Lukemisia lapsille 4 - 01

  
  LUKEMISIA LAPSILLE 4
  Kirj.
  Z. Topelius
  
  Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
  
  
  Werner Söderström, Porvoo, 1893.
  
  
  SISÄLLYS:
   Valkeille kirsikan kukille.
   David ja Goljat.
   Egyptinmaan pääsky.
   Kylvä kukkia.
   Poika Sammatista.
   Kirkonkukko.
   Kaiku.
   Soutajapojalleni.
   Kuihtunut lehti.
   Ahdin lahja.
   Makeampi makeaa.
   Karttapallo.
   Jättiläinen ja koulupoika.
   Ole hyvä köyhille.
   Lotta täti.
   Metsäkarhu.
   Tehtaan tyttö.
   Seppä.
   Poika Pernajasta.
   Tyttö Kauttuan rannalta.
   Rohkeus vaarassa.
   Kalain elämä meressä.
   Punainen tupa.
   Knut Soittelija.
   Vasaramies.
   Yövahti.
   Poika, joka kuuli äänettömyyden puhuvan.
   Sipi Ilonen.
   Mylläri.
   Tukkijunnari.
   Oppinut poika.
   Sokurileipuri.
   Kirkonkellot.
   Puutarhuri.
  
  
  
  VALKEILLE KIRSIKAN KUKILLE.
  
   Vielä linnut laulaa voi.
   Vielä metsän laulut soi
   Poskuselle omenan.
   Kangas kasvaa kanervan.
   Kylvetään,
   Niitetään,
   Lauletaan ja leikitään.
   Koski kuohuu ainiaan.
   Ei sen aarre lopu vaan.
   Poika kumartaa nyt vain --
   Ennen istui polvellain;
   Neitinen on venynyt,
   Suuta mull' ei suikkaa nyt.
   Laveat
   Opinnat
   Elon on ja laulelmat.
   Kirsikka ei oksallaan
   Valkokukkaa muistakkaan.
   Keväällä taas runko tää
   Uudet umput synnyttää;
   Niillä yhtä valkoiset
   Kukat on kuin entiset,
   Viaton.
   Suruton
   Kukin suku kerran on;
   Taikavärein vuoret, maa
   Ruusun punaa kimaltaa.
   Ah, jos aamukastehen
   Silloin saisi vilpoisen
   Nämä valkolehtiset,
   Saisi puhtaat pisaret;
   Vapahan
   Sointuman,
   Ydinsateen räikkähän,
   Silkkipukuist' totuutta
   Ynnä päivänpaistetta!
   Älä kevään rintaan tuo
   Hallaa, minkä syksy luo!
   Älä kevään lehdintään
   Kuihtumusta kylväkkään!
   Anoa
   Valoa
   Taivaan voit ja hoitoa.
   Kylvä siemen juurtumaan
   Kristuksessa Jumalaan!
   Onneton, ken eksyttää
   Lasta, taivaan perijää!
   Herra, suojaa lasta, oi,
   Paremmin kuin vanhin voi!
   Kirsikkain
   Riemuisain
   Valkokukille suo vain
   Voima marjoiks muuttumaan
   Iloks taivahan ja maan!
   Z. T.
  
  
  DAVID JA GOLJAT,
  Seikkailu.
  
  Henkilöt:
   Kuningas Saul.
   Mikal, hänen tyttärensä.
   David.
   Goljat.
   Abner, Saulin sotapäällikkö.
  Näkyy vehreä niitty israelilaisten ja filistealaisten leirin välillä.
  Etupuolella muutamia puita.
  
   Saul ja Abner tulevat eri tahoilta.
  _Saul_. No, mitä kuuluu, Abner? Eikö kukaan minun sotilaistani uskalla
  taistella Goljattia vastaan?
  _Abner_. Ei, herra kuningas. Ei kukaan uskalla lähteä sellaista
  hirviötä vastaan, jonka keihäskin on kolmatta syltä pitkä. Huomatkaa,
  herra kuningas, että tavallinen mies ei ylety edes hänen
  miekankahvaansakaan.
  _Saul_. Totta, Kidronin ojain kautta! minä en ole tällaista häväistystä
  vielä ikänäni kärsinyt! Minun översteilläni ei ole sen vertaa rohkeutta
  rinnassaan kuin millä kuormapojan repaleella hyvänsä, ja minun
  kapteenini ja luutnanttini ansaitsisivat selkäsaunan joka mies.
  Neljäkymmentä päivää on nyt jo tuo filistealainen yllytellyt meitä,
  eikä koko minun sotajoukossani ole ainoatakaan ritaria, joka uskaltaisi
  astua miekan, keihään ja kilven kanssa tuota vihollista vastaan.
  _Abner_. Se on rangaistus meidän ylpeydestämme. Meidän täytyy nöyrtyä
  filistealaisten alamaisuuteen, ett'eivät he meitä kokonaan tuhoa.
  _Saul_. Ei niin kauan, kuin minä olen kuningas ja jaksan kantaa miekkaa
  sivullani. Minä itse astun taistelemaan Israelin puolesta.
  _Abner_. Mitä aiotkaan, herra kuningas! Sinä olet vanha ja voimaton;
  Goljat voisi pistää sinut keihääsensä kuin poika nauriin puikkoonsa.
  _Saul_. Kas, tuossa tulee hän uudestaan, se pitkä roikale, meitä
  ärsyttämään. Se roisto! Minä olen aivan tukehtua kiukusta.
  _Abner_. Väistykäämme vähän syrjemmäksi.
   Menevät.
  
   Goljat, sittemmin Saul ja Abner.
  _Goljat_. Kuulkaas, Israelin miehet, missä te piileskelette, pelkurit
  raukat? Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka uskaltaisi koetella voimia
  minun kanssani? Neljäkymmentä päivää olen minä jo seisonut joka aamu ja
  ilta tässä niityllä odotellen vastustajaa, mutta ei kellään ole ollut
  rohkeutta nähdä edes minun partaanikaan. Mitä pitää minun oikeastaan
  ajatella teistä, Israelin lapset. Te olette kaikki tyyni kuin varikset
  aidan seipäissä: kun minä vain paukautan käteni yhteen, tulee teille
  kiire lentää maihin matkoihinne. Nälkäisiä koiranpentuja te olette;
  kyllä minä kuulen teidän haukkua räkyttävän, kun käännän teille
  selkäni, mutta kun polkasen jalkaa ja sanon: makaamaan! ryömitte te
  nelin kontin piiloon pensaihin. Menkää kotiinne, Israelin miehet, ja
  pukeutukaa hameihin ja yömyssyihin sekä ruvetkaa neulomaan sukkia ja
  keittämään puuroa, niin teette edes jotakin hyötyä, ettekä ole täällä
  vastuksina kilpinenne ja kypäröinenne parempain tiellä! (Kuuntelee.) Ei
  kukaan vastaa! Astunpahan kerran tämän niityn ympäri, ja kun ensi
  kerran palaan, onkin se viimeinen kerta. Jos ei silloin ketään tule
  taistelemaan, huudan minä Danista Bersabaan asti, että koko Israelin
  kansa on pelkkiä raukkoja ja että yksi ainoa filistealainen on parempi
  kuin kymmenen tuhatta israelilaista. Eespäin, mars!
   Hän menee. Saul ja Abner tulevat.
  _Saul_. Ei, Abner, nyt minä en enää jaksa hillitä mieltäni. Mene
  leiriin ja huudata, että ken tahtoo taistella Goljattia vastaan ja
  surmata hänet, hänelle minä annan vaimoksi tyttäreni, prinsessa
  Mikalin, ja hän on oleva minun poikani sekä korkein mies minun jälkeeni
  koko valtakunnassa.
  _Abner_. Se on tapahtuva, herra kuningas!
   Menee.
  
   Saul yksin, sitte David.
  _Saul_. Ei pidä enää tapahtuman, että tuo pitkä roikale häpäsee meitä.
  Tosinhan minun käteni ovat hiukan kankeat ja jalkojani kiusaa leini;
  mutta jos ei kukaan minun väestäni lähde taistelemaan, niin lähden minä
  niin totta, kuin olen kuningas ja kannan kruunua päässäni. Mutta mikä
  poikanen tuolta tulee niityn takaa?
  _David_ yllä leijonantalja, olkapäältä nauhasta riippumassa reppu ja
  kädessä linko. Hyvää päivää, herra sotilas! Tiedätköhän sanoa minulle,
  mistä tapaisin veljeni Eliabin, Abi Nadabin ja Samman, jotka palvelevat
  täällä kuninkaan sotaväessä?
  _Saul_. Kukas sinä olet ja mitä sinulla on asiaa?
  _David_. Olen David, Isain poika, ja isäni lähetti minut tänne tuomaan
  veljilleni tuoretta leipää ja juustoa.
  _Saul_. Sinäpä näytät minusta reippaalta pojalta. Osaatko sä muutakin
  kuin juosta toisten asioita?
  _David_. Osaan minä paimentaa lampaita, soittaa harppua ja vähän
  käyttää linkoa.
  _Saul_. Hyvä on. Mene tuonne leiriin, niin tapaat siellä veljesi.
  _David_ menee, mutta kääntyy takaisin. Tiedätkö, herra sotilas, sanoa,
  mitä tuo pitkä filistealainen tuolla niin ylvästellen kävelee niityllä?
  Hän minusta näyttää varsin sopivalta korvapuustitella.
  _Saul_. Mitäs se sinuun koskee, pikku poika?
  _David_. Eipä juuri mitään. Minua vain niin erinomaisesti himottaa
  kiskaista häntä vähän parrasta.
  _Saul_. Voi, poika parka, eivät paremmatkaan miehet kuin sinä uskalla
  häntä edes katsoakaan. Sen pitkän miehen nimi on Goljat, ja hän on nyt
  jo neljäkymmentä päivää ärsyttänyt meitä, mutta ei kukaan uskalla mennä
  taistelemaan.
  _David_. Sepä on suuri häpeä. Ell'ei kukaan muu anna hänelle selkään,
  niin minä annan.
  _Saul_. Sinäkö?
  _David_. Niin, miksikä en? Tulihan tässä eräänä päivänä leijona ja
  sieppasi minun laumastani lampaan. Ohoh, ajattelin, olisitpa voinut
  jättää tuon tekemättä. Minä juoksin leijonan jäljestä, otin sitä kiinni
  parrasta ja kaadoin sen maahan. Ja tässä on sen leijonan turkki minulla
  palttona. Eiköpähän mies, joka on ottanut leijonaa parrasta, voi ottaa
  parrasta yhtä filistealaistakin?
  _Saul_. Oletpa sinä reipas poika; sinä minua miellytät. Mutta mitäs
  kuningas siitä sanoisi?
  _David_. Kuningas sanoisi: kiitos sulle, kunnon David; hyvin teit, kun
  voitit sen kerskailijan.
  _Saul_. No niin, minä olen kuningas, ja jos ei kukaan muu uskalla, niin
  saatathan sinä koettaa.
  _David_. Ohoh, oletko sinä itse kuningas? Minä en ole koskaan ennen
  nähnyt kuningasta.
  _Saul_. Jos surmaat filistealaisen, niin minä annan sinulle vaimoksi
  tyttäreni Mikalin, ja sitte saat soitella minulle harppua.
  _David_. Kiitoksia paljon, herra kuningas. Mutta en minä osta sikaa
  säkissä. Ennenkuin minä otan vaimon, tahdon nähdä, miellyttääkö hän
  minua.
  _Saul_. Tuollahan hän tuleekin minun sotapäällikköni Abnerin kanssa.
  
   Saul. David. Abner. Mikal.
  _Mikal_. Onko totta, kun sanotaan sinun, isä hyvä, aikovan taistella
  Goljattia vastaan.
  _Saul_. Saammepahan nähdä, hyvä lapsi.
  _Mikal_. Rakas isä, älä suinkaan mene taistelemaan sitä rumaa
  partamiestä vastaan! Minä tulin niin levottomaksi sinun tähtesi, että
  kiiruhdin tänne rukoilemaan, että olisit varovainen. Hyvä, rakas isä,
  älä mene taistelemaan.
  _Saul_. Oleppas vaiti, pikku hupakko; kuulkaamme, mitä Abnerilla on
  sanomista.
  _Abner_. Herra kuningas, minä olen tehnyt, niinkuin sinä käskit, mutta
  ei kukaan huoli lähteä taistelemaan. He sanovat kaikki, ett'eihän
  kukaan voi taistella sellaista sotilasta vastaan, jonka keihäs on paksu
  kuin kangastukki.
   David ottaa maasta kiven ja pistää sen reppuunsa.
  _Saul_. Mitä sä teet, David?
  _David_. Enpä juuri mitään, herra kuningas. Löysin vain oivallisen
  linkokiven.
  _Saul_. Kuuleppas, Abner. Kosk'ei kukaan muu tahdo taistella, niin
  taistelkoon tämä poikanen. Vai mitä, David?
  _David_ katsoo hetkisen Mikalta. Kyllä minä taistelen, herra kuningas.
  _Abner_. Tuoko pikku poika menisi taistelemaan Goljattia vastaan?
  _Saul_. No, ken on kaatanut leijonan, voinee toki vähän rinnustella
  yhden filistealaisenkin kanssa.
  _Abner_. Enpä ole vielä mokomaa kuullut!
  _Mikal_. Vai niin, onko sinun nimesi David ja oletko sinä niin
  urhollinen poika? Minua miellyttää, että pojalla on rohkeutta rinnassa.
  Mutta David parka, jospa hän vain ei surmaisi sinua!
  _Saul_. David saakoon minun sotapukuni.
   Sovittelee Davidille kypärän, kilven ja miekan.
  _David_ yrittää astua, mutta ei jaksa; riisuu nauraen Saulin aseet. Ei,
  herra kuningas, tämä ei mitenkään käy päinsä, en minä ole tottunut
  tällaisiin koristuksiin. Antakaa minun mennä sellaisena, kuin olen,
  ainoastaan linkoineni ja kivineni, niin tulen toimeen paljon paremmin.
  _Saul_. Tee miten tahdot, mutta syytä itseäsi, jos hän halkasee sinut
  kuin morajuuren.
  _Abner_. Kyllä poika on hulluna.
  _Mikal_. David, David, minun sydämmeni sykkii! Jos hän sinut surmaa, ei
  minulla ole koskaan enää iloista hetkeä!
  _David_. Jos hän surmaa minut, pikku prinsessa, niin testamenttaan minä
  sinulle harppuni. Kun sitä soittelet, niin minun henkeni suhisee sen
  kielissä ja kertoo sinulle: muista Davidia, Isain poikaa, joka kuoli
  nuoruudessansa Dammimin laaksossa filistealaisen Goljatin miekkaan!
  _Mikal_. Ja silloin Mikal itkee siniset silmänsä punaisiksi, ja hänen
  kyyneleensä putoilevat Davidin harpunkielille, kunnes ne sulavat.
  _Saul_. Ei, lapset, lakatkaa jo, minunkin sydämmeni alkaa pehmitä, eikä
  nyt ole aikaa ujeltaa. Tuollahan jo Goljat näkyykin palaavan tänne
  päin. Me muut nyt siirtykäämme vähän syrjemmälle katselemaan taistelua!
  Rohkeutta, David!
  _Mikal_. Jää hyvästi, David!
  _David_. Hyvästi, prinsessa!
  _Abner_. Pois ja pian! Goljat tulee!
  _David_. Goljat.
  _Goljat_ alussa huomaamatta Davidia. Nämä israelilaiset eivät ole sen
  arvoiset, että minä kuluttaisin kenkiäni täällä mättäikössä heidän
  tähtensä. Asekan hirvet ja Bitoon jänikset ovat sankareja heidän
  rinnallaan. Minun kärsivällisyyteni on loppunut ja minä kuulutan heidän
  häpeänsä ympäri koko maailman.
  _David_. Maltahan vielä vähän, herra Goljat. Onpa tässä yksi, jolla on
  vähä tekemistä sinun kanssasi.
  _Goljat_ katselee häntä kummastellen. Mitä pikku itikka sinä olet, kun
  uskallat puhua minulle lankeamatta polvillesi ja rukoilematta minua
  säästämään henkeäsi?
  _David_. Minä olen David, Isain poika, Betlehemistä, enkä minä ole
  tullut lankeamaan polvilleni sinun eteesi, vaan taistelemaan.
  _Goljat_ nauraen niin, että vatsaansa pitelee. Ha ha ha, ho ho ho, hi
  hi hi... ei, mene matkoihisi, minä, minä nauran itseni kuoliaaksi, ja
  olisipa vahinko minun laisestani miehestä. Ho ho hoi, oi oi! minä
  menehdyn.
  _David_ äreästi. Naurapahan varovasti, pitkä roikale ja sivalla
  miekkasi. Saammehan nähdä, kumpi meistä viimeksi nauraa.
  _Goljat_ yhä nauraen. Malta, minä en jaksa enää, minä säästän henkesi,
  itikka, jos vain menet tiehesi. Totta tosiaan, jos elän tämän
  hauskuuden ohi, syön minä varmaankin koko harjan aamiaisekseni, sillä
  naurusta sanotaan tulevan hyvän ruokahalun.
  _David_. Niin, jos elät tämän hauskuuden ohi.
  _Goljat_. Mitä nyt? Luulenpa itikan rupeavan surisemaan vielä kotkan
  nokassakin. Katsos tarkkaan minua. Kuinkahan pitkäksi minua luulet?
  _David_. No, onhan sinulla pituutta noin kuusi kyynärää ja kämmenen
  leveys. Se ei paljoa merkitse.
  _Goljat_. Vai ei. Ja mitä luulet minun panssarini painavan?
  _David_. Noin viisituhatta vaski-sikliä. Vaan ei sekään merkitse
  mitään.
  _Goljat_. Entä rauta minun keihäässäni, paljonko se painaa?
  _David_. Noin kuusisataa sikliä. Mitä minä huolin sinun panssaristasi
  ja keihäästäsi?
  _Goljat_. Sepä olisi ihme. Olenko minä sitte koira, että tulet minua
  vastaan keppi kädessä?
  _David_. Et olekaan; mutta sinä luotat pituuteesi ja voimaasi ja
  aseihisi, vaan minä luotan Israelin Jumalaan.
  _Goljat_. Sepä lienee köyhä Jumala, kun hänellä ei ole parempia miehiä
  lähettää minua vastaan kuin sinut. Laskeudu heti maahan palvelemaan
  meidän jumaliamme Astarotia ja Baalia, niin minä vain kuritan sinua
  vitsalla ja päästän sinut menemään.
  _David_. Eikö ole niin sanottu, että jos minä surmaan sinut, saa minun
  kansani hallita sinun kansaasi? Mutta jos sinä voitat minut, pitää
  Israelin palveleman filistealaisia.
  _Goljat_. Niin on sanottu. Ja koska sinä, mulikka, välttämättömästi
  tahdot, niin pistänpähän sinut keihääseni ja hakkaan sinut ruoaksi
  kanoille filistealaisten kaupungissa Ekronissa.
  _David_. Ja minä otan sinun pääsi, vaan jätän suunnattoman ruumiisi
  korppien ruoaksi, kun olet häväissyt Israelin Jumalaa.
  _Goljat_. Astarot ja Baal! Astarot ja Baal! Varo, muurahainen, mahtavaa
  kättäni!
   Heittää Davidia keihäällä, mutta David hypähtää
   syrjään sen tieltä.
  _David_ heilutellen linkoansa. Katsokaammepas, auttavatko jumalasi
  sinua Israelin Jumalaa vastaan.
   Heittää kiven. Goljat kaatuu.
  _Goljat_ kuolemaisillaan. Voi minua... Kyllä osasit hyvästi. Sinun
  Jumalasi on suurempi minun jumaliani... Hyvästi, Ekronin ylpeät
  muurit... filistealaisten sankari on kaatunut... minun kansani pitää
  palveleman Israelia... minä kuolen...
  
   David. Kuoleva Goljat. Saul. Mikal. Abner.
  _David_ vetää Goljatin miekan ja polkee häntä niskalle. Voitto! Voitto
  Israelille!
  _Saul_. Voitto! Voitto ja ihme! Paimenpoika on voittanut kaiken
  filistealaisten voiman!
  _Abner_. Onko tuo poika loitsittu! Enhän oikein voi uskoa omia
  silmiäni!
  _Mikal_. David, David on voittanut! David on meidän pelastajamme. David
  on uskollisin poika koko Israelissa!
  _Saul_. Ylistys ja kunnia Davidille, Goljatin voittajalle! Hän saa
  palkaksensa minun tyttäreni sekä kultaistuimen minun istuimeni viereen.
  _Abner_. Koko Israelin kansa on kantava häntä kilvillänsä, ja huilut ja
  rummut ilmoittavat hänen kunniansa Danista aina Bersabaau asti.
  _Mikal_. Israelin tyttäret kylvävät ruusuja ja myrttejä hänen
  tiellensä, ja Mikal sitoo vehreän seppeleen hänen tummien kiharainsa
  peitoksi. Isäni ja kuninkaani, katsos, sotilaasi rientävät suurin
  joukoin julistamaan Davidin kunniaa.
  _Monta ääntä näyttämön takaa_. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle,
  Israelin pelastajalle!
  _Saul_ synkästi ja ajatuksissaan. Enkö minä ole heidän kuninkaansa, ja
  nyt he antavat kaiken kunnian tälle poikaselle!
  _Äänet kuin äsken_. Kunnia, kunnia Davidille. Isain pojalle, Israelin
  sankarille!
  _Saul_ hiljaa. Tuo poika tulee vaaralliseksi...
  _Äänet kuin äsken_. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle, joka
  kerran on tuleva Israelin kuninkaaksi!
  _Saul_ vielä hiljemmin. Tämän pojan pitää kuoleman.
  _David_ laskee maahan Goljatin miekan, paljastaa päänsä ja puhuu
  nöyrästi. Israelin kansa, mitä sanoja minä tässä kuulen teidän
  suustanne! Ettekö tiedä, että minä kukistin tämän filistealaisen
  Jumalan voimalla enkä omallani? Jumala yksin on kyllin väkevä
  kukistamaan mahtavain ylpeyden, mutta David, Isain poika, on vain köyhä
  paimenpoika, joka ei mitään voi itsestään. Sentähden kunnia, kunnia
  Israelin Jumalalle, joka on pelastanut kansansa!
  _Kaikki_. Kunnia, kunnia Israelin Jumalalle, joka on pelastanut
  kansansa!
  _David_ Saulille. Nyt voit ottaa henkeni, jos sen katsot hyväksi.
  _Saul_ taluttaen hänen luoksensa Mikalin. En minä tahdo henkeäsi, vaan
  rakkauttasi ja harppuasi. Ota tyttäreni, jos hän on kyllin hyvä
  Israelin paraimmalle pojalle. Ja soittele joskus minullekin, David!
  _Mikal_. Oletko niin hyvä, että otat minut, David?
  _David_. Niin, otanpa sinut niin totta, kuin ei kukaan vielä tätä ennen
  ole lingollansa rikastunut.
  _Abner_. Filistealaiset pakenevat joka taholle!
  _Saul_. Israel voittaa!
  _Kaikki_. Kunnia, kunnia, Israelin Jumalalle!
   Esirippu laskeutuu.
  
  
  EGYPTINMAAN PÄÄSKY.
  
  Oletteko nähneet pientä taloa tuolla maantien varrella, jossa on
  punaiseksi maalatut seinät, valkoiset ikkunanpielet ja pienoinen
  rappujen katos sekä keltainen portti. Se näyttää viehättävältä; siinä
  varmaankin asuu hyviä ihmisiä. Portin vieressä sisäpuolella aivan tien
  laidassa on suuri tuuhea puu, jossa linnut aina laulelevat ja jonka
  tuoksu on niin suloinen keväällä, että koko seutu siitä hajahtaa.
  Kenenkähän tämä rauhallinen talo lienee ja mikä on tuo outo
  ulkomaalainen puu jota muuten ei koskaan näy täällä kolkossa
  Pohjolassa?
  Monta, monta vuotta sitte asui siinä vanha mummo, ja hänellä oli kolme
  pikku tyttöä, joista vanhimman nimi oli Iilia, keskimäisen Miilia ja
  nuorimman Emiilia. Omituiset nimet se mummo oli pannut tyttärilleen!
  Mikähän olisi tullut neljännen nimeksi, jos sitä olisi ollut?
  Ei maksa vaivaa ruveta sitä arvailemaan. Samapa se. Ne kolme tyttöä
  olivat siivot, tottelevaiset ja hyvät lapset; he eivät koskaan tehneet
  vastoin äitinsä mieltä. Mitäpä sitte väliä, vaikka heidän nimensä
  olisivat olleet Ruohonkorsi, Vaapukkamatto ja Räystäsvesi. Eihän nimi
  mitään vaikuta, ja hullu narri se on, joka itkeskelee siitä, että hänen
  nimensä on Stiina tai Susanna. Kun vain ollaan hyvä ja hurskas, se on
  pääasia; silloin aina koristetaan nimensä.
  Talossa asui vielä viideskin olento, ja se oli pääsky. Hänen erityinen
  pikku asuntonsa oli kattohirren alla ja siinä hän vuokraa maksamatta
  asui koko kesän pikku poikinensa. Talveksi hän aina läksi pitkille
  ulkomaan matkoille, mutta hän ei matkustanut vaunuilla eikä
  kuomureellä, eikä hänen myöskään tarvinnut pakata tavaroitaan
  kapusäkkeihin tai hattukoteloihin. Hän liiteli nopeasti kuin nuoli
  mustilla, välkkyvillä siivillään, ja olisipa hauska nähdä sitä
  kyytihevosta, joka voisi juosta helkytellä kilpaa hänen kanssansa,
  mutta sellaista hevosta ei olekaan. Tuo matkalle lähtö tapahtui joka
  vuosi samaan aikaan. Eikä kuitenkaan kukaan sanonut pääskylle syksyllä:
  "mene nyt pois!" Samoin ei kukaan sanonut hänelle keväälläkään: "palaa
  nyt kotiin!" Mutta hän tiesi sen kenenkään muistuttamatta, ja tytöt sen
  myöskin tiesivät vallan hyvin, sillä kaikki he rakastivat sitä ahkeraa,
  kaunista lintua. Kukapa ei pääskyä rakastaisi? Pääskyhän on viehättävin
  lintu kaikista koko Jumalan vehreässä maassa, ja ken tekee pahaa
  pääskylle, hänet kyllä saisi varis hakata ja haukka syödä.
  Eräänä päivänä syyskuussa, kun haapa ja pihlaja jo alkoivat kellastua
  ja pilvet kokoutuivat paksuiksi möhkäleiksi taivaalle, istuivat kaikki
  kolme tyttöä penkillä rappujen katoksen alla ja puhelivat keskenään:
  "tänään lähtee pääsky!"
  "Tirr-tsirr! niinpä lähdenkin", visersi pääsky, kuullen ne sanat
  istuessaan katon reunalla ja nokkiessaan liinan siementä
  lähtöaamiaiseksi.
  "Mutta sanopas kerran, hyvä pääsky," pyytelivät tytöt, "mihinkä sinä
  noin lennät joka syksy, missä oleskelet talvella, mitä teet siellä
  vieraassa maassa ja kuka sinulle näyttää tietä sinne ja sieltä
  takaisin."
  "Tirrirr! olipa siinä monta kysymystä yht'aikaa", visersi pääsky.
  "Oletteko te koskaan ajatelleet Häntä, joka sanoo keväällä kukille:
  'kasvakaa!' ja maan ruoholle: 'tee maa vehreäksi!' Saman Jumalan hyvä,
  lempeä ääni se sanoo syksyllä pikku linnuille: 'menkää!' ja keväällä:
  'tulkaa!' Ja pikku linnut ovat Jumalan kuuliaiset lapset, he kuulevat
  hänen äänensä, ja hän näyttää heille tien äärettömässä avaruudessa
  kukoistavain maiden ja pauhaavain merten ylitse. Niin me lennämme pois
  syksyllä, kun kuulemme sydämmessämme kehoittavan äänen; me lähdemme
  rakkaasta Pohjolasta ja lennämme muutamissa päivissä tuhansia
  peninkulmia, kunnes saavumme kauas etelään erääsen maahan, jota
  sanotaan Egyptiksi."
  "Niin, niin," sanoivat tytöt, "sen maan me kyllä tiedämme. Sinnehän
  Jesus-lapsi pakeni vanhempinensa Herodes-kuninkaan julmuutta. Se lienee
  varmaankin kaunis maa, kun Jesus sai pienenä ollessaan siellä turvaa."
  "On kyllä", sanoi pääsky, "se on kaunis ja siunattu maa! Kukkulat
  välkkyvät kalleista kivistä ja kullasta, hedelmälliset laaksot
  tuoksuvat lukemattomista ruusuista ja vedet ovat täynnä kummallisia
  eläimiä. Jospa näkisitte sen kauniin puun, jossa minä asun! Sen vehreys
  ei koskaan lakastu minkään talvilumen voimasta, sen kukat tuoksuvat
  kuin paratiisi ja sen hedelmät ovat oikein kuninkaalliset. Sen oksille
  minä tein pesäni mahtavan Niilijoen varrella, jossa kultakalat
  välkkyvät vedenpinnassa; ja siitä minä nousen ylös korkeaan, siniseen
  ilmaan, lennän polttavan kuumain aavikkojen yli, jossa leijona
  janoissaan läähättää, ja Sennaarin jättiläisvuorien yli, joiden
  rotkoista timantit välkkyvät vasten aurinkoa."
  "Mutta, miksi sinä, pikku pääsky, sitte haluat keväällä pois siitä
  siunatusta maasta?"
  "Ah, enpä tiedä. Siellä kaukana ei ole mitään talven ja kesän eikä
  syksyn ja kevään eroa; ei siellä voi erottaa muita kuin sateen ja
  kuivan ajan. Mutta minä tunnen itsessäni, milloin on Pohjolassa kevät.
  Silloin minulle tulee omituinen ikävä, minä haluan niin mielelläni
  nähdä rakasta, syrjäistä kotiseutuani täällä kaukana. Minä muistelen
  yksinäistä pikku taloa, jonka räystään alla minä olen syntynyt, jossa
  äitini minulle toi ensimäisen siemenen pikku nokkaani ja jossa hän
  opetti minua lentämään oksalta oksalle ja katolta katolle. Silloin
  minusta tuntuu, kuin ei mikään maa koko maan päällä olisi niin
  ihmeellisen kaunis, niin sydämmeen asti rakas kuin tämä köyhä maa
  kaukana lumisessa Pohjolassa; ja kun mieleeni johtuivat sen nuoret
  koivut, sen vehreät niemet ja sen lukemattomat kirkkaat vesipeilit, ah,
  silloin en olisi tahtonut vaihtaa sen punaisia mansikoita
  paratiisinkaan kultahedelmiin, ja ennemmin minä asun pienessä
  yksinkertaisessa pesässäni töllin räystään alla kuin Sennaarin
  välkkyvien timanttien keskellä. Mitenkä ihmiset rakastanevatkaan
  isänmaatansa, kun ei edes ilman pääskykään voi unhottaa
  synnyinseutuaan, vaikka väliin lentää tuhansien peninkulmain päähän
  toisiin maihin!"
  "Niin, niin," sanoivat tytöt, "niinpä pitäisi olla."
  "Mutta johan aivan unhotan matkakiireeni", sanoi pääsky. "Tahdotteko
  minua tuomaan teille jotakin oikein kaunista Egyptistä?"
  "Minä tahtoisin mielelläni timantin Sennaarin vuorilta", sanoi Iilia
  säihkyvin silmin.
  "Ja minä", sanoi Miilia, "tahtoisin ennen kaikkea kauniin kultakalan
  Niilistä."
  "Ja minulle, hyvä pääsky, tuo yksi pienoinen siemen siitä puusta, jossa
  asut siellä Egyptissä", sanoi kainosti Emiilia.
  "Tirr-tsirr!" vastasi pääsky ja lensi pois.
  Siitä päivästä alkoi syksy ja sade ja likaa teillä ja marjojen
  keitteleminen sokurin kanssa ja makkarain teko ja paljo muita syksyn
  toimia. Sitte tuli talvi lumineen ja jäineen, takkavalkeineen ja
  satuineen, joululahjoineen ja lumiukkoineen ja kaikenlaisine muine
  toimineen, jotka kuuluvat talveen. Mutta sitte tuli taas kevät, jää
  alkoi sulaa ja linnut laulaa, maa paljastui, kainoja pikku kukkia
  pilkisteli aurinkoa kohti, puihin ilmestyi lehtisilmikoita ja pieniä
  lehtiä, ja paljo muutakin tapahtui sellaista, kuin kuuluu kevääsen.
  Pitkä talvi oli kulunut niin sukkelaan, että kaikki ihmettelivät.
  Sattuivatpa sitte Iilia, Miilia ja Emiilia taas eräänä kauniina aamuna
  toukokuussa istumaan pikku penkillä rappujen katoksen alla ja puhuivat
  keskenään: "tänään tulee pääsky!"
  "Tirr-tsirr!" Siinäpä hän jo olikin, istui räystäällä nokkimassa heinän
  siemeniä, sillä hänelle oli tullut matkalla nälkä. Heti kaikki tytöt
  hypähtivät ylös ja heittivät jokainen sormisuukkosen hänelle. "Toitkos,
  mitä lupasit?" kysyivät he.
  "Titterli!" vastasi pääsky ja samassa putosi suuri välkkyvä timantti
  Iilian esiliinaan. Kyllä hän sillä kertaa oli sukkela ottamaan lyyryä.
  Timantti oli niin suuri kuin suurin herne, ja sen loisto niin
  häikäsevä, että sitä tuskin sieti katsoa; kirkkain lähdevesikään ei ole
  kirkkaampaa kuin sen kalliin kiven loisto. Mitähän sellainen pikku kivi
  saattoikaan maksaa, sitä tytöt eivät käsittäneet. Kyllä kaiketi he
  olisivat ällistyneet, jos olisivat kuulleet, että sen arvo oli toista
  sataa tuhatta markkaa.
  "Kas niin, tytöt," huusi pääsky, "mitä nyt katsoa töllistelette?
  Toimittakaa pian astiaan vettä Miilian kultakalalle! Timantti kyllä
  tuli helposti siiven alla, mutta kalasta minulla oli sanomaton vastus,
  kuljettaa sitä niin pitkä matka fiikunanlehdessä ja pitää siinä
  muutamia pisaroita Kordofanin kosteikon vettä!"
  Eipä Miiliaa tarvinnut kahdesti kiirehtää; pian hän toi suuren
  lasiastian, joka oli vartavasten tilattu kalan asunnoksi. Se oli
  leveämpi alapuolelta kuin suusta ja sen pohjassa oli komero, johon
  saattoi panna kukkia tai elävän vehreävarpusenkin. Olipa hauskaa
  katsella, kun kala ja lintu tulivat toimeen saman katon alla, ja kun
  varpunen pikku nokallaan tavoitteli kiiltävää kultakalaa ja kala
  purstoaan pyöräyttäen ui lintua pakoon. Miilia oli erittäin ihastunut.
  Hänestä oli parempi tuo elävä kulta kuin kuollut kivi.
  Emiilia odotti vaiti ja kärsiväisesti. Kyllähän hän arvasi, ett'ei
  pääsky, jolla on hyvä muisti, ollut häntäkään unhottanut, eikä hän
  siinä luulossa pettynytkään. "Otas vastaan, sinä!" visersi pääsky ja
  pudotti Emiilian avokämmenelle pienen harmaan siemenen, joka ei ollut
  suurempi tavallista omenan siementä. Ja pääsky lensi heti pois.
  Uteliaina tulivat toiset sisaret katsomaan, mitä Emiilia oli saanut, ja
  nähtyään ruman siemenen timantin ja kultakalan rinnalla purskahtivat he
  nauramaan ja sanoivat: "olipa nyt tuokin lahja tuotava oikein Egyptistä
  asti! Anna tuo kanoille aamiaiseksi. Pääsky kaiketi tahtoi vain narrata
  sinua; kyllä hän on tuonut jotain parempaa."
  Emiilia malttoi mielensä ja mietti: pitäisiköhän nyt antaa tuo siemen
  kanoille. Ei toki, minä istutan sen ruukkuun, eiköhän tuosta jotakin
  kasvaisi. Saattaisipa olla niinkin, että minä olenkin saanut paraan
  lahjan kaikista.
  No nyt, lapset, saatte kuulla mitenkä kävi niiden sisarusten ja heidän
  lahjainsa. Iilia, joka oli saanut kalliin, ihanan timantin, ei
  malttanut lakata sitä katselemasta. Päivät päästänsä hän sitä katseli;
  yöllä hän piti sitä vieressään ja näki siitä unta. Hän ei ajatellut
  mitään muuta, ei viitsinyt enää rukoilla eikä tehdä työtä, vaan tuli
  huolimattomaksi, laiskaksi ja tottelemattomaksi. Ja pahin kaikesta oli,