Lukemisia lapsille 4 - 09

Tuleen -- voi! -- talo hukkuu.
Ylioppilas Keikka,
Kas, tutkivi kreikkaa.
Hyvää yötä! ja soma
Näe armahas oma!
Hotellissa tässä
Taas vierahat mässää.
Lasi punssia mulle!...
Jopa mar sitä tullee!
Mitä tehdä nyt tuosta?
Hevon täytyvi juosta.
Joka vain kotosalla
Olis vällyjen alla!


POIKA, JOKA KUULI ÄÄNETTÖMYYDEN PUHUVAN.

Oli kerran kuuromykkä poika Paavo. Hän olisi niin mielellään tahtonut
osata suurta kuulemisen ja puhumisen taitoa, vaan ei osannut. Hän näki
muiden lasten liikuttelevan huuliaan ja ymmärtävän toisiaan, mutta
Paavon täytyi tehdä merkkejä käsillään. Isä ymmärsi, mitä hän aikoi
sanoa, sisar ja veli ymmärsivät paremmin, vaan äiti ymmärsi kaikkein
paraiten. Muut kylän lapset eivät ymmärtäneet hänen merkkejänsä; he
matkivat käsillään Paavoa ja nauroivat.
Pahin oli pitkä Penttu. Hän narrasi Paavoa, ja kun Paavo sattui
näkemään poikain lyövän kiekkoa maantiellä, määki Penttu "pää pää!",
ikäänkuin Paavo olisi ollut pässi. Se oli kylän lapsista hyvin
sukkelaa, mutta niin ei ajatellut pikku Liisu. Hän vei Paavon kanssansa
tupaan ja lohdutteli häntä viilipiimällä, ett'ei hän rupeaisi itkemään.
Äiti oli merkkipuheella kertonut Paavolle taivaan Jumalasta, miten hyvä
hän on kaikkia luotuja olentojansa ja varsinkin onnettomia pikku lapsia
kohtaan. Paavo tiesi, että Jumala voi kaikki ja tahtoo mielellään
auttaa niitä, jotka oikein sydämmestänsä rukoilevat häneltä jotakin.
Mutta Paavo oli myöskin nähnyt, että kun joku auttoi isää tai äitiä,
niin hän tahtoi avustaan maksua. Siispä Paavo ajatteli itsekseen:
"jospa minulla olisi jotakin maksaa Jumalalle, niin pyytäisin häntä
opettamaan minua kuulemaan ja puhumaan."
Paavo oli jo kuuden vuoden ijässä, mutta ei hän vielä ollut koskaan
käynyt kirkossa. Mitäpä hän olisi tehnytkään kirkossa? Ei hän
ymmärtänyt papin saarnaa eikä osannut kuulla messua eikä veisua. Mutta
kun isä valjasti hevosen jouluaamuna ison laitareen eteen ja sisar ja
veli valmistautuivat lähtemään kirkkoon, tuntui äitistä ikävältä jättää
Paavoa yksin kotiin. "Tahdotko lähteä kirkkoon?" kysyi äiti.
Tietystihän Paavo tahtoi päästä niin harvinaiseen huvitukseen kuin
ajamaan kirkkoon jouluaamuna. Ja kun muut sisarukset saivat kukin
kymmenpennisen pannakseen kirkonkukkaroon, sai Paavokin rahansa, mutta
äiti ei muistanut sanoa, mihin sitä oli käytettävä. Se oli suuri raskas
raha, paljon raskaampi pennin, jopa viidenkin pennin rahaa, jollaisen
Paavo välistä oli saanut matkustavaisilta, kun avasi heille maantien
porttia. Paavo ajatteli siinä olevan hirveän paljo rahaa; niin rikas
hän ei vielä koskaan ollut; nyt hänellä oli, millä maksaa Jumalalle.
Koko matkan kirkkoon mennessä ajatteli hän vain yhtä asiaa; mennä
Jumalan luo ja sanoa: "Rakas Jumala, minä tahtoisin niin mielelläni
kuulla ja puhua niinkuin muutkin ihmiset. Ja koska sä olet niin hyvä
kaikkia kohtaan ja olet kaikkivoipa ja tahdot auttaa niitä, jotka sinua
rukoilevat, niin auta nyt minua, että kuulen, mitä pappi sanoo. Kyllä
minä apusi maksan, rakas Jumala: saat koho rahani, kymmenen penniä."
Sitte hän ajatteli: "Tietysti Jumala asuu kirkossa, mutta mitenkähän
minä tapaan hänet, että saisin puhua hänen kanssansa, kun on niin paljo
väkeä kirkossa? Ja tokkohan hän ymmärtää, kun minä vain käsilläni
puhun?"
Paavo tuli murheelliseksi, mutta hän ei voinut kysyä muilta reessä
olijoilta; kun oli pimeä, niin eiväthän he nähneet hänen käsiänsä. Hän
istui hyvin miettiväisenä ja katseli, kun isä ajoi hevosta. Ruuna oli
nopsa hevonen ja kulkusia sillä oli, niin että metsä ja vuoret
kajahtelivat. Kirkolle oli kotoa puoli peninkulmaa, mutta reki luisti
kuin kiekko maantiellä. Kaikki lumiset koivut ja kuuset näyttivät
Paavosta juoksevan vastaan, ja merkillisintä oli, että kuukin juoksi
muiden mukaan, tuo sama kuu, joka muuten niin vitkalleen luntusteli
pitkin taivaan kantta.
He tulivat kirkolle. Monta hevosta ja rekeä seisoi ulkona; ovet
avattiin, ja siellä sisällä oli valoisaa kuin taivaassa. Ihmisten
hengitys höyrysi heidän suustansa kuin uhrisavu Jumalalle. Olipa hyvin
ihmeellistä nähdä elävää henkeä ihmisestä.
Pääkäytävällä oli ahdinko, ja siinä väentungoksessa häipyi Paavo
omaisistansa. Hän oli pieni, häntä puristettiin ihmisten välissä ja
kuljetettiin eteenpäin hänen tietämättänsä minne. Kohta hän seisoi
esimmäisenä valkoliinaisen alttarin edessä, jolla seisoi paljo palavia
kynttilöitä, ja sen päällä riippui suuri taulu, jossa oli kuvattuna
Vapahtaja riippuvana ristissä. Alttarinkehyksen sisäpuolella seisoi
pappi valkoisessa messupuvussaan, joka oli kullalla kirjaeltu. Paavo
parka yksinkertaisuudessaan luuli pappia Jumalaksi, pani rahansa
alttarin kehykselle ja merkitsi käsillään sen, mitä hän niin
sydämmestään oli halunnut pyytää Jumalalta.
Pappi ei nähnyt häntä, hän messusi ja luki rukoukset eikä Paavo kuullut
mitään. Äiti penkistään katseli etsien Paavoa, meni käytävälle ja toi
Paavon pois luoksensa. Mutta olipa siellä toinenkin, joka ymmärsi
Paavon merkkipuheen, ja se oli suuri, näkymätön Herra, taivaan Jumala,
joka näkee kaikki ja joka kyllä tiesi, ett'ei Paavo ymmärtänyt
parempaa.
Paavo istui äitinsä vieressä penkissä, katseli kynttilöitä, katsoi
pappia ja kirkkoväkeä, korkeata kattoa ja kauneita kuvia. Mutta kun hän
ei mitään voinut kuulla, sattui hän viimein nukahtamaan. Silloin Jumala
lähetti hänen luoksensa unessa enkelin. Ja enkeli puhui Paavolle, mutta
enkelit eivät puhu pikku lapsille sanoilla, vaan ajatuksilla. Ja se
pitää lasten muistaa, että kun hyvä ajatus nousee heidän sydämmeensä,
silloin juuri enkeli puhuu heille.
Enkeli sanoi: "Paavo!"
"Tässä minä olen", vastasi Paavo unessaan.
"Jumala on kuullut rukouksesi", sanoi enkeli. "Sinä saat _kuulla
äänettömyyden puhuvan_. Mutta tiedä, ett'ei kukaan ihminen voi palkita
Jumalaa rahalla, sillä Jumala on niin rikas, että hänellä on koko
maailma. Sentähden kun lähdet kirkosta, ota rahasi alttarilta ja anna
köyhälle mummolle tuolla oven luona. Sillä jos tahdot maksaa Jumalalle
pienen pikku osan hänen hyvyydestään sinua kohtaan, niin rakasta häntä
enemmän kuin mitään muuta maan päällä, tottele hänen käskyjänsä ja ole
hyvä kaikkia ihmisiä, jopa eläimiäkin kohtaan. Katsos, ken hyvästä
sydämmestä antaa roposen köyhille, hän lainaa Jumalalle."
Samassa heräsi Paavo, sillä jumalanpalvelus oli lopussa ja ihmiset
alkoivat lähteä pois kirkosta. Silloin muisti poika enkelin sanat ja
pyysi äitiltään lupaa mennä alttarin luo. Äiti luuli Paavon tahtovan
katsella kuvataulua ja salli mielelläänkin hänen nähdä jotakin niin
kaunista. Mutta Paavo otti vain rahansa ja antoi sen mummolle, niinkuin
enkeli oli sanonut.
Kun ihmiset pääsivät kirkosta rekihinsä, alkoi siinä huima kilpa-ajo,
sillä kaikki luulivat, että ken jouluaamuna ajoi kaikista muista edelle
kotimatkalla, hänen pellossaan kasvoi seuraavana kesänä pisintä
pellavaa. Ja moni löi hevostaan piiskalla, mutta Paavo kuuli hevosten
sanovan: "miksi lyöt minua? juoksenhan minä ilmankin, min enimmän
kerkiän."
Paavosta oli hyvin ihmeellistä, että hän kuuli ja ymmärsi hevosten
puheen. Hän ei vielä käsittänyt saamaansa lahjaa: kuulla äänettömyyden
puhuvan. Mutta kohta oli hänen ihmeensä kasvava vielä suuremmaksi.
Kello oli kohta 8 aamua, mutta vielä oli aivan pimeä ulkona, ilma oli
kylmä, tähdet välkkyivät kirkkaina taivaalla. Silloin Paavo, ajettaessa
jäätä myöten hiljaisten vesien yli, kuuli kaikkein kauneinta soittoa,
kuin kukaan ihminen on kuullut aina ensimmäisestä jouluaamusta asti,
jolloin paimenet kuulivat enkelein laulavan Betlehemin edustalla.
Mitähän se oli? Paavo ei sitä silloin tiennyt, hänhän ei ollut vielä
koskaan kuullut mitään soittoa eikä laulua; mutta sittemmin hän sen
kyllä ymmärsi. Kointähdet siinä ylistivät Jumalaa.
Se kaikui ilmassa taivaasta tullen ja siihen vastasi toinen kaiku
maasta. Luminen vuori, jäätynyt järvi, kaikki metsän puut, kuusessa
istuva orava, aidalla hyppelevä pakkastiainen, yksinpä valkoinen
jääkin, jossa reki vieri kuin lasikatolla, kaikki sanoivat toinen
toiselleen: "kuulehan, miten tähdet ylistävät Jumalaa Vapahtajan
tulemisesta maailmaan! Laulakaamme heidän kanssansa kaunein
ylistyslaulumme!"
Sen kuuli Paavo, mutta ymmärsikö hän sen myöskin? Ei, hänellä oli
nälkä, hän ajatteli tuoreita jouluvehnäsiä, jotka niin makealta
tuoksusivat uunissa eilen, ja mietiskeli, annetaankohan hänelle oikein
paljo siankinkkua päivälliseksi. Kun kotiin saavuttiin, paistoi äiti
eilistä puuroa aamiaiseksi, ja Paavo kuuli puuron sanovan puulusikalle:
"älä kaikkea syö, jätä vähän isällekin!"
Se huvitti Paavoa sanomattomasti, ja sen hän ymmärsi paremmin kuin
tähtien ylistyslaulun. Hän nauroi niin, ett'ei syödessä puuro ollut
pysyä lusikassa, ja puhui merkitsemällä äitilleen: "puuro sanoo: jätä
vähän isällekin!"
"Senpä puuro puhuu viisaasti", vastasi äiti, "sillä onhan nälkä
isälläkin."
Paavo aikoi juuri ottaa lusikkansa oikein täyteen siitä vähäisestä,
mitä vadin pohjassa enää oli, kun hän sisällään kuuli merkillisen
selvän äänen, joka tuntui tulevan sydämmestä ja sanovan hänelle: "isä
nousi niin aikaisin ylös ja kyyditsi sinua kirkkoon; kuinka raaskit
syödä loppuun hänen niukan aamiaisensa?"
Paavo punastui häpeästä ja pani pois lusikan. Hän ymmärsi olleensa
vähällä tehdä vallan väärin, mutta ei vielä ymmärtänyt, kuka häntä
varoitti. Ehkäpä sinä sen paremmin tiedät. Suokoon Jumala, että kaikki
ihmiset kuuntelisivat sitä äänetöntä ääntä, joka puhuu heidän
sydämmissään, milloin he tekevät väärin. Se on _omantunnon_ ääni.
Tästä alkaen Paavo yhä paremmin tottui kuulemaan äänettömyyden puhuvan.
Hän kuuli auran sanovan pellolla kivelle: "siirryppä syrjään, että saan
tehdä sarkani hedelmälliseksi!" Muikku löi päänsä jäähän ja sanoi:
"täällä on järvessä niin pimeä!" Pajupensas sanoi pilvelle: "miksi
pimität aurinkoa, ett'en saa auaista untuviani?" Aita sanoi vieressä
seisovalle kuuselle: "lainaas minulle seiväs tueksi, etkö näe, että
aivan kohta muuten kaadun?" Kaivo sanoi kiululle: "jos vielä kerran
sysäät minua sivuun, niin et pääsekään enää ylös." Vuokko sanoi Paavon
jalalle: "ole niin ystävällinen, ett'et tallaa minua kuoliaaksi!"
Karpalo sanoi Paavon kädelle: "kyllä saatat poimia minut, en minä ole
liian hapan, kun vain saan vähän siirappia sekaani." Ja lakki sanoi
Paavon päälle: "jos heität minut puroon, niin karkaan minä pois."
Kesän tultua kuuli Paavo ruohon sanovan niityllä: "nyt minä kasvan,
että riittää!" Pelto sanoi ojalle: "hyvä oja, annas minulle vettä, kun
minulla on niin kova jano!" Metsä sanoi kaskelle: "varo tulta,
kärvennäthän tukkani!" Vesi sanoi veneelle: "tekeekö mielesi kiikkua?"
Ja suuri avara maa, Paavon maa, meidän maamme, sanoi taivaan
auringolle: "rakas aurinko, lue iltasiunauksesi, kun menet maillesi, ja
rukoile Jumalaa, että huomenna saisit paistaa oikein lämpimästi ja
antaa lihavia laihoja minun rakkaille lapsilleni!"
Paavo oli jo niin tottunut tähän kaikkeen, ett'ei se hänestä enää ollut
vähääkään ihmeellistä. Mutta omantunnon puhe häntä ihmetytti. Joka
kerran, kuin hän yritti tekemään jotakin pahaa, sanoi omatunto: se on
"_väärin_!" Ja joka ilta, milloin hän oli tottelevainen ja ahkera, nöyrä
ja kuuliainen, sanoi omatunto: "se on _oikein_!" Vaan jos hän milloin
yritti valehtelemaan, oli hän pahimmassa pulassa; silloin omatunto
itki. Ja milloin muut olivat hänelle olleet hyvät, vaan hän sen sijaan
kiittämätön, silloin äänetön ääni hänen sisällänsä myöskin itkeä
nyyhkytti. Sitä ei Paavo jaksanut kuulla. Hänen piti olla rehellinen,
kiitollinen ja hyvä kaikkia kohtaan, muuten hänellä ei ollut rauhaa
siltä ijankaikkiselta ääneltä, joka lakkaamatta varoitti, rankasi tai
hyväksyi kaikkia hänen tekojansa.
Paavo mietiskeli, kuulivatkohan muutkin ihmiset sisällänsä sellaista
merkillistä ääntä. Hän melkein arvasi joka ihmisellä olevan jotakin
samankaltaista, mutta se oli syvällä isän sarkamekon ja äitin
villaliivin alla, ett'ei Paavo oikein voinut kuulla niin syvälle.
Muistipa hän sentään yhden tapauksen, kun pitkä Penttu viskasi kissan
kaivoon ja kumartui katsomaan, miten kissa hukkuu. Silloin sattui
Penttu itsekin putoamaan kaivoon ja olisi varmaankin hukkunut, ell'ei
Paavo olisi suurella vaivalla laskenut alas raskasta ämpäriä ja
pelastanut sekä Penttua että kissaa heidän pahimmasta hädästään.
Silloin luuli Paavo kuulevansa Pentun omantunnon sanovan: "muistatko,
miten usein olet tehnyt pilkkaa kuuromykkä raukasta ja nyt hän pelasti
sinun henkesi!"
Toisen kerran oli Paavo huomaavinaan Liisun omantunnon puhuvan.
Liisulla oli kana, jota hän hyvin rakasti, ja Paavo oli asettanut
kanakopin viereen suuren, raskaan rotanpyydyksen, koskapa rotat niin
usein söivät kanain munia. Eräänä aamuna oli Liisun kana astua
riputellut ulos saamaan suuhunsa jotakin hyvää, ja kun Paavo meni
katsomaan pyydystänsä, oli sen alla kana kuolleena ja ihan litteänä.
No, tietysti Liisu siitä hyvin pahastui ja harmistui; niin hän
pahastui, että yritti lyömään Paavoa. Mutta samassa kuuli Paavo Liisun
omantunnon sanovan: "mitäpä löisit kunnon pojasta, hänhän vain tahtoi
avittaa sinua ja suojella munia rotilta?" Liisu häpesi, halasi Paavoa
kaulasta ja lohdutteli sanoen: "älä ole pahoillasi, Paavo; kyllähän
minä tiedän, että tahdoit hyödyttää meitä rotanpyydykselläsi."
Paavo kasvoi suureksi pojaksi. Satuttipa silloin Jumala niin, että
pappi tuli lukusille Paavon kotikylään ja näki taitamattoman Paavo
raukan. Ja koska äskettäin oli kaupunkiin perustettu koulu kuuromykille
lapsille, lähetti pappi Paavon kouluun. Siellä sai Paavo oppia lukemaan
ja kirjoittamaan, oppia parempaa tietoa taivaan Isästä ja Jumalan
Pojasta Vapahtajastamme, kuin hänellä pikku poikana oli, jolloin hän
oli niin ymmärtämätön, että luuli 10 pennillä voivansa palkita Jumalaa.
Ja sitä paitsi sai Paavo myöskin oppia hyvän käsityön. Hän oli ahkera,
tarkka ja taitava, ja pian hänestä tuli niin kätevä puuseppä eli
nikkari, ett'ei kukaan koko pitäjässä osannut tehdä niin kauneita
tuoleja ja kunnollisia pöytiä kuin Paavo. Kaikki pitivät hänestä, kun
hän oli hyvä ja rehellinen mies, aina armelias ja aina totinen. Paavo
kyllä tiesi, ketä hänen tuli kiittää siitä, ja hän ylisti Jumalaa, että
omatunto on Jumalan ääni ihmissydämmessä.
Kun hänellä oli oma työhuone, arveli hän, ett'eipä hän suinkaan voisi
saada parempaa vaimoa kuin Liisu, jos vain Liisu huoli hänestä
raukasta, joka oli kuuromykkä. Mutta kas, Liisu ei ollutkaan taipumaton
tulemaan hänen vaimoksensa; hän kyllä tunsi Paavon ja tiesi voivansa
tosin saada miehen, joka olisi vähemmin vaiti, mutta ei parempaa
miestä. Hyvin onnellinen pari heistä tulikin. Heidän lapsensa osasivat
kaikki kuulla ja puhua, ja kun heidän vanhempansa ja sisaruksensa usein
kävivät heitä tervehtimässä, oli Paavon äitillä tapana sanoa pikku
pojalle, kun näki paistettua puuroa pöydällä: "ettekö kuule, kun puuro
sanoo lusikalle: älä syö kaikkea, jätä vähän isällekin!" Silloin nauroi
Paavo ja merkitsi, niinkuin hänen äitinsä oli ennen muinoin merkinnyt
hänelle: "sen puhui puuro hyvin viisaasti!"
Eräänä päivänä tuli köyhä juopporenttu ja pyysi yösijaa työhuoneesen.
Se oli Penttu. Paavo otti hänet rengikseen, opetti hänelle käsityötä ja
sai viimein ilokseen nähdä Pentusta tulevan kunnon miehen.
No, mitäpä nyt enää olisi kertomista Paavosta? Se, että kun ihminen
oikein sydämmestään jotakin rukoilee Jumalalta Jesuksen nimeen,
niinkuin Jumalan sana meitä opettaa, niin saa hän aina varmaan uskoa,
että Jumala kuulee hänen rukouksensa. Mutta Jumala ei kuule meitä aina,
niinkuin itse ajattelemme, vaan antaa sen sijaan jotakin vielä
parempaa. Eihän ketään kummastuta, että kuuromykkä poika raukka
rukoilee Jumalaa opettamaan häntä puhumaan ja kuulemaan. Ne ovat kaksi
suurta Jumalan lahjaa, joista kaikkein, jotka ne ovat saaneet, tulee
kiittää ja ylistää Luojaansa. Mutta Jumala antoi sen sijaan Paavolle
jotakin, joka oli vielä parempaa kuin kuulo ja puhe: _kuulla
äänettömyyden puhuvan_, joka Paavolla merkitsi samaa kuin alinomaa ja
minkään häiritsemättä kuunnella omantunnon ääntä. Kun Paavo sellaisesta
Jumalan armosta tuli hyväksi ihmiseksi, oli se hänelle parempi kuin
kuulla ja puhua kuinka paljon hyvänsä maailmassa ja tulla rentuksi kuin
Penttu.
Mutta jos sinua kummastuttaa, että Paavo, vaikka olikin kuuromykkä,
kuuli metsän ja veden ja tähtein ja kaiken muun äänettömän puhuvan,
niin tiedä, ett'ei se olekaan mitään harvinaista tai tavatonta, sillä
kuulevathan samaa melkein kaikki lapset. Kun sinä leikittelet nukkiesi
kanssa tai leikit kivillä vuorella ja kuusenkävyt ovat sinulla lehminä
ja puutikut vieraina, niin kuulethan niiden aina puhuvan ja vastaavan.
Ikäänkuin ei muka koivu osaisi puhua sinulle kevätiltana tai puola
huutaa mäeltä hyvää huomenta! Eihän se ole kummallista ollenkaan.


SIPI ILONEN

"Kuka tahtoo nähdä kaappiani? Eikö kukaan huoli katsella koko maailman
merkillisintä kapinetta?" huuteli Sipi Ilonen. Ja hän asetti kaappinsa
neljän seipään päähän portin eteen. Kaikki, mitä talossa oli ihmisiä,
suuret ja pienet, ukot ja ämmät, pojat ja tytöt, juoksivat kumoon
toinen toisensa, huutaen: "Sipi Ilonen on tuolla kuvakaappinensa!"
"Huomatkaa jo!" huusi Sipi Ilonen, "nyt alkaa näytäntö!" Ja hän väänsi
kampia kaapin sivusta; sen etusivu aukesi, koko joukko kauneita nukkeja
astui esiin ja teki kaikenmoisia sukkeloita temppuja. "Lakit pois
päästä, pojat! Tässä tulee keisari Napoleon suuren kotkansa,
kenraaliensa, sotamarskiensa ja rosvopäällikköjensä keralla. Huomatkaa,
miten suuri hän on, kuusi tuumaa pitkä, päätänsä pitempi Espanjan
kuningasta ja kuuhun tarttunutta ukkoa. Varokaa, sotamiehet tulevat,
pyssyt olkapäällä; pois tieltä, pojat, nyt tulee sota! Trrrm, rummut
pärisevät. Näettekö tuota pientä rummuttajaa, joka astuu suorana kuin
rautanaula keisarin henkivartiaväen etupäässä, noiden, joilla on
karhunnahkalakit päässä? Hänpä vasta näyttää uljaalta. Ja päärummuttaja
tuossa, hän puhaltaa kumoon kokonaiset rykmentit; tehkääpäs perästä,
jos osaatte!... Hih hei, tuolla englantilaiset purjehtivat
laivastollaan tänne päin... jum! jym! kanuunat paukahtelevat..."
"Hyvä Ilonen, antakaahan niiden paukahdella vähän kovemmin", pyyteli
vanha Kaisa, päässänsä punainen myssy. "Merkillistä, ett'en minä kuule
mitään, vai lienenkö tullut umpikuuroksi."
"Niin, en minäkään kuule mitään", ärähti Laiska-Jaakko, joka oli
istuutunut nurmikolle, kun ei ollut tuolia käsillä. "Onhan minulla aika
pitkät korvat enkä kuitenkaan kuule mitään."
"Olkaa vaiti!" tiuskasi Sipi Ilonen. "Luuletteko te kuuluvan kanuunain
äänen, kun ihmiset surisevat kuin paarmat kaapin ympärillä?"
"Mutta minä en näe mitään", nyyhkytti torpparin pikku Reetta, joka oli
vain kelpo vispilän pituinen ja seisoi räätälin Antin takana, jolla oli
yllään leveä sarkatakki. "Minä en näe mitään, minä!"
"Pankaa suunne lukkoon!" torui Sipi Ilonen taas. "Minä sanon, että nyt
tulevat englantilaiset ja kanuunat paukkuvat; ell'ette sitä kuule, niin
ainakin näette kanuunat. Nyt kaalaa pikku Napoleon koko armeijansa
kanssa veteen..."
"Eihän tuossa mitään vettä näy", huomautti Kaisa.
"No, ell'ette näe vettä, niin kuulette sen ainakin", sanoi Sipi Ilonen
äkeissään. "Huh, miten meri pauhaa ja aallot kohisevat ja laivat
varustautuvat taisteluun! Ja nyt keisari Napoleon sieppaa yhden
linjalaivan kumpaankin kainaloonsa ja marssii rannalle."
"Enhän minä näe mitään rantaa", virkkoi räätälin Antti.
"Vaiti siellä! Voipihan pikku lapsikin ymmärtää, että ranta on kaapin
takana. Tässä tulee turkkilaisia, tattareja, mamelukkeja, melumestareja
ja muita ihmissyöjiä. Nyt he sivaltavat pitkät sapelinsa ja ryhtyvät
tappelemaan. Niksis! tuossa juuri löi eräs pään poikki toiselta..."
"Mitä?" huusi Kaisu, "rupeavatko he tappamaan toisiansa?"
"Viekää sana nimismiehelle!" virkkoi Laiska-Jaakko ruoho-istuimeltaan,
itse edes hievahtamattakaan.
"Minua pelottaa, niin hirveästi pelottaa", parkui pikku Reetta ja alkoi
kohti kurkkuaan itkeä.
"Mitä melua tämä on?" ärjäsi Sipi Ilonen. "Sellainenko täällä on
järjestys, ett'ei saada toisiaan surmata rauhassa? Huomatkaa, nyt tulee
jotain muuta! Tuossa astua sipsuttelee kolme räätäliä pitkin tietä,
riidellen, kuka heistä on raskain mies. Heidän jäljestänsä ajaa
talonpoika ja saavuttaa heidät. Onko sinulla puntaria, ukko? Ei muuta
kuin luotipuntari, hyvät herrat. Ota esille; riittää sekin. Ja
talonpoika punnitsee räätälit luotipuntarilla; yksi painaa yhden,
toinen kaksi ja kolmas kolme luotia. Niin, tiesihän minä olevani
raskain mies, sanoo hän, joka painoi kolme luotia. Ei, malttakaahan,
huutaa talonpoika, ottakaa pois taskustanne rauta ja sormustin! Ja
raskain räätäli punnitaan uudestaan, mutta silloin hän painaa
ainoastaan puoli luotia."
"Se ei ole totta!" väitti räätälin Antti suuren sarkanuttunsa sisältä.
"Se ei ole totta, sillä nuo ovat vain puukuvia. Räätäli on toki toista.
Ettekö ole lukeneet siitä urhollisesta räätälistä, joka löi seitsemän
hengettä yhdellä iskulla?"
"Nyt tule kaunista", sanoi Sipi Ilonen. "Tässä tulee Suuri Mogul
hovinensa. Hän on niin lihava, että hänellä on neljä vannetta vatsansa
ympäri, kaikki puhtaasta kullasta. Hänen jälkeensä tulee rouva Mogul,
hänen äitinsä, ja on niin laiha, että hän katketa ripsahtaa kuin
oljenkorsi, ja jäljestä kaikki hovilaiset astua sipsuttelevat
varpaisillaan, sillä sellainen on tapa siinä hovissa. Nyt alkaa tanssi:
Suuri Mogul tarjoaa käsivarttansa prinsessa Sinitaivaalle, pyytäen
häntä polskaan. Ei, kiitoksia, sanoo hän, minulle on sattunut puikko
jalkaan. Ei siitä lukua, sanoo Mogul. Soittaja soittaa ja he tanssivat.
Mutta nyt yht'äkkiä katkeaakin yksi vanne Mogulilta."
"Ei, nyt minä lähden tieheni", sanoi suutarin Leena. "En minä kärsi
tuota nähdä, hän aivan halkeaa."
"Ei hätää", lohdutteli Sipi Ilonen. "Tässä tulee kultaseppä palkeineen
ja pihtineen; hän liittää vanteen jälleen eheäksi. Nyt koko hovi
tanssii fandangoa. Jättiläinen Kamilas pyytää tanssiin prinsessa
Kultakutrin ja Knut Soittelija on saanut Rikkaan Arabian sata rouvaa
yhden kuhunkin kainaloonsa."
"Mitä hullua?" ihmetteli Kaisu. "Onko hänellä yksi kussakin kainalossa?
Mistä hän on saanut niin monta kättä?"
"Hän on tehnyt ne makkarapuikoista", vastasi Sipi Ilonen. "Nyt on
kaikki, niinkuin olla pitääkin, mutta ei ole muistettu kutsua kuusta
ukkoa, joka on tavallisesti kaikkein paras tanssittaja kaikissa häissä.
Niinpä hän yht'äkkiä tuo koko armeijan kuun asukkaita..."
"Onko kuussakin ihmisiä?" kysäsi räätälin Antti ja kumartui kaapin
päälle paremmin näkemään.
"Tietysti", sanoi Sipi Ilonen. "Kuussa on aivan samanlaista kuin maan
päällä, paitsi että siellä on kuutamo lakkaamatta. Se myöskin on
merkillistä, että kuussa kaikki on ylösalaisin tämän maan suhteen.
Tuossa näette kuun ukon kaiken väkensä kanssa. He seisovat päälaellaan
ja astuvat käsillänsä; tehkääs perästä, pojat!"
"Ei se mikään konsti ole", sanoivat pojat.
"Nyt he tulevat tanssisaliin", jatkoi Sipi Ilonen selittelyään.
"Ettekö huomaa, että heillä on päällyssaappaat käsissä ja hatut
jaloissa? Neljä kertaa neljä ja neljäkymmentä tuhatta heitä on. Nyt he
kääntävät mullin mallin Suuren Mogulin ja koko hänen hovinsa..."
Riks! raks! Siinä makasi kaappi maassa. Sipi Ilonen aivan hurjistui.
"Kuka uskalsi sysätä minun kaappini kumoon?"
"Räätälin Antti sen teki", vastasi Laiska-Jaakko. "Hän kumartui
katsomaan kuun ihmisiä ja hoipertui kaapin päälle..."
"No eihän; kuuluihan se asiaan, pitihän kaikki kääntää ylösalaisin!"
ilvehti Kaisa.
"Ottakaa kiinni varas!" kiljui Sipi Ilonen. "Antti, Antti, vanteet ovat
pudonneet Suurelta Mogulilta ja hänen äitinsä on katkennut aivan keskeä
poikki!"
"Niin, ottakaa hänet kiinni!" kehoitti Laiska-Jaakkokin, ojentautuen
vielä pitemmäksi nurmikolle. Mutta Antti oli jo matkan päässä
pakosalla.
"Kuulkaas nyt, hyvät ihmiset", sanoi Sipi Ilonen, "oletteko kuulleet
puhuttavan luonnon järjestyksestä? Nyt on Antti tehnyt pahan häiriön
luonnon järjestykseen. Ymmärrättehän, minun pitää astua kaupunkiin
ostamaan korumessinkiä kruunuksi keisari Napoleonille. Tässä on
hattuni; pankaa ropo kuun ukolle ja muutamia parsinneuloja mastoiksi
Englannin laivastoon! Kas niin, noin sen pitää helisemän! Kiitoksia,
hyvät ihmiset! Älkää huoliko positiivin vääntäjistä, se on vain tyhjää
vingutusta, joka ei maksa rikkinäistä nappiakaan. _Minä_ tulen
toistekin, _minä_ tulen neljäntoista keisarin kanssa. Jääkää hyvästi,
miehet ja vaimot! Jääkää hyvästi, pojat ja tytöt! Minä palaan ensi
keskiviikkona."
Sipi Ilonen läksi astumaan kaupunkiin, kaappi seljässä. Mutta sinnepä
olikin matkaa runsaasti puoli peninkulmaa, ja ennenkuin hän ehti
puolitiehenkään, tuli iltahämärä. Varsin pimeä ei ollut, sillä täyskuu
paistoi kirkkaasti puiden ylitse. "Yö on kaunis", ajatteli Sipi Ilonen;
"minä käyn makaamaan tähän maantien vierelle." Ja niin hän tekikin,
pannen kaapin päänsä alle.
Väsyksissä Sipi Ilonen kyllä oli, mutta maata hän ei kuitenkaan voinut,
sillä hänestä tuntui olevan liian korkealta kattoon. "Tämäpä on
kummallista", sanoi hän itsekseen, "kun tuo pyöreän palleroinen,
juustonaamainen kuu minua noin katselee. Aivanhan minä selvään näen
ukon ja akan. Heidänpä pitäisi kiittää minua, että minä niin kauniisti
valehtelin heistä yksinkertaiselle kansalle." Kuun ukko ja akka eivät
vastanneet. Oli niin hiljaista, hiljaista, hiljaista taivaassa ja maan
päällä. Yön suuri lyhty vaelsi äänettömästi pitkin sinitaivaan kantta,
himmentäen tähtien loistoa.
Sipi Ilosta harmitti, että kuu alinomaa vain katseli häntä eikä antanut
hänen nukkua. "Miksi minua yhä katselet?" kysyi hän.
"Vetelys raukka!" sanoi kuu.
"Mitä? Rupeatko minua vielä hävyttömyyksillä solvaamaan? Enkö minä ole
taiteilija? Enkö minä ole rikkain ja mahtavin mies maan päällä? Minun
kaappiini mahtuu kaiken maailman ihanuus ja kunnia; armeijat ja
laivastot tottelevat minun käskyjäni; kuninkaita ja keisareja minä
korotan valtaistuimille ja niiltä jälleen sysään alas aivan mieleni
mukaan..."
"Vetelys raukka!"' sanoi kuu uudestaan. "No, tuollapa vain ei ole
ymmärrystä senkään vertaa kuin messinkinapilla!" ihmetteli Sipi Ilonen.
"Kukapa jaksaisi kuunnella moista tyhmää puhetta? Kas siinähän oletkin,
pohjantähti, melkein suoraan pääni päällä. Älä vain tipahda minulle
keskelle naamaa; kerro ennemmin kuulle, mikä mies minä olen."
"Ilvehtijä!" vastasi pohjantähti.
"Vai niin, räpyttäjä, luulitko nyt olleesi hyvinkin sukkela? Kysyppäs
auringolta, eikö minun korumessinkini ole yhtä hyvä kuin hänen
kultansa. Mutta kas, tuossahan lentää kotka. Hoi, kotka, sanos kuulle
ja tähdille, mikä mies minä olen!"
"Sinä olet minulle aivan sopiva aamiainen, onkimato", vastasi kotka,
löi suoraa päätä alas Sipi Iloseen, iski kyntensä hänen repaleiseen
mekkoonsa ja nosti hänet korkealle yli puiden latvain.
"Ei, maltahan!" huusi Sipi Ilonen, "odota tulevaan kevääsen, minä olen
niin laiha kesällä. Tuolla kylässä asuu hyvin pehmoinen räätäli ja
lihava laiskiainen. Uskallanko kysyä, kuka te, herra, olette, ja mihin
matka vetää?"
"Minä olen keisari Napoleonin kuuluisa kotka ja nyt juuri matkalla
kuuhun etsimään keisarin kruunua. Sen sanotaan olevan siellä hyvässä
tallessa."
"No, sepä sopii oivallisesti", arveli Sipi Ilonen. "Minäkö en tuntisi
keisari Napoleonin kruunua? Antakaa minulle vain vapaa kyyti kuuhun ja
sieltä takaisin; minulla on siellä muutamia tuttuja ja me lunastamme
kruunun, jos se ehkä on pantattuna." Mutta itsekseen ajatteli Sipi
Ilonen: "toivoisinpa, herra kotka, että olisit kiinni naulittuna
tallinoven päälle."
"Olkoon menneeksi", sanoi kotka, levitti tummat siipensä, kohosi yli
pilvien tähtitaivaalle, ja kohta hän jo syvään hengähdellen istahti
täyskuun äärimmälle reunalle.
"Mene nyt lunastamaan kruunua!" käski kotka.
Sipi Ilonen läksi; oli niin ihmeellisen keveä kävellä siellä kuussa.
Hänestä tuntui aivan kuin olisi hän lentänyt. Se oli kullasta loistava
maa, täynnä korkeita vuoria ja syviä laaksoja, mutta kaikki
ylösalaisin. Puiden latvat olivat alhaalla ja juuret yläpäässä; ja
talojen savupiiput olivat maata kohti. "Kukapa olisi arvannut, että