Lukemisia lapsille 4 - 08

keltaisia kiviä, jotka olivat näöltään kuin pehmeät, lämpöiset,
keitetyt perunat. Knut parka, eivät ne kelvanneet syötäväksi, hän
viskeli ne jälleen nauraen pois. Olipa siinä jotakin kivien välissä.
Knut otti sen ja huomasi sen pieneksi ruokopilliksi, jollaisia lapset
huviksensa leikkelevät rannikoilla. Tuo nyt ei ollut mitään
merkillistä, mutta Knut tahtoi koettaa, oliko pillissä ääntäkin. Kyllä
siitä todellakin ääntä läksi, sillä voi soittaa kolme ääntä: _puu pyy
pii_. Sen huomattuaan Knut huviksensa pisti pillin mekon taskuun.
Tämä sattui olemaan nälkäpäivä, eikä Knut ollut saanut minkäänlaista
aamiaista. "Jospa nyt olisin herra Petterin kyökissä Harjulassa!"
ajatteli hän itsekseen ja oli jo tuntevinaan paistetun silakan hajua.
Jotakin piti hänen tekemän. Hän istuutui rannan kivelle onkimaan. Mutta
eipä kuulunut kaloja. Meri oli peilikirkas eilisen myrskyn jäljestä,
aurinko paistoi, maininki vieri suurina lasivuorina rantaan ja suuteli
Aallottaren jälkiä hietikolta. "Mitähän mummolla lienee päivälliseksi
tänään?" ajatteli Knut itsekseen.
Silloin eräs laine nousi niin korkealle, että kasteli Knutin paljaita
jalkoja, ja siitä kuului puheen sipinää: "Knut, oletko löytänyt
prinsessan taikapillin? Sillä voi soittaa kolme ääntä: _puu_ nukuttaa,
_pyy_ itkettää, _pii_ naurattaa."
"Mitä hullua?" sanoi Knut. "Onko se taikapilli? Mene tiehesi, aalto;
kyllä minä löysin pillin, vaan aion sen pitääkin."
Aalto mutisi jotakin, kenpä sen tiesi mitä, vieri jälleen pois eikä
enää palannut. "Vai niin, vai osaat sinä loitsia. No, loitsippas
minulle onkeeni kala!" Ja Knut puhalsi _puu puu_.
Kohtapa tulikin ensin salakka, sitte särki ja viimein hauki
vedenpintaan, sivullansa liputellen, aivan kuin olisivat maanneet.
"Tästäpä tulee tuoretta kalaa!" arveli Knut ja soitti soittamistaan.
Hetkisen kuluttua oli koko ranta täynnä sivullaan uivia kaloja:
salakoita, särkiä, ahvenia, lahnoja, säynäitä, kuhia, siikoja, lohia ja
kaikkia noita pikku maimoja, kuin meressä elää. "Tuleehan tästä oikein
suuri kalansaalis!" ajatteli Knut ja juoksi tupaan noutamaan haavia.
Palatessaan rantaan näki hän siellä vesilintuja niin paljon, kuin
ilmaan mahtui. Kalalokit olivat ahneimmat ja pahimmat parkumaan, niin
että se kuului puolen peninkulman päähän. Mutta oli siinä heidän
joukossaan kaikenlaisia muitakin: sorsia, hanhia, jopa joutseniakin. Ja
kaikki ne kiireen kaupan nieleksivät noita veden pinnassa kelluvia
kaloja. Keskelle parvea syöksyi alas suuri kalakotka ja tempasi
kynsiinsä kymmennaulaisen lohen.
"Malttakaas, varkaat!" sanoi Knut, otti rannasta kiviä ja alkoi
viskellä lintuja. Muutamia hän osasikin siipeen, toisia jalkaan, mutta
eipä yhdenkään näkynyt mieli tekevän luopua saaliistaan. Silloin kuului
pyssynpamaus, vieläpä toinen ja kolmaskin läheisestä salmesta. Muutamat
linnut nyt kääntyivät sivulleen ja uivat veden pinnalla kuin kalat.
Pamauksia kuului ehtimiseen, kunnes koko lintuparvi oli ammuttu tai
ajettu parkuvana joka taholle pakoon.
Venhe kolmen pyssymiehen kera lähestyi rantaa kokoomaan saalista.
Linnustajat olivat herra Petter ja kaksi hänen ystäväänsä. He nousivat
hyvin iloissaan maalle. "Kas Knutia!" sanoi herra Petter. "Miten ihmeen
tavalla sinä olet saanut kootuksi niin paljon lintuja Helmikarille?"
"Minä soittelin kaloille ja linnut pyrkivät niiden seuraan", virkkoi
Knut veitikkamaisesti.
"No, sittehän sinä olet aika sukkela soittaja. Täst'edes olkoonkin
nimesi Knut Soittelija."
"Olkoon menneeksi!" sanoi Knut, jolla ei ennestään ollutkaan mitään
sukunimeä; niin hän saattoi yhtä hyvin olla Soittelija kuin mikä muu
Mökkilä, Mäkelä tai Mattila hyvänsä.
"Mutta kuuleppas sinä. Knut Soittelija, mitenkä sinä tänään näytät niin
huonolta? Olethan laiha kuin humalasalko."
"Niin, miksikäpäs minä en näyttäisi huonolta, kun olen nähnyt niin
paljon ruokaa, mutta en kuitenkaan ole saanut syödäkseni mitään
eilisestä päivällisestä asti?" vastasi Knut iloiseen tapaansa.
"Vai niin. No tule sitte tänään päivälliselle Harjulaan, koska toimitit
meillä niin hyvän saaliin! Mutta tule vasta kello neljän aikaan, ei
noita lintuja ennen ehditä höyhentää, kyniä eikä paistaa."
"Kiitoksia paljon!" sanoi Knut, vaan ajatteli mielessään: "olipa se
jotenkin myöhäinen päivällisaika miehelle, joka ei ollut syönyt
eilisestä päivällisestä asti."
Herra Petter sousi pois, Knut meni mummonsa luo.
"No, Knut, oletko nähnyt kaloja tänään?"
"Nähnyt niitä kyllä olen, mutta linnut söivät kalat ja herra Petter
ampui linnut."
"Se oli huonosti, se, Knut. Nyt meillä ei ole muuta päivälliseksi kuin
kaksi silakkaa, neljä perunaa ja puoli leipäkakkua."
"No, ei siitä lukua, mummo! Syökää te; minua kutsuttiin päivälliselle
Harjulaan, ja sieltä minä tuon juustopalan taskussani."
"Älä mene oikotietä Kiikkalan metsän läpi, Knut; siellä asuu
keijukaisia ja kolme noitakuningasta: vuoren kuningas, lumikuningas ja
metsän kuningas. Mene ennemmin rantatietä, siellä on turvallisempaa;
mutta varo sielläkin Vellamoa!"
"Rantatie on niin pitkä, mummo, enkä minä ole syönyt mitään
eilispäivällisestä asti."
"No, mene mitä tietä tahdot; mutta älä ajattele ruokaa, se saattaa
kiusaukseen."
"En, mummo, minä ajattelen vain tulevia kylänlukuja."
Knut läksi astumaan, ajatellen kylänlukua; mutta päästyään tienhaaraan
ajatteli hän: "Narripa ihan olisin, jos näin nälkäisellä vatsalla
astuisin kaksi peninkulmaa yhden sijasta."
Niinpä hän poikkesi oikotielle Kiikkalan metsään ja päätti
ulkomuistilta kysellä itseltään katkismusta, kunnes ehti astua läpi
metsän. Vähän matkan päässä hän jo näki pienen laihan ukon vetävän
kärryillä kahtatoista rautakankea. "Kas, hyvää päivää, Knut
Soittelija!" sanoi hän. "Miten sinä noin huonolta näytät tänään?"
"Niin, miksikä en näyttäisi huonolta, kun en ole syönyt muuta kuin
katkismusta eilispäivällisestä asti? Mutta mistä te tiedätte minun
uuden nimeni?"
"Kyllä minä kaikki nimet tiedän."
"Saanko auttaa teitä? Tehän aivan läkähdytte kuormanne edessä."
"Työnnä takaa, jos tahdot, Soittelija."
Knut työnsi, ja kohta he tulivat metsässä suuren vuoren eteen. "Tässä
minä asun", sanoi ukko. "Astu sisään, niin tarjoanpa sinulle jotakin
oikein hyvää, kun autoit ja työnsit kuormaani."
Ukko astui vuoren sisään. Knutin vatsa sanoi: astu jäljestä! Ja Knut
astui. Tuota pikaa saapuivat he suureen maanalaiseen palatsiin, jossa
kaikki oli välkkyvää puhdasta kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä.
"Asutteko te tässä?" kysyi Knut.
"Tottahan minä tässä asun, kun olen vuoren kuningas, ja huomenna minä
vietän tyttäreni häitä. Kaikella minun väelläni on niin kiire, että
minun itseni täytyi noutaa ruokani kankirauta-vasaran alta."
"Sekö rauta, jota veditte kärryissä?"
"Kankirautaa, poikaseni, paraanlaatuista kankirautaa. Se on toki toista
kuin tuo joutava malmi. Kankirauta on minun lempiruokaani, varsinkin
kun se on oikein valkoisen liekkuvana. Oletko sinä koskaan syönyt
kankirautaa?"
"En, mikäli muistaa jaksan."
"No, sittepä saat maistaa jotain aivan erinomaista. Katso nyt tarkkaan,
minä panen kaksi kankea palavaan uuniini. Kolmen minuutin kuluttua ne
hehkuvat ihan valkoisina; ryömi silloin uuniin ja haukkaa ihan
lämpimältään!"
"Kiitoksia paljon; mutta antakaa minulle enemmin reikäleivästä tehty
voileipä ja hyvää viilipiimää."
"No, tuopa vain ei näy ymmärtävän, mikä hyvää on! Heti uuniin, poika,
jo on rauta kuuma!"
"Tokkohan? Eiköhän se liene liian kuuma."
"Mitä lörpöttelet? Tavallinen kammarilämminhän tuossa vain on!" mutisi
ukko ja tahtoi kaikin mokomin työntää Knutia palavaan uuniin. Mutta
kyllähän arvaat, kuka siitä käpälämäkeen läksi. Knut juoksi, mikä
käpälistä pääsi, löysi oven ja pelastui onnellisesti metsätielle.
"Mummo oli oikeassa", ajatteli Knut; "nyt minä kyselen itseltäni
katkismusta."
Knut ajatellessaan noita vaikeita kysymyksiä "mitä se on?" alkoi tuntea
vilua. Kohtapa näkyi syykin, sillä siinä oli suuri lumivuori keskellä
kesää. "Tämäpä on merkillistä", ajatteli Knut. "Mistähän nyt saisi
itselleen vähän lämmintä ruokaa?"
Niin sanoen astui hän lumikinokseen ja ajatteli ruokaa, vaan yht'äkkiä
hän pudota rumahti syvään reikään ja oli äkkiarvaamatta komeassa
palatsissa, joka oli kokonaan rakennettu välkkyvästä jäästä. Siellä oli
kirkas tähti- ja kuutamayö, kaikki huoneet olivat koristetut kirkkailla
jääpeileillä, kaikki lattiat ripoitellut kuuratimanteilla. Kömpelöt
lumiukot pyöriskelivät vatsallaan lattialla. Yksi ainoa seisoi suorana:
pitkä, jäykkä jättiläinen, jääpuikkoja tukassa ja parrassa, yönuttu
jääpaperista ja kengät jäätyneestä marjamehusta. "Kas, hyvää päivää,
Knut Soittelija", sanoi jättiläinen, "miten sinä noin huonolta näytät
tänään?"
"Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä asti
syönyt mitään muuta kuin kuumaa rautaa?" vastasi Knut kalisevain
hampaiden välistä.
"Sinä olet liian kuuma, poika parka, liian kuuma. Minä olen
lumikuningas ja kasvatan kaikki alammaiseni jäämöhkäleiksi, ja minä
teen sinutkin jäämurikaksi. Ylilumiukko, pistäppä poika seitsemän
kertaa jääkylmään veteen ja ripusta hänet johonkin naulaan jäätymään!"
"Ei, malttakaahan! Antakaahan ennemmin tuoppi lämmintä olutjuustoa;
johan minä muuten olen näinkin jäämöhkäle!"
"Yli-lumiukko, anna hänelle palanen jäätynyttä elohopeaa ja tuopin
täysi vilutautia, ennenkuin hänet kastat!" komensi jättiläinen.
Knut yritti lähtemään pakoon, mutta liian myöhään. Yli-lumiukko otti
hänet kiinni kauluksesta, ja hukassapa Knut parka olisi ollut, ell'ei
olisi tavannut taskusta käteensä ruokopilliänsä. Knut ei tiennyt muuta
neuvoa kuin soittaa, ja nyt hän puhalteli _pii pii_ niin pitkään kuin
jaksoi. Heti vääntyivät pitkän lumikuninkaan kasvot irvistykseen, joka
muka oli olevinaan iloa, mutta olikin vain raivon merkki siitä, että
naurunpuuska niin äkisti pääsi valtaan. Hän nauroi, nauroi niin, että
jääpuikot putoilivat hänen tukastaan ja leuastaan, hänen polvensa
koukistuivat, ja viimein häneltä putosi koko pää särkyen tuhansiksi
siruiksi. Kaikki lumiukot hajosivat naurusta ja sulivat likavedeksi,
jääpeilit pilstautuivat hienoksi jauhoksi ja koko lumivuori muuttui
pyryksi. Töintuskin jaksoi Knut itse pitää huuliaan yhdessä naurulta ja
puhaltaa pilliinsä. Keskellä pyryä huomasi hän taaskin olevansa
metsätiellä, lumi juoksi pois pauhaavina puroina ja kukoistava kesä jäi
jäljelle.
"Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut ja astui vakavasti
eteenpäin, alkaen tavata muististaan "mitä se on?" Mutta kohtapa hän
oli kaikkein sievimmän vehreän metsämäen kohdalla ja sieltä vuorten
väliltä kiilui kaikkein kauneimpia punaisia mansikoita ruohokosta.
"Eipä suinkaan liene vaarallista poimia muutamia mansikoita, kun
päivällistä kuitenkin saan vasta kello neljän aikaan", ajatteli Knut ja
astui aholle. Heti sinne päästyään huomasi hän, että nuo mansikoilta
näyttävät esineet olivatkin vain tuhansia sievän pikkuisia,
puna-hameisia keijukaisia. Ne eivät olleet pitemmät mansikan korsia, ja
ne hupaisesti tanssivat vehreän ruohomättään ympärillä, jolla heidän
kuningattarensa istui, ja hän oli kolme tuuma pitkä.
"Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija", sanoi keijukaiskuningatar, "miksi
sinä tänään näytät niin huonolta?"
"No, miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en eilispäivällisestä asti ole
syönyt muuta kuin kuumaa rautaa ja jäätynyttä elohopeaa? Minä luulin
sinua mansikaksi."
"Poika paralla on nälkä", sanoi keijukaiskuningatar hovirouvalleen.
"Antakaas hänelle kastepisara ja itikan jalka, että hän kerrankin saa
syödä kylläkseen!"
"Kiitoksia paljon", virkkoi Knut. "Mutta jospa saisin korvollisen
mansikoita ja kiulullisen maitoa!"
"Oletpa sinä täytymätön!" sanoi keijukaiskuningatar hyvin pahastuneena
niin suunnattomasta ruokahalusta. "Tiedätkö ihmislapsi, että olet
tullut ilman lupakirjaa ja passia minun valtakuntaani ja tallannut
kolmekymmentä minun alammaistani, niin ett'ei niistä ole jäänyt muuta
kuin punainen pilkku jäljelle? Metsälukit, tehkää tehtävänne!"
Heti koko legioona, oikein summaton joukko pitkäsäärisiä lukkeja
laskeutui lankojansa myöten alas puista ja aikoivat kietoa Knutia
lukemattomiin hienoihin verkkoihin. Knutista tuollainen ilkeä pila ei
ollut mieleen, hän pyyhälsi pois verkot ja yritti lähtemään
metsätielle, mutta eipä päässyt paikastaan hievahtamaan. Hänen jalkansa
kietoutuivat yhä vahveneviin lankoihin, käsivartensa ja kätensä
liimautuivat kiinni mekkoon, silmänsä sulkeutuivat, ja viimein kaatui
hän kumoon ruohokkoon.
Hän ei voinut mitään nähdä, mutta kuuli koko metsämäen nauravan, ja
keijukaisjoukko asettui piiriin hänen ympärillensä, he tanssivat hänen
päällitsensä, nipistelivät häntä kuin itikat poskista ja riemuta
remusivat tuosta hullunkurisesta pilastaan. "Makaappas nyt siinä ja näe
nälkää, kunnes tulet kylläiseksi kastepisarasta ja itikanjalasta!"
sanoivat he.
Knut ryhtyi rukoukseen. "Kuulkaas nyt, pikku keijukaiset", sanoi hän,
"minä tyydyn siihenkin, jos vain saan syödäkseni pienen ruokopalasen,
joka minulla on mekkoni taskussa. Etteköhän olisi hyvät ja pistäisi
sitä suuhuni?"
Keijukaisia sanomattomasti huvitti nähdä ihmislapsen syövän ruokoa.
Neljä heistä kiipesi hänen taskuunsa, ja yhteisin voimin saivat he
sieltä pois vedetyksi taikapillin, joka suurella vaivalla viimein
pistettiin Knutille suuhun. Sitte he alkoivat vielä iloisemmin tanssia
hänen ympärillänsä ja päällänsä, niin että koko mäki raikui heidän
naurustaan, niinkuin miljooneista itikoista.
Knut tuskin tunsi pillin pään olevan hyvästi huultensa välissä, kun
alkoi puhaltaa _pyy pyy_. Ensin loppui iloinen nauru mäeltä ja kohta
sen jälkeen alkoi kuulua tuhannen tuhansia itkun nyyhkytyksiä joka
taholta, jotenkin samaan tapaan kuin rankkasateen kesällä ropistessa
maahan. Knut ei nähnyt mitään, mutta hän hyvin ymmärsi keijukaisten
itkevän, ja häntä rupesi säälittämään tuo niin iloisten olentojen
ääretön nyyhkiminen.
"Päästäkää minut irti, niin saatte taas nauraa!" sanoi hän
keijukaisille.
Keijukaisten suurin ilo on nauraa, ja nauramallahan he kuluttavatkin
lyhyen elämänsä kesäiltoina. Heti paikalla satoja ryhtyi työhön,
ajelemaan pois hämähäkkejä ja vapauttamaan vankia, irroittamaan hänen
jalkojaan, kiinni liimautuneita käsiään ja umpeen suljettuja silmiään.
Knut voi nyt nähdä pikku vihollisensa ja oli niin pahankurinen, että
puhalsi vielä kerran pitkän _pyy_-äänen. Oh, miten ne pikku
olentoraukat irvistelivät ja vääntelehtivät! He olisivat niin
mielellään nauraneet, vaan heidän kuitenkin täytyi itkeä tuosta
hirvittävästä _pyy_-äänestä! Knut ei raaskinut kauan kiusata heitä. Hän
vaihteeksi puhalsi _pii pii_, ja silloin olivat keijukaiset aivan tulla
hulluksi ilosta. He hyppelivät niin korkealle, että olivat vähällä
tavata leivot ilmasta, ja muutamia putoili aivan Knutin päälle, niin
että hänen täytyi pudistella heidät pois vaatteiltansa. Hän ei
huomannut yhden keijukaisen putomista hänen taskuunsa, josta se ei enää
pois osannutkaan.
"Hyvästi, pikku keijukaiset!" sanoi Knut ja jatkoi reippaasti
vaellustaan metsätiellä. "Saanpa nyt varoa Tapiota, metsän kuningasta",
ajatteli Knut; "hän kuuluu, olevan pahin kaikista. Mitenkäs se läksyni
olikaan: Mitä se on?"
Vähän ajan perästä vei tie Knutin aivan muurainsuon laidalle. "Ei nyt
ainakaan liene pahoin, jos otan muutamia muuraimia tuosta sivu
mennessäni, kun en kuitenkaan saa ruokaa ennenkuin kello neljä
iltapäivällä", ajatteli Knut. Siinä oli suuri, kumoon kaatunut kuusi,
jonka yli Knutin täytyi kiivetä päästäkseen suolle. Mutta kun hän
paraiksi ehti keskelle sen tiheitä tuuheita oksia, nousikin kuusi
Knutin suureksi kauhuksi pystyyn ja tiuskasi äreästi: "Kas, hyvää
päivää, Knut Soittelija, miksi sinä tänään niin huonolta näytät?"
Knut oli jäänyt korkealle maasta kuusen latvaan, mutta hän rohkasihe ja
sanoi: "Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä
asti saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä
elohopeaa, kastepisaran ja itikan jalan?"
"No, miksi häiritset minun päivällisuntani?" kysyi kuusi. "Etkö tiedä,
että minä olen metsän kuningas ja hallitsen kaikkia puita ja soita
seitsemän peninkulman alalla? Tässä on minun linnani; eikö ole asuntoni
hyvä?"
Knut ei nähnyt mitään muuta kuin autiota saloa, mutta uskalsi kaikkein
nöyrimmästi kysyä, eikö hän saisi laskeutua alas poimimaan muutamia
muuraimia.
"Mitä siinä lörpöttelet? Muuraimiako?" ärjäsi kuusi. "Ota honka
kauhaksesi ja ammenna poskeesi seitsemän kuormaa sammalsuota; se vasta
on tukevaa ruokaa ja minun mieliruokaani."
"Enkö saisi sen sijaan yhtä kuormaa omenapuuroa ja kohtuullisen suuren
kuopan täyttä metsähunajaa?" kysyi Knut.
"Omenapuuroako? Kyllä minä sinusta teen omenapuuroa, kun häiritsit
minun päivällisuntani. Kuningaskotka, minä annan pojan sinulle, hakkaa
hänet kalopsiksi pojillesi!"
Nyt vasta Knut huomasi suunnattoman kotkan istuvan kuusen latvassa ja
katselevan häneen ahneilla silmillään. Alas hän ei päässyt hyppäämään,
kun kuusi piti häntä kiinni käsistä ja jaloista; kohta oli hän joutuva
kalopsiksi. Knut Soittelija ei ollut koskaan syönyt kalopsia, mutta
vaikka hän itse paljon pitikin ruoasta, ei hänestä lainkaan ollut
hauskaa joutua kotkain ruoaksi.
Silloin hän tunsi jotakin hienoa kuin kukka kiipeävän pitkin
käsivartta, mekon kaulusta, leukaa ja ylös suuhun asti. Se oli pikku
keijukainen, joka oli unohtunut hänen taskuunsa ja nyt suunnattomalla
vaivalla veti ylös ruokopilliä, joka oli kuusi kertaa pitempi häntä
itseään. "Puhalla!" kehoitti keijukainen.
Knut tunsi suussansa pillin ja alkoi puhaltaa _puu puu_. Kuusi alkoi
haukotella, ojensi oksiansa ja mutisi jotakin päivällisunen
häiritsemisestä sekä heittäytyi pitkäkseen sammalikolle, musertaen
allensa sen suuren kuningaskotkan. Knut hiipi pois oksien välistä,
kuuli metsän kuorsaavan ja läksi juoksemaan pakoon, min enimmän
kerkesi. "Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut. "Näkyypä täällä
olevan vaarallista metsässä; no, astunpahan ennemmin rantatietä veden
vieritse."
Pian hän pääsi hyppelemällä kaatuneiden, makaavien puiden ylitse aidan
luo ja nousi sen yli rantatielle. Suuri, aukea meri levisi siinä hänen
silmäinsä eteen paljon avarampana kuin Helmikarin rannalla. Länsituuli
puhalteli, ei kovasti ja raivoisasti, niinkuin se useinkin puhaltelee
merellä, pikemmin vain sellaisella keveällä, vaan kuitenkin hyvällä
voimalla, josta purjehtijat niin paljon pitävät, se kun miellyttävästi
tanssittelee heidän veneitänsä. Ja nuo pienet mykeväharjaiset aallot,
miten ne näyttivät sieviltä, siinä iloisesti hypiskellen ajaessaan
takaa toinen toistansa! Ne olisivat olleet pienten vallattomain lasten
kaltaiset, kun he pulikoivat kylpyammeessa, ell'eivät ne olisi olleet
puettuina merenvehreihin mekkoihin ja hameihin, joiden helmat olivat
koristetut hienoilla valkoisilla pitseillä. Knut istuutui vuorelle tien
laitaan katselemaan aaltoja, kun tunsi olevansa hyvin väsynyt. Aaltoja
hän oli rakastanut niin kauan, kuin taapäin muisti; hänhän oli
kasvanutkin meren rannalla niiden seurassa. Uiminen tuollaisissa
aalloissa oli Knutin suurin ilo, mutta sen jälkeen suurin oli niiden
iloisen leikin katseleminen. Jospa hänellä vain ei olisi ollut niin
hirveä nälkä!
"Jospa minulla nyt olisi kaikki litteät kivet, joita olen viskellyt
pitkin veden pintaa, ja ne olisivat oikeita voileipiä, niin miten minä
söisin!" ajatteli Knut itsekseen.
Silloin vieri eräs aalto kauas rannalle ja kasteli Knutin paljaita
jalkoja; vaahdosta nousi valkoinen olkapää, ja samassa jo istui sievän
sievä pikku tyttö Knutin vieressä vuorella. Tyttö oli melkein yhtä
pitkä kuin Knutkin, hänellä oli yllä vaaleanvehreä leninki, käsissä
hopeiset rannerenkaat, pitkässä kullankeltaisessa tukassa kultakampa ja
päässä seppele kauneimmista valkoisista lummekukista. "Kas, hyvää
päivää, Knut Soittelija!" sanoi hän äänellä, joka kuului puron
solinalta kivikossa keväällä. "Miksi sinä näytät niin huonolta tänään?"
Knut katseli tyttöä kummastellen ja vastasi: "Miksipä en näyttäisi
huonolta, kun en ole eilispäivällisestä asti saanut muuta syödäkseni
kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran, itikan
jalan ja seitsemän kuormaa sammalsuota?"
"Poika parka!" sanoi ystävällinen pikku tyttö, sivellen pehmoisella
kädellään hiukset pois hänen otsaltansa. "Tuleppas minun kanssani, niin
saat syödä kylliksesi merenvaahtoa ja oikeita helmiä!"
"Kiitoksia paljon, mutta kyllä minä olisin tyytyväisempi, jos saisin
vadillisen paistettuja kampeloita ja viisitoista voileipää mateenmädin
kanssa."
Tyttö nauroi. "Etkö ole koskaan syönyt hyytelöä paljon sokurin kanssa?
Minäpä sanon sinulle jotakin. Minä olen Aallottaren rakkain
kammarineitsyt, ja Aallotar on Ahdin rakkain lapsi, hän, joka asuu
kauniissa korallilinnassa tuolla meressä ja leikkiessään aaltojen
kanssa astuskelee kauniita jälkiä hiekkaan. Eilen olimme 'haukkasilla'
Helmikarin rannalla, ja silloin Aallotar pudotti taikapillinsä.
Maininki sanoi minulle sinun löytäneen sen. Jos lähdet minun kanssani
ja annat pillin takaisin Aallottarelle, niin saat palkinnoksi
kokonaisen vuoren kauneimpia meren helmiä."
"Ei, kiitoksia pyynnöstä; minua on kutsuttu päivälliselle Harjulaan,
enkä minä ole syönyt mitään eilisestä asti."
"Enkö minä sinun mielestäsi ole kyllin kaunis?" sanoi merenneito, otti
häntä kiinni molemmin käsin ja katsoi aivan läpi hänestä välkkyvillä
sinisilmillään. "Etkö suutele minun ruususuutani?"
"Ruma et kyllä ole, mutta mieluisemmin minä suutelisin hyvää
lintupaistia."
"Kuuleppas sitä!" sanoi merenneito nauraa helähyttäen. "Minä sanon
sinulle vielä jotakin, Knut Soittelija! Jos lähdet minun kanssani ja
annat pillin takaisin, niin saat ruveta minun rakkaaksi sulhokseni,
minä tulen sinun rakkaaksi morsiameksesi, ja me elämme tuhat vuotta
onnellisina silkissä ja helmissä."
"No, kaikkiapa täällä kuullakin saa!" vastasi Knut. "Minä en ole syönyt
mitään kelvollista eilisestä asti, ja nyt minut on kutsuttu Harjulaan
päivälliselle. Hyvästi nyt, vetinen neiti. Minä lähden matkoilleni!"
"Sinäkö kerskailet?" sanoi merenneito viekkaasti. "Eipä sinulla olekaan
pilliä."
"Eikö ole?" virkkoi Knut ja otti pillin taskustaan. Samassa tunsi hän
suuren aallon vierivän päänsä ylitse, niin että hän kaatui pitkäkseen
vuorelle. Enempää hän ei tiennyt, ennenkuin jälleen heräsi vuorella, ja
silloin aurinko jo oli lännen puolella, niin että arvattavasti oli jo
iltapuoli päivää.
Knut hieroi silmiään ja ihmetteli, missä hän olikaan. Tuossa oli
Kiikkalan metsä kaikkine noitakuninkaineen, jossa hän oli nähnyt niin
monta hullutusta ja hänelle oli tarjottu niin kummallisia aamiaisia.
Tuossa oli avara meri, joka yhä vielä lainehti ja viskoi kuohuaan aina
hänen luoksensa asti. Mutta missä oli Aallottaren kammarineitsyt? Häntä
ei näkynyt, hän tietysti oli uinut pois sen suuren laineen mukana. Ja
missä oli taika-pilli, missä pikku keijukainen, joka oli jäänyt hänen
taskuunsa ja niin uskollisesti pelastanut hänet kuningaskotkan
kynsistä? Vuorella hänen vieressään oli vanha, taittunut ruokopilli,
mutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä, ja mekon taskussa tuntui pieni
märkä paikka, mutta kukapa osasi arvata, oliko se tullut veden
roiskeesta vaiko pikku keijukaisesta, jonka Knut oli ehkä pusertanut
mäsäksi vuorta vasten. Knut alkoi jo luulla, että hän olikin ehkä
paneutunut nukkumaan päiväpaisteesen ja siinä unissaan nähnyt
kaikenlaisia hullutuksia.
"Minuthan on kutsuttu Harjulaan päivälliselle!" virkahti hän,
Yht'äkkiä hän oli jaloillaan ja läksi juoksemaan tietä metsän läpi.
Mutta eipä se ollutkaan niin helppoa. Katajapensailla oli paljo
tekemistä hänen housujensa kanssa, kuusenvarvut pitelivät häntä kiinni
mekosta, mustikanvarvut ja kanervat hakata nakuttelivat hänen paljaita
jalkojansa. Mutta eteenpäin piti Knutin päästä ja hän pääsikin perille
ilman sen enempiä seikkailuja, väsyneenä, nälissään ja punakkana, juuri
kello 4 iltapäivällä.
"Terve tuloa, Knut Soittelija!" sanoi herra Petter. "No, tänäänhän sinä
näytät oikein iloiselta."
"Miksipä en olisi iloinen, kun minulle on tarjottu välipalaksi kuumaa
kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaraa, itikanjalkaa,
seitsemää kuormaa sammalsuota, merenvaahtoa ja vuoren kokoista kasaa
helmiä?"
"Olipa siinä monta ruokalajia yhdeksi ateriaksi. Ei pidä niin paljon
ajatella ruokaa tässä maailmassa. Kun alinomaa ajatellaan sellaista,
joudutaan taikojen valtaan, jotka vain tekevät pilaa ihmisille. Eikö
sinulla ole nälkä, poikaseni?"
Knut vilkutti silmää, puristeli lakkiaan käsissänsä ja arveli, ett'ei
hän nyt toki vielä kuollut juuri nälkään.
"No, hauskaa kuulla", sanoi herra Petter. "Minä söin myöhään aamiaista,
eivätkä nuo palvelijat vielä ole ehtineet kyniä lintuja. Odottelehan
kello 8:aan asti, niin saat illallista sitte."
"Tämäpä oli pahempaa kuin kuuma kankirauta ja seitsemän kuormaa
sammalsuota", ajatteli Knut itsekseen, mutta pureksi vain kynsiänsä ja
vastasi saattavansa odottaa. "Voinpahan ajatella katkismusta
sill'aikaa", mietiskeli hän.
Herra Petter oli aika veitikka. Hän oli ennen ollut köyhä poika, niin
että tiesi kyllä, miltä tuntuu odottaa nälkäisenä neljä tuntia. "Knut
Soittelija", sanoi hän, "kylläpä huomaan sinun osaavan muutakin kuin
ajatella ruokaa. Tiedätkö, että sekin on sankarillisuutta, kun voittaa
itsensä ja tulee toimeen ilman välttämättömimpiäkin tarpeita, joita
mielemme tekee tässä maailmassa? Minä pidän sinusta, poika, ja toimitan
sinut kouluun, että sinusta tulee kunnon mies. Mutta mitä tämä on?
Ihanhan tuntuu nenääni lintupaistin käryä. Astu sisään, poika! Nyt saat
istua oikein minun omassa pöydässäni ja syödä kylläiseksi."
"Mitä se on?" Tuo kysymys kuului melkein kuin katkismuksesta. Ovet
avattiin ruokasaliin, suuri, katettu pöytä odotteli paistista
tuoksuvana vieraita. Herra Petter talutti Knutia kädestä ja Knut sai
istua kuin herra pöydässä, ja siellä hän ehkä istuisi vielä nytkin, kun
niin nälissään oli, ell'ei olisi aika sitte vienyt taskussaan
juustopalaa mummolleen ja päässyt kouluun.


VASARAMIES.

Saliin saapuvi -- eikä lakkaa --
Kaikenmoistakin kaupus-akkaa.
Myöjää kuivan ja marjankin,
Vanhaa tätiä, äijääkin,
Pilkkahintoja vartoovaista.
Luona serviisin -- hei! -- on naista;
Köyhä tuoss' ylioppilas;
Neito, palvelija myös, no kas!
Saapaspari! Se uljas vasta,
Ei saa vertaista Europasta:
Korko vino, ei anturaa,
Uusin kuosi! No, tarjotkaa!
Markan puolikas! Lisää siellä!
Penni!... Kymmenen!... Vielä, vielä!
Yks... kaks... Vielä! No, kolme! Hei,
Kas, sen kisälli helppoon vei!
Monta pulloa tyhjää! Anna
Vaikka viinejä täyteen panna!...
Lintuhäkkejä!... Kynttilän pää,
Huutakaatte, ken ennättää!...
Ruukku -- korvaton --!... Lippulakki!
Vaunusilat!... Kah! hännystakki!
Välttämättömät!... Yksi!... kaks!...
Oiva tavara!... Kolme! Naks!
Vanha vakkanen!... Seula!... Seili!...
Rouva, tässä on teille peili.
Puitteet poikki, las' halki sen!...
Ken sai saapasten vetimen?...
Kahvipannu, kas, neitsyt Anna!
Nehtaria se suo ja mannaa,
Kuohuu piipusta koskenaan!
Papua neljä ja sakkaa vaan!
Minä vasaramies näin jauhan,
Painuksiin täten kurkun pauhaan...
Kaikkein kynnet on kurkollaan
Toisen kalua kaappaamaan.
Toimi mulla on poloisella
Onnen pirstoja paloitella...
On kuin uunissa paistuisin.
Kultaa rauhasta hetkenkin!


YÖVAHTI.

Minä kurja, kun työtä
On mull' yli yötä!
Saan kylmässä kulkee,
Muut silmät kun sulkee.
Minä mälliä puren,
Tulen syttyvän suren:
Kun torvea soitan,
Niin huomion voitan.
Putos näppini tuohon:
Se jäi kuni suohon,
Kun en näe. No, en piittaa:
Toisen neulovi Riitta.
Mikä nurkassa hohtaa?
Joko toitotan kohta?
Joku sauhuja vetää,
Jos ei silmäni petä.
Uni -- ah! -- olis paras...
Kah, kynttilän varas:
Neiti lukuhun nukkuu,