Lukemisia lapsille 4 - 11

Total number of words is 2889
Total number of unique words is 1461
26.4 of words are in the 2000 most common words
37.4 of words are in the 5000 most common words
43.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
kolkuttaa sydämmesi ovea ja sanoo sinulle: "tule luokseni!" Sillä
mitäpä muuta kellot joka päivä sanoisivat kuin juuri nämä sanat: "tule
Jumalan luo, tule, tule köyhä, kadonnut lapsi, tule Jumalan luokse!"
Niiden ääni kaikuu korviisi ylhäältä ilman avaroilta aloilta, samoin
kuin valo, lämpö ja kaikki hyvä ja kaikki kaunis tulee ylhäältä
Jumalalta taivaasta. Kuuntele siis kellojen ääntä ja muista, mitä ne
sulle sanovat, niin niiden helinä sinulle anoo siunausta korkeudesta,
jospa sitte soivat elämää tai kuolemaa.
Oli kerran vanha kirkko, minä kyllä tiedän, missä se oli, mutta te sen
saatte arvata. Se oli pienempi, kuin kirkot tähän aikaan ovat, ja oli
rakennettu kivestä; olipa siinä kivet niin suuret, ett'ei kukaan
ihminen voinut käsittää, että kukaan oli ollut niin väkevä, että nosti
niin suuret möhkäleet ylös kirkon seinään. Hyvin jyrkkä katto siinä oli
ja naakat tekivät pesänsä sen halkeamiin, ja kirkon ikkunat olivat
matalat ja pienet ja niissä oli maalattuja ruutuja siltä ajalta,
jolloin Suomenmaassa vielä oli paavin oppi valloillaan. Kirkossa oli
tauluja, jotka olivat niin kuluneet, ett'ei kukaan enää voinut saada
selkoa niiden väreistä; ja neitsyt Maria lapsen Jesuksen kanssa, sekä
kaksitoista apostolia oli veistetty puusta; ja muutamat niistä olivat
ennen olleet kullatut, mutta nyt tuskin enää näkyi muuta kuin hämähäkin
verkkoa pyhimysten kuvien ohimoilla ja pikkunen kultaa apostolin
parrassa. Pyhää ei saa palvella puussa eikä kivessä, vaan hengessä ja
totuudessa.
Sen kyllä arvaa, että kirkko oli hyvin vanha. Ei kukaan tiennyt,
milloin se oli rakennettu; sukupolvi toisensa jälkeen muutti lepäämään
kuoleman unta kirkkomaalla eikä toinen sukupolvi ollut toistansa
viisaampi. Kun kysyi, kuinka vanha kirkko on, niin sai vastauksen,
ett'ei se varmaankaan ollut paljon nuorempi maailman syntyä, sillä
jättiläiset olivat sen rakentaneet. Sepäs oli vastaus; siitä ei tullut
hullua hurskaammaksi!
Mutta puhukaammepa nyt kelloista.
Kirkossa oli torni, joka oli niin korkea, että kun kiipesi kirkonkukon
selkään ja seisoi varpaillaan, niin taisi nähdä seitsemän muuta
kirkonkukkoa naapuripitäjissä. Kellotapuli oli vähän matkan päässä
erillään ja oli paljon pienempi, sillä harvoinhan tässä maailmassa
kaksi suurta sopii yhdessä olemaan. Tapuli oli punaiseksi maalattu ja
puusta ja oli kerran muutettu pyörien päällä, joka tapaus oli pidetty
erinomaisena ihmeenä ja sitä puhuttiin vielä pitkät ajat eteenkin päin.
Tapulissa oli kaksi kelloa: isokello ja pienikello. Samoin kuin
kirkkokin, oli isokello niin vanha, ett'ei kukaan tiennyt, milloinka se
oli alkanut soida. Sen laitaan oli valettu raamatunlause ja
kellonvalajan nimi, joka olikin oikeus ja kohtuus, sillä kun ihminen on
kuollut, niin hänestä pysyy muisto hänen hyvissä töissänsä. Isolla
kellolla oli ollut kummalliset vaiheet. Puolitoista sataa vuotta sitte
oli se ison vihan aikana upotettu järven pohjaan, että se siten
pelastuisi vihollisen käsiin joutumasta, ja ne, jotka sen sinne veivät,
kuolivat, ennenkuin rauha tulikaan maahan, niin ett'ei kukaan
voinutkaan enää sanoa paikkaa, johon se oli upotettu. Kansa sillä
seudulla oli köyhä, eikä sillä ollut varaa itsellensä kustantaa uusia
kelloja; etsittiin siis entistä kelloa joka paikasta pitkin järveä,
mutta ei kukaan löytänyt kadonnutta isoa kelloa. Yhdellä ainoalla
ihmisellä koko pitäjässä oli vähän tietoa kellosta, nimittäin
kirkonvartian pienellä tyttärellä, pikku Liisalla, joka oli vain
kuuden vuoden vanha. Hänen isänsä asui järven rannalla, ja kun Liisa
kesällä välistä tuli isänsä venheesen ja kulki kaukana järvellä
sunnuntai-aamuina, niin hän luuli kuulevansa kellon soittoa järven
pohjasta. Niin hän sanoi tullessaan kotiin, mutta ymmärtäväisemmät
pitäjässä vetivät suunsa nauruun koko jutulle. Sittepä eräänä
juhannus-aamuna, kun aurinko nousi tumman petäjikön takaa järven
toiselta puolelta, sattui niin, että Liisa venheessä kuuli kellon
soivan selvemmin kuin koskaan ennen. Ja kirkonvartia, hänen isänsä,
souti monen miehen kanssa järvelle ja löysi kellon ja asetti suurella
riemulla sen kellotapuliin, joka silloin rakennettiin. Siitä saakka se
on soinut heleimmällä äänellä, mutta heleimmästi se soi silloin, kuin
joku hyvä ihminen kuolee, sillä kelloilla on myöskin sydän, vaikka se
on malmista; ne iloitsevat Jumalan enkelien kanssa, kun ihmissielu
tulee taivaan valtakunnan omaksi.
Olipa pienelläkin kellolla oma kertomuksensa, vaikk'ei se ole niin
kummallinen. Kun sota oli loppunut ja ihmiset taas kokoutuivat vanhaan
kirkkoon, ei ollut yhtään kelloa kehoittamassa hartauteen ja
rukoukseen, sillä siihen aikaan oli iso kello vielä unhotettuna järven
pohjassa. Mistä silloin saataisiin rahoja uuden kellon ostoon? Kaikki
miehet siinä olivat neuvottomina ja kaapasivat senkin seitsemän kertaa
korvansa takaa, niinkuin täällä maassa on yleisenä tapana, kun jotakin
asiata oikein tarkoin mietitään. Mutta muijat ja tytöt älysivät keinon.
He rupesivat kehräämään ja kutomaan. Siinäkös kehruurukit surisivat yöt
päivät, ja yhtä ahkeraan lenteli sukkula nuolen nopeudella hienojen
loimien välitse ja siten he saivat monta sataa kyynärää mitä hienointa
ja valkoisinta palttinaa ja tuumasivat, että tottahan se mahtoi riittää
kellon ostamiseen. Köyhät ihmiset, he eivät tienneet, että malmi oli
kallista ja mestari kenties oli ottava vielä kalliimman palkan. Kun he
tarjosivat palttinaansa kellonvalajalle Tukholmassa, niin hän heille
tarjosi puurokelloa, sellaista, jolla tavallisesti soitetaan laivassa,
kun puuro on keitetty ja keittäjä punaposkisena seisoo kauha kädessä
kajuutan ovella. Mikäs neuvo nyt tuli eteen? Eihän puurokelloa sopinut
tapuliin asettaa. Mutta siihen aikaan hallitsi Tukholmassa kuningatar,
nimeltä Ulrika Eleonora. Hän kuuli puhuttavan koko jutun palttinasta ja
kellosta ja hänen kuninkaallista mieltänsä miellytti suuresti, että hän
sai kuulla Suomen muijien ja tyttöjen olevan niin reippaita. Hän pani
heti hovineitonsa kehräämään ja kutomaan, ja kehräsi itsekin, ja
mahdollista on, että ylhäiset rouvasihmiset vähän rypistivät hienoja
neniänsä, mutta siihen aikaan monta asiaa kävi laatuun, jota ei nyt
enää voisi millään tavoin tehdä. Kaikki, mitä sillä tavoin kehrättiin
ja kudottiin, sen osti kuningatar ja rahat lähetettiin heti
kellonvalajalle. Sillä tavoin saatiin kello, joka ei ollut paljon
pienempi kuin isokello ja se oli paljon kirkkaampi, ja se on ihan
varma, että kun kellon kaikuva malmi ensi kerran äänteli, silloin
kaikki vaimot itkivät ilosta ja kaikki tytöt laskivat kätensä ristiin
ja jokainen kiitti sydämmessään Jumalaa ja lempeätä kuningatarta; mutta
mitä he itse olivat tehneet, siitä heidän mielestään ei ollut
muistelemista.
Tällainen oli kellojen juttu. Puhukaamme nyt kirkonvartian Liisasta.
Hänen isänsä oli väkevä iso mies, joka oli seurakunnan kirkonvartia ja
kellonsoittaja. Joka sunnuntaina, kun hän oli avannut kirkon ovet,
jätti hän kirkkoväen omiin valtoihinsa, ja meni pitkillä askelilla
kellotapuliin. Hei, sepä kävi rivakasti, kun hän pani ison kellon
heilumaan. Silloin pikku Liisa tuli hänen jäljessään korkeita rappusia
myöten, ja alussa hän sai isältänsä tukkapöyryä sellaisesta
uskaliaisuudesta, mutta hän tottui kohta ja kiipesi vaan rohkeasti
katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitte hän istui ääneti ja katsoi,
miten tuo raskas suuri kello alkoi heilua, ensin lyhyissä heilauksissa
ja sitte pitemmissä, ja kuinka kömpelö kieli kellon keskessä alkoi
heilua niinkuin heiluri seinäkellossa, ja pau! silloin kellon kieli
paukahti laitaan ja malmista helähti kirkas ääni, joka kaikui kauas
ylen ympäri. Yhä korkeammalle ja korkeammalle nousi kello heiluessaan,
kunnes se viimein oli melkein ylösalaisin ja seisoi kannallaan
heilahtamisillaan ja viimein heilahti alas ja taas ylös toiselle
puolelle. Hei hoi, siinäkös koko ilma kumisi ja koko tapuli natisi,
niin että olisi ollut sen seinien kokonaan kaatuvan. Mutta
harmaankellertävän kellon alapuolella istui pikkuisella rahilla
kellotapulissa pieni vaaleatukkainen tyttö ääneti ja hymyillen, eikä
kertaakaan ajatellut, että kello voisi kerran niin raskaana kuin vuori
syöstä hänen päällensä ja musertaa hänet ihan murskaksi, niin ett'ei
kukaan koko maailmassa voisi sanoa, kuka sillä paikalla istui, mihin
kello putosi.
Liisa rakasti kellojansa niin paljon kuin kukaan maailmassa voi jotakin
kaikista mieluisinta tavaraa rakastaa, lähinnä Jumalaa ja sydämmensä
valitsemaa omaa kultaansa. "Ole varoillasi", sanoi hänen isänsä, "kun
niin alinomaa kuuntelee kellojen soimista, niin tulee kuuroksi." --
"Mitä se merkitsee, isä?" sanoi Liisa. "Se merkitsee, ett'eivät sinun
korvasi enää kuule mitään kaunista maailmassa, virsien laulua, ei
lintujen viserrystä, eikä ihmisten puhetta; ja sitte olet yksinäsi
äänettömyydessä, joka ikäänkuin yön hiljaisuudella ympäröi sielusi." --
"Kuulevatko kuurot kellojen soittoa?" kysyi Liisa jälleen. "Kyllä",
vastasi isä, "luulenpa, että useimmat kuurot korvat kuulevat kellojen
äänen." -- "No mikäpä sitte on hätänä?" tuumasi Liisa.
Mutta niinpä kävikin, kuin isä oli sanonut. Kuta vanhemmaksi Liisa
tuli, sitä hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi maailma muuttui hänen
korvissaan hänen ympärillänsä. Alussa hän kuuli hyttyisten hyminän
metsässä kesä-iltoina, ja hänestä tuntui, kuin olisi kuulunut
kaukainen kellon soitto. Vähitellen kaikki äänet hänen korvissaan
muuttuivat kellon soimiseksi: lintujen viserrys koivun oksilla, kosken
pauhina ja ihmisten iloinen puhe, kun he kokoutuivat kirkkomäelle
sunnuntai-iltoina leikitteleinään, kaikki soi Liisan korvissa kuin
helisevä malmi, eikä hän kuitenkaan voinut erota rakkaista
kelloistansa. Viimein kaikki näkivät, että Liisa oli kuuro, ja moni oli
siitä suruissansa, mutta enimmän sitä suri hänen isänsä, kirkonvartija,
sillä lempeämpää ja parempaa tyttöä ei ollut koko kylässä. Mutta sitä
ei enää voinut auttaa, eikä kukaan enempää ruvennut sitä miettimään.
Kun pieni tyttö hiljaa ja äänettömänä meni tavallista menoansa
kellotapuliin, niin kaikki ihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat: "kas
tuossa menee kirkonvartijan Liisa, joka ei kuule mitään muuta tässä
maailmassa kuin kellojen soittoa!"
Liisa oli siihen aikaan kymmenen vuoden vanha, ja hän leikitteli
niinkuin lapsilla on tapana, mutta hänen leikkikalunsa olivat isot
kellot tapulissa. Niitä hän hyväili kuin nukkeja ja kirkasti ne niin
välkkyviksi ja kirkkaiksi, ett'ei vähintäkään tomua niissä saanut
näkyä. Hän nimitti kellot isoksi kullaksi ja pieneksi kullaksi. Hän
torui heitä, kun ne soivat pahasti, ja kehui, kun ne soivat hyvin. Hän
puheli heille ja he vastasivat metalli-äänellänsä; Liisa ymmärsi heidän
puheensa paremmin kuin ihmisten puhetta; eihän Liisa mitään muuta
kuullutkaan kuin heidän kaikunsa.
Ei pidä kenenkään luuleman, että Liisan elämänvaiheet olivat mitenkään
erinomaisempia, ja että minä sen vuoksi niitä kerron. Hänen ulkonainen
elämänsä ei ollut paljon erilainen kuin muidenkaan ihmisten, jotka
maaseudun hiljaisessa rauhallisuudessa viettävät koko elämänsä. Mutta
hän oli yksi niistä, joita kirkonkellot suuremmassa määrässä kuin muita
olivat saaneet kutsutuiksi Jumalan luo jo elämän kukoistuksen aikana,
ja sen vuoksi muistamme hänen, kun puhumme kelloista.
Kuta enemmin ulkonaisen maailman portit sulkeutuivat hänen sielultansa,
niin että kaikki nämä tuhannet sävelet ja äänet hänelle vaikenivat, ja
vähitellen hiljaa lakkasivat, niin että viimein ainoastaan kellojen
muistuttava ääni huusi hänen korviinsa: "tule Jumalan luo! tule Jumalan
luo!" -- sitä enemmän hänen ajatuksensa ja mielensä kääntyivät
sisäänpäin tarkastamaan sielun korkeinta sisällisintä elämää Jumalassa,
niin että kaikki maallinen hänen mielestänsä muuttui ikäänkuin näyksi
ja unelmaksi, mutta Jumala yksin näytti hänestä olevan korkein hyvä,
kaunis ja yli kalkkien rukoiltava. Elämässänsä kotona ihmisten kanssa
oli hän hyvä ja nöyrä palvelukseen, hän askaroitsi ja teki työtä
enemmän kuin kukaan muu; mutta hänen paras ilonsa ja halunsa ei
kuitenkaan ollut sinne päin. Hän oli niinkuin tyyni vesi, joka
kirkkaassa syvyydessään kuvastaa taivaan auringon ja yön tähdet ja aina
povessansa kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta.
Ja kellojen kaiku seurasi Liisaa koko hänen ikänsä, niinkuin se seuraa
niin monta muutakin, vaikk'ei moni sitä tarkasta. "Jospa tietäisin,
mikä pientä kelloa vaivasi sinä päivänä, jolloin sinut vietiin
ristittäväksi!" sanoi hänen isänsä, kirkonvartia. "En ole ikänäni
kuullut sen soivan niin heleällä hopeanhelähtävällä äänellä. Jos se
olisi ollut isokello, niin olisin tajunnut sen helisevän kumajamisen,
siinä on hopeaa, sen kuulin isäni ennen aikaan sanovan; kellonvalaja on
malmiin sulannut Roomasta saakka tuodun pyhimyksen kuvan. Siinä on joku
taika siinä kellossa, sen kuulen sielukelloa soittaessani. Joka kerran
kuin jollekin roistolle tahi ilkiölle soitetaan sielukelloa, niin siinä
kuuluu räminää ja valitusta, niin että luulisi sen olevan halki. Mutta
kun soitetaan jonkun hyvän ihmisen sielulle, kas silloin siinä on niin
ihanan kaunis kaiku kuin virsi ja rukous; sen saat kuulla, kuin kerran
sinulle soitetaan, rakas lapseni."
"Mutta tässä nyt puhelen hullutuksia", lisäsi kirkonvartia naurahtaen.
"Ikäänkuin joku voisi omaa kuolonsoittoansa kuulla."
Liisa arvasi isänsä suun liikkeestä, mitä hän sanoi, ja vastasi
lempeästi ja kauniisti tapansa mukaan: "kelloilla on kyllä ymmärrys ja
sydän, eikä isän tarvitse taikoja syyttää olevaksi. Kun hyvä sielu
pakenee pois maasta, niin se tarttuu kellojen ääniin ja nousee niiden
kanssa taivaasen. Ja silloin sielu henkii oman kauneutensa ääniin, niin
että ne heleinä ja kirkkaina kohoavat ylös kirkkaasen siniseen ilmaan
Jumalan luo."
"No niin, saammehan kuulla helluntaina, kun ensi kerran pääset ripillä
käymään", sanoi kirkonvartia, ja puhe jäi sikseen.
Sitte tuli helluntai. Kirkonvartian Liisa oli nyt kuudentoista vanha ja
hänen piti muiden rippikoululasten kanssa menemän ensi kerran Herran
Ehtoolliselle. Sinä päivänä tahtoi kirkonvartia soittaa oikein
kauniisti ja kellot tahtoivat myöskin. Oli aamu aivan kesän
ensimmäisessä alussa, jolloin kaikki luonnon olennot näyttivät nuorilta
ja terveiltä kuin kukoistavaiset lapset. Ja kellot soivat pyhemmällä ja
hartaammalla äänellä kuin ennen; niin syvällistä ja puhdasta ääntä
niistä ei ollut milloinkaan kuultu lähtevän, ja kaikki ihmiset, jotka
maantietä pitkin tulivat kirkkoon, kantaen kenkiä kädessään ja
virsikirjaa käärittynä nenäliinaan, kiiruhtivat käyntiänsä ihmetellen
ja sanoivat: "Herra Jumala, kuinka ne kellot tänään soivat kauniisti!"
Sisällä kirkossa kaikui virsiä ja valkoisiin vaatteihin puettu nuoriso
astui pitkissä riveissä esiin alttarin eteen. Siellä oli hurskas ja
jalo pappi; hän rukoili siunausta nuorisolle ja he saivat nauttia
Vapahtajamme pyhän aterian hartaudella ja liikutuksesta itkusilmin.
Kaikista viimeisenä tuli kirkonvartian Liisa. Hän oli ainoa, joka ei
kuullut virsien laulua eikä papin siunauksia; hän kuuli vain kellojen
kumisemisen, mutta sepä olikin hänen mielestään sekä virsi että
siunaus. Hän näki Jumalan sanan papin huulilla, ja ymmärsi sen varsin
hyvin; kiittipä hän Jumalaa enemmän kuin kaikki muut, ja se päivä oli
sen jälkeen hänen elämänsä kauniimpia päiviä. Kaksi vuotta sen jälkeen
oli Liisa morsiamena, ja hänen sulhasensa oli lukkarin poika, joka
usein soitteli pientä kelloa kirkonvartian vieressä, kun Liisa
ompelutöinensä istui kellotornissa. "Nyt soitetaan aika vauhtia ja
ilolla", huudahti kirkonvartia ja oli niin iloissaan, että hän
varmaankin olisi hyppinyt toisella jalalla, joll'ei hän olisi ollut
niin vanha. "Varo vaan", huusi hän naapurillensa, joka sinä päivänä
soitti pientä kelloa, "varo vaan, ett'et laske sarkatakkisi liepeitä
kellon kielen ja laidan väliin, sillä silloin se halkeaa ja silloin
kuningatar Ulrika Eleonora vielä kääntyisi haudassaan. Hei, nytpä
soitetaan!" ja samalla hän koko voimallansa pani kellon liikkeelle,
niin että isokello äkkiä nousi melkein ylöspäin ja antoi äänen, joka
kaikui yli vuorien ja laaksojen. Piu, pau, nytkös iloinen soitto alkoi,
ja sitte tuli koko morsiusseura juhlasaatossa kirkkoon, soittaja
etupäässä, ja kirkonvartian Liisalla oli kukkaseppele ja kruunu
päässänsä, ja hän kuuli kellojen soiton, mutta muuta hän ei kuullut
hääpäivänänsä, ja kuitenkin hän oli niin iloissaan.
Sitte kului vuosi. Silloin Liisa vei ensimmäisen lapsensa kirkolle
ristittäväksi ja taas kellot soivat hauskasti ja iloisesti ja taas hän
ei muuta kuullut kuin niiden soiton. Mutta hän näki sitä enemmän, hän
näki pienen hymyilevän lapsensa. Ja kellot soivat kirkkaana aamuna
nuoren äidin ilolle.
Taas kului muutamia vuosia; silloin Liisan nähtiin vievän esikoisensa,
aikaiseen hautaan. Hänen pikku lapsensa oli niin kalpeana, äänetönnä
valkoisessa ruumisarkussa, jonka kannella oli viheriäinen seppele. Ja
nuori äiti itki. Mutta kellot soivat sumuisen syyspäivän myrskyssä --
niiden kaiku oli niin lempeä kuin lapsen rukous, mutta surullinen
kuitenkin kuin pettynyt toivo, ja kaunis mutta kadonnut tulevaisuuden
unelma.
Sitte kului taas monta vuotta, ja tuli se päivä, jolloin kirkonvartian
Liisa vei vanhimman tyttärensä Herran pöydän luo. Ja taas kellot soivat
niinkuin ennenkin ja taas oli kesä ensimmäisessä kukoistuksessaan ja
kuunteli tunnettuja ääniä malmin sydämmestä. Onnellinen äiti kuuli ne
sielussaan ja itki ilosta.
Vuosia vieri yhä eteenpäin ja vanhoja keräytyi hautaan, mutta nuoria ja
terveitä tuli lakastuneiden sijaan. Ja yhä kuuluivat kellojen
kumajamiset sitrassa ja ilossa. Kirkonvartian Liisa saattoi ikuiseen
lepoon isänsä, kirkonvartian, miehensä, jota hän suuresti suri ja
kaipasi; hän kätki maan poveen neljä lastansa ja melkein kaikki
nuoruutensa aikuiset ystävät. Nuori sukupolvi kohosi kukoistamaan; hän
vei tyttärensä morsiamena vihittäväksi, ja vei hymyilevän
lapsenlapsensa pyhälle kasteelle. Ja joka kerralla hän sydämmensä
pohjasta kiitti Jumalaa suurusta ja ilosta.
Viimein tuli joulu, jolloin kirkonvartian Liisa oli vanha ja
harmaatukkainen ja oli nuorison keskessä ikäänkuin elävä rakas muisto
muinaisilta ajoilta. Silloin hän muisteli nuoruuttansa, jolloin joulu
oli niin rakas ja pyysi lapsiansa viemään häntä kirkkoon aikaisin
joulu-aamuna. Ja niin he tekivätkin, vaikka sen tekivät vastahakoisesti
hänen tähtensä, sillä talvi oli kylmä ja taivaan tähdet loistivat
säihkyvän kirkkaina lumen peittämään maahan pimeänä jouluaamuna.
Kun silloin kulkuset kauniisti helisivät ja reet kilvassa kiittivät
kirkolle maantietä myöten, ja kynttilät paistoivat kuin päivä kirkon
vanhoista maalatuista ikkunoista, silloin Liisa vielä kerran kuuli
rakkaiden kellojensa soivan. Hänestä näytti kellojen soitto olevan
kaikista kaunein ääni maailmassa ja hänen hengittämisestänsä talvisessa
ilmassa syntyvän höyryn kanssa nousi hänen kiitollinen huokauksensa
Jumalan luokse. Mutta kun hän tuli valoisaan kirkkoon, kääntyi hän
hämmästyneenä ja iloisena lapsiensa puoleen, jotka häntä seurasivat, ja
sanoi heille: "minä kuulen virren laulun!" Ja he sanoivat keskenänsä:
"mitä se merkitsee, että äiti kuulee virren laulun, jota hän ei ole
kuullut sitte kuin kymmenen vuoden ijässä ollessaan?"
Mutta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, ja kellot taas alkoivat soida,
niin he huomasivat, että vanhus ristissä käsin oli nukkunut pois
elämästä ja muuttanut parempaan maailmaan. Silloin he taas sanoivat:
"nyt me tiedämme, miksi äiti kuuli virren laulun. Kun ikuinen aamu
loistaa tämän maailman yöhön, silloin viimeisellä tunnilla selkenevät
hyvien ja hurskaiden aistit, niin että he voivat nähdä ja kuulla mitä
eivät pitkään aikaan ole nähneet eivätkä kuulleet. Sillä he ovat jo
puoleksi taivaan äänettömässä kirkkaudessa."
Ja kellot soivat vielä kerran ja se oli heidän kuolonsoittonsa sille,
joka niin kauan oli heitä rakastanut eikä kuullut mitään maailmassa
muuta kuin heidän äänensä. Ne soivat kaikista heleimmällä äänellänsä,
se humisi niin hopean kirkkaasti kuin siunaus ja rukous kylmässä
talvi-ilmassa ja kaikki ihmiset, jotka seisoivat ympärillä
kirkkomäellä, laskivat kätensä ristiin ja sanoivat: "kuules, nyt kellot
soivat kirkonvartian Liisalle! Hyvä Jumala, kuinka onkaan kaunista, kun
kellot soivat!"


PUUTARHURI.

Penkki suoraks nuoralla!
Puikko merkiks, pieno!
Poikanan' on Porkkana,
Papu tyttö hieno.
Kummiks herra Kaalinen,
Paksu täti Kurkkunen,
Perheet Laukka, Lilja,
Neitiset Persilja.
Jos syöt tästä, varpunen,
Kissa niskaas karkaa.
Kierry, Herne, seipäälleni
Kasta parsasarkaa!
Punajuuri punottaa.
Retiisiä illaks saa.
Salattia maistin
Kanssa lihapaistin.
Halvan kansan syrjähän
Huonompahan muutin:
Perunan ja Räätikän,
Nauriin, Piparuutin.
Heidän armons' Asterit,
Georgiinit, Jasmiinit,
Ruusut ja muut suotta
Ei saa vettä vuottaa.
Kyll' on tässä tuskaakin,
Vahdintaa niin että:
Pomppe paksuin käpälin
Polkee penkerettä;
Kanat, kukko kuoppivat.
Penkeissäni peuhaavat;
Tuolta lapset kulkee...
Kummaa kuin he julkee!
Vaivat tässä nähdä saa,
Puuhat monenlaiset:
Rotta kuorta karruttaa,
Mato karviaiset.
Varas vie mun omenain,
Halla kukka-umppujain,
Luodetuuli muistaa
Puista kukat puistaa.
Riemuin kylvän kuitenkin;
Jumalaan voi luottaa.
Toivo virkoo keväisin,
Syksy sadon tuottaa.
Päivä elon siemenen
Idättääpi, talvinen
Lumi kuolettaa sen;
Vaan se virkoo taasen.


You have read 1 text from Finnish literature.
  • Parts
  • Lukemisia lapsille 4 - 01
    Total number of words is 3598
    Total number of unique words is 1803
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    37.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 02
    Total number of words is 3750
    Total number of unique words is 1914
    25.5 of words are in the 2000 most common words
    36.2 of words are in the 5000 most common words
    41.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 03
    Total number of words is 3655
    Total number of unique words is 1866
    24.6 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    39.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 04
    Total number of words is 3592
    Total number of unique words is 1814
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    33.3 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 05
    Total number of words is 3661
    Total number of unique words is 1803
    25.0 of words are in the 2000 most common words
    34.6 of words are in the 5000 most common words
    39.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 06
    Total number of words is 3634
    Total number of unique words is 1937
    23.0 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 07
    Total number of words is 3646
    Total number of unique words is 1929
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    29.6 of words are in the 5000 most common words
    34.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 08
    Total number of words is 3618
    Total number of unique words is 1803
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 09
    Total number of words is 3805
    Total number of unique words is 1820
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    35.1 of words are in the 5000 most common words
    40.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 10
    Total number of words is 3611
    Total number of unique words is 1829
    23.3 of words are in the 2000 most common words
    32.9 of words are in the 5000 most common words
    37.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 4 - 11
    Total number of words is 2889
    Total number of unique words is 1461
    26.4 of words are in the 2000 most common words
    37.4 of words are in the 5000 most common words
    43.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.