Lukemisia lapsille 4 - 05

Kas, päivä vaan
Kelkkansa suistaa
Sen niskaluista,
Käy istuimelle sen istumaan.
Syksyllä valvoa taas se jaksaa,
Päivälle kepposen mielii maksaa,
Lähettää jäitänsä kirkkaina,
Pimeän, kylmän ja nietoksia.
Se näyttää näin
Kuin joku suuri
Maan herra juuri;
Vaan jättiläinen on renkinäin.
Mä hevoseksi sen valjastanki,
Kun jää on järvellä, maalla hanki
Jalkaani sen sidon ilman haittaa;
Se vetää kuormia, sillat laittaa.
Se muureja
Ja tornit, vallit
Ja parhaat pallit
Rakentaa sokurijauhoista.
Sä karski kuningas Pohjolamme,
Punaiseks nipistät poskiamme,
Mua usein tupahan ajeletkin,
Kärvennät kärpäsen siipysetkin;
Mut sievään vain
Käyn suksilleni,
Näin kaataakseni
Sun, talvijättiläs, palvelijain!


LOTTA TÄTI.

Meidän oiva täti Lotta,
Sellaista ei muut vain saa.
Vahinkomme kaikki totta
Hyvin päin hän sovittaa,
Sukat, housut, paidat ratki
Paikkaa, merkkii lakanatki,
Muistaa nenäliinatkin,
Keittää puuron, kahvinkin.
Kotiin lailla märjän hiiren
Koulusta kun hölkkäämme
Sateella, ken laittaa kiirein
Kuivat vaatteet yllemme;
Ken tuo sitte syödäksemme
Viilikehlon etehemme;
Jälkemme ken kuivailee, --
Jos ei niitä täti tee?
Äitikään ei paha meille;
Vaan on meillä vikoja:
Nyt jäi kaulus harhateille,
Nyt sai vaatteet tahroja,
Nyt on kampaamatta tukka,
Nyt on nurin toinen sukka.
Silloin äiti toruu jo:
Mitä teit taas, lapsi, noh?
Täti Lotta silloin vastaa:
Tuo on kodikasta vaan:
Kärsi, äiti kulta, lasta!
Lapsi tuhrii luonnostaan.
Kaulus oli eilen poissa,
Rintamusta ennen voissa,
Tukka siloinen on nyt;
Ken lie sukan kääntänyt?
Täten joka päivä Lotta
Pitää meidän puoltamme.


METSÄKARHU.

Rauman kaupungissa eli ammoin sitte rikas kauppias Kultanen; miksipä
hän ei olisi ollut rikas? Hänellä oli suuri nenä, pieni poika ja monta
laivaa, jotka toivat kahvia, sokuria, inkivääriä, kardemummaa ja muita
maustimia vieraista maista. Aina onni seurasi hänen laivojansa paitsi
ensimäistä, jonka nimi oli Neptunus. Sen kapteenina oli Metsäläinen ja
laiva oli pummulilastissa tulossa Amerikasta, mutta pummulipakat
syttyivät itsestään tuleen, ja Neptunus paloi merellä kaikkine
tavaroineen ja kapteenineen, joka velvollisuutensa mukaan pysyi
viimeiseen asti laivalla.
Patrooni Kultanen suri kallista laivaansa, niinkuin olisi hänen puoli
sydäntänsä palanut merellä, eikä voinut mielessään antaa kapteeni
Metsäläiselle anteeksi pummulin tuleen syttymistä. Miksi oli kapteeni
ostanut sellaista pummulia? Ehkäpä se ei ollutkaan syttynyt itsestään,
vaan joku laivamies oli ehkä käynyt avotulen kanssa lastiruumassa.
Miksi ei kapteeni Metsäläinen pitänyt parempaa järjestystä laivalla?
Ja miksi hänen nimensä oli Metsäläinen, kun niin usein kuullaan
puhuttavan metsänpaloista?
Laivamiehiä kuulusteltiin, kun palasivat kotimaahan. Kaikki valalla
vakuuttivat, että kapteeni Metsäläinen oli pitänyt parasta järjestystä
ja ollut taitavin kapteeni kaikista, joiden kanssa he olivat
purjehtineet. Mutta sitä Kultanen ei uskonut. Hänellä oli vanhaa
saamista kapteenilta, ja sen hän nyt kiskoi leskeltä.
Kapteeni Metsäläisen leski oli köyhä, ja hänellä oli poika, nimeltä
Karhu, jollaiset ristimänimet ovat jotenkin tavalliset Ruotsissa ja
Norjassa. Leski menetti pikku talonsa Kultalan saamisesta eikä sitte
tiennyt mitään neuvoa, millä voisi elättää itsensä ja rakkaan pikku
poikansa.
Mutta hän sattui olemaan hyvin kaunis, ja se oli pahoin. Eräänä päivänä
patrooni Kultanen, joka myöskin oli leski, puki yllensä
kiiltävänappisen sinisen frakin, punaisen liivin ja valkoiset housut,
että oli kirjava kuin Venäjän lippu, sekä ilmestyi suuren nenänsä
kanssa rouva Metsäläisen ovelle ja sanoi hänelle: "Hyvä rouva, teidän
miehenne poltti minulta laivan; miksi läksittekään metsään sellaisen
miehen kanssa? Mutta minä annan teille anteeksi ymmärtämättömyytenne ja
teen teille niin suuren kunnian, että saatte tulla minun vaimokseni, ja
toivoakseni olette siitä hyvin iloissanne."
Leski raukka ei tullut ollenkaan iloiseksi, mutta mitäpä hän osasi
tehdä? Hänellä oli pikku poika, joka näki nälkää ja vilua; siispä hän
murhemielin myöntyi ja tuli yht'äkkiä rouva Kultaseksi. Pikku Karhu
seurasi mukaan kaupanpäällisiksi ja tuli patrooni Kultasen
pojintimaksi. Kultasen oma poika, joka nyt tuli Karhun velipuoleksi,
oli nimeltään Mooses, mutta kun hän oli kankeakielinen eikä osannut
lausua rehti nimeänsä, sanottiin häntä _Moosepiksi_, Häntä elätettiin
sokurileivillä ja mantelimaidolla, hänellä oli koreat samettivaatteet,
hän sai asua isänsä kammarissa ja tehdä mitä vain tahtoi. Karhun täytyi
syödä kovaa leipää renkien kanssa, maata heidän tuvassaan oljilla,
pitää kuluneita, ihan rikkinäisiä vaateryysyjä ja olla kaikkein
juoksupoikana. Hän oli aina kovassa työssä, sai syyttä selkäänsä,
Moosep tyrkki häntä eikä häntä edes nimeltänsä puhuteltukaan, vaan
sanottiin _Metsäkarhuksi_. Ikäänkuin tuo olisi ollut niinkään sukkelaa!
Hyvän ja iloisen kasvatuksen voi kyllä monikin saada, mutta eipä pahan
kärsiminen aina ole myöskään pahaksi. Moosepista tuli sylikoira ja
kelvoton laiskuri, mutta Karhu kasvoi isoksi ja väkeväksi mieheksi sekä
tuli nöyräksi ja sukkelaksi kaikkeen hyvään. Välistä kun Moosep löi
häntä ja syyti omia tyhmyyksiään hänen niskaansa, teki hänen mielensä
juoksemaan niin kauas kuin tietä kesti. Mutta silloin hänelle aina
johtui mieleen, että äiti siitä itkisi, eikä hän sitä mitenkään
tahtonut. Kyllähän äitillä muutenkin oli kyllin raskaat päivät. Mutta
yksi ilo hänellä sentään oli. Milloin patrooni Kultanen oli merillä ja
Moosep siellä söi viikunia niin, että tuli sairaaksi, kutsui rouva
Kultanen pikku Karhun luoksensa, pesi ja kampasi hänet, antoi hänelle
vehnäleipää ja maitoa, opetti hänet lukemaan Jumalan sanaa ja kehoitti
häntä aina olemaan kärsivällinen, ahkera ja lempeä, aina puhumaan
totta, aina pelkäämään Jumalaa ja luottamaan Jumalan suojelukseen. "Älä
sinä sure, poikani", sanoi äiti, "nyt olet Metsäkarhu, mutta Jumala voi
vielä tehdä sinusta aika miehen."
"Luuletko niin, äiti?" kysyi poika.
"Kyllä minä sen ihan varmaan uskon."
"Ja minä koetan parastani", sanoi Karhu.
Eräänä kesänä rikas patrooni Kultanen matkusti omalla laivallaan
Apollolla Tukholmaan ja otti molemmat pojat mukaansa. Ahvenanmerellä
purjehtiessa oli heillä hyvä tuuli ja kaunis ilma. Moosep vetelehti
kajuutassa romaaneja lukien. Karhu oli kajuutanvahtina ja kaikkein
juoksupoikana. Hän oli huuhtonut laivankannen, pessyt talrikit,
kiillottanut saappaat, käynyt ylhäällä raakapuulla selvittämässä isoa
purjetta ja kiivennyt keulapuun nenässä asti pienentämässä etupurjetta,
kun patrooni Kultanen huusi: "Metsäkarhu!"
"Patrooni!" vastasi Karhu. Hän ei koskaan uskaltanut muulla nimellä
puhutella isintimäänsä.
"Puhdista minun piippuni!"
"Kyllä teen, patrooni!"
"Varo suurta hopeasilaista merenvahapiippua. Muista, vetelys, että se
maksaa sata riksiä."
"Kyllä teen, patrooni!"
Karhu seisoi etukannella lähellä laitaa piippuja puhdistamassa, kun
Moosep tuli takaapäin, pisti neulalla kovasti mekon läpi ja kysyi:
"mitäs nyt teet, Metsäkarhu?"
"Puhdistelen patroonin piippuja."
"Annas kun minä autan!" sanoi Moosep, sieppasi suuren merenvahapiipun
ja alkoi nakutella sitä laitaa vasten; niinkuin oli välistä nähnyt
isänsä tekevän. Mutta pesä olikin löyhässä eikä siinä myöskään ollut
mitään nauhaa. Siispä se putosi Ahvenanmereen, niin että jäljestä
kuului vain "put puli."
Karhu seisoi hämmästyksissään, niinkuin olisi itse pudonnut mereen.
Mutta Moosep oli kekseliäs ja sanoi: "Miksi sä sysäsit minua?"
"Sysäsinkö minä sinua?" kysyi Karhu kummastuen.
"Sysäsit kyllä", vastasi Moosep. Ja samassa nähdessään isänsä suuren
nenän lähestyvän huusi Moosep, ollen kohti kurkkua itkevinään: "miksi
sysäsit minua, niin että isän paras piippu putosi mereen?"
Patrooni Kultanen oli sellainen mies, että kun hän pahastui, niin hän
menetti kaiken malttinsa. "Vai niin!" sanoi hän, "eikö se riittänyt,
kun isäsi poltti paraan laivani; nyt sinä vielä heität paraan piippuni
mereen! Perimies! Laske alas pikku vene, heitä Metsäkarhu siihen ja
matkustelkoon hän omin neuvoin."
Perimies hyvin hämmästyi, mutta ei uskaltanut sanoa vastaan. Muutamassa
minuutissa oli vene laskettuna alas ja Karhu veneessä ja tuskin ehti
perimies heittää hänelle enää leipäkannikkaa. "Souda nyt etsimään minun
piippuani!" huusi patrooni Kultanen hänelle jäähyväsiksi peräkannelta.
Apollo-laiva kulki hyvää vauhtia myötätuulessa, ja kohta jäi pikku vene
kauas jäljelle. Karhu oli niin kummastuksissaan, että hän alkoi
miettiä, oliko hän todellakin sysännyt velipuoltansa. Rehellinen poika
ei voi edes käsittääkään, miten toinen poika voi valhetella. Mutta kun
Apollo-laiva purjehti yhä etemmäksi hänestä, niin että se viimein näkyi
ainoastaan valkoisena pilkkuna kaukana taivaanrannalla, silloin huomasi
Karhu kauhukseen olevansa yksin pienessä veneessä keskellä aukeaa
merta. Suuret kalat pulikoivat hänen ympärillänsä, delfiinit
ruiskuttivat vettä ylös ilmaan, hylkeet pistelivät mustanruskeita
koiranpäitään ylös vedestä. Ei kukaan heistä voinut auttaa häntä. Tuuli
kiihtyi, meren pinta alkoi peittyä valkoiseen vaahtoon, ilta tuli ja
pimeni, ja Metsäkarhu ajeli veneessään kohti yötä ja kuolemaa.
Niin, kukapa koko avarassa maailmassa nyt huoli sellaisesta hyljätystä
raukasta, kuin Metsäkarhu oli? Ei kukaan häntä tiedustellut; hän oli
vaipuva mereen, aallot olivat tasoittavat hänen päänsä päälle eikä
huomeisaamuna ollut enää näkyvä edes pientä ilmarakkoakaan hänestä
sinertävän meren pinnalla, laivat olivat purjehtivat hänen ylitsensä ja
merimiehet laulavat iloisia laulujaan aivan kuin ennen.
Yksi oli häntä kuitenkin kaipaava, hänen äitinsä. Ajatellessaan häntä
alkoi Karhu itkeä. Mutta kun oli itkenyt hetkisen, tuli hänelle nälkä,
ja hän alkoi pureksia kovaa leipää. Siitä hän vahvistui ja tuli
iloisemmaksi. Onhan Jumalalla aina jäljellä jokin virvoitus niille,
jotka ovat hyljättyinä täällä maan päällä.
Karhu ei tiennyt, mistä hänen mielensä niin yht'äkkiään tuli iloiseksi.
Hän muisti äitinsä kehoituksen kaikessa hädässä ja vaarassa luottamaan
Jumalaan. "Jospa koettaisin rukoilla", ajatteli hän.
Se ei alussa oikein onnistunut. Aallot vyöryivät nyt korkeina, vene
keikkui kuin lastu, nousi kuin vuoren harjalle ja paiskautui jälleen
alas kuin syvään laaksoon. Nyt ei ollut helppo saada ainoatakaan
ajatusta pysymään eheänä. Karhu luki ulkoa kaikki rukoukset, kuin oli
äitiltään oppinut; se tosin oli vain läksylukua, sanoja, joissa ei
ollut mitään ajatusta, mutta kohtapa hän alkoi itsekin rukoilla.
"Rakas Herra Jumala", sanoi hän, "minä olen vain pienoinen poika
raukka, minun käteni on heikko, enkä minä voi mitään mahtavalle
merelle. Mutta sinä, Herra Jumala, olet suuri ja väkevä. Sinä olet
paljon mahtavampi kuin meren aallot, myrsky tottelee sinun käskyjäsi,
yö ja kuolema eivät voi tehdä minulle mitään pahaa, jos sinä vain
kiellät heitä. Minä luotan sinuun, Jumalani. Sinä olet aina ollut hyvä
minua kohtaan, etkä sinä minua suinkaan hylkää. Niinpä suojele minua
nyt pimeällä merellä; lähetä enkelisi astumaan suurille vesille ja
kieltämään aaltoja tekemästä minulle mitään pahaa. Minä tahdon olla
sinun lapsesi, Jumalani, ja nukkua sinun sylissäsi. Kiitos, kiitos!
Hyvää yötä, rakas Jumala! Hyvää yötä, synkkä meri ja kirkkaat taivaan
tähdet! Hyvää yötä, äiti!"
Ja pikku Metsäkarhu nukkui suloiseen uneen veneen pohjalle keskelle
aukeaa merta.
Nyt oli pimeä eikä kukaan voinut nähdä, että merenpinnan etäisimmästä
reunasta kohosi pehmoinen vaaleanvehreä ranta ylös kuohuvista
aalloista. Siinä oli Höyhensaaret. Siellä istui ruohokossa, joka oli
pehmoinen kuin sametti, vanha Nukku-Matti, ruotsalaisten John Blund ja
tanskalaisten Ole Luköje. Hän tirkisteli pitkin meren autiota pintaa ja
huomasi pikku veneen, jossa Metsäkarhu ajelehti aaltojen leikkikaluna.
Hän viskasi ulos nuoransa, niin hienot kuin hämähäkin langat, veti
veneen Höyhensaariin ja kantoi Karhun hopeasta hohtaviin saleihinsa
ruusuvuoteelle. Siellä oli heti saapuvilla tuhat unta kirjavissa
perhonpuvuissa, ja he keveästi liihoitellen yli vesien toivat Karhun
luo hänen rakkaan äitinsä. Hän tunsi päänsä päällä äitin pehmoisen
käden ja otsallaan hänen suutelonsa; hän kuuli korvaansa äitin rakkaan
äänen kuiskaavan: "ole rohkea, poikani ole aina totinen, ole
kärsivällinen ja nöyrä; Jumala sinua suojelee. Metsäkarhusta on vielä
tuleva kerran aika mies."
Vanha Nukku-Matti seisoi ääneti ja liikahtamatta pojan vieressä.
Ainoastaan yksi uni surisi kuin mehiläinen, kauan huutaen pojan
korvaan: "kolme kappaletta, kolme kappaletta!" "Ole vaiti", sanoi Karhu
unelle, "mitä minä teen sinun kolmella kappaleellasi? Mitäs unista!"
Yö kului, aamu valkeni. Karhusta tuntui, kuin katto kohoaisi hänen
päältänsä, niin että kirkas taivas alkoi näkyä; seinät siirtyivät
ulommaksi ja muuttuivat läpinäkyväksi ilmaksi; lattia alkoi kiikkua ja
muuttui kohisevaksi mereksi. Silloin kalpenivat kaikki Höyhensaarten
luolan timantit, keveä, vaaleanpunainen harso levisi kaikkien esineiden
päälle, ja hiljainen soitto, joka oli koko yön suhissut luolassa,
haihtui yksitoikkoiseen meren aaltojen pauhuun.
Karhu tunsi kylmää päänsä päällä, avasi silmänsä ja katseli
kummastellen ympärilleen. Hänen yllänsä oli taivas, allansa sinertävä
meri ja ympärillänsä viileä aamuilma. Karhu makasi veneensä pohjalla,
ja tuuli oli vienyt lakin hänen päästänsä mereen. "Minä olen nähnyt
unta", ajatteli hän, "ja Jumala on minua suojellut. Kiitos, rakas
Jumala!"
Sitte hän nousi istumaan ja rupesi syömään leipäänsä, paljoapa sitä ei
enää jäljellä ollutkaan. Häntä janotti; vesi oli suolaista eikä
maistunut hyvälle, mutta ei Itämeren vesi sentään ole niin suolaista,
ett'ei sitä hätätilassa voisi juoda.
Suureksi kummastuksekseen näki Karhu suuren laivan mastoitta
kuljeksivan tuul'ajolla aivan lähellä hänen venettänsä. Oli ollut
myrsky-yö, meri vieläkin aaltoili korkeina vyöryinä, mutta pahin myrsky
oli jo ohitse. Karhu tarttui airoihin ja sousi laivan luo.
Niin, se oli suuri, lastattu laiva, joka oli ruvennut vuotamaan ja
josta oli mastot hakattu poikki, ett'ei se kaatuisi. Se tuskin enää
pysyi veden päällä, niin täynnä vettä se oli ja merimiehetkin olivat
siitä jo poistuneet. Karhu huusi "hoi!" alhaalta laivan vierestä, mutta
kun mitään vastausta ei kuulunut, kiipesi hän rohkeasti ylös laivan
kannelle.
Siellä oli köysiä, tavaroita, työkaluja ja kaikenlaisia jäännöksiä
sekaisin, aivan mullin mallin. Lastiruumassa näkyi paljo kalliita
kauppatavaroita, mutta ei missään ainoatakaan elävää olentoa. Karhua
alkoi kammottaa ja hän aikoi jo laskeutua takaisin veneesensä, kun
surkea määkiminen kaikui laivan keulasta hänen korviinsa.
Siellä oli vuohi kytkettynä aitaukseen kannelle. Karhu päästi sen irti,
otti leipäkakun veden päältä, ja yritti taas laskeutumaan veneesensä.
Hän kaaloi vedessä kajuutan oven ohitse. Siinä uiskenteli kaikenlaisia
kapineita, ja samassa hänelle johtui mieleen tuo itsepäinen uni. "No,
olkoon menneeksi kolme kappaletta, koska minulla jo on kaksi!" ajatteli
Karhu, sieppasi pienen mahonkiarkkusen, joka kellui aivan portaiden
edessä, ja kiiruhti vuohen, leivän ja arkkusen kanssa veneesensä. Jopa
olikin aika. Hän ei vielä ehtinyt monenkaan sylen päähän laivasta, kun
kuuli omituisen kohinan; mereen syntyi pyörivä kuoppa, suuri laiva
painui, ja kohta tasoittuivat aallot jälleen, niinkuin ei koskaan
laivaa olisi siinä ollutkaan olemassa.
Kaksi päivää ja kaksi yötä ajelehti Karhu veneessään merellä. Hän antoi
leivästään osan vuohelle, ja vuohi antoi hänelle maitoa. Kolmannen
päivän aamuna näkyi laiva. Se lähestyi, se huomasi pojan mekon, jonka
hän oli sitonut airoon hätälipuksi, otti hänet veneestä laivaan ja vei
Tukholmaan.
"No, poikanen, kenenkä luo minä nyt sinut vien täällä kaupungissa?"
kysyi kapteeni.
"En minä tunne ketään Tukholmassa", vastasi Karhu. "Antakaa minun jäädä
laivaan kajuutanvahdiksi ja oppia palvelusta. Minä tahtoisin mielelläni
tulla kunnon merimieheksi, niinkuin isänikin oli."
"Vai niin!" vastasi kapteeni. "No, käypihän tuo päinsä. Entinen vahtini
juuri eroaakin palveluksesta, hänelle on tullut ikävä äitinsä
piparkakkuja. Jää sinä tänne, niin minä myön vuohesi, että saat sillä
rahalla ostaa itsellesi paremmat vaatteet. Sinun entinen isäntäsi ei
liene ollut sinulle kovinkaan antelias."
"Antoi hän minulle ruokaa", vastasi poika.
"Niin kai, ja sanoi sinua Metsäkarhuksi, se kyllä näkyy vaatteistasi.
Mutta nyt pitää Metsäkarhusta tuleman aika mies."
Karhun sydän sykähti ilosta. Nuo samat sanat hän nyt kuuli jo kolmannen
kerran.
Seuraavana päivänä Karhu läksi astuskelemaan suurta Tukholmaa,
ostaakseen vaatteita. Eräässä kadun kulmassa seisoi suuri ihmisjoukko
lukien nurkkaan naulattua suurta paperia. Karhu seisattui, hän niinkuin
muutkin, ja kysyi, mitä siinä oli. "Ohoh", vastasi eräs leveähartiainen
raudankantaja, kädet housuntaskuissa, "kaikki tuhkimukset ne ovatkin
olevinaan uteliaat! Ei se sinuun koske. Eräs ylhäinen herra lupaa tuhat
riksiä palkinnoksi sille, joka hänelle toimittaa pienen mahonkiarkkusen
takaisin Ahvenanmerestä. Mene sinä vain kotiisi lukemaan katkismusta!"
Karhulle johtui mieleen pikku mahonkiarkkunen, jonka hän oli pelastanut
uppoavasta laivasta. Kolme kappalettahan unikin oli hänelle huutanut.
Täyttä laukkaa juoksi Karhu takaisin laivaan. Pikku arkku oli siellä
lastujen ja kenkärajain seassa sängyn alla etukojussa. Kyllähän arvaat,
ett'ei Karhu suinkaan vitkastellut kaupunkiin takaisinkaan juostessaan,
arkkunen rikkinäisen mekon alla. Hän pyrki ylhäisen herran luo, mutta
palvelijat, ainakin puoli tusinaa, jo rapuilta käännyttivät
ylenkatseellisesti hänet takaisin. "Etkö joudu tiehesi, repalehtija!"
toruivat he. "Ei meillä ole äyriäkään antaa kerjäläisille."
"Saammepahan nähdä", vastasi Karhu, arkkuansa näyttäen.
"Mikä se on?" riemuitsivat palvelijat, arkkua tavoittaen. "Annas se
meille, niin saat huomenna maksun."
"Ei, kas niin tyhmä minä en ole", sanoi Karhu, pitäen kiinni arkustaan.
Mutta pisin ja väkevin palvelija otti häntä kauluksesta, sanoen:
"veitikka, tunnusta, että olet varastanut sen!"
"Sen valehtelet, vaikka oletkin noin pitkä", vastasi Karhu,
ponnistellen kaikin voimin vastaan. Siitä syntyi aika hälinä ja melu;
herra, yllänsä korea yönuttu, avasi oven ja kysyi metelin syytä.
"Teidän armonne", huusivat palvelijat, "tässä on poika, joka on
varastanut pienen arkkusen."
"En minä ole koskaan varastanut", vastusti Karhu.
"Tuleppas sisään arkkuinesi!" käski ankara herra.
Karhu astui rohkeasti sisään; hänellähän oli hyvä omatunto. Tuskin ehti
ylhäinen herra huomata arkkusen, kun hän jo tempasi sen pojan käsistä.
"Minun arkkuni ja aarteeni!" riemuitsi hän, painalsi salavieteriä ja
kansi lensi auki. Karhu odotteli näkevänsä siinä ainakin kalliita
helmiä, ell'ei muuta vieläkin parempaa, mutta arkussa oli ainoastaan
muutamia kellastuneita paperipalasia. "No, tuo nyt ei ainakaan
kannattanut luvata niin suurta summaa", ajatteli Karhu.
Mutta ylhäinen herra sanoi hänelle: "rakas poika, sinä olet pelastanut
minun kunniani ja omaisuuteni. Minun syytetään ottaneen kruunun rahoja,
ja nämä paperit todistavat minun viattomuuteni. Kerroppas nyt, miten
löysit tämän arkkusen!"
Karhu kertoi seikkailunsa, mutta ei maininnut sanaakaan, miten huonosti
häntä isintimänsä oli kohdellut.
"Kyllä sinusta näen, että olet rehellinen poika", sanoi yönuttuinen
herra. "Suostutko siihen, että panen sinun puolestasi tuhat riksiä
pankkiin ja annan siitä sinulle kirjallisen kuitin?"
No, Karhu tietysti siihen suostui; mitäpä hän olisi tehnytkään niin
paljolla rahalla? Hän kiitti ylhäistä herraa, palasi kapteeninsa luo ja
kertoi hänelle tämän uuden onnensa. Kapteeni hymyili ja sanoi: "no,
Metsäkarhu, nyt olet rikas, eikä sinun enää tarvitse kärsiä merielämän
vaivoja. Nyt voit olla laiska ja syödä paljasta torttua monta vuotta."
"Ei toki, niin tyhmä en ole", vastasi Karhu. "Nyt minä teen työtä ja
opin meripalveluksen. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua pääsen vähän
ylempään arvoon ja sitte perimieheksi..."
"Ja sittekö kapteeniksi?"
"Niin, sitte kapteeniksi", virkkoi Karhu, punastuen itsekin noin suurta
kunnianhimoansa. "Minä käytän rahani oppiakseni purjehdustaitoa, ja kun
saan oman laivan, lähden Raumaan äitiäni hakemaan."
"Se on oikein, Metsäkarhu!" kehoitti kapteeni. "Pidä vain perää sitä
ilmaa kohti, niin Jumala kyllä auttaa sinua!"
Karhu seurasi päätöstänsä kuin mies. Kaksi vuotta oli hän
kajuutanvahtina, kasvoi yhä vahvemmaksi, alkoi astua merimiesten tapaan
hajasäärin, yleni sitte laivapojaksi, merimieheksi, alaperimieheksi.
Hän purjehti ympäri maailman, kärsi vaivoja, mutta oli aina reipas ja
iloinen. Kaksi talvea hän luki purjehdustiedettä, suure- ja
maantiedettä, suoritti tutkinnot ja tuli kapteeniksi sekä sai
kuljettaakseen eri laivan. Hän oli oikeudentuntoinen, taitava ja
luotettava, ja kaikki menestyi hänelle hyvin. Muutaman vuoden kuluttua
oli hänellä jo kaunis, aivan oma laivansa, nimeltä _Emäkarhu_.
Eräänä päivänä nousi Raumassa suuri hälinä. Kaupunkia kohti purjehti
vieras laiva, jonka vertaista ei koskaan oltu ennen nähty. Kaikki
mastot ja lokit oli silattu messingillä, niin että ne loistivat
päiväpaisteessa kuin kulta. Perä oli kullattu, etukeulassa välkkyi
hopeainen karhu ja "Emäkarhu" näkyi joka lipussa kirjoitettuna.
Koko kaupunki ihmetteli ja kaikki riensivät satamaan näkemään muhkeaa
Emäkarhua; vanha patrooni Kultanen ja hänen poikansa Moosep tietysti
eivät olleet vähimmin uteliaat. Patroonin puuhat olivat onnistuneet
huonosti viime vuosina, niin että hänellä nyt oli jäljellä ainoastaan
suuri nenänsä ja vanha Apollo. Moosep enimmäkseen vain makaili sohvalla
lukien vanhoja sanomalehtiä. Mutta nyt päätti hänkin lähteä satamaan;
isä ja poika soudattivat itsensä ulos Emäkarhu-laivan luo ja pyysivät
kaikkein nöyrimmästi lupaa katsella tuota muhkeaa alusta tarkemmin.
"Olkaa hyvä ja nouskaa vain ylös!" vastasi kapteeni Karhu Metsäläinen,
muuttaen äänensä niin vieraaksi kuin mahdollista eikä ollen tuntevinaan
ilkeää isintimäänsä tai hänen viekasta poikaansa, vaikka hän tietysti
heidät heti tunsi. He eivät aavistaneet eivätkä olisi mitenkään
uskoneetkaan, että tämä nuori ja kaunis kapteeni oli heidän oma entinen
Metsäkarhunsa. He luulivat häntä joksikin rikkaaksi englantilaiseksi,
joka huviksensa purjehteli katselemassa vieraita maita.
Kapteeni näytteli heille kaikki laivan merkillisyydet ja pyysi heitä
sitte laivaan oikein komeille päivällisille. Hän oli yksinkertainen ja
vähään tyytyvä mies, mutta nyt oli hän hankkinut kaikenlaisia herkkuja
ja hyviä viinejä kaikista maanosista. Vieraat eivät kyllästyneet
ihmettelemään laivan komeutta ja hyviä päivällisiä; he olivat aivan
haljeta kateudesta, ja se hyvin huvitti kapteeni Karhua.
Kun vieraat monilla imelänhappamilla sanoilla kiittelivät ja sanelivat
jäähyväsiä, kysyi kapteeni ikäänkuin sattumalta, vieläkö rouva Kultanen
eli.
"Kyllä hän vielä elää, raukka", vastasi Kultanen, "mutta hän ei käy
enää missään, hän suree vain tyhmää poikaansa."
"Vai niin! Oliko hänellä poika?"
"Oli kyllä. Hyvin ilkeä ja tyhmä poika, joka hukkui Ahvenanmereen
viisitoista vuotta sitte."
"Onkohan ihan varma, että hän hukkui?" kysyi Karhu.
"On, paha kyllä", huokasi Kultanen. "Hyökylaine tempasi hänet mukaansa,
ja hän vaipui kuin kivi pohjaan."
"Mitäpäs hän sysäsi minua?" virkkoi Moosep.
"Minä olen kuullut sanottavan, että häntä syytettiin syyttömästi ja
jätettiin pienessä veneessä aukealle merelle aivan avuttomaksi."
Moosepin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi; hän tiuskasi: "saihan hän
yhden leipäkakun mukaansa!"
"Oletko vaiti?" kielteli isä.
Kapteeni Karhu katsoi heitä terävästi silmiin ja sanoi tavallisella
äänellään: "Minä olen kuullut pojan elävän, ja hän aikoo saattaa
isintimänsä edesvastaukseen. Koko laivaväki voi todistaa, että poika
heitettiin yksin aavalle merelle."
Nyt Kultanen ja Moosep tulivat yhtä kalpeiksi, kuin ennen olivat
punaiset, ja patroonin suuri nenä tuli sinertäväksi. He eivät tienneet
parempaa neuvoa kuin yrittää kieltämään kaikki.
"Niinkö vainenkin?" sanoi kapteeni Karhu. "Minä olen lukenut toisesta,
ennen muinoin eläneestä pikku pojasta; hänenkin nimensä oli Mooses,
mutta ei Mooses Kultanen. Hänet pantiin pienessä korissa Niilijokeen,
vaan hän kuitenkin sai elää, ja hänestä tuli aika mies. Ettekö te
tiedä, että aallot tottelevat Jumalan tahtoa? Ei valehtelemisesta ole
apua Jumalan edessä. Mitä te olette tehneet pikku Metsäkarhusta?"
Uh! -- nyt loppui patrooni Kultasen ja hänen poikansa Moosepin rohkeus.
He tunsivat Metsäkarhun ja omatunto alkoi soimata heitä; he
laskeutuivat polvilleen pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ett'eivät enää
koskaan niin tekisi.
Metsäkarhu, josta nyt oli tullut ankara kapteeni Karhu Metsäläinen,
antoi heidän puhista hetkisen, mutta sanoi sitte kyynelsilmin: "Nouskaa
ylös, isintimäni! Ja nouse sinäkin, Moosep! En minä ole tullut
palkitsemaan kovalla sydämmellä Jumalan hyvyyttä minua kohtaan. Ei, en
minä rupea teitä syyttämään, olkoon se kaikki unhotettu. Antakaa
minulle vain takasin äitini, niin olemme taas hyvät ystävät."
Kas, ne olivat sanoja kuin raesade ja auringonpaiste yht'aikaa!
Patrooni Kultanen tunsi kuin vuoren vierähtävän pois painamasta, ja
hänen sinertävä nenänsä muuttui jälleen tummanpunaiseksi. Moosep oli
itkevinään ja valehteli iloissaan, ett'ei hän koskaan ollut ketään
maailmassa rakastanut enempää kuin Metsäkarhua. Kaikki läksivät nyt
yhdessä yksikseen jätetyn rouva Kultas-raukan luo, eikä kukaan osaa
kuvailla, miten se vanha rouva ihastui ja ilostui. Viisitoista vuotta
oli hän surrut, luullen rakkaan pikku Metsäkarhunsa kuolleen, ja nyt
hän seisoi tuossa pitkänä, reippaana ja ilmi elävänä merimiehenä. Nyt
hänestä oli tullut aika mies, niinkuin äiti oli niin varmasti
ennustanut hänen pienenä ollessaan.
Metsäkarhu nyt vasta tunsi itsensä onnelliseksi mieheksi, kun sai
takaisin äitinsä. Hän osti heti hänelle ja itselleen kauniin kartanon;
he muuttivat siihen ja elivät iloisina yhdessä kokonaisen vuoden, ja
Emäkarhu oli satamassa ankkurissa. Mutta täll'aikaa tuli toinenkin
kaunis emäkarhu taloon. Kapteeni Karhu rakastui köyhään ja ahkeraan
raumalaistyttöön, joka osasi tehdä kaikkein kauneimpia pitsejä, ja se
tyttö tuli hänen vaimoksensa. Elettyään sitte jonkun ajan onnellisena
alkoi hän jälleen ikävöidä vesille, kun hänen äitinsäkään ei enää ollut
yksin. Mutta eipä Karhu enää purjehtinut maailman ääriin asti, hän
viihtyi paremmin kotona; hän läksi joka kevät toukokuussa ja palasi
marraskuussa, tuoden kaikkein kauneimpia joululahjoja äitilleen, maalla
elävälle emäkarhulleen ja pienille karhunpoikasilleen. Olipa
hupaisempaa tanssia heidän kanssansa joulukuusen ympärillä kuin muinoin
istua pienessä avoveneessä aavalla merellä.
Tämä oli kaikki, niinkuin olla pitikin. Mutta patrooni Kultanen ja
hänen poikansa Moosep olisivat ennemmin suoneet Metsäkarhun yhä vielä
istuvan veneessään eikä koskaan palanneen. He kadehtivat hänen onneansa
ja miettivät yöt päivät, miten he pääsisivät yhtä rikkaiksi kuin
Metsäkarhu. Hän oli kertonut heille seikkailunsa Nukku-Matin kanssa,
maininnut haaksirikkoisen laivan ja mahonkiarkkusen sekä leikillä
jutellut unenkin, joka oli huutanut hänelle: "kolme kappaletta! kolme
kappaletta!" Sen kaiken sommitsivat patrooni Kultanen ja Moosep yhteen
ja tulivat yhä enemmin vakuutetuiksi, että siinä täytyi olla taikoja
seassa. Mutta voisimmehan mekin samalla tavalla tulla rikkaiksi,
arvelivat he.
No, pitihän koettaa samaa keinoa. Vanha Apollo oli vielä satamassa
ankkurissa, vaikka halkeilleena ja hataroituneena. Kultanen laitatti