, niin
komean ja korkeasukuisen, jota arvoani loukkaamatta saattaisin kosia?"
"Teidän ylhäisyytenne, olette oikeassa", vastasi varis. "Semmoista
kanaa on tosin vaikea löytää, sillä en muistaakseni koskaan ole kuullut
puhuttavan kirkonkanoista. Mutta teidän ylhäisyytenne pitäisi kumminkin
johonkin työhön ryhtymän. Niin minä teen. Se lyhentää aikaa ja tekee
mielen sekä raittiiksi että iloiseksi."
"Työhön!" ärisi kukko ja katsoi ylenkatseella varista. "Korkeat ja
mahtavat eivät koskaan tee työtä. Se ei ole soveliasta."
"Vai niin", ajatteli varis itsekseen, kun lensi tiehensä, "sinä
ehtimiseen kurkistelet ympärillesi, herra kukko, ja tiedät kuitenkin
niin vähän kuinka maailmassa menetellään. Olen usein nähnyt korkeilla
ja mahtavilla olevan enemmän työtä ja enemmän huolta kuin alhaisilla
maailmassa. Mutta tuommoiset tyhmän pöyhkeät veikaleet kuin
sinä, pidätte sitä arvokkaana, joka ei pane kortta ristiin, vaan
läpi-laiskana vetkuttelee muitten palveltavana ja ikävystyy päivihinsä.
Huomaakin jo, että kirkonkukko on monen sadan vuoden vanha, ja
ajattelee aivan niin kuin moni muinoin hänen nuoruudessaan ajatteli.
Mutta nyt ymmärretään jo paremmin kuin ennen, että jokaisen pitää työtä
tekemän ja oleman ahkera, jos haluaa tulla onnelliseksi ja
tyytyväiseksi. Sitä kukko ei ymmärrä. Sen vuoksi kun on niin tyyni
laiska, sanoo hän vaan: 'se ei ole soveliasta'." -- Ja niin oikein
olikin. Kukko oli laiska ja ylpeä, siinä koko asia. Monta sataa vuotta
oli hän tuolla tornin huipussa istunut vähintäkään tekemättä; hän ei
ollut edes laulanutkaan. Niin laiska oli hän, että ei ollut
paikaltaankaan liikahtanut satoihin vuosiin. Kohtuullinen selkäsauna
olisi ehkä virvoittanut häntä uutteruuteen ja työhön. Mutta kuka olisi
rohjennut semmoista yrittää? Sitä paitsi oli hän puusta, ja semmoiseen
ei mikään vitsa pysty. Saamme kohta kuulla, kuinka hänen kävi.
Eräänä päivänä, kun kukko totuttuun tapaansa istui tuijottain
sini-taivasta kohden ja näytti sangen ajattelevalta, vaikka ei paljon
mitään ajatellut, niin näki hän ihmeekseen suuren väkijoukon kirkon
ympärillä. "Mitähän tuo merkinnee", ajatteli hän, "eihän tänään pyhä
ole?" Pian hän kuitenkin sai siitä selvän.
Se oli mainio nuoralla-tanssija, Karamatti nimeltään, joka oli nuoran
jännittänyt kirkontornin ja tapulin välille. Nuoralla hyppi pieni poika
ja pieni tyttö; he hyppelivät vastatusten, tehden mitä kummallisimpia
käännöksiä. "Vai niin", ajatteli kukko, "eikö tuo muuta ollut? Minä
luulin sen olevan jonkun uuden juhlallisuuden, jota nuo tyhmät ihmiset
taas täällä viettäisivät minun kunniakseni."
Mutta yht'äkkiä heitti pieni Karamatti sormisuukkosen kansalle ja
kiipesi kuin kissa ylös kirkontornia myöten, sillä vanhastaan oli
rautapuikkoja lyöty tornin kattoon toinen toistansa ylemmäksi. Näitä
myöten kiipesi nyt pieni Karamatti yhä korkeammalle ja tuli viimein
lähelle kukkoa. "Hohoo", ajatteli kukko ja näytti vimmatun vihaiselta.
Mutta Karamatti ei ollut tuosta millänsäkään, vaan heilaus vain ja
yhdellä hyppäyksellä oli hän kukon selässä, istui siihen ratsastamaan
ja huusi kaikin voimin: "Hopsan heponi! Hei hopsan heponi!" Nytkös
kukko sai suuret silmät. Hän piti tätä kaikkea äärettömänä
loukkauksena, hän, joka siinä kopeana istui eikä pitänyt ketään koko
maailmassa vertaisenansa. Ja nyt tuossa istui pieni poika nulikka ja
piti häntä kannuskurissa, huutaen: "hei hopsan heponi!"
Ensin kukko luuli koko kirkon hajoavan kummastuksesta, kun tämmöistä
hävyttömyyttä tapahtui. Mutta kirkko pysyi kauniisti paikoillaan, ja
nyt kukko rupesi kovin masentuneena käänteleimään, väänteleimään joka
taholle. Mitä oli tekeminen? Hän oli ollut niin laiska, ett'ei ollut
oppinut lentämään eikä laulamaan, ja nyt sai pitää hyvänänsä sen
kolauksen, jonka hänen ylpeytensä sai, kun koko kansa alahalta huusi:
"hyvin, hyvin, oivallisesti", ja katsoi sitä oikein sukkelaksi, että
pieni Karamatti piti kirkonkukon kannuskurissa.
Niin tässä maailmassa käy: jos joku on laiska ja ylpeä, tulee vihdoin
viimein pieni Karamatti ja pitää häntä kannuskurissa. Usko pois se.
Mutta kirkonkukko ei tullut siitä paljon viisaammaksi. Tuolla istui hän
tornin huipussa vuosikaudet peräkkäin; polvi polvelta ihmiset tuolla
alahalla kirkossa veisasivat virsiänsä Jumalan kunniaksi, elelivät
aikansa ja vaipuivat hautaan, ja uusia ihmisiä tuli sijaan, ja he
veisasivat samoja vanhoja virsiä samassa vanhassa kirkossa. Mutta kukko
istui aina vain yhtä laiskana ja ylpeänä tornin huipussa, yhä odottaen,
että viimein kuitenkin joku ihmeellinen onni olisi häntä kohtaava,
hänen suuren isoisuutensa tähden. Kenties toivoi hän tulevansa
kullatuksi kirkkaimmalla kullalla, jotta loistaisi kuin aurinko, taikka
odotti hän tulevansa julistetuksi koko maailman kukkojen
suur'sulttaaniksi. Niin, kukapa sen niin tarkoin tiesi? Hän odotteli
odottelemistaan, vaan ei tuota toivottua onnea kuulunutkaan.
"Toivossa aika kuluu", niin kukonkin. Viimein tuli hän kovin vanhaksi
ja lahonneeksi, niin että kappale kappaleelta putosi hänestä, kun tuuli
kävi. Eräänä päivänä oli kova myrsky. Tuulen puuska kulki vinkuen
kirkon yli, puhalsi maahan kukon tornin huipusta ja vei sen halki ilman
muassansa järveen. Siellä sai nyt kukko, pyöreyksissään oudosta
matkastansa, vihdoin viimeisen kerran katua, ett'ei ollut oppinut
lentämään ja laulamaan. Sillä jos hän olisi sitä taitanut, ei hän olisi
pudonnut järveen, vaan olisi sen sijaan lentänyt raastuvan katolle ja
siellä laulanut niin, että maistraatti ja koko kaupunki olisi
ihmetellyt. Mutta nyt vei tuuli hänet järveen, ja aallot ajelivat häntä
sinne tänne, niin että hau'it ja ahvenet töllistäen ihmettelivät, mikä
merikummitus tuo oli.
Viimein aallot hänet viskasivat rannalle, ja siihen jäi hän makaamaan.
Rannalla oli pieni mökki, ja siinä asui vanha eukko, jolla oli kaksi
lasta, tyttö ja poika. Eräänä päivänä lapset rakensivat rannalle pieniä
sulkuja, ikäänkuin kammioiksi kalasille, jotka niihin uiskentelivat
tullen mennen. Kun nyt lapset kulkivat vähän matkaa pitkin rantaa,
kiviä kokoilemassa, löysivät he kirkonkukon, tuon vanhan vaivaisen,
joka siihen aikaan oli varsin surkean näköinen. Laineet olivat kokonaan
huuhtoneet maalin hänestä, ja kiviä vasten hankautuen oli hän
menettänyt sekä nokkansa että pyrstönsä.
Lapset sanoivat: "nyt ei ole hätää. Äiti aina valittaa varisten ja
varpusten vahingoittavan hernemaatamme. Mutta tästäpä saamme hyvän
peljättimen. Juoskaamme hakemaan köyttä, niin vedetään tuo suuri
rötkäle hernemaalle. Ja niin nyt kukko vanhoilla päivin pystytettiin
aidan seipääsen varisten peljättimeksi hernemaalle, eikä toivomistakaan
enää tulla kullatuksi ja julistetuksi kaikkein maailman kukkojen
suur'sulttaaniksi. Tapahtuipa silloin, että varis tuli lentäen, ja
sattui juuri olemaan sama varis, joka kerran kukon hyvinä päivinä oli
häntä kutsunut teidän ylhäisyydeksenne. Hui! nyt huomasi varis
peljättimen ja lensi pakoon minkä siivet kannattivat. Mutta lentäessään
sattui hän taaksensa katsomaan ja tunsi vanhan tuttavansa. 'Kvaa,
kvaa!' vaakkui varis. 'Kas vaan, teidän ylhäisyytenne, olette tullut
varisten peljättimeksi! Niin, niin, ylpeys sen teki; niin tässä
maailmassa käypi'."
"Ole vaiti!" rääkkyi taitava korppi, joka istui siinä likellä petäjän
kannolla. "Kukko raiska on ollut laiska ja ylpeä, ja sentähden on hänen
käynyt huonosti. Nyt on hän vanha ja onneton, ja vanhoja ja onnettomia
ei saa pilkata. Kuka tietää, kuinka itse kullekin voi vanhoilla
päivillä käydä."
Tämän kaiken kuuli kirkonkukko. Mutta hän ei saanut sanaakaan
sanotuksi, sillä hän oli nokattomana ja pystytetty aidan seipääsen.
Siinä hän luultavasti istuu vielä tänäkin päivänä.


KAIKU.

Salissa metsän soma
Istuupi tyttönen,
Hän matkii alinomaa
Puheita ihmisten.
Hänellä huntu hohtava
Ja kruunu kullan loistava,
Mut vuoren taakse kätkee
Hän aina kasvonsa.
Sun kotis, laps, on metsä,
Mä varmaan tiedän sen,
Ja vastaamatta et sä
Vain ole puheesen.
Kohdalla tuolla Korpelan
Mä näin sun huntus hohtavan,
Sun silmiäs en nähnyt,
Mut äänes kuulinhan.
Ken olet tyttö? Lienet
Sä lapsi kuninkaan?
Sä mainitakin tiennet,
Mist' opit matkimaan?
Keneltä ruman tavan sait,
Ett' aivan ajatusta pait'
Sä myötään jatkuttelet,
Etk' yhtään pysy vait?
On puheenlahja oiva
Jumalan antama,
Hänelle siit' on soiva
Korkeinta kiitosta.
Kas pienin lintu laulullaan
Ylistää Luojaa laadullaan,
Ja sydämmensä tunteet
Niin saattaa sointumaan.
Kun luonto kokonansa,
Ihmiset, eläimet,
Käsittää pakinansa,
Siit' ovat tietoiset,
Mitenkä yksin olet sä
Semmoinen kielenpieksäjä,
Jok' ajattelematta
Vaan päästät ääniä?
En, kaiku pienokainen,
Mä sua moitikkaan,
Mut älä muita vainen
Viekoita matkimaan.
Mä muutoin sinut ilmaisen.
Tuo pilvi, joka vuorien
Ylitse liitää, kertoi
Tarinan tämmöisen:
Olipa tyttö parka
Lepakkomielinen,
Hän oli löyhä, arka
Ja liukaskielinen.
Aamusta iltaan suunsa soi,
Hän todet, valheet ilmi toi,
Ja näppärästi kyllä
Hän kielitellä voi.
Hän, tietkääs vielä mitä,
Prinsessa olikin,
(Ja semmoisilta pitää
Odottaa enemmin).
Mit' tuhmaa valtakunnassa
Tapahtui, sitä halulla
Hän kielitteli muille
Ilolla, innolla.
Prinsessa koulutyötään
Pilana piti vaan;
Ja suu se hällä myötään
Lörpötti lorujaan.
Mut vaikka pysyi tuhmana,
Niin päässään piti kruunua
Eik' opettajatarkaan
Rangaissut vitsalla.
Ja haltiatar oli
Prinsessan kummina,
Hän opettamaan tuli
Tytölle Aapista;
Mut neuvot meni tuulehen,
Hän puhui aina loruten.
Eik' yhtään vaiennunna
Tuo pikku suukkonen.
Vaan vihdoin kuinkas kävi!
Vihainen kummi on,
Kun tyttö lörpöttävi,
Hän ryhtyy keinohon.
Hän tuli, tarttui prinsessaan,
Talutti metsään taajimpaan,
Taa kukkulain ja vuorten,
Perälle erämaan.
Nyt kaikuna hän siellä
On raukka yksinään,
Mut suunsa nytkin vielä
Loruilee yhtenään.
Jos mitä sattuu kuulemaan,
Hän siihen valmis vastaamaan,
Vaikk' ymmärrä ei mitään
Mihinkään asiaan.
En sua kaiku parkaa
Mä henno moittia,
Kun tietämättäs karkaa
Sun' suustas sanoja.
Sä matkit ukonpauhinaa,
Ja linnun sulo laulelmaa,
Ja lasten rallatusta
Lehdoissa, rannoilla.
Laps nuori, ihanainen,
Sä luonnon ääni oot,
Sen tunteet aina vainen
Laulunas kaikukoot!
Ah jospa voisit tulkita
Vaan luonnon sopusointua,
Etk' ilman tuuleen laskis
Vaan turhaa humua!


SOUTAJAPOJALLENI.
(Kun hän oli vuoden vanha.)

Souda, pikku poika, vaan
Kehdon kiikunnalla!
Souda kauas maailmaan
Suomen lipun alla!
Elon meri myrskyää,
Kukkarantaa seuraa sä,
Äidin syliss' ennä,
Elon myrskyyn lennä!
Kasva, pikku masto, vaan!
Jotta kestät myrskyt!
Pidä perää vakavaan,
Tulkoot mitkä tyrskyt!
Vapaat purjeet! Riemuiten
Sodi puolest' totuuden,
Vaikka peikot aivan
Uhkais murtaa laivan!
Souda kauas aikaan vain,
Jos niin Luoja sallis!
Kehtopäiväis suloisain
Muisto kätke kallis!
Jos Hän laivas kauas pois
Toiseen aikaan uida sois,
Sukuin uutten anna
Muistos mieleen panna!
Souda voimin rakkauden,
Enkelit niin suojaa!
Iloks souda vanhinten!
Ruoris olkoon Luoja!
Lapsia Hän rakastaa,
Sua pientä katsastaa.
Millä kuljet tiellä,
Herra myös on siellä.


KUIHTUNUT LEHTI.
Syksyinen jutelma.

Nyt on syksy, ja musta pimeä katselee sisään ikkunasta. Myrsky vinkuu,
sade roiskuu porttia vasten, meri pauhaa, aallot hyökyy. Huh, kuinka
pimeä, synkkä pauhaava meri syöksyy kallioita vasten, kuinka se ärjyy
saadaksensa saalista, kuinka se syysyönä on ikäänkuin elävä kuolema! Se
on kuitenkin sama meri, joka sydänkesän aikana oli niin hymyilevän
iloisen näköinen kukkivien rantojen ympärillä, kun valkoiset purjeet
lentelivät kuin kalalokit sen yli ja lapset laiturin tykönä laskivat
liikkeelle kaarnavenheensä. Nyt se on musta ja uhkaileva, ei kukaan voi
nähdä sen kaukaisia aaltoja, pimeä on kuin esirippu tuntemattoman
etäisyyden edessä.
Ja tuo kaunis tuuhea metsä, kuinka viheriäinen ja tuoksuva se olikaan
kesällä, kun aurinko paistoi ja linnut laulelivat ja pienet tytöt
istuivat metsikössä etsien ruohokosta nelilehtisiä apilaita! Nyt se on
autio ja tyhjä, hävitetty ja ilman asukkaita, sen tuuheat koivut ovat
kadottaneet lehtensä, sen suhisevat haavat lakanneet suhisemasta;
syksytuuli taistelee vain yöllä kuusien oksia vastaan. Perhoset
nukkuvat, kukkaset ovat kuolleet, susi yksin astuskelee hiljaa hiipien
sammaltuneessa mättäikössä.
Minäpä tiedän kertoelman kuihtuneesta lehdestä. Se on aivan tavallinen
kertomus, ehkäpä olet sen kuullut ennenkin, eikä se olekaan pitkä,
mutta nyt on se vuodenaika, jolloin se parhaiten ymmärretään.
Oli haapa, joka kasvoi jossakin Suomenmaan metsissä; se oli nuori, luja
ja täynnä elonvoimaa. Tuli toukokuu, jolloin sen lehdet puhkesivat,
terveinä, kauniina, vaaleanvehreinä, jommoisina ne olisivat koristaneet
jok'ainoan seppeleen, mutta koristivat vielä somemmin tuon
korkeavartaloisen haavan. Kevättuuli tuli illalla haavan luo ja lauleli
sille laulua: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka
lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli,
ja tuhannella, tuhannella vapisevalla kielellä haapani kiittää Jumalan
ääretöntä hyvyyttä."
"Sepäs oli kohtelias laulu", viserteli peippo, joka äsken oli
rakentanut pesänsä haapaan; "opetapa minullekin se laulu, tuuli!" Ja
sitte alkoi peippokin tavailla samaa laulua, kunnes hän oppi sen
kokonaan: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti
on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli ja
tuhannella, tuhannella kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä
hyvyyttä."
"Mitä merkitsee Jumalaa kiittäminen?" arveli vähäinen hento äsken
puhjennut lehti haavassa. Haavanlehti piti tuosta laulusta, mutta ei
oikein ymmärtänyt sen merkitystä. Enhän minä ole milloinkaan nähnyt
Jumalaa, arveli lehti, kuinka minä siis kiittäisin sitä, jota en ole
koskaan nähnyt?
Seuraavana päivänä tuli tuuli jälleen, haapa alkoi suhista ja nuori
lehti suhisi myöskin mietteensä. "Mitä lehti sanoo?" visersi peippo.
"Etkö sinä ole Jumalan luoma sinäkin? Ja sanot kumminkin, ettet ole
luojaasi nähnyt?"
"Se on kyllä mahdollista", virkkoi nuori lehti suruisena ja vavisten;
"mutta se on niin oppinutta, ett'en minä voi sitä käsittää."
"No elä siis vähän kauemmin, kunnes sen ymmärrät", tuumasi peippo.
Kesä tuli, kaikki lehdet kasvoivat suuriksi ja viheriäisiksi taivaan
auringon paisteessa ja kaikki tuhannet lehdet kiittivät Jumalaa; mutta
sama nuori haavanlehti latvassa ajatteli vieläkin itseksensä: "en
ymmärrä mitä he tarkoittavat, varmaankaan en liene vielä kylliksi vanha
ymmärtämään kaikkea;" ja lehti suri viattomuudessaan vähää
ymmärrystänsä.
Kesä oli pitkä, kaunis ja lämmin; sillä oli oma aikansa ja sitte tuli
syksy. Ensimäisen hallayön jälkeen lehdet alkoivat kellastua, mutta
vieläkin lauleli tuuli lauluansa puiden latvoissa: "tuhannen, tuhannen
lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu päivänpaisteesta
ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä
kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä."
Yöt tulivat pitkiksi ja pimeiksi, puolukat kypsyivät, muuttolinnut
lähtivät pois, lehdet alkoivat varista maahan, yksi kerrallaan. Kaikki
lehdet kiittivät viimeiseen saakka luojaansa, aivan kuin he olisivat
ymmärtäneet, että he vain olivat sitä varten olemassakin maailmassa.
Haavanlehti latvassa tahtoi myöskin sitä ymmärtää, mutta ei sitä
voinut, vaikka jo olikin keltainen.
Eräänä syksyisenä yönä tuli pohjoistuuli pauhaavilla siivillä ja lakasi
mukanansa ne harvat keltaiset lehdet, jotka vielä olivat jäljellä.
Niiden harvojen joukossa oli myöskin haavanlehti, jonka tuuli vei
mukanansa kauas metsään. Siellä oli tuhansia kuolleita lehtiä kasassa,
ja jänis juoksi niiden ylitse pyssy olallansa. Oli kirkas kylmä päivä,
lehdet kahisivat metsästäjän jalkojen alla, ja ilmassa tuntui niin
kummallinen syksyn tunne, ikäänkuin pellavan haju, kun se nostetaan
vedestä ja ripustetaan kimppuihin kuivamaan aidan harjalle. Haavan
lehti oli tuolla kuolleiden lehtien joukossa, mutta se eli yksinänsä,
ja sen kanta oli vielä viheriä; se suri itsekseen, ett'ei se voinut
kuolla, ennenkuin oli täyttänyt tarkoituksensa täällä maailmassa.
Kauniin päivän jälkeen tuli taas myrskyinen yö, sataa rankkasi aika
lailla ja lehdet hajosivat sinne tänne metsässä. Haavanlehti temmattiin
kauas pois meren rantaan saakka, tuulen pyörre vei sen mustille
laineille, jotka sen kuljettivat ulos meren luodolle. Sinne se jäi
erään laivasta murtuneen puukappaleen viereen; lumi peitti sen korkeana
hankena, eikä haavanlehti kuitenkaan voinut kuolla, sillä se ei vielä
ollut täyttänyt määräystänsä tässä maailmassa.
Tuli talvi, oli pakkanen eikä luodolla kasvanut mitään metsää. Mutta
luodolla asui kalastaja lapsinensa köyhässä majassansa. He tarvitsivat
puita lämmitystä varten lauantai-iltana; lapset lähetettiin etsimään
puunkappaleita ja oksia, jotka meri oli tuonut syksyllä rannikolle. Kun
lapset etsivät lumessa, löysivät he laivasta särkyneen puukappaleen ja
kuljettivat sen ilolla majaan huutaen: "isä, isä, tulkaa katsomaan
miten hyvän puukappaleen me löysimme rannalta!"
Kalastaja katseli puukappaletta ja huomasi sen olevan tammea. "Se on
hyvää ja lujaa puuta", sanoi hän; "se on ollut ison laivan etukeulana
ja saammepa siitä hyvän lämmityksen. Äiti, pane nyt puuropata tulelle,
niin saamme jotakin lämmintä!"
Kun nyt kalastaja kaapi pois lumen puukappaleesta pannaksensa sen
tuleen, putosi siitä erilleen iso keltainen lehti. Pieni tyttö otti sen
lattialta ja katseli sitä kummastellen, sillä hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt metsää eikä lehtiä, eikähän paljoa tarvitakaan, ennenkuin
lapset jo ihmettelevät. Tyttö meni äitinsä luo, näytti minkä
harvinaisen korun hän oli löytänyt ja kysyi mikä se oli.
"Etkös tiedä, että se on haavanlehti?" vastasi äiti. "Annas kun katson:
se on suuri ja kaunis lehti, ja on vielä kannan puolelta vehreä, vaikka
se on niin kauan ollut lumessa. Nyt kuivaamme sen varovasti ja panemme
sen merkiksi raamattuun, siihen se soveltuu hyvin, koska se on niin
ohut." -- Ja eukko pani haavanlehden merkiksi suureen raamattuun, että
hän joka päivä tietäisi, mihin hän viime kerralla lopetti lukunsa,
sillä hän oli hurskas eukko ja luki joka päivä Jumalan sanaa.
Sen jälkeisenä päivänä oli sunnuntai, eukko avasi pyhän kirjan, joka
oli kalastajamökin paras aarre, ja alkoi lukea ääneensä kuningas
Taavetin 103:tta psalmia, joka on ihanimpia ylistyslauluja, kuin
koskaan on Jumalan kunniaksi laulettu. Silloin hän luki:
"Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa niinkuin kukkainen
kedolla. Kun tuuli käy sen päällitse, niin ei hän kestä enää, eikä sen
sijaa kukaan tunne. Mutta Herran armo kestää ijankaikkisesta
ijankaikkiseen niiden yli, jotka Häntä pelkäävät ja Hänen
vanhurskautensa lasten lapsiin, niille, jotka Hänen liittonsa pitävät
ja muistavat Hänen käskyjänsä tehdäksensä niitä. Kiittäkäät Herraa
kaikki Hänen työnsä, kaikissa Hänen valtansa paikoissa; minun sieluni
kiittää Herraa."
Kalastaja ja hänen lapsensa kuuntelivat hiljaisina hartaudessa näitä
ihania sanoja. Talvinen myrsky kulki ankaralla pauhulla yli meren, yö,
pimeys ja kylmä levisi yli aution kallion, mutta köyhässä majassa oli
rauha, ilo, lämpö ja valo Jumalan, Korkeimman kiitoksessa ja
palvelemisessa.
Kun eukko oli lopettanut lukemisen, laski hän kirjan kiinni, ja sen
lehtien väliin hän pani haavanlehden merkiksi. "Katsokaas", sanoi hän
ihmetellen, "lehti on tullut kullankeltaiseksi!"
"Se tulee siitä, että se on kuivanut lämpimässä", arveli kalastaja ja
katseli haavanlehteä. Se oli ikäänkuin muuttunut, se loisti kuin heleä
kulta ja näytti välkkyvän ilosta.
Mutta se ei ollut lämpimän takia, vaan siitä syystä, että haavan lehti
nyt oli käsittänyt mitä se ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, nimittäin
mitä Jumalan ylistäminen on. Sitä vartenpa sekin oli maailmassa
olemassa. Se oli nähnyt niin paljon, kevään ja kesän, syksyn ja talven,
se oli nähnyt kirkkaimman auringon ja pimeimmän yön, suloisimman
kukoistuksen, katkerimman hädän, eikä kuitenkaan ollut ymmärtänyt
kaikissa nähdä Jumalan pyhää tahtoa. Sentähden oli haavanlehti aina
ollut suruissaan, levotonna, vavisten kukoistuksensakin kauneimpina
kevätpäivinä; mutta nyt se ymmärsi kaikki; nyt se ei surrut enää, nyt
se oli onnellinen, nyt se taisi mielellään kuolla. _Sentähden_ se
loisti kuin kirkas kulta; kuinkapa se toisin olisi voinutkaan tehdä?
Vieläkin on lehti raamatun lehtien välissä, että myöskin vähäinen,
kuihtunut ja kauan sitte unhotettu voisi kiittää Jumalaa. Ja kun
toukokuun tuuli ensi kerran taas laulaa haavan latvassa: "tuhannen,
tuhannen lehteä on nuorella haavallani, jokainen lehti on kudottu
auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella,
tuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä",
silloin noista tuhannesta, tuhannesta vapisevasta lehdestä ei ole
ainoatakaan, joka ei ymmärrä mitä luojansa kiittäminen on; he tietävät
sen kaikki ja tällainen on taru kuihtuneesta haavan lehdestä.


AHDIN LAHJA.

Kerran oli kalastaja, Lohi-Matti. Hän asui suuren meren rannalla, niin
tietysti, missäpä hän muualla olisi asunut. Ja hänellä oli myöskin
vaimo, nimeltä Lohi-Maija, ja mikäpä hänen nimensä muu olisi ollutkaan.
He asuivat talvella pienessä tuvassa manteren rannassa, mutta muuttivat
keväällä punertavalle kalliokarille meren keskelle ja oleskelivat
siellä koko kesän aina syksyyn asti. Siellä heillä oli vielä pienempi
tölli, ovessa puusalpa lukon sijasta, uuni suurista kivistä kyhätty,
tuuliviiri ja väkkärä katolla.
Sen kallioluodan nimi oli Ahtola eikä se ollut kaupungin toria
suurempi. Kiven raoissa kasvoi siellä pikku pihlaja ja neljä
leppäpensasta; ja miten nekään olivat sinne joutuneet, on vaikea
tietää; ehkäpä ne oli kuljettanut syystulva. Lisäksi kasvoi karilla
vielä muutamissa mättäissä sametinkaltaista ruohoa, muutamia ruokoja ja
kaisloja, kaksi keltakukkaista pietar-yrttiä, neljä korkeaa,
punakukkaista horsmaa ja yksi kaunis valkoinen kukka, jota sanotaan
tähtimöksi (trientalis europaea). Mutta harvinaisinta kaikesta oli
ruoholaukka, jota Lohi-Maija oli vartavasten istuttanut kolme turvetta
vuoren koloon, niin että kallio oli suojana pohjoispuolella ja aurinko
lämmitti vapaasti etelästä päin. Eihän siinä paljo ollut maustintarhaa,
mutta kylliksi kuitenkin Lohi-Maijalle.
Kaikkia hyviä asioita on kolme, ja sentähden Lohi-Matti vaimoineen
pyyteli keväällä lohta, kesällä silakkaa ja syksyllä siikaa. Jos oli
kaunis ilma ja hyvä tuuli, purjehtivat he lauantaina kaupunkiin, möivät
tuoreet kalansa ja kävivät pyhänä kirkossa. Mutta usein sattui niinkin,
että he elivät monta viikkoakin yksikseen Ahtolan karilla, näkemättä
muuta kuin pienoista koiranrakkiansa, jolla oli muhkea nimi Prinssi,
sekä mättäitä, pensaita, ja kukkia, kaloja ja kalalokkeja, myrskypilviä
ja vaalakan sinisiä aaltoja. Sillä tämä luoto oli aivan aavan meren
laidassa, jossa ei peninkulmaa lähempänä ollut ainoatakaan vehreää
saarta eikä ihmisasuntoa, ainoastaan siellä täällä punertava kari
niinkuin Ahtolakin, yöt päivät kestämässä laineiden loisketta ja
kuohua.
Lohi-Matti ja -Maija olivat hiljaista, ahkeraa väkeä, elivät Prinssinsä
kanssa kolmen kesken iloisina ja tyytyväisinä köyhässä töllissään ja
pitivät itseään rikkaina, kun saivat suolatuksi niin monta silakka- tai
muuta kalanelikkoa, että voivat tulla toimeen yli talven ja saivat
lisäksi myöskin vähän lehtitupakkaa ukon piipun varalle ja muutaman
kahvinaulan mummolle, joka pani höysteeksi ja maun parantamiseksi sen
sekaan kaksi vertaa paahdettuja ohria ja sikuria. Oli heillä sitä
paitsi voita, leipää, kalaa, kaljapuolikko ja piimälekkeri; mitäpä he
muuta tarvitsivatkaan.
Kaikki olisi nyt ollutkin oikein hyvin, ell'ei Lohi-Maijaa olisi
kiusannut salainen himo, joka ei hänelle antanut yhtään rauhaa. Hän
mietiskeli vuodet päästänsä, miten hän rikastuisi niin paljon, että
kerran toki saisi oman lehmän.
"Mitä sinä lehmällä teet?" sanoi Lohi-Matti. "Eihän se jaksa uida näin
kauas eikä se sovi meidän veneesemmekään, ja milläs muulla tavalla me
sen tänne karille saisimme. Ja vaikkapa tuon saisimmekin, niin eihän
täällä ole millä sitä elättää."
"Vai ei! Onpas täällä neljä leppäpensasta ja kuusitoista ruohomätästä",
arveli Lohi-Maija.
"On, on, miks'ei!" nauroi Lohi-Matti. "On täällä myöskin kolme
ruoholaukka-turvetta. Voithan elättää lehmän ruoholaukalla."
"Kaikki lehmät pitävät paljon suolaisesta silakasta", mutisi mummo.
"Prinssikin syö mielellään kalaa.."
"Sepä olisikin vielä näkemättä!" sanoi ukko. "Ei, ei se käy; se lehmä
tulisi kalliiksi, jos sitä pitäisi syöttää suolaisilla silakoilla.
Prinssin kyllä jaksaa niillä syöttää, sehän tappelee kalalokkien kanssa
siitä, mitä jää, kun me ruokomme silakat. Jätä sinä vain koko se lehmä
mielestäsi, hyvä on näinkin!"
Lohi-Maija huokasi. Hän ymmärsi ukon olevan oikeassa, mutta eipä hän
kuitenkaan saanut lehmää haihtumaan mielestään. Vanha piimä ei enää
oikein maistunut kahvikermana. Lohi-Maija ajatteli tuoretta kermaa ja
tuoretta kermapiimää; ne ne vasta olisivat suurin autuus tässä
maailmassa.
Eräänä päivänä, kun ukko ja mummo puhdistelivat silakoita rannalla,
kuului Prinssi haukahtelevan, ja kohta sen jälkeen näkyi kauniisti
maalatussa veneessä kolme valkotakkista nuorta herraa purjehtivan
vanhuksien kalliosaarta kohti. Herrat olivat ylioppilaita, jotka
huviksensa purjehtelivat pitkiä matkoja ja nyt tulivat maalle saamaan
jotakin tuoretta eväänsä verestimeksi. "Tuokaas kermapiimää!" huusivat
he.
"Kunpa sitä kellä olisi!" huokasi Lohi-Maija.
"No, antakaa sitte kannu nuorta maitoa", sanoivat ylioppilaat. "Mutta
aivan kuorimatonta."
"Niin, kunpa sitäkään olisi!" huokasi Lohi-Maija vielä syvempään.
"Mitä hullua? Eikö teillä ole lehmää?"
Lohi-Maija oli vaiti. Hänen mieleensä koski liian syvälle semmoinen
omantunnon kysymys ja siihen vastaaminen.
"Lehmää meillä ei ole", vastasi Lohi-Matti, "mutta jos tahdotte hyviä
savustettuja silakoita, niin saatte niitä parin tunnin kuluttua aivan
lämpöisinä."
"No, toimittakaa sitte niitä", sanoivat ylioppilaat ja kävivät
kursailematta istumaan kiville sekä sytyttivät paperossinsa ja
piippunsa. Viisikymmentä hopeanvalkoista silakkaa pujotettiin vartaasen
riippumaan savustusuunin päälle.
"Mikä tämän meressä uiskentelevan pikku kiven nimi on?" kysyi eräs
herroista.
"Ahtola", vastasi ukko.
"No, mikä teillä sitte on hätänä, kun asutte merenjumalan talossa?"
Lohi-Matti ei ymmärtänyt sanaakaan. Milloinpa hän olisi Kalevalaa
lukenut tai oppinut tuntemaan esi-isäin jumalia. Mutta ylioppilaat sen
asian selittivät.
"Ahti", sanoivat he, "on mahtava kuningas; hän asuu talossaan Ahtolassa
kallion vieressä syvällä meressä, ja hänellä on yllin kyllä
kaikenlaisia kalliita aarteita. Hän se vallitsee kaikkia kaloja ja
muita meren eläimiä; hänellä on hyvin kauniita lehmiä ja kaikkein
nopeimmat hevoset, ja ne syövät merenruohoa meren pohjasta. Ken on
Ahdin suosiossa, hän pian pääsee rikkaaksi; mutta pitää kuitenkin olla
varoillaan, ett'ei millään tavalla suututeta häntä, sillä Ahti on hyvin
muuttuvainen luonteeltaan ja vähästä pahastuva. Hän voi suuttua
pienestä kivestäkin, joka veteen viskataan, ja silloin hän ottaa