Lukemisia lapsille 4 - 07

luotujansa kohtaan, koskapa Jumala on laupias kaikkia kohtaan eikä
suinkaan tahdo, että kukaan syyttömästi kärsisi.
Tämä pikku tyttö oli _Fredriikka Bremer_. Hänestä tuli hellin ja
lempein suojelija kaikille köyhille, turvattomille, onnettomille ja
vainotuille tässä maailmassa, niin hyvin ihmisille kuin kaikille
eläville yleensäkin. Hän oli niin hyvä, että saattoi antaa viimeisenkin
roponsa köyhille; mutta Jumala antoi hänelle moninkertaisesti sijaan,
niin ett'ei hänellä koskaan ollut puutetta; hän ansaitsi paljon rahaa
kirjoillaan, ja mitä enemmän hän ansaitsi, sitä enemmän hän antoi
muille. Mutta voidaanhan olla hellä ja hyväsydämminen, siltä kuitenkaan
tulematta tuskallisen arkatuntoiseksi. Fredriikka Bremer kertoo eräästä
pojasta, joka oli niin liiallisen hellätuntoinen, ett'ei hän voinut
nähdä itikkain nälissään lentelevän puistossa keskikesän iltoina, vaan
ojensi heille paljaan käsivartensa syötäväksi. Ja itikat tietysti
söivät oikein innoissaan. Pojan sisar oli myöskin hyväsydämminen, vaan
tuo hänestä sentään oli liikaa. Hän olisi voinut yhdellä läimäyksellä
tappaa kaikki itikat, niin kiintyneet ne olivat veriseen työhönsä, ja
kukapa olisi tyttöä siltä voinut sanoa julmaksi? Mutta tyttö ainoastaan
ajoi pois itikat, sanoen veljelleen: "jos vielä kerran ojennat kätesi,
niin minä tapan verenimijät!" "Itikka raukat!" sanoi hellätuntoinen
poika. Mutta sisar nauroi ja sinä luullakseni naurat myöskin.
Fredriikka Bremeristä tuli kirjailija, jota ihmeteltiin koko Europassa,
vieläpä Amerikassakin. Hän matkusteli kolmessa maanosassa ja löysi
ystäviä kaikkialta, mihin hyvänsä hän tuli. Hän kirjoitti monta
matkakertomusta sekä kertoeli, mitenkä elämän tosi onni löytyy
hyvyydestä, uskollisuudesta, rehellisyydestä, taidosta ja tiedosta,
työstä ja luottamuksesta Jumalaan. Hän piti arvokkaana sitä, jota
muuten niin vähän huomataan, nimittäin vaatimatonta, äänetöntä, lempeää
toimintaa hiljaisessa kodissa. Hän muisti niitä, jotka niin moni
unhottaa: vaikeroimatta itsensäkieltäväisiä ja kärsiväisiä, ja niitä,
jotka toisten onnen tähden unhottavat omansa. Tietysti hän ei voinut
olla ajattelematta hyvää jokaisesta hyvästä äitistä, hellästä sisaresta
ja rehellisestä vaimosta. Hän osasi kirjoittaa niin lämpimästi ja
iloisesti kuin päivänpaiste. Ja muistellessaan, miten hän pikku tyttönä
kaaleli Kauttuan joessa, sanoi hän leikillä: nyt minä lähden kokoomaan
helmiä elämän virrasta! Pikku tyttö, kun kuulet hänen nimensä, niin
muista, että hän on puhunut maan mahtaville sinun oikeuksiesi ja
ihmisarvosi puolesta.


ROHKEUS VAARASSA,

Niin, rohkeutta vaarassa, rohkeutta vastoinkäymisissä, rohkeutta
kiusauksissa, rohkeutta puolustamaan kanssaihmisten ja omaa henkeäsi ja
menestystäsi, rohkeutta taistelemaan totuuden puolesta, rohkeutta
puolustamaan turvattomia ja viattomia vainottuja, rohkeutta kaikkea
pahaa ja vääryyttä vastaan, rohkeutta kaikkeen hyvään ja jaloon, mutta
ei tyhmänrohkeaa ja hyödytöntä rohkeutta kestämään turhia vaaroja,
ylvästymään muiden yli tai etsimään riitaa, että pääsisi joksikin
mahtimieheksi. Pane tämä mieleesi!
Ehkäpä olet kuullut puhuttavan Östermyrasta, joka on kaukana
Pohjanmaalla, juuri sillä kohdalla, jossa nyt Vaasan rautatie on
piirtänyt Suomen kartalle uuden ajatusmerkki-viivan ja veturit kulkevat
uuden ajan nopealla vauhdilla pitkin hedelmällisiä vainioita. Siellä on
suuri ruutitehdas, joka kauan olikin ainoa laatuaan koko maassamme ja
tuotti kaikille metsästäjille, vuorenmurtajille ja suomalaisille
sotamiehille kaiken ruudin, kuin he tarvitsivat. Ja tiedäthän sinä,
että ruuti, jota tehdään hiilestä, tulikivestä ja salpietarista, on
hyvin vaarallinen tavara, joka helposti voi saada aikaan hyvin suuria
onnettomuuksia, jos se syttyy tuleen, milloin ei tiedetä olla
varoillaan. Sentähden täytyy ruutitehtaissa työskennellä hyvin
varovasti. Siellä ei kukaan saa polttaa tupakkaa eikä sytyttää tulta
edes turvallisimpaankaan lyhtyyn; ei kukaan saa pitää taskussaan
helposti syttyviä aineita eipä edes rautanaulojakaan saapastensa
kantapäissä, kun rauta voisi sattua kolahtamaan kiveen ja siitä syntyä
kipinä. Kaikkein vaarallisin paikka on kuivaushuone, johon äsken
valmiiksi saatu, vielä kostea ruuti levitetään kuivamaan ja johon
hienoa mustaa ruudintomua on asettunut kattoon ja seinille. Se tomu on
niin tulenarkaa ja täyttää ilmankin niin kokonaan, että melkeinpä
pelottaa siellä tulen ajatteleminenkin, eikä sinne saa kukaan mennä
kovat kengät jalassa, vaan paljain jaloin tai sukkasillaan tai
pehmeissä tohveleissa.
Suuren tulenvaaran tähden ovatkin kaikki ruudintekohuoneet rakennetut
syrjään herrasväen kartanosta ja työväen asunnoista. Eihän koskaan
voida olla niin varovaiset, ett'ei joku onnettomuus mahdollisesti
saattaisi tapahtua. Ja samasta syystä ovat ruutitehtaat tehdyt vain
hienoista puista, että vahinko olisi niin pieni kuin mahdollista, jos
ne lentäisivät ilmaan. Niin, sinä varmaankin ajattelet: "siellä minä en
tahtoisi asua!" Mutta tottumus tekee, että ne, jotka siellä asuvat,
eivät ajattelekaan vaaraa, vaan luottavat, että ankara työnjohtaja yöt
päivät vartioipi tehdasta, niin ett'ei mikään varomattomuus voi saattaa
kaikkien turvallisuutta vaaraan.
Hyvin harvoin sitä on tapahtunutkin, mutta joskus on kuitenkin yksi tai
useampia ruutihuoneita lentänyt ilmaan. Ja kerran kuuluu se tapahtuneen
syystä, jota ei ole helppo estää, siitä näet, että ukontuli iski
ruutihuoneesen. Onhan sellaisia onnettomuuksia koetettu estää
ukkosensyöteillä, jotka ovat kosteasta maasta aina ylemmäksi kattoa ja
savupiippuja ulottuvat metallijohdot, yläpäässä terävä kärki; mutta
eivätpä nekään aina auta.
Kyytirättäri Fredrik Salmenin luona Östermyrassa palveli tallirenkinä
nuori poika Jaakko Virtala. Siihen aikaan oli tapana, että nuoret
rengit kävelivät sunnuntaiöinä seikkailuretkillä, välistä ottivat
luvatta hevosia haoista ja ratsastivat ne turmiolle, välistä remusivat
kapakoissa ja milloin taas tappelivat naapurikylän renkien kanssa. --
"Jaakko", sanoivat eräänä lauantai-iltana kumppanit Jukka ja Taavi,
"lähdeppäs nyt meidän kanssamme ja opi mieheksi! Nyt on paraiksi
kuutamaa, että löydämme hevoset haasta. Tänä yönä ratsastetaan, ja
Ankkurin muori osaa kyllä torpassaan laittaa puolikuppisia kanelin ja
inkiväärin kanssa. Ota piiska kanssasi, Jaakko, ja hyvä, jos pistät
lyijymukuran varrenpäähän, sillä saattaapa sattua, että naapurikylän
pojat odottelevat meitä kirkkomäessä."
"En minä tule mukaan", vastasi Jaakko puhdistellessaan hevostansa
tallissa. Hän ei sinä yönä huolinutkaan viedä ruunaansa hakaan.
"Ohoh!" sanoivat kumppanit. "Miksi et tule?"
"Sentähden että se on väärin ja isäntä on siitä kieltänyt ja
varoittanut."
"Kas vain tuota, vaikk'ei vielä ole päässyt lasten luvusta!" ivasivat
Jukka ja Taavi. "Tunnusta, raukka, että pelkäät saavasi selkään!"
"En minä ole pelkuri", sanoi Jaakko.
"Kyllä sinä pelkäät hienoa pintaasi. Jospa kerran maistaisit kanelin ja
inkivääärin kanssa laitettuja puoliknppisia, niin saisit parempaa
rohkeutta."
"Antakaa minun olla rauhassa!" virkkoi Jaakko äkeissään ja heristi
kumppaneja ratsustimilla.
"Vielä vai, porsas! Tuosta pojasta ei suinkaan tule koskaan miestä
tässä maailmassa; jänishousu hän on, ja viekastelija kettu hänestä
tulee, jos saa elää."
Jaakko pääsi rauhaan, ja hänen urholliset ystävänsä läksivät yölliselle
seikkailulleen. Tosin he sitte vähän pehmiteltyinä palasivat kotiin ja
kuluttivat pyhäpäivänsä humalansa haihduttelemisella, mutta sen sijaan
kehuivat he ylenmäärin miehuuttansa ja lupasivat kasvattaa Jaakkoa
paremmin seuraavana lauantai-iltana hyvällä selkäsaunalla.
Sattuipa seuraavana maanantaina, 14 päivänä lokakuuta 1844, talvi
tulemaan itämyrskynä. Tuuli ulvoi joka nurkassa ja pyöritteli savua ja
kipunoita joka piipusta, sillä myrsky toi kylmää, niin että joka
huonetta täytyi lämmittää. Työmiehet olivat tavallisessa työssään
ruutitehtaalla, kun äkisti kuului hirvittävä huuto: "kuivatushuoneen
katossa on tulta!"
Kuivatushuoneen! Kaikki tiesivät, mitä se merkitsi. Siinä oli
paperikatto ja jostakin etäisestä piipusta tulleet kipunat olivat
tarttuneet siihen.
Kaikki juoksivat pois tehtaasta niin loitos kuin pääsivät. Ei kukaan
ajatellut muuta kuin itsensä pelastusta. Isäntä ja työnjohtaja eivät
edes koettaneetkaan kehoittaa ketään sammuttamaan tulta; saattoihan
kuivaushuone minä silmänräpäyksenä hyvänsä räjähtää ilmaan eivätkä he
tahtoneet lähettää väkeänsä surman suuhun.
Silloin nähtiin jotakin outoa. Nuori poika, kädessä vesiämpäri, astui
levollisesti ja vakavasti tikapuita myöten kuivaushuoneen katolle, ja
jäljestä nousi vanhempi mies. He olivat Jaakko Virtala, joka oli
kenenkään pyytämättä tehnyt rohkean päätöksen, ja hänen isäntänsä
kyytirättäri, joka oli mieltynyt tähän rehelliseen poikaan ja tahtoi
ennemmin kuolla hänen kanssansa kuin jättää häntä yksin vaaraan.
Katselijat matkan päässä seisoivat kauhusta kalpeina, tuskin uskaltaen
hengittää. Mutta eipä sitä tuskaista odotusta kestänyt monta minuuttia;
pian nähtiin pojan isäntineen yhtä levollisesti ja vakavasti
laskeutuvan tikapuita alas. He olivat sammuttaneet katolta tulen juuri
viime hetkenä, ennenkuin se ehti polttaa läpi paperin ja päästä hienoon
ruudin tomuun.
Ihmisiä oli kokoutunut koko seudusta. Hurraa-huuto, kovempi kuin
myrskyn pauhu kajahti yli syksyisten tasankojen, sänkivainioiden,
nuorten ja vehreiden orasketojen, herrasväen kartanon ja kaikkein
Östermyran tupien. Vielä ei kukaan uskaltanut lähestyä tuota
vaarallista huonetta; saattoihan siinä vielä olla jäljellä joku
tietämätön tulenkipuna. Mutta kun poika isäntineen palasi väkijoukkoon
ja vakuutti tulen kokonaan sammuneen, silloin se toki täytyi uskoa ja
silloin kaikki ylistivät heidän rohkeuttansa, kaikki tahtoivat pudistaa
heidän kättänsä, tehtaan isäntä syleili heitä ja lupasi runsaasti
palkita heidän suurenmoista urhotyötään. Sen hän kyllä tekikin; mutta
eipä sellaisia töitä tehdä rahasta, eikä niitä voida palkita lahjoilla;
niin tekee rehellinen, rohkea ja velvollisuutensa tunteva sydän,
sentähden sen paraana palkintona onkin hyvä omatunto.
Rengit Jukka ja Taavi olivat ensimäisinä lähteneet juoksemaan pois
tehtaalta, minkä suinkin kerkisivät, ja he olivat myöskin ehtineet
loitoimmaksi vaarasta, vaan palasivat nyt hiukan häpeissään muuhun
väkijoukkoon. "No, mikä konsti olikaan sammuttaa tuon vertaista tulta,
kun oli millä sammuttaa", sanoivat he ylvästellen Jaakolle. "Kyllä
mekin olisimme nousseet katolle, jos olisi ollut vettä käsillä."
"Niin, tietysti", vastasi Isokylän ukko, jonka hevoset he olivat viime
kerralla ratsastaneet turmiolle. "Varmaankin te vettä etsimään
juoksitte koko virstan päähän kuivaushuoneesta. Mitä teidän tarvitsi
etsiä? Olisitte ratsastaneet varastetulla hevosella tikapuita myöten
ylös ja sammuttaneet tulen puolikuppisilla!"
Nyt oli Jaakon vuoro nauraa kumppaneilleen. Hän kysyi
hyvänluontoisesti, ensi lauvantai-iltanako vai milloin hänen piti
saaman selkäänsä, kun oli pelkuri.
Se suututti Jukkaa ja Taavia. "Onpas tuo vielä olevinaan ylpeäkin",
arvelivat he. "Eikä kuitenkaan ole muu kuin pojannulikka, joka hiipii
äitinsä hameiden taa piiloon eikä uskalla edes kertaakaan juoda
päätänsä täyteen. Jänishousu hän on ja viekastelijana kettuna hän pysyy
niin kanan kuin elää."


KALAIN ELÄMÄ MERESSÄ.

Ah sinistä merta, aavaa merta, syvää merta, joka välkkyy auringon
paisteessa! Eikö se ole kaunis? Eikö se ole salaperäinen? Kuinka usein
olenkaan seisonut rannalla ja katsellut värepintaisten aaltojen
juoksentelua peräkkäin kuin valkoiset lampaat kukkaniityllä, eivätkä ne
kuitenkaan saa koskaan kiinni toinen toistansa! Ne tulevat etäiseltä
rannalta; niillä ei ole kotia eikä isänmaata. Heillä ei ole rauhaa
yöllä eikä päivällä, ne vain lakkaamatta vyöryelevät meren
silopinnalla. Tuhat vuotta ovat ne kulkeneet tuota kulkuansa, ja aina
ne laulavat samaa laulua.
Mutta millainenhan on elämä, joka elää ja liikkuu aaltojen alla? Me
sitä emme näe emmekä kuule; me asumme toisessa maailmassa. Me
hengitämme keveää ilmaa; me iloitsemme auringon kirkkaasta valosta,
emmekä me osaa käsittää, millaista on elää tuolla alhaalla ilman ilmaa,
aurinkoa ja ääntä pimeydessä ja hiljaisuudessa, ja kuitenkin olla
onnellinen. Sini meri, avara meri, syvä meri, etköhän meille kerran
kertoisi, millaista on sinun hiljaisessa povessasi?
Kyllä, vastaa meri, kyllä minä mielelläni kertoisin, mutta ethän sinä
ymmärtäisi minua. Minä olen niin äärettömän suuri; kuohuttelenhan minä
aaltojani yli koko avaran maapallon. Minä olen keisarikunta, jossa on
monta suurta maakuntaa, ja kaikki ne ovat ihan erilaiset. Minä kierrän
haaleana kylpyvetenä maan keskustaa ja minä värisen pakkasesta
napaseutujen jäävuorissa. Monta, monta miljoonaa elukkaa elää minussa,
suuresta valaskalasta aina niihin näkymättömiin pikku eläviin asti,
joita asuu tuhansia yhdessä ainoassa vesipisarassa. Kaikilla niillä on
_oma_ erityinen elämänsä, ja jos minä kertoisin kaikki, ehtisit sinä
tulla harmaapääksi vanhukseksi, ennenkuin minä kunnolla pääsisin
alkuunkaan. Kuinka sinä voisit ymmärtää niin äärettömän suurta satua?
Mene ennemmin jonkun pikku lapseni luo. Kysy Pähkinälahden kiiskiltä,
miten kalat elävät, niin hän ehkä kertoo sinulle jotakin, jonka
paremmin ymmärrät.
Kiitoksia, syvä meri; kyllä on niin, kuin sinä sanot. Minä kysyn
halveksitulta pikku kiiskiltä. Hän tietää vain hyvin pienen osan sinun
suuresta sadustasi, mutta hän kuitenkin tietää, mitä on meidän
rannoillamme, ja senhän me ymmärrämme paraiten.
Kiiski sanoo: ei ole aina niin pimeä meressä, kuin te ihmiset luulette.
Minä en ole asunut peninkulmain syvyisissä valtamerissä; siellä kyllä
lienee pohjassa lakkaamaton yö. Mutta täällä meidän vesissämme erotamme
selvästi yön päivästä. Me näemme päällämme pyöreän, tumman punaisen
levyn, joka tanssii aalloilla. Se on taivaan aurinko; se paistaa veden
läpi kaikkiin vesikasveihin, ja ne kurottelevat sitä kohti niinkuin
lapsi käsiänsä äitilleen. Oletko milloinkaan soudellut peilityynessä
rannassa ja katsellut veneestä alas läpinäkyvään veteen? Miten
pehmeitä, hienolehtisiä kasveja siellä alhaalla! Ne ovat kuin korkeata
metsää, vihreitä puistoja ja komeita puutarhoja. Me uimme kesällä
meriauringon vaalean punaisessa valossa meriruoho-metsissämme, korkeain
ja sammaleisten vuorten sekä syväin mutaisten laaksojen yli. Me emme
niinkuin te pelkää putoavamme jyrkänteiltä emmekä loukkautuvamme
kiviin. Niinkuin teidän lintunne lentävät korkealla pilvissä, niin
mekin ihan vaivatta lennämme ylös veden pintaan ja siitä uteliaina
katsoa tirkistelemme outoa maailmaa, joka liikkuu ilmassa meidän
yllämme. Me näemme teidän venettenne ja laivainne kulkevan korkealla
päämme päällitse, niinkuin te näette pilvien uivan ylitsenne
ilmameressä. Välistä me näemme ihmisjalkoja pulikoimassa korkealla,
sellaista te ette saa nähdä, sillä eipä kukaan poika eikä tyttö ui
korkealla ilmassa. Muuten me mieluisimmin elämme meren pohjalla, sillä
siellä meidän peltomme ja niittymme ovat. Me emme kynnä emmekä kylvä,
eikä meidän kuitenkaan tarvitse koskaan olla huolissamme, mitä syömme
tai juomme; sillä tiedämmehän hyvän Luojan pitävän huolta kaikesta,
mitä tarvitsemme. Meillä ei ole tupaa, ei isää eikä äitiä, ei puolisoa
eikä lapsia, ei sisaria eikä veljiä. Ystäviä meillä ainoastaan on
tuhansittain ja heitä me seuraamme yli vuorten ja laaksojen.
Myöhään syksyllä, kun tulee pimeä ylämaailmassa, tulee vielä synkempi
syvällä meressä. Silloin irtautuu vesiruoho juuriltaan ja ajautuu
rantaan. Metsämme, puistomme ja kasvitarhamme häviävät kaikki. Vesi
kylmenee, mutta siitä me vähän huolimme; emmehän me tarvitse turkkeja.
Nyt on tähtein tuike ja kaunis, keltainen kuu ilomme ja huvimme, kun
sen pitkä vapiseva hopearaita välkkyy kuin valopylväs meren päällä.
Vielä me näemme heikon kajastuksen päivästä, mutta kun sitte eräänä
aamuna etsimme aurinkoa, ei sitä enää löydykään. Ohut jää on peittänyt
veden pinnan. Silloin se vielä on kirkas ja läpikuultava. Olemme
saaneet lasikaton päällemme. Kalveassa jään läpi hohtavassa
kajastuksessa näemme mustain varjojen kiitävän katolla ja kuulemme
rapinaa ja helinää poikain luistimista, kun he iloissaan kiitelevät
meidän ylitsemme ja leikkelevät raitoja jäähän.
Tätä kestää muutamia päiviä. Pakkanen kiihtyy, jää paksunee ja tulee
sikäli yhä läpinäkymättömämmäksi, kunnes viimein sataa lunta. Silloin
on pimeys täydellinen, on niin pimeä, ett'emme voi erottaa hietajyvää
vuoresta. Tuo pitkä, pimeä yö kestää neljä kuukautta ihmisten laskun
mukaan, välistä viisi. Me haparoiden liikumme, tunnustellen
ympärillemme suulla ja evillä. Me etsimme syvimmät haudat ja
sulloudumme likekkäin, ystävät ja viholliset kaikki sekaisin. On niin
hiljaista kuin pimeässä haudassa. Salakka ja hauki oleskelevat
vierekkäin. Välistä avaa salakka suunsa; hän on silloin löytänyt pikku
madon, ja sepä se onkin hänen aamiaisensa, päivällisensä ja
illallisensa. Välistä hauki avaa suunsa, ja salakka solahtaa melkein
huomaamattansa hauin vatsaan.
Me tarvitsemme myöskin ilmaa. Vetten auki ollessa onkin niissä aina
ilmarakkuloita, mutta jään alla sitä tavaraa on niukalti. Matalat
järvet jäätyvät välistä ihan pohjaa myöten, ja silloin kuolevat kaikki
kalat. Joskus taas ihmiset hakkaavat rannalle jäähän avannon.
Iloissamme ja kummastellen päivän kajastavaa raitaa riennämme me sinne
hengittämään. Ukko onkii avannosta. Me näemme lihavan onkimadon
painuvan pohjaa kohti. Ah, mikä herkku! Kaikki kilvaten ja toisiaan
sysien kiiruhtavat sitä tavoittamaan ja sieppaamaan herkullista
saalista. Särki on sukkelin. Kateellisesti me katselemme, miten hän
sieppaa madon aivan kumppaninsa suun edestä, mutta samassa näemme hänen
kimmurtelevan ylös. Meistä on käsittämätöntä, miten hänelle on tullut
sellainen halu tanssia pystysuoraan ylös; mutta me kalat olemme
luonteeltamme levolliset emmekä juuri milloinkaan kummastu. Kun siis
mato uudestaan vaipuu pohjaan päin, koetamme taas kilvan sitä siepata,
ja sukkelimmalle tulee samanlainen halu tanssia ylös. Niin käy meille
toiselle toisensa jälkeen. Viimein alkaa avannon laidalla istuvalta
ukolta palella sormia, ja hänen paistaessaan ja syödessään meidän
kumppanejamme saamme me turhaan odotella tuota kavalaa matoa.
Viimein tulee kevät. Jää halkeilee pauhulla, aurinko on kuluttanut
rikki meidän lumipeittoisen lasikattomme; sen raoista alkaa meille
näkyä päivänvaloa. Myrsky vinkuu, jää huokailee tuskasta ja murtuu
viimein, Ensin näkyy vain pieni reikä katossa; se sitte suurenee ja
kasvaa päivä päivältä ja kun viimein jonakin aamuna katsahdamme ylös,
paistaa vaaleanpunainen aurinko taas aukealle, aaltoilevalle, vapaaksi
päässeelle merelle.
O, sä ihmislapsi, joka et koskaan ole ollut vangittuna pitkän, pimeän
ja hiljaisen yön autiuteen, sinä et tiedä, miltä tuntuu tuo äkillinen
pääsö pimeydestä valoon! Mene alas kellariin, paneta vahva kivipaasi
aukon päälle ja asu siellä neljä kuukautta ja kauemminkin, kuulematta
äänen hisaustakaan muusta maailmasta, sekä nouse sitte jonakin
kevätaamuna auringon valoon, ihmisten iloiseen hälinään ja lintujen
lauluun! Silloin tiedät, miltä kaloista tuntuu jäiden lähtö. Me kalat
olemme tuohon tottuneet; mutta keväästä ja taivaan valosta iloitsevat
kaikki niin meren kuin maankin eläjät. Rakasta valoa, sinä ihmislapsi,
ja kiitä Jumalaasi siitä, sillä sinä olet luotu valoon, ja valon
lapsena tulee sinun aina vaeltaa Jumalan edessä hänen pelossaan ja
totuudessaan.


PUNAINEN TUPA.

Aina ja Ruusu leikkivät vehreällä kentällä maantien varrella.
_Aina_. Tänäänhän on toukokuun ensi päivä. On niin erittäin hauskaa.
Katsos tuota kirkasta hopearahaa! Sen sain tänään mummoltani.
_Ruusu_. Juuri samanlaisen sain minäkin isältäni.
_Aina_. Mitäs me nyt niillä ostamme?
_Ruusu_. Niin, mitäs ostaisimmekaan? Ehkäpä piparkakkuja, vai mitä?
_Aina_. Taikka sokurisia tippaleipiä. Niitähän aina syödään toukokuun
ensi päivänä.
_Ruusu_. Ja vähän simaa. Sillä siitä kasvaa ydintä luihin.
_Aina_. Maltahan, minä tiedän, mitä teemme. Me ostamme tuon pienen
punaisen tuvan tuolta maantien varrelta. Siinä me sitte yhdessä asumme,
Ruusu.
_Ruusu_. Niin me teemme ja muutamme siihen jo huomenna.
_Aina_. Enpä tiedä, ehdinkö minä huomenna. Minulla on niin pitkät
läksyt, ja nukkienikin pitää saada uudet kesävaatteet. Mutta ehkä
ylihuomenna.
_Ruusu_. Niin, ylihuomenna. Ja sitte me ostamme kumpikin pikku lehmän.
_Aina_. Ja pikku vasikan kumpikin.
_Ruusu_. Sitte me lypsämme lehmiä.
_Aina_. Ja siivilöimme maidon pyttyihin. Mutta pitää meidän saaman
kahvikermaakin.
_Ruusu_. Tietysti. Me kutsumme isän ja äitin ja molemmat mummot
kahville.
_Aina_. Ja silloin meillä on äsken kuivattuja korppuja. Niitä me
ostamme leipurista.
_Ruusu_. Ei; kuulehan, me paistamme niitä itse. Onkohan siellä
leivintupaa?
_Aina_. No, jospa ei ole, niin paistamme kyökissä. Me hankimme kumpikin
oman pikku taikinapytyn ja alustamme taikinan itse.
_Ruusu_. Ja leivomme kakkuset vähillä jauhoilla. Ja sitte paistamme ne.
_Aina_. Mutta ensin pitää niiden nousta.
_Ruusu_. Niin, ensin pitää niiden nousta. Ja vähän näkkileipää
paistamme myöskin. Sen koristelemme ja pistelemme itse, vai mitä
arvelet?
_Aina_. Tietysti. Ja me kirnuamme voita kermasta. Kyllä minä osaan
kirnuta.
_Ruusu_. Osaan minäkin. Minä sain pienen punaiseksi maalatun kirnun
joululahjaksi. Mutta jospa vain ei olisi hiiriä kyökissä.
_Aina_. Meidän pitää hankkia pikku mirri.
_Ruusu_. Ja pieni koira; sen me ristimme Pikuksi ja panemme sille
kaulaan punaisen nauhan.
_Aina_. Kummankin pitää meidän hankkia oma kanansa ja oma kukkonsa. Kun
saamme munia, paistamme lättyjä ja kutsumme vieraita lätyille.
_Ruusu_. Mutta tiedäppäs, Aina, ei käy mitenkään päinsä pitää kahta
kukkoa. Ne tappelevat hirveästi.
_Aina_. No, sitte lienee parasta, että hankimme vain yhden: mutta sen
sijaan hankimme kananpoikasia ja muutamia ankkoja.
_Ruusu_. Kuulepas, meidän pitää välttämättä saada muutamia kyyhkysiä,
ne ovat niin kauniit ja kesyt. Jospa vain haukka ei niitä veisi!
_Aina_. Ei vie, silloin Frans ampuisi sen jousipyssyllään. Mutta
pitäisihän meillä olla hevonenkin. On niin hauska ajella.
_Ruusu_. Vaan kukapas sitä hoitaisi?
_Aina_. No, se tietysti on renkien asia. Mitäs arvelet, pitäisikö
meillä olla pässikin?
_Ruusu_. Minä pelkään pässiä. Eiköhän riitä, jos meillä vain on
muutamia pikku lampaita?
_Aina_. Ja pikku porsas. Hän saa syödä likaämpäristä.
_Ruusu_. Entä sitte, kun porsas kasvaa suureksi?
_Aina_. Sitte teemme siitä sylttyä. Minä syön mielelläni sorkkasylttyä.
_Ruusu_. Millaiseksi sisustamme sitten tupamme?
_Aina_. Hyvin sieväksi. Talvella ruudukkaat matot ja kesällä
katajanhavut lattialla. Neljä tuolia ja pöytä, kaksi piironkia ja
sänky. Tietysti me makaamme samassa sängyssä?
_Ruusu_. Tietysti. Mutta kuka meitä herättää aamusilla?
_Ruusu_. Kukkohan sen tekee, sisko kulta! Ja sitten me keitämme itse
kahvimme. Emme me piikaa tarvitse. Sanoohan isä aina minua äitin
piiaksi.
_Ruusu_. Uutta, Aina, ei ole hauskaa pestä lattiaa. Ja kuka pesee
vaatteemme?
_Aina_. Ne me lähetämme kotiin isoon pesuun. Ja kyllähän Stiina pesee
lattian.
_Ruusu_. Vaan mistä saamme ruokaa?
_Aina_. No hyvä Ruusu, etkö nyt tuota ymmärrä, että me ostamme ruokaa
ja sitte itse keitämme.
_Ruusu_. Vaan mistähän saamme rahaa millä ostaa?
_Aina_. Niin, mistä saammekaan rahaa? Maltappas kun ajattelen. Me
teemme luutia ja vastoja ja myömme kaupunkiin.
_Ruusu_. Riittääköhän se?
_Aina_. Tietysti se riittää. Ja voimmehan sen lisäksi opettaa pikku
lapsia lukemaan.
_Ruusu_. Mutta silloin voi sattua, että ne ovat laiskat ja vallattomat.
_Aina_. No, pidämme sitä varten varalla vitsat uunin solassa. Siitä
tulee hauskaa.
_Ruusu_. Tuleeko hauskaa vitsan antamisesta?
_Aina_. Ei, vaan luettaa pieniä lapsia. Ja kiltit lapset saavat
leikitellä meidän nukeillamme. Nukkekaapin otamme mukaan.
_Ruusu_. Kyllä. Ja joka pyhä käymme kirkossa.
_Aina_. Mutta kun sataa ja on ruma ilma, luemme saarnan kotona.
_Ruusu_. Ja sitten iltapäivällä tulevat ne kaikki meille: sinun isäsi
ja minun isäni, sinun äitisi ja minun äitini, molemmat mummomme ja
Mimmi ja Anni ja Eliina ja koko konkkaronkka.
_Aina_. Niin, siitä tulee oikeat pidot. Meidän on varustettava
lihamylly.
_Ruusu_. Ja kakkupannu. Kuuleppas, minä osaan tehdä leivoksia.
_Aina_. Taikka myöskin paistamme torttuja. Panemmeko Lasten kuvalehteä
ja Sirkkaa [lasten sanomalehtiä] torttupaperiksi?
_Ruusu_. Eikö se olisi pahoin tehty?
_Aina_. Ei, emme me niitä ota, ne ovat niin hauskat lukea.
_Ruusu_. Niin ovat. Kuules, me paistamme torttuja "sodalla"; suuret
sanomalehdet ne juuri siihen kelpaavat. Meidän pitää myöskin hankkia
mansikoita ja maitoa.
_Aina_. Taikka vaapukoita ja maitoa. Ja mustikkakreemiä ja
puolukkapuuroa ja mesimarjahilloa ja muuramia. Kyllä minä osaan laittaa
hyvää ruokaa.
_Ruusu_. Ja minulla on nukkien kokkikirja. Sitä paitsi laitamme
lintupaistia gurkkujen kanssa.
_Aina_. Ja tuoretta lohta spenaatin kanssa. Vai otammeko sen sijaan
munia?
_Ruusu_. Ja retiisejä ja punajuurikoita ja persiljaleivoksia. Emmehän
huoli lihasopasta?
_Aina_. Emme, keitämme vain rusinasoppaa, ja panemme siihen hyvin
paljon rusinoita.
_Ruusu_. Siitä tulee oikein hauskaa!
(Kaksi köyhää lasta tulee pitkin tietä ja pysähtyy leikkikentän
kohdalle.)
_Aina_. Nuo varmaankin mieluisemmin söisivät lihasoppaa. Kysykäämmepäs
heiltä. Mitä te söitte tänään päivälliseksi?
_Köyhä poika_. Emme me ole syöneet päivällistä.
_Ruusu_. No, mitä sitte söitte aamiaiseksi?
_Köyhä tyttö_. Emme me ole syöneet aamiaistakaan, pikku mamseli.
_Aina_. Mutta sehän on kauheata. Ehkä että ole juoneet edes kahviakaan
leivän kanssa?
_Poika_ (kummastuen). Kahviako?
Tyttö. Emme me ole koskaan nähneetkään kahvia, pikku mamseli.
_Ruusu_. No olettehan ainakin syöneet maitoa vehnäkorppujen kanssa?
_Poika_. Eilisiltana saimme leipäpalasen tuolta kylästä.
_Aina_ (katsoen Ruusua). He ovat _eilisiltana_ syöneet kuivaa leipää!
_Ruusu_ (katsoen Ainaa). Ja me tässä mietiskelemme kaikkea hyvää, mikä
vain paraiten maistuisi!
_Aina_ (pojalle). Kas, tästä saat rahani, ostakaa itsellenne leipää!
_Ruusu_ (tytölle). Ota sinä minun rahani ja ostakaa sillä maitoa!
_Köyhät lapset_. Jumala siunatkoon teitä, pikku mamselit!
(He astuvat iloisesti edelleen).
_Ruusu_. Mutta mitenkä nyt käy punaisen tupamme?
_Aina_. No, kyllä me kuitenkin kerran saamme tuvan. Minä luin
raamatusta, että ken antaa köyhille, hän lainaa Jumalalle. Kyllä sen
Jumala takaisin maksaa.


KNUT SOITTELIJA.

Knut oli köyhä, sekä isästään että äitistään orvoksi jäänyt poika parka
ja asui isänsä äitin luona Helmikarin rannalla. Paita hänellä oli,
mekko, housut ja lakki; enempäähän ei kesällä tarvittukaan. Talvella
hänellä oli villasukat ja virsut; ja olipa sitä jo siinä tavaraa.
Iloinen hän oli, aina iloinen, mutta aina myös nälkäinen. Ei se ole
huono konsti, että osaa yht'aikaa olla iloinen ja nälkäinen.
Onnettomuudeksi hänen kelpo mummollaan harvoin oli niin paljo ruokaa,
että poika olisi saanut syödä kylläiseksi asti. Mummo kehräeli
villalankaa ja lähetti Knutin viemään sitä herra Petterin suureen
kartanoon Harjulaan, joka oli peninkulman päässä. Kun Knut toi langasta
rahat, osti mummo sillä jauhoja paistaakseen reikäleipää. Rysä mummolla
myöskin oli, niin että välistä voitiin saada kalojakin, kun vain
Kala-Joonaksen pojat auttoivat Knutia sen veteen laskemisessa. Jos
langasta tuli rahaa runsaanlaisesti, saatettiin joskus herkutella
piimälläkin, ja perunoita antoi peltotilkku tuvan vieressä, kammarin
lattian kokoinen. Mutta eipä aina ollut niin hyvä elämä, Knutin pikku
vatsa sai usein huudella ja kurista lisää, vaan yhtä iloinen Knut siltä
aina oli.
Eräänä aamuna istui Knut nälkäisenä Helmikarin rannalla ja poimiskeli