Lukemisia lapsille 4 - 10

minä osasin valehdella ihan oikein?" ajatteli Sipi Ilonen.
"Nyt pitää katsoa, onko kuu Hollannin juustoa", ajatteli hän edelleen,
istuutui, leikkasi palasen maasta ja maisteli. Niin, se todellakin oli
Hollannin juustoa. "Tähänpä pian syntyy aika kuoppa!" mietti Sipi
Ilonen.
Hän tuskin ehti leikata irti aika kimpaletta, kun näki merkillisen
miesjoukon marssivan laaksoon. Se oli armeija kuun väkeä, kaikki
päälaellaan, astuen käsillänsä ja pitäen kivääriä varpaillaan. Ja
etupäässä astui itse kuun ukko. "Missä se konna on, joka meistä sanoi,
että me kävelemme alassuin?" komensi kuun ukko.
"Kukapa uskaltaisi puhua niin ilmeistä valetta?" kysyi Sipi Ilonen
vavisten. "Hullunkuristahan tuo on astuakin jaloillaan, kun kerran on
olemassa kädet astumista varten."
"Sinä se juuri oletkin sitä kertonut", tiuskasi kuun ukko. "Katsokaas
tuota lurjusta, hän astuu jaloillansa!"
"Minäkö?" sanoi Sipi Ilonen. "Enpä suinkaan. Enkö minä astuisi
käsilläni luonnon järjestyksen mukaan?" Ja hän asettui päälaelleen,
mutta kaatua romahti.
"Ei", sanoi kuun ukko, "et sinä kelpaa muuksi kuin ilvehtijäksi minun
eukolleni. Hän tarvitsee jotakin huvia, eukko parka, kun on jo istunut
tuhat vuotta, nenä taottuna kiinni kuuvuoreen. Sen hän sai
rangaistuksekseen, kun, kuten tiedät, houkutteli minut yrittämään
tervaamaan kuuta. Hän ei pääse irti, ennenkuin tänne tulee suurin narri
maan ja taivaan välillä, ja minä tunnustan suoraan, että minä soisinkin
hänen ennemmin siinä pysyvän kiinni. Hän on liian tarkka järjestyksen
noudattaja, hän lakasisi ja siistisi koko kuun, jos kerran pääsisi
irti. Minä suosin hiukan viatonta epäjärjestystäkin, olen vähän
tiputellut tuhkaa piipustani sinne tänne, ja hauskaapa on hiukan
likaella äsken pestyjä lattioita. Katso vain, kun ilvehdit eukolle,
ett'ei hän pääse irti!"
"Suokaa anteeksi", pyyteli Sipi Ilonen, "minulla olisi vähän
kiireenlainen takaisin maan päälle; minä lupasin Napoleonin kotkalle
lunastaa keisarin kruunun."
"Vai sen leikkikalun!" virkkoi kuun ukko. "Minä annoin sen pojilleni
keilapalloksi. Mars palvelukseesi, maan ukko!"
Ei siinä apua, Sipi Ilosen täytyi marssia käsillään armeijan mukaan, ja
hän saapui suuren hiilikeltaisen vuoren luo, jonka vieressä kuun mummo
aivan oikein istuikin, nenä kallion rakoon kiinni tarttuneena.
"Huolitko nuuskaa?" kysyi kuun ukko ja kylvi sitä vuorelle. -- "Ttsi!"
aivasti mummo, ja samassa aukesi rako ja mummo pääsi irti. -- "Nyt
hukka perii!" pahoitteli ukko. "Tänne on tullut suurin narri maan ja
taivaan väliltä, eikä se voi olla kukaan muu kuin sinä, Sipi Ilonen.
Hyvät ystävät, nyt pakoon, sillä joll'ei nyt tule kuun pimennystä
tomusta ja rikoista, niin eipä toden totta ole enää ainoatakaan lautaa
tallella koko kuun valtakunnassa."
Koko armeija läksi käpälämäkeen. Sipi Ilonen yritti myöskin pakenemaan,
mutta ei ollut vielä oikein opastunut käsillä kävelemistaitoon; hän
kaatua kellahti seljälleen, nousi luonnollisille jaloilleen ja juoksi
minkä suinkin käpälästä pääsi. Katsahtaen taaksensa näki hän suuren
tomupilven ja kuuli kuun mummon äänen: "mitä muurahaisia ja matoja
tässä on likaamassa minun tarhaani ja pihaani? Puhdasta pitää olla,
ihan puhdasta kuun pihassa."
Ennenkuin Sipi Ilonen ehti lukea neljääntoista asti, oli hänen
päällänsä jo suunnaton joukko kaikenlaista väkeä ja eläviä jotka
pakenivat luutaa. Kaikki riensivät hänen päällitsensä, kaatoivat hänet
kumoon, poljeksivat ja tukistelivat häntä. "Tuossa saat kruunustani!"
tiuskasi keisari Napoleon, nipistäen häntä korvasta. -- "Tuossa saat
meidän linjalaivojemme nuppineuloista!" hurrasivat englantilaiset,
lauaisten kanuunansa häntä kohti. -- "Tuoss' on sulle minun
vanteistani", puhkui Suuri Mogul ja nipisti häntä nenästä. -- "Tuosta
saat siitä, että minä katkesin kuin oljenkorsi!" huusi Mogulin äiti,
pistäen häntä neulalla poskeen. -- "Tässä saat tikun pistämisestä minun
jalkaani!" nyyhkytti prinsessa Sinitaivas, puristaen hänet melkein
puolikuoliaaksi. -- "Tuoss' on luotipuntarista!" ärjyivät räätälit
silitellessään häntä kuumilla raudoillansa. -- "Tuoss' on sinulle siitä
ja tuoss' on sinulle siitä!" huusivat sadatkin yht'aikaa, yhä vain
pureksien, nipistellen, näpistellen ja tukistellen Sipi Ilos-parkaa,
niin ett'ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Kaikki tuo tapahtui
yht'äkkiä, ja heti kaikkein noiden kiusankappaleiden jälkeen tuli kuun
mummo suurine luutineen. Sitä ei kukaan kyennyt vastustamaan: hän
lakasi kuun puhtaaksi ja kirkkaaksi kuin messinkikattila; kaikki roskat
laistiin alas kuun laidalta: keisarit, sulttaanit, prinsessat,
linjalaivat, kanuunat, räätälit, rummuttajat, torventoitottajat,
kotkat, kruunut ja luotipuntarit; kaikki ne kiertelivät hetkisen
avarassa sini-ilmassa ja hajosivat sitte lentotähtinä yön hämärään.
Tämän romun joukossa, joka laistiin pois kuun levyltä, oli myöskin Sipi
Ilonen. Hän turhaan katseli kotkaansa, tipahti pois, teki kuperkeikan
tyhjässä avaruudessa, putosi, putosi putoamistaan yhä, ja viimein
heräsi siitä, että muurahainen matoi matamistaan hänen korvaansa. Missä
hän oli? Maantien laidassa nurmikolla, kaappi päänsä alla. Aamu oli
valjennut, mutta täyskuu katsoi yhä vielä häntä kellertävän harmaana ja
kalpeana yönvalvonnasta. Ihan oikein! Siellä vielä näkyivät entisellään
ukko ja akka; suureksi helpotuksekseen Sipi Ilonen ei huomannut
merkkiäkään tuosta hirmuisesta luudasta. Arvattavasti akka vieläkin
istui, nenä kiinni kallion raossa. Sipi Ilosen ei vielä tarvinnut
katsoa itseään suurimmaksi narriksi maan ja taivaan välillä.
"Tästä tulee hyvä historia yksinkertaiselle kansalle", sanoi hän
miettiväisesti itsekseen ja nosti hihnoista kaapin selkäänsä. "Missäpä
onkaan minun vertaistani, joka yhtenä yönä tekee sellaisen matkan? Ja
minua on kuitenkin uskallettu sanoa vetelys raukaksi."
"Vetelys raukka!" sanoi metsän kaiku.
"Sinäkö se olet, neiti Suuton?" pilkkasi Sipi Ilonen. "Olkoon menneeksi
vetelys; kaikkiahan nerokkaita miehiä sanotaan suuremmiksi tai
pienemmiksi hulluiksi. Mutta sanoa minua, taiteilijaa, ilvehtijäksi..."
"Ilvehtijä!" kertoi kaiku.
"Kuuleppas nyt, lörpöttelijä; kyllähän olet tunnettu kieleväksi,
mutta pyydänpä sinua kuitenkin olemaan ryhtymättä mihinkään
personallisuuksiin. Vai tahdotko päästä minun kaappiini? Minäkö muka
olisin ilvehtijä? Minä, joka tässä kaapissani esittelen maailman
suurimmat merkillisyydet, olenko minä sellainen henkilö, jota vain noin
ilman mitään saataisiin pitää narrinaan?"
"Narri!" sanoi kaiku.
"Jopa tämä nyt alkaa käydä sietämättömäksi. Minä lähden kaupunkiin.
Pidä kiinni suusi, varis!"
"Suuvaris!"
"Ole vaiti!"
"Vaiti!"
"Minä sinulle annan hyvän päivän."
"Hyvää päivää!"


MYLLÄRI.

Tuo säkkisi, Pouru,
Ja rattihin paiskaa!
Nyt puro, se houru,
Ei vain ole laiska:
Se pilvien maljaa
Niin joi kuni kaljaa
Nyt hampahat ruskaa
Ja kivill' on tuskaa.
Jos myllyttämistä en saa, tulen
Kivet voi sytyttää.
Mi tullut on Mattiin.
Kun kuhnivi aina?
Ei kaataissa rattiin
Saa silmiä painaa,
Kun silmät ne turtuu,
Ja mielikin murtuu.
Pois, jauhoinen Juha,
Nyt aivasta nuha:
Kas, saapuvi vouti jo kartanon
Ja tuimana on.
Tuo naapuri Työri
Hän tuulella jauhaa.
Kas, siivet ne pyörii;
Ei siin' ole rauhaa!
Kun ärjyvi pohja,
Niin siiven se ohjaa,
Kuin poikanen pallon,
Vain myllärin kalloon.
Tuon kunnian perähän en palakkaan:
Paras on vesi vaan.
Öin aavehet rissaa.
Vaan liekö se totta?
Kenties se on kissa,
Mi etsivi rottaa;
Tai onpi se rotta,
Mi jauhoja ottaa,
Tai ratas, mi alla
Käy lotajamalla.
Sama on se, kun vain minä tullini saan.
Vie säkkisi vaan!


TUKKIJUNNARI.

Mies honkia kaas, joki kuljettaa
Ne pois sahan hampahin raastettaa.
Mä vain lykin niitä
Pois rannalta raumaan
Ja kahlehin liitän
Ne yhtehen laumaan;
Pojat rannan kaarnoista laivoja saa.
On siltani pyörivä pölkkyni tää;
Se notkuvi, vaipuvi, vierähtää.
Saan hyppiä, juosta,
Ja saan kavutakkin;
Puu horjuvi tuosta:
Mun kastuvi takkin'...
Oh, uppoan... ainakin kenkäni jää.
Joki joskus suuttuvi sitehistäin:
Se katkovi kahlehet; särkyvi näin
Koko kahlittu lautta.
Ajelehtivat pirstat
-- En voi sitä auttaa --
Monet matkat ja virstat.
En keksi mä keinoa keksilläin.
Mut pölkyt kun kiinnitän vain tukevaan.
Vie virta ne kuin hepo sukkelaan;
Mun myös mukavasti
Se kulkea antaa
Ja rantahan asti
Mun syömähän kantaa:
Saan nukkua, voin kuni ruhtinas vaan.


OPPINUT POIKA.

"Äläpäs, kuinka tuo Hegesippus on viisas ja ymmärtäväinen!" -- huudahti
Justiina mamseli, käsiään yhteen lyöden. "Hän se vasta tietää kaikki.
Kas, sepä on jotakin, kun on niin oppinut. Toisin on laita Knut paran,
joka ei mitään tiedä."
Hegesippuksella ei ollut aikaa vastata: hän tarkasteli sontiaisen
takajalkaa suurennuslasilla. Hän oli kaksitoista-vuotias ja kävi
korkeassa koulussa, sentähden tiesi hän kaikki; mutta Knut raukka oli
nelitoista-vuotias ja kävi reaalikoulua, sentähden ei hän mitään
tiennyt.
Justiina mamseli oli hyvänluontoinen taloudenhoitaja, joka ansaitsi 200
markkaa vuodessa paitsi ruokaa, huonetta ja rantikenkäparia toukokuun 1
päivänä ja pumpuliesiliinaa jouluna. Hegesippus oli hänen lempilapsensa
ja Justiina oli aina siitä asti, kuin Hegesippus mekko yllä tepasteli,
joka päivä kertonut hänelle, että hän oli muita lapsia viisaampi ja
varsinkin paljon ymmärtäväisempi kuin Knut parka. Mitä joka päivä
kuulee, sitä rupeaa viimein uskomaan, ja Hegesippus oli vakuutettu
siitä, että hän oli oppinein koulupoika, kuin ikinä on kielioppiinsa
koirankorvia taivutellut.
Nyt rypisti hän toisen silmänsä kiinni, pani hiuksensa pörrölleen ja
sanoi: "Oletteko, Justiina, nähnyt minun munakokoelmaani?"
Justina oli nähnyt hänen munakokoelmansa seitsemänkymmentä seitsemän
kertaa, mutta hän vastasi: "no, kaikkea hän ennättääkin, tuo rakas
poika!"
"Justiina, tulkaa tänne, niin saatte nähdä!" sanoi Hegesippus, ja sitte
hän näytti hänelle paperilaatikon, johon oli pantu pumpuliin suuria ja
pieniä munia, kukin osastoonsa säännöllisillä päällekirjoituksilla
varustettuina. Siellä oli kaikenlaisten lintujen munia, suuresta
kotkasta aina pieneen lehtokerttuun: sinisiä, harmaita, valkoisia,
ruskeita, kirjavia, variksen, harakan, kottaraisen, rastaan,
keltasirkkusen, peipposen ja muiden, ja kaikki olivat ne onttoja
kuoria, pieni reikä kummassakin päässä. Se oli aivan paarihuoneen
näköinen, täynnä kuolleiden linnunpoikien kirstuja.
Kun nyt Justiina parhaallaan ihmetteli, tulla tyllerti siihen Lotta.
Hän oli kymmenvuotias eikä käsittänyt vielä munakokoelman arvoa, vaan
kysyi, mistä Sippus oli nuo kaikki saanut. Sippus vastasi alentuvasti,
että hän oli saanut muutamia lahjaksi ja toiset oli hän ostanut muilta
pojilta.
"Mutta eikö ole synti tehdä pahaa pikku lintusien pesille?" kysyi Lotta
viattomasti.
Hegesippus niisti nenäänsä; hänellä oli melkein aina nuhaa, sillä hän
käytti aina päällysnuttua ja kalosseja, ja sitä paitsi kuuluu
nenässä puhuminen niin oppineelta. Hän ei viitsinyt vastata noin
yksinkertaiseen kysymykseen. Mutta Lottapa ei säikähtynyt tuosta.
"Kyllä ymmärrän, että tuollaisesta oppii jotakin", sanoi hän. "Mutta
onhan sinun kirjoissasi kuvattuna kaikki nämä munat. Opettelisitpas
tuntemaan lintujen pesiä ja munia metsässä, niille pahaa tekemättä.
Knut tuntee kaikki linnut viserryksistänsä."
"Knut on tuhma", sanoi Hegesippus ylenkatseellisesti.
"Mutta Knut suojelee pieniä lintuja ja ampuu haukat", vastasi Lotta
säikähtymättä.
"Onko hän lukenut niiden siipisulkia?" kysyi Hegesippus ylpeästi.
"Sanon sinulle, Lotta, että linnuilla on erilainen luuranko kuin
nisäkkäillä, ja linnun luiden yleinen ominaisuus on niiden
edellämainittu lujuus ja keveys; sitä paitsi on niillä kolmiosaiset
raajat ja toisenlainen ruuansulatuskanava ja paljon erilaisempi
pääkoppa ja ympyriäinen niskakyhmy ja joku määrä mielikuvitusvoimaa ja
taito valmistaa suppilomaisia pesiä..."
"Eipä toki", sanoi Lotta, "kaikki linnunpesät, joita minä olen nähnyt,
ovat olleet pyöreitä kuin nauriit."
"No, niin, suppilomaisia tai naurismaisia, sepä nyt on yhdentekevää.
Petolinnuilla on ehkä nauriinmuotoisia pesiä, mutta löytyy
varpuislintuja eli tiitisiä ja kiipeejöitä ja kanalintuja ja kurkia ja
kahlaajia ja vesilintuja ja..."
"Ja kukko!" keskeytti Justiina mamseli, lempipoikansa äärettömään
oppiin ihastuneena. "Rakas Lotta, ei löydy mitään, mitä ei Hegesippus
tietäisi. Hän tietää kaikki."
"Hän kerää munia eikä ole koskaan nähnyt linnunpesää!" nauroi Lotta.
Hegesippus suuttui. "Linnunpesän löydän, koska vain tahdon", sanoi hän.
"Minulla ei ole vielä tilhin eikä satakielen munia. Mutta minä etsin ne
itse. Saat nähdä iltasella, kunhan tulen kotia."
"Mutta ethän sinä käy koskaan metsässä, katukäytävillä vaan kävelet,
koska lääkäri on sinua kävelemään käskenyt", muistutti Lotta.
"Ei, Hegesippus poikaseni, älä mene metsään, voisit vilustua siellä",
varoitti Justiina mamseli. "Muista, että siellä on käärmeitä."
"Käärmeet kuuluvat matelijoihin, niillä on pitkäveteinen ruumis ja
ruuansulatus käy hitaasti", jatkoi Hegesippus suuressa viisaudessaan.
"Hän ei ole koskaan nähnyt elävää käärmettä!" nauroi taas Lotta.
Tämä suututti Hegesippusta. Hän otti yllensä paksun talvinutun ja
kainaloonsa Lütkenin Zoologian, josta hänen viisautensa oli kotoisin.
Sitä paitsi otti hän isänsä kepin, jolla saisi lyödä kuoliaaksi
käärmeet, joilla on niin pitkä selkä ja huono ruuansulatus. Sitte läksi
hän kaupungin ulkopuolelle etsimään satakielen munia, sillä hänellä
sattui olemaan lupa tänä iltapäivänä.
"Odotas hiukkasen! Pane kiinni alimmainen nappi!" huusi Justiina
mamseli hänelle.
Hegesippus oli jo etäällä. Hän käveli ylevänä kaupungin läpi, tullin
sivu, sillan, tien ja ojan yli, ja siten hän tuli metsään. Siellä oli
hankalampi kävellä: oli mättäitä, sieniä ja kiviä, katajapensaita ja
hämähäkin verkkoja, muurahaispesiä ja itikoita. Hegesippus väsyi ja
hänelle tuli kuuma. Hän istahti kivelle levähtämään. Hän ihmetteli,
ett'ei sille kivelle ollut mikään satakieli eikä tilhi pesäänsä tehnyt.
Hänen tässä istuessaan suhisi ilmassa jotakin, suuri kyyhkyishaukka
tavoitti oravaa lähimmästä puusta. Mutta haukan kynnet tarttuivat
kuusen oksiin, orava hyppäsi, pudoten suoraan Hegesippuksen syliin, ja
sitte se pelosta vavisten hiipi kiven taakse.
Suurempaa ja parempaa huvitusta ei löydy kuin elävän luonnon
tarkasteleminen ja sen salaisuuksien tutkiminen. Se on kuitenkin
tehtävä luonnossa eikä lörpöteltävä kirjoista, joita ei yhtään ymmärrä.
Kirjat ovat tosin hyviä tien ohjaajia, mutta ne eivät kelpaa mihinkään,
joll'ei niitä voi oikein käyttää. -- Hegesippus oli nyt metsässä
ensimmäistä kertaa. Sen sijaan, että olisi tarkastellut kasvia, eläimiä
ja muurahaisten teitä ja opetellut tuntemaan lintuja niiden
viserryksestä, tuli hän tänne täysin oppineena ja luuli tietävänsä
kirjoista kaikki. Voi sinua, viisas Hegesippus!
Ei hän edes hämmästynytkään. Hän otti kirjansa esille ja etsi sieltä
jotakin oravan näköistä eläintä; "Virtahepo on suuri, kömpelö,
paksumahainen, lyhytkaulainen ja hyvin matalajalkainen eläin."...
"Ahaa! Nelijalkainen eläin, joka syliini putosi, oli kömpelö ja
lyhytkaulainen; se oli varmaankin virtahepo. Mikä lienee puussa oleva
lintu! Pitääpä katsoa..."
"'Papukaijat tunnetaan nokastansa, joka on hyvin lyhyt, korkea ja
paksu.'... Todellakin. Se on papukaija. Mutta, jos se olisikin
satakielinen?... Sillä on lyhyenlainen nokka luullakseni. 'Pieni hammas
yläleuan sisäpuolella.'... No, se käy päinsä. Siis on lintu varmaankin
satakielinen. Sepä nyt oli merkillistä. Se täytyy panna muistoon."
Hegesippus otti muistikirjansa -- oppineet miehet eivät mene koskaan
metsään ilman muistikirjaa -- ja kirjoitti siihen suurilla kirjaimilla:
_Toukokuun 1 päivänä. Oli Lotta taas tuhma. Menin metsään. Näin
satakielen, joka tavoitti virtahepoa_.
"Piste. Voi, kuinka on hauskaa tietää kaikki kirjoista."
"Ah", jatkoi Hegesippus, "kuinka metsä on tuhma ja kuinka minä olen
viisas! Tuo suuri metsä ei tiedä, mitä minä tiedän. Tuolla suurella
metsällä ei ole kirjoja: siellä ei ole ainoaakaan oksaa, ei ainoatakaan
eläintä, joka tuntisi edes aakkoset; vielä vähemmin voivat ne tavata
ja selvästi lukea sisästä. Metsä kasvaa ja kasvaa tietämättä, että
kaksi kertaa kaksi on neljä. Mutta minä tiedän paljon enemmän, minä
tiedän kaikki. Jos on vielä jotakin, jota en tiedä, niin tiedän sen
sitte, kuin tulen ylioppilaaksi. Sitte tiedän kaikki, mitä olemassa on
ja ehkä vielä vähän enemmän, ja kun tulen maisteriksi, tiedän kaikki,
mitä ei ole olemassa ja ehkä vielä vähän enemmän. Kas niin on asia,
metsä parka!"
Metsä parka ei vastannut mitään. Hän kuunteli vaan ihmetellen tuota
käsittämätöntä oppia. Hän seisoi siellä niin hiljaisena ja vakavana,
kuin olisi hänkin tahtonut tuosta suuresta viisaudesta jotain oppia.
Ehkä tahtoi mänty oppia, kuinka hänen tuli kasvaa; ehkä tahtoi tuomi
oppia kukkimaan, pilvi satamaan, puro tasaisesti pikkukivien yli
hyppimään ja satakieli tahtoi kenties oppia virtahepoa tavoittamaan.
"Ei, nyt tahdon etsiä linnunpesän", sanoi Hegesippus ja alkoi kulkea
eteenpäin. Kun hän oli kulkenut hetkisen, tuli hän niitylle, jossa oli
lato. Ladon oven yläpuolella lähellä kattoa riippui jotakin, joka
varmaankin mahtoi olla linnunpesä, sillä se oli harmaan paperin
näköistä ja melkein suppilomainen. "Enkös jo sanonut, että kaikki
linnunpesät ovat suppilomaisia?" arveli Hegesippus. "Ajatteles, jos tuo
olisikin satakielen pesä!"
Ja hän alkoi isänsä kepillä harmaata tötteröä kaivella.
Tuskin oli hän saanut harmaasen paperiin reiän, kun sieltä ryömi
jotakin ulos: ensin yksi, ja sitte taas yksi, ja sitte kymmenen ja
kaksikymmentä, ja niin, kenties satoja. Mutta ne eivät suinkaan olleet
satakielisiä, ne olivat mehiläisiä, ja kohta tunsi Hegesippus pistävän
käteensä, poskeensa, nenäänsä... hänen ympärillään oli koko ärtynyt
mehiläisparvi. Viisaan miehen oli nyt paha olla, hän alkoi juosta
kaikin voimin ja hosui ympärilleen isänsä kepillä. Mutta mehiläisparvi
lensi yhä kiivaammin, seuraten häntä niin hirveästi, ett'ei hän kuullut
eikä nähnyt. Hän juoksi juoksemistaan, ja yht'äkkiä oli hän suuressa,
liejuisessa vesiojassa.
Hyvä oli, ett'eivät mehiläiset osanneet uida. Kun he näkivät
vihollisensa ojassa, alkoivat he vihdoinkin suristen liidellä takaisin
rikkinäistä pesäänsä paikkailemaan, ja jos poika olisi ymmärtänyt
heidän puheensa, olisi hän kuullut heidän sanovan toisilleen: "siinä on
rangaistus; kyllä hän toiste jättää pesämme häiritsemättä."
Märkänä ja turvonneena ryömi Hegesippus ojasta. Nyt ei hänellä ollut
vähääkään halua linnunpesän etsimiseen. Kotiin tallusteleminen oli nyt
viisainta, mitä hän tehdä voi. Mutta asia oli huokeampi sanoa kuin
tehdä. Hän oli metsässä ensimmäisen kerran elämässään, ja hänellä ei
ollut vähääkään aavistusta siitä, mitä teitä hän oli kulkenut.
Kuitenkin kävellä rehki hän oman nenänsä mukaan, ja nenä on huono
tienosoittaja, sillä kääntyipä minne hyvänsä, niin on nenä aina
eteenpäin osoittamassa. Eteenpäin kulki Hegesippus, ja nenä kulki
edellä, mutta kuitenkin eksyi hän ja tuli yhä etäämmälle suuressa
metsässä. Puiden varjot venyivät pitemmiksi männiköllä, aurinko
laskeutui kuusen latvojen taakse, hyttyset tulivat yhä kärtyisemmiksi,
lintujen laulu hiljeni puissa, ainoastaan punatulkku ja talitiainen
visertelivät surullisia säveliään, ja ruisrääkkä pellon ojassa käheästi
äänteli. Kaikeksi onneksi ei toki tullut pimeätä, sillä nyt oli
kesäsydän. Hegesippus oli väsynyt, nälkäinen ja märkä, mutta kuitenkin
kapuili hän eteenpäin mättäiden ja kivien yli, ja kun hän täten oli
monta tuntia harhaillut, tuli hän juuri samalle ojalle, josta oli
matkansa alottanut.
Silloin loppui häneltä rohkeus; hän istahti ja rupesi itkemään.
Hetkisen itkettyään nukkui hän väsyneenä ojan reunalle.
Nyt lienee Hegesippus varmaankin uneksinut, sillä kuinka muutoin
tällaista olisi voinut tapahtua niin oppineelle pojalle? Hänestä oli
kuin pieni orava, jota hän oli luullut virtahevoseksi, olisi tullut
hänen luoksensa ja kysynyt: "miksi itket?" -- "Oi", sanoi poika,
"pitäneehän itkeäni, sillä en löydä tietä kotiin tästä suuresta
metsästä."
"Mutta sinähän tiedät kaikki", sanoi orava, joka oli virtahepo.
"Enhän minä nyt kaikkea tiedä, mutta _melkein kaikki_!" huokasi poika.
"Hyvästi, poika", sanoi orava. Kului hetkinen, -- kuului suhinaa
ilmassa, ja kanahaukka, joka oli satakielinen, kysyi: "miksi itket?"
"Enkö itkisi", sanoi Hegesippus, "kun en tiedä, miten voisin osata
kotiin metsän läpi?"
"Mutta sinähän tiedät melkein kaikki!" sanoi kanahaukka, joka oli
satakielinen.
"Niin", sanoi poika, "enhän minä juuri kaikkia tiedä, mutta tiedänhän
kuitenkin _koko joukon_."
"Hyvästi vaan", sanoi kanahaukka.
Nyt tuli mehiläisparvi ja kysyi samaten: "miksi itket?"
"Enkö nyt itkisi sellaisen ja sellaisen asian tähden?" sanoi Hegesippus
niinkuin ennenkin.
"Mutta tiedäthän sinä koko joukon", surisi mehiläisparvi.
"Enhän minä juuri kovin paljoa tiedä, mutta tietänenhän kuitenkin
_vähäsen_."
"Hyvästi", sanoivat mehiläiset.
Taas oli poika aivan yksin. Mutta silloinpa tulikin koko suuri metsä
hänen luoksensa: korkeat kuuset, solakat koivut, matalat pajapensaat,
pienet pihlajantaimet, puolukankukat, kanervat, harakanvarpaat ja
kaikki kysyivät ystävällisesti: "miksi itket?"
"Enkö itkisi? Niin ja niin on asia laita", selitti Hegesippus.
"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", sanoi koko metsä.
"Kyllä", sanoi poika, "mutta en tiedä kotitietä."
"Hyvästi", sanoi metsä.
"Ei, odotas hiukkasen", huoahti Hegesippus unissaan. "Olepas hyvä ja
näytä minulle tie kaupunkiin! Päällystakkini, kalossini ja isäni keppi
jäivät ojaan, minä kuolen vilusta."
"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", toisti metsä.
"En, metsä rakas, minä vakuutan sinulle, ett'en tiedä _en niin
mitään_", huokasi poika sydammen tuskassa.
"Todellakin, oletko niin äärettömän tietämätön?" kysyi metsä.
"Olen, mitä vaan tahdot, kunhan neuvot minua kotiin", sanoi poika.
"Ei, odotas", sanoi metsä, "pois kiertelemiset! Tunnusta rehellisesti,
ett'et mitään tiedä luonnon todellisesta elämästä ja laadusta, vaikka
lörpötteletkin kirjoista koko joukon ulkoläksyjä! Tunnusta tietäväsi
vähemmän kuin muurahainen pesässään tahi pienin neulanen kuusen
oksalla."
Hegesippus vetäsi niin pitkän huokauksen kuin seinähirren. Kyllähän se
koskee, kun täytyy tunnustaa itsensä niin oppimattomaksi, juuri kuin on
ollut niin äärettömän oppinut. "En tiedä mitään muuta kuin sitä, mitä
on Lütkenin Zoologiassa", huudahti hän.
"Vai niin, tahdotko tinkiä?" keskeytti itsepäinen metsä. "Lausu totuus!
Huuda niin kovasti, että jokainen kuulee: Hegesippus on tuhma!"
Hiki kihosi pojan otsalta, vaikka hänellä siinä maatessansa olikin
kylmä.
"Kyllähän se on totta, rakas metsä", sanoi hän, "olenhan minä vähän
tuhma."
"Suora totuus! Hyvin tuhma!" sanoi metsä.
"No, koska sitä tahdot kaikin mokomin tietää, niin _minä olen tuhma_...
oikein tuhma!..."
"Hegesippus on tuhma!" vastasi kaiku joka haaralta metsästä. Siellä
syntyi verraton riemu. "Kuules, mitä poika sanoo?" sanoi harakanvarvas
katajapensaalle. "Kuinka voi ihminen olla niin äärettömän tuhma, että
itsekin sitä kertoo?" sanoi muurahainen männynkävylle. Kaiku istui
vuoren reunalla kertoen joka sanan, kunnes jokainen oksa, joka mätäs ja
joka linnunpesä kaikui samoja pilkallisia sanoja: "Hegesippus on
tuhma... tuhma... tuhma... tuhma... tuhma... tuhma!"
"Mitä sipinää se on?" kuului ääni aidan takaa sanovan, ja siinä seisoi
Knut pyssy olalla. "Hegesippus!" huusi hän.
Hegesippus heräsi. "Sinäkö se olet, Knut?"
"No, sepäs nyt oli hauskaa, että viimeinkin sinut löysin. Justiina oli
levoton, kun viivyit ja lähetti minut jo aikaisin jäljestä päivällisen
sinua etsimään. Olen etsinyt sinua joka talosta, puistosta ja
puutarhasta. En koskaan luullut sinua niin tuhmaksi, että näin pienessä
metsässä eksyisit."
"Hiljaa, Knut, elä siitä enää virka: koko metsähän sen jo tietää!"
huokasi Hegesippus. "Rakas Knut, auta minua nyt kotia, jalkani ovat
jäykät, en voi kävellä."
"Vähätpä siitä, minulla on sääriä molempien tarpeeksi, kulku käypi kuin
reipas tanssi. Kiipeä selkääni, mars! eteenpäin, pannukakku!"
"Mutta kaupunkiin on pitkä matka. Ethän sinä voi minua koko matkaa
kantaa."
"Pitkäkö matka? Tulliportille on tuskin sataakaan askelta. Jos olisit
noussut lähimmälle pikku kivelle, olisit nähnyt edessäsi koko
kaupungin."
"Näyttääpä todellakin siltä, kuin olisin ollut hiukan tuhma", huokasi
Hegesippus noustessaan veljensä selkään ja nähdessään kaupungin aivan
lähellä pensaikon takana. "Mitä sinulla on jahtilaukussasi, Knut?"
"Siellä on petolintu. Vähän aikaa sitten ammuin sen."
"Ahaa, kyllähän sen tunnen. Lyhyenläntä nokka ja pieni hammas
yläleuassa lähellä nokan kärkeä. Elä luule, Knut, ampuneesi papukaijaa;
minä olen tuon otuksen tutkinut, se on satakielinen. Minä näin sen
tavoittavan virtahepoa."
"Mitä sanot? Satakielinenkö? Oivallinen kanahaukkahan tämä on! Tallin
oven päälle minä sen naulaan. Minä näin sen vainoavan pientä orava
raukkaa. Se on ahnas rosvo, tuo tuossa; se elää enimmittäin pikku
linnusta, vaikka kyllähän sille kelpaa kaikki, mitä sattuu saamaan:
rotat, sammakot, jäniksenpojat, oravat..."
Nyt näki Hegesippus parhaaksi pitää viisautensa itsekseen. Mutta kun
hän onnellisesti pääsi kotia veljensä hartioilla ja Justiina mamseli
taas alkoi kiittää hänen ääretöntä oppiansa, kuiskasi Hegesippus
hänelle korvaan: "älkää kertoko kenellekään siitä, että olen tuhma!"
"Kultamuruseni, mitäs puhut? Olisiko _hän_ tuhma, joka tietää kaikki."
"Niin, katsokaas Justiina, sepä se juuri onkin tuhmaa!"


SOKURILEIPURI.

Vispaa tahdas! Munat tähän!
Ei, nyt menee mäntyyn päin.
Jauhoja! mut voita vähän!
Tuhma työn teit, ystäväin!
Lisää, lisää -- ei saa surra
Liitua -- niin kestää purra!
Konvehdithan kullataan,
Tuhmin lausein laitellaan.
Tilaukset katsokaamme!
Jäätelöitä, hyytelö;
Häät von Hellerillä saamme,
Tanssit laittaa Lehtiö;
Päiväkseen saa kaakun Miina,
Aino, Alma, Karoliina;
Kahvileivät hienot saa
Arpajaisiin toimittaa.
Ristiäiset Riemusella,
Punaväriin leivokset!
Hautajaiset Huolisella,
Värit mustat, valkoiset:
Ihmistunteet maalaan tarkoin.
Myötäväksi pennein, markoin.
Surut, riemut suorastaan
Konvehdein ne nielastaan.
Koulut kohta, tietääkseni,
Luvan saa; niin, tosiaan!
Kyllä tunnen tuttuseni.
Sanoi äiti pojistaan:
Tarjottimet tyhjentyvät,
Haihtuu torttuvuoret hyvät,
Kunnes raunioitakaan
Syötävist' ei olekkaan.
Olis leipurina, silloin
Kelpais! lapset tuumailee;
Aamuin, puolipäivin, illoin
Hilloa hän kauhailee...
Hui, hai! Hätäpäivää eipä,
Kun saa silliä ja leipää,
Tai kun tästä muuttuisi
Vielä pikku pojaksi!


KIRKONKELLOT.

Ne soivat ja kaikuvat nuo kauniit, suuret ja heleä-ääniset kellot, ne
soivat kuolleille viihdytystä ja eläville kehoitusta rukoilemaan
Jumalaa kaikkivaltiasta, jonka henki liikkuu temppelin holvissa ja koko
maailman lävitse. Ne soivat ja soivat uudelleen kehoittaen rukoukseen
ja rauhaan, muistuttaen ja herättäen ihmisiä; -- kuuleppas, kuinka
kauas niiden äänet kaikuvat kirkkaassa kesä-ilmassa laajalle ympäri
maiden ja järvien! Kun niitä kuuntelet, soikootpa surussa tai ilossa,
niin kiitä Jumalaa sydämmesi pohjasta siitä, että hän niin alinomaa