Kun kansa nousee: Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta - 09

jolle kansanhuumori on vääntänyt nimen "kansankavalluskunta", tulla
asetetuksi näiden köyhien työmiesten eteen sekä saada lukea tuomionsa
niiden paljon puhuvasta katseesta.
* * * * *
Koko loppuosan päivää vaellamme kylien halki, joissa ilman täyttää
palaneen käry ja joissa alastomat uuninpiiput raunioiden keskeltä
ojentuvat taivasta kohti.
Jalkani on kipeytynyt ja sen vuoksi olen asettunut kuormastoon.
Mutta kun illan hämärtyessä edellä kulkevassa tykistössä on jotakin
joutunut epäkuntoon ja ne pitkäksi aikaa tukkivat tien kuormastolta,
kiipeän minä alas korkealta tavarakirstulta, jonka päällä epämukavassa
asennossa olen kiikkunut ja heilahdellut, sekä lähden yksinäni edelle
pyrkimään.
Tykkiväen ohi päästyäni on tie edessäni avoin ja tyhjä. Jalkaväki on
pysähtymättä jatkanut matkaansa ja nyt ovat he jo kuulumattomissa.
Lähden taivaltamaan heidän jälkiään, uskoen saavuttavani heidät
yöpaikaksi määrätyssä kylässä.
Ensimäisessä tienkäänteessä on tiheä kyläpuska. Taas vastassa tuttu
käry. Puolet taloista ovat raunioina. Muutaman isomman rakennuksen
raunioilla ihan tien vieressä kuukkii hämärän keskellä mieshenkilö.
Nousen kivijalalle puhutellakseni häntä. Se on talon omistaja, vanha
mies, ja sanoo hän sammuttelevansa liekkejä, jotka eivät vieläkään
ole lopen talttuneet. Nokisena ja raskasmielisenä liikkuu hän kotinsa
raunioilla ja aina kun salakavala liekki tuhkan alta nostaa päänsä,
rientää hän vesisankoineen sitä tukahuttamaan. Sen tehtyään istahtaa
hän hiiltyneelle seinähirrelle, nojaa kädet polviinsa ja tuijottaa
eteensä...
Tie painuu laajalle, talottomalle peltolakeudella. Pimeys tihenee
ja sen vaikutusta lisäävät kahden puolen mustina pohottavat pellot.
Vaaleana nauhakkeena kiemurtelee edessäni maantie, häviten etempänä
pimeän helmaan. Taivas on puolipilvessä ja ilma lauha. Palaneen käry
jää jälkeen ja sen sijaan tuntuu täällä voimakkaana mullan tuoksu.
Hiljaisuutta rikkoo ainoastaan etäinen puron solina ja sammakkojen
kurnutus. Maa ympärilläni tuntuu kuin elävän. Kahdella suunnalla,
etelässä ja kaakossa, punertaa taivaanranta tulipaloista. Sieltäpäin
kuuluu myöskin silloin tällöin, kuin aavistuksena, etäinen tykin jymäys.
Peltolakeus tuntuu ulottuvan joka suunnalle äärettömiin. Sammakkojen
kurnutusta lukuun ottamatta ei korviini miltään suunnalta kantau
elollista ääntä. Kaikki on niin aavistelevaa, herkkää ja väreilevää,
että joka kerta kuin tykinlaukaus etäisyydestä jymähtää, on kuin
tuntisin ohimoillani siitä aiheutuneen ilmanpaineen.
Ihmeellinen yö! Se saa minut lopulta tuntemaan kuin liikkuisin ypö
yksinäni luomistoimintaan juuri heräävän maan pinnalla. Ja eikö
tämä olekin luomisen aikaa? Hetki hetkeltä kirvottuu yön kahleista
uusi, vapautunut Suomi. Punainen peto on saarrettuna joka puolelta
ja sätkyttelee viimeisissä raivonpuuskissaan. Vaarallinen henkinen
ruttotauti on voitettu ja ilma puhdistuu puhdistumistaan. Ja samalla
on maamme vapautunut venäläisestä saastasta. Eikö suomalainen kamara
ympärilläni silloin heräisi uuteen luomispäivään?
Joskin roistomaisten johtajain eksyttämät ja joukkohulluuden riivaamat
laumat ovat tahranneet kansamme häpeällä, niin onhan toinen puoli
kansastamme näinä kuukausina osottanut kuntoa ja tervettä voimaa ja
suurta tulevaisuuden uskoa, jolle voidaan paljon rakentaa. Joskin
kansallisluonteemme kuiluissa piilevät Kullervo-ominaisuudet ovat
hetkeksi päässeet raivoamaan, niin ovathan takavaranamme Väinämöinen ja
Ilmarinen, joiden kunto ja terve järki taas kaiken tuhkasta kohottaa...
Kilometrin kilometrin jälkeen astelen tällä sydänsuomalaisella
peltolakeudella, jolla ei tunnu ääriä olevankaan. Yhä punottaa
taivaanranta etelässä ja kaakossa ja tämä ihmeellinen, laulava
hiljaisuus alkaa minua melkein kammottaa. Mutta samalla siinä on
jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää, ja tunnin toisensa jälkeen
astuessani eteenpäin ja hengittäessäni väkevätä mullan tuoksua
varmistuu ja lujittuu minussa jälleen usko kansamme luoviin voimiin,
sen luonteessa löytyviin hyviin, rakentaviin ja säilyttäviin
ominaisuuksiin. Kaiken tämän surun ja häpeän, kyynelten ja raunioiden
keskeltä on sittenkin nouseva uusi Suomi puhdistuneena, sisään- ja
ylöspäin vapautuneena ... siis todellisesti itsenäinen Suomi -- Suomen
kuningaskunta.


XIII.
ERÄS PUNAINEN PERHE.

Kylän talot olivat järvestä kohoavalla rinteellä toinen toistaan
ylempänä. Alinna oli rautatienasema ja ylinnä, siellä missä maa oli jo
kivistä ja katajaista, seisoi työväentalo. Se oli muhkea rakennus ja
lipputankoineen kohosi se kylän yläpuolella kuin sitä ja koko laaksoa
hallitseva linna.
Ja paikkakuntaa hallitsevana linnana se tavallaan oli esiintynytkin
aina siitä lähtien, kun seudulla Venäjän vallankumouksen jälkeisenä
kevännä puhkesi kiivaita maatyöläislakkoja. Kuin tulenliekki liehui
tangossa pitkin kesää punainen lippu ja sisällä räikkyi läpi yön
hanuri, lakkolaisten pyöriessä tanssissa. Läpiuupuneina vetäytyivät
talojen palkollisväet vasta aamuauringon sarastaessa kotiinsa ja
nukkuivat lähelle puolta päivää, sillä aikaa kuin isännät ja emännät
lapsineen saivat pitää karjasta huolta miten parhaiten taisivat.
Herättelemisyrityksistä saivat he vain kiukkuisia vastauksia, ja kun
palvelusväki taas iltapuoleen lähti työväentalolle, tunsivat he siitä
vain huojennusta, sillä vihdoinkin noustuaan olivat nämä yhtä mittaa
juonitelleet ja kyränneet.
Lakkoilevat ja tanssin humussa aikaansa kuluttavat työläiset olivat
siis tuon kylän yläpuolella kohoavan linnan varusväkenä. Ylivallastaan
muistuttaakseen teki se tavan takaa hyökkäysretkiä ympäristöön. Kun
nimittäin talolliset poikineen ja tyttärineen uskalsivat olla niin
julkeita, että menivät omin lupinsa peltojaan kylvämään, järjestyivät
joukot kohta työväentalon pihalla riveihin ja vetäen laulua: "Eespäin,
väki voimakas!" tai: "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa"! (mikä ei
kuitenkaan ollut tarkotettu noille pelloillaan raataville orjille)
marssivat he paikalle. Hevoset päästettiin valjaista, isännät poikineen
ja tyttärineen kannettiin pois pelloiltaan ja parhaassa tapauksessa
mukiloitiin ja rusikoitiin hyvänpäiväisiksi. Sitten palattiin
tyytyväisinä linnalle ja pantiin tanssi uuteen käyntiin. Sellaista
oli elämä kylässä tuona keväänä eikä se muuttunut paljon kummemmaksi
sittekään, kun lakot virallisesti julistettiin päättyneiksi. Linnassa
oli päästy vallan makuun eikä ohjaksia tahdottu niin vain käsistä
jättää. Rettelöihinhän aina syytä löysi ja milloin omat voimat eivät
tuntuneet riittävän, niin tarvitsi vain lähikaupungista kutsua
vierasmaalaisia pistinniekkoja, jotka olivat aina niin alttiita avuksi
rientämään.
* * * * *
Samalla tontilla ja melkein nurkitusten työväentalon kanssa oli
pienempi ja vanhempi rakennus, johon kuului vain keittiö ja kamari.
Siinä asui suutari Komulainen, joka varsinaisen ammattinsa ohella toimi
työväentalon vahtimestarina.
Komulaisen perhe käsitti paitsi häntä itseään ja vaimoaan kaksi
tytärtä, joista toinen kahdeksantoista, toinen viisitoistavuotias, sekä
viisivuotiaan Janne-pojan, jota isä lellinimellä kutsui Jeskuksi.
Nimet laskevat usein häijyä pilaa, jos vanhemmat vain niiden avulla
ovat mielineet antaa suuntaa lastensa luonteen kehitykselle. Niinpä tuo
Komulaisen vanhempi tytär, joka oli saanut nimen Kaino, oli kaikkea
muuta kuin kaino. Ainakin hän noissa jokailtaisissa tansseissa ehti
riippua joka ainoan pojan käsikynkässä ja kemujen päätyttyä oli hän
aina niin väsyksissä, että hädin tuskin jaksoi kotiinsa laahautua, niin
lähellä kuin se olikin. Ja suulas hän oli, niin että hän sanasotasilla
piti puolensa vaikka mustalaista vastaan. Sanoivat hänestä äitiinsä
tulleen pahankurisen. Mutta kaunis hän oli, oikea tummatukka kaunotar.
Hipiä oli hieno ja pehmoinen, kasvot kapeat ja säännölliset ja
tummansinisten silmien suojana tummat, kaarevat kulmakarvat. Sitäpaitsi
kävi hän aina arkinakin sievästi ja hyvin puettuna. Hän oli nimittäin
ollut kaupungissa neulojattaren opissa ja osasi ainakin itselleen
sommitella pukuja. Mutta syrjäisille ei hän viitsinyt neuloa. Eikä
yleensä tehdä mitään työtä -- seikka joka päivittäin aiheutti monta
kiivasta kohtausta hänen ja tiuskean, nuuskanenäisen äidin välillä.
-- Menisit edes piiaksi tästä jouten laiskistelemasta, senkin hepene,
-- tapasi äiti torailunsa lopettaa.
Mutta silloin tarttui asiaan aina isä, joka työkapineitaan kolistellen
sanoi äreästi:
-- Meidän tyttöä ei panna porvarien orjaksi. Tehkööt itse työnsä,
mokomat verenimijät!
Se ratkasi aina asian ja Kaino sai rauhassa tehdä sitä, mikä häntä
enimmän miellytti, nimittäin juosta kylillä, tanssia ja olla mukana
työväentalon näytelmissä.
Nuoremman siskon nimi, Helli, saattoi olla paremmassa sopusoinnussa
omistajansa luonteen kanssa, vaikka hänestä ei vielä voinutkaan mitään
erikoisempaa sanoa. Hän oli vielä keskeneräisellä kehityskannalla niin
luonteensa kuin ulkomuotonsakin puolesta ja näytti muuten kaikessa,
paitsi suulaudessa, seuraavan vanhemman siskonsa jälkiä.
Jesku otti myöskin omalla tavallaan vilkkaasti osaa työväentalon
elämään. Että se viha, mitä siellä tunnettiin niskottelevia porvareita
kohtaan, oli Jeskussakin tavannut vastakaikua, sen tuli eräänä päivänä
kylän kansakoulunopettajatar hyvin huomaamaan. Kun hän työväentalon ohi
kulkevaa kujaa kävellessään näki kotinsa portailla seisovan Jeskun,
huusi hän leikillisen suopeasti: -- No päivää, poju! mihin Jesku kädet
housuntaskuissa ja kulmainsa alta tuikeasti katsoen vastasi: -- Pelkele!
* * * * *
Jos kevät ja kesä oli ollut Komulaisen tytärten mielen mukainen,
niin vielä parempaa seurasi talvella. Silloin nosti "kansa" sodan
"lahtareita" vastaan ja työväentalo muuttui nyt todelliseksi linnaksi
vakinaisine, kivääreillä ja pistimillä varustettuine varusväkineen.
Sinne asettui pitäjää hallitseva "esikuntakin" vakinaisesti
majailemaan. Sitä varten laitettiin kuntoon lainakirjastolle tarkotettu
huone, joka kalustettiin ja varustettiin erikoisilla makuutiloilla.
Miehistö majaili suuressa kokoussalissa.
Esikunnan päälliköksi tuli lähikaupungista muuan nuorenpuoleinen,
herraskaisesti puettu mies, oikein hieno ja mukava hessu, kuten Kaino
illalla siskolleen vakuutti. Tämä "hessu" joka käytti hajuvesiä
vaatteissaan ja taskupeilin avulla piti hellää huolta kiharaisesta
tukastaan, kiinnitti heti ensi päivänä huomionsa Kainoon ja pyysi häntä
esikunnalle emännäksi. Tietysti Kaino siihen heti suostui ja pyysi
vuorostaan Helliä apulaisekseen.
Emännän toimiin kuului pääasiallisesti ruuan ja kahvin valmistaminen
esikuntatovereille. Se ei ollut mitään vaikeaa, varsinkin kun Kaino
jätti keittämiset äidin huoleksi, mihin tämä mielellään suostuikin,
huomaten sen varsin edulliseksi omalle taloudelleen. Ja aineksista
ei ollut puutetta. Jestas sentään sitä hyvyyden paljoutta! Oikein
pystyyn lensivät Komulaisen muorin silmät, kun hän kävi katsomassa
ruokavarastoja sen jälkeen kuin kaartilaistoverit olivat ehtineet niitä
eri suunnilta kokoon haalia. Esikunnan huoneen nurkassa oli ensinnäkin
kokonainen siirappitynnyri, josta ei muuta kuin kauhalla lappaa
soppapataan. Sitten siellä oli kokonainen kahvisäkki, nisujauhoja
parikin säkkiä, sokeritoppia, juustoja suuria kuin myllynkivi,
kinkkuja, voidritteleitä, sardiinirasioita kokonainen röykkiö...
Tuohuksissaan palasi muori omalle puolelleen, löi reiteensä ja huudahti:
-- No enkös minä ole aina sanonut, että on niillä piruilla herkkuja
kätkössä, vaikka ne nälänhädästä huutavat!
-- Kyllähän minäkin olen sen aina tiennyt ja sanonut, että osaa ne oman
nokkansa edustan katsoa, -- sanoi siihen naapuritöllin emäntä, joka
oli kateudella huomannut, että kaartin ruokahomma joutui yksinomaan
Komulaisen akkaväen huostaan ja jonka sanat sen vuoksi saattoi tulkita
kahdella tavalla. Sitä ei Komulaisen eukko touhussaan kuitenkaan
huomannut.
-- Joo, mutta nyt ne kätköt vedetään päivän valoon, -- yhtyi
Komulainenkin eukkojen jutteluun. -- Se Manneri kirjotti sen
syksyllisen lakon jälkeen, että porvarit eivät ole vielä polvillaan
työväen edessä, mutta eivätköhän kohta ole, thi!
-- Pian aikaa selälläänkin, -- arveli siihen naapuritar. -- Ja joutavat
hyvin ollakin, syöttiläät.
-- Oli se keikaus, tämä, -- hymähteli Komulainen. -- Nyt sitä kannattaa
työmiehenkin tuota työtä tehdä, kun saa kunnollisen palkan.
Hän teki suutarintyötä punakaartin eli toisin sanoen "valtion" laskuun.
Aluksi oli hänkin kuulunut esikuntaan, mutta maalari-Janne, jonka
teki itseksensä mieli esikunnan jäseneksi, juonitteli hänet vaimonsa
usutuksesta pois sillä syyllä, että Komulainen elintarvelautakunnassa
oli pitänyt porvarien puolta.
-- Itse se jumaliste on paljon pahempi porvarein hännystelijä kuin minä
milloinkaan, -- oli Komulainen kiukuissaan sanonut. -- Mutta kyllä minä
sille keljulle vielä näytän!
Hän ei kuitenkaan jäänyt osattomaksi, sillä hänestä tehtiin kaartin
vakinainen jalkinemestari ja palkkaa sai hän hommatuksi itselleen
kokonaista viisikymmentä markkaa päivältä. Ja sitä ansaitakseen ei
hänen tarvinnut istua nelikollaan naputtelemassa kuin kahdeksan tuntia
päivässä. Kannattihan se. Ja syötävänä aina voit, läskit, juustot
ja siirappisopat. Oliko siis ihme, että hän sydämessään siunasi
tapahtunutta keikausta.
Tosin muija kaikesta tästä yltäkylläisyydestä huolimatta sai toisinaan
tavallisen pahantuulensa. Nuuskaa äkäisesti nenäänsä vetäen saattoi hän
silloin marmattaa:
-- Ikänsäköhän ne nyt luulevat tätä komeutta kestävän. Ei niistä
mitään! Kyllä niille sinunkin päiväpalkoillesi tulee vielä äkkiloppu,
se on vissi se. Katsoisit ajoissa eteesi. Mutta näkeekös nämä
nenänpäätään pitemmälle.
-- Elä sinä, akka, aina tyhjää pärpätä! -- murahti siihen Komulainen.
-- Se kun on nyt valta kerran kansalla, niin se pysyy kansalla. Mitäs
ihmeessä sinä luulet lahtarien voivan tämmöisille varustuksille kuin
nämä meidän. Ja jos hätä tulisi, niin kyllä Venäjältä riittää miestä
apuun.
* * * * *
Kaino emännöitsi siis esikunnassa. Oikeastaan hänellä ei siitä ollut
muuta vaivaa kuin kattaa pöytä kolmasti päivässä ja kantaa äidin ja
Hellin valmistamat ruuat esiin. Niin ollen saattoi hän aina esiintyä
parhaissa pukeissaan. Siinä suhteessa oli hän jo ennestäänkin hyvin
varustettu, mutta nyt hän sai ylleen vieläkin paremmat, kun se
esikunnan päällikkö kaupunkireissultaan toi hänelle uudet ja hienot
kengät, hameet ja puserot.
-- Onpas sillä nyt hepeneet... arkipäivänä! -- murisi äiti hänen uudet
tamineet nähdessään.
-- Miksei tässä yksi saisi pukea itseään yhtä hyvin kuin toinenkin, --
tarttui isä taas asiaan, -- vai ovatko sinusta nuo joutilaat tuolla
kylässä parempia kuin meidän tytöt?
Oli Kainolla alussa harmejakin emännän toimessaan. Noin viikon
päivät sen jälkeen kuin sota oli alkanut, ilmestyi talolle muuan
korkeakorkoisiin kenkiin ja kallisarvoiseen puuhkaan puettu
kaupunkilaisnaikkonen, joka tahtoi ottaa emännyyden ohjat käsiinsä,
hänellä kun tuntui olevan joitakin aikaisempia oikeuksia esikunnan
päällikköön. Kun hän suulaudessa kykeni vetämään vertoja Kainolle,
syntyi heidän välillään kiljuva tora, huuto ja itkeminen. Mutta
silloin riensi päällikkö hätään ja se kun oli aina semmoinen soma ja
mukava hessu, sai se heidät ei ainoastaan tyynnytetyksi, vaan vieläpä
jonkinlaiseen sovintoonkin, niin että he sen jälkeen toimivat yhdessä
emäntinä ja pitivät päällikköä yhteisenä hessunaan.
Oli se nyt vilkasta elämää työväentalolla ja niin joka suhteessa
Kainon mielen mukaista. Tavan takaa lähti kivääreillä varustettuja
miesjoukkoja pitäjälle samoilemaan ja palatessaan ne toivat lehmiä
ja lampaita, jotka teurastettiin, milloin tuoretta lihaa teki mieli,
voita, jauhoja ja -- vankeja. Ja mitä ei taloista löytynyt, sitä
saatiin kylän kaupoista, ei muuta kuin otettiin "kruunun laskuun".
Kyllä Manneri maksusta huolen pitää!
Ne miehistä, jotka eivät olleet liikkeellä tai vahdissa asemalla
ja kylän teillä, lepäilivät talolla ja vahvistelivat itseään,
väänsivät välipalaksi voileipiä, joissa paksun voikerroksen päällä
oli juustonviipale, sitten kinkkua ja päällimmäisenä sardiineja.
Sitä kun haukkasi niin että liika suupielistä pursui, niin tiesi
jaksavansa. Mikä ei maittanut, se viskattiin hampaanjälillä merkattuna
nurkkaan. Olihan tuota ruuan roskaa ja lisää sai, kun viitsi vain käydä
porvareita kurkusta kiristämässä.
Ja kun oli syöty ja röyhtäilty ja pistetty paperossit palamaan,
alkoi hanuri räikkyä ja tanssi käydä. Kuin lennossa tulivat silloin
saapuville Komulaisen tytöt ja se kaupunkilaisnaikkonen ja paljon
muita tyttöjä kylästä. Oli siinä heiloja valita jos oli hessujakin.
Pyörittiin niin että hameenhelmat ilmassa viilsivät ja jyske kuului
alas kylälle saakka.
Esikunnalle antoivat kotitarkastukset, pakkoluovutukset ja
kaikenlaisten reklementtien jakelemiset alituista puuhaa.
Lahtarihenkisistä porvareista ja vastavallankumouksellisista oli
myöskin paljon vastusta. Ilmiantoja tuli esikuntaan tulvimalla ja niitä
vietävän kornilohvilaisia täytyi yhtämittaa vangituttaa ja toimittaa
kuulusteluja välistä pitkin päivää.
-- Kylläpä Alarantalan mötykselläkin housut vapisivat, kun se oli
siellä kuulusteltavana, -- saattoi Kaino mainita, pistäytyessään
hakemaan äidin valmistamia ruokia esikuntaan.
-- Vai jo tuli hätä sillekin mötykselle, -- sanoi siihen isä
mielihyvissään. -- Mitähän nuo mötykselle tuomitsevat?
-- Eikö nuo tuon ampune, -- arveli Kaino olkansa yli, työnsi jalallaan
oven auki ja katosi ulos ruokakantamuksineen.
-- No omiaanpa on, kyllä on sekin mies köyhälistön hikeä tarpeekseen
imenyt.
-- Kunhan siinä ei vielä itseännekin ammuttaisi, -- murahti siihen äiti
karsinaloukosta.
* * * * *
Niin kuluivat talviset kuukaudet yhdessä humussa ja keväässä oltiin
ennenkuin huomattiinkaan. Silloin alkoi esiintyä kaikenlaisia
huolestuttavia merkkejä. Lähikaupungissa ilmestyvä sosialistilehti
lakkasi tulemasta. Esikuntatoverit kyllä selittivät, että sen
ilmestymiselle on tullut vain joku satunnainen este, mutta heidän
silmänsä pohjalla väreili rauhattomuus. Sitten lakkasi itse
"Työmieskin" tulemasta. Toverit työväentalolla koettivat olla niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut, mutta Komulaisen muorin tarkalta silmältä
ei jäänyt huomaamatta, että heidän rauhattomuutensa kasvoi päivä
päivältä ja että alhaalla kylässä oli porvarien katseisiin virinnyt
päinvastainen, odottava ja toivova ilme.
-- Kerrassaan nyt eivät asiat ole oikealla tolalla, -- sanoi hän, --
vaan lahtarit ovat varmasti tänne tulossa.
-- Mitä tuota joutavia, -- pisti siihen Komulainen, joka turhaan koetti
salata omaa huolestuneisuuttaan.
Kului pari päivää ja silloin alkoi naapuripitäjästä kuulua tykinjyrinää.
-- Siinä sen nyt kuulet! -- huusi Komulaisen muori, valmiiksi avattu
nuuskarasia kourassaan, ja koetti turhaan tavata miehensä katsetta.
-- Harjottelevat vain ... naapurikylän kaartilaiset.
-- Harjottelevat!
Pitemmälle ei muori voinut jatkaa, sillä Komulainen oli viskannut
työkalut käsistään ja lähti miesten puolelle. Kun hän sieltä moniaan
hetken kuluttua palasi, liikuskeli hän kuin tulisilla hiilillä,
kynsi päätään ja syleskeli. Tummat kulmansa rypyssä tuijotti muori
hellaloukostaan häntä koko ajan ääneti ja kysyvänä.
-- Tuota ... tässä taitaa tulla matkalle lähtö, -- alotti Komulainen
vihdoin.
-- Mikä matkalle lähtö?
Se tuli tuikeasti ja uhkaavana.
-- Esikunta ja koko tämä saki muuttaa toiseen paikkaan ja ... vaativat
minua mukaan, kun on noita keskeneräisiä töitä.
-- Kas sitä, ovatpahan lahtarit tulossa, kyllähän minä olen sen
kaikesta nähnyt. Mutta sinä et lähde mihinkään, se on vissi se!
-- Mitä tuossa nyt tyhjää! Se on lähteminen.
Itse asiassa ei Komulaisella ollut mitään halua lähteä matkaan, mutta
hän pelkäsi jäädä kotiinsa. Ryhtymättä enempää kiistelemään palasi hän
työväentalon puolelle. Sillä välin asettui muori ikkunan pieleen ja
näki, että pihalla kuormitettiin vankkureita suurella kiiruulla. Siellä
näkyi Helli ja Jeskukin hääräävän, mutta Kaino tuli hyvin myrryisen
näköisenä omalle puolelle.
-- No? -- sanoi äiti. -- Etköhän sinäkin ala pyrkiä niiden matkaan?
-- Kissa heidän sakkiinsa tukkeukoon! -- tuiskahti Kaino ja
istahti hellanloukkoon, piittaamatta mitään pihalla tapahtuvista
lähtövalmistuksista.
Kuultuaan muutosta oli hän ehdottanut päällikölle lähtevänsä mukaan.
-- Tule pois, kullannuppuni, -- oli päällikkö sanonut hajamielisesti.
Hänen ykskaikkinen hajamielisyytensä oli loukannut Kainoa ja vieläkin
enemmän oli häntä suututtanut nähdessään, kuinka loistavin silmin ja
voitonvarmana se kaupunkilaisnaikkonen hääri päällikön ympärillä.
Hän oli puuhannut lähtövalmistuksissa ja odottanut, että päällikkö
kehottaisi häntä jouduttamaan omia matkavalmistuksiaan. Mutta kun se
ei ollut puhunut mitään, tuskin ehtinyt häntä huomaamaan, oli hän
kiukuissaan jättänyt yhtäkkiä kaikkia silleen ja lähtenyt omalle
puolelleen. Kun ei kelpaa, niin ei hänkään halua itseään tyrkyttää!
Isä palasi taas omalle puolelle, sylissään kaikenlaisia myttyjä.
-- Tässä olisi kahvia ja sokeria ja vähän muutakin hyvyyttä, -- sanoi
hän. -- Kätke ne vaikka vintille, etteivät lahtarit pääse niihin
käsiksi. Leipävärkkiä, lihaa ja voita on myös, niin että teidän pitäisi
hyvin tulla toimeen sen aikaa kun minä olen poissa.
Hänen ihmeekseen ei muori puhunut halaistua sanaa. Itse asiassa
oli tämäkin sillä välin harkinnut parhaaksi, että hänen miehensä
toistaiseksi siirtyy kotoa pois. Olihan se ollut punakaartin hommissa
ja lahtarit saattaisivat ties vaikka ampua hänet.
Kaino istui loukossaan ja ärtyi ärtymistään, kun päällikkö ei tullut
häntä mukaan houkuttelemaan, kuten hän salaa oli odottanut. Sen sijaan
tuli miehistöstä yksi ja toinen kysymään, eikö hän lähde mukaan.
Siellä suuressa sakissahan olisi reilu elää. Lahtarien uhallakin
pyörähdettäisiin vielä monessa hauskassa tanssissa.
-- Kyllä ne tanssit saavat täksi kertaa jo piisata, -- vastasi äiti,
Kainon nyppiessä ääneti esiliinaansa.
-- Ethän sinä nyt toki jää tänne lahtarien kanssa tanssimaan, --
puhelivat pojat Kainolle.
-- Elkää pelätkö, minä en edes niiden hurttain päälle katso, -- sanoi
Kaino.
Helli puolestaan oli ollut kovassa lähtötouhussa, mutta isä oli sen
odottamattoman jyrkästi kieltänyt. Sen vuoksi tuli hän nyt sisälle
vetistellen ja pahantuulisena.
Kuormarattaat toisensa jälkeen vierivät kolisten pihasta tielle.
Päällikkö ei näyttäytynyt Komulaisen puolella, huudot ja melu pihalla
vaikenivat ja outo hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Mielihaikea,
pettymys ja katkeruus kuohuivat Kainon rinnassa ja saivat hänet lopulta
itkuun tyrskähtämään.
-- On siinä nyt syytä tursutakin, kun tanssit loppuivat, -- tuiskahti
äiti ja lähti työväentalon puolelle katselemaan, eikö sinne olisi
jäänyt mitään korjaamisen arvoista.
Kuinka kolkolta ja autiolta siellä tuntuikaan. Kaikki ovet olivat
jääneet sepposen selälleen, lattiat olivat täynnä olkipahnoja,
paperossin pätkiä, rasvaisia paperitukkoja, pois viskattuja vaatteen
kappaleita ja muuta törkyä. Happamen näköisenä ja päätään kallistellen
kulki muori huoneesta toiseen, ajatellen että kun olisi edes sika,
jolle voisi syöttää ne voileivän kannikat ja muut ruuan tähteet, joita
ajeli miltei joka nurkassa. Muuta ottamisen arvoista siellä ei juuri
ollutkaan.
Äkeänä ja mitään puhumatta, kukin omassa nurkassaan, kulutti Komulaisen
perhe pitkää iltapäivää. Jeskukin oli alakuloinen eikä sohonut
luudanvarrellaan lahtareita, kuten tavallisesti. Äidin sukkapuikot vain
silloin tällöin kilahtivat toisiinsa.
Illalla kun sisarukset olivat asettuneet vuoteeseen, sanoi Helli
nyyhkyttävällä äänellä:
-- Minä vain en rupea lahtarien kanssa tanssimaan ... enkä tanssi
muutenkaan, ennenkuin punakaartilaiset voittavat ja tulevat takaisin.
-- Kaikkia sinä puhutkin, kuka semmoista nyt ajattelisikaan, -- vastaa
siihen Kaino.
* * * * *
Seuraava päivä alkoi samoissa merkeissä, mutta puolenpäivän tienoissa
juoksi Jesku ulkoa sisälle ja huusi:
-- Lahtaleita tulee niin että... voi kun niitä onkin paljon.
Äiti kurkisti ikkunasta ja näki kylän läpi kulkevalla tiellä marssivan
pitkät jonot miehiä, joilla oli valkoiset nauhat käsivarressa. Tytöistä
ei kumpikaan liikkunut paikaltaan. Kylässä vallitsi sinä iltapäivänä
vilkas elämä, mutta ylhäällä työväentalon tienoilla oli hiljaista ja
autiota.
Seuraavana päivänä alkoi pihalta yhtäkkiä kuulua äänten sorinaa ja
rattaiden kolinaa.
-- No nyt niitä sen kappaleita tulee tännekin! -- sanoi äiti ikkunasta
katsoessaan.
Nyt ei Hellikään malttanut enää pysyä paikoillaan, vaan tuli ikkunan
ääreen huomioita tekemään.
-- Kaikkia tässä nyt kurkistellaankin, -- sanoi Kaino, joka ei ollut
paikaltaan liikkunut.
Kokonainen valkokaartilaiskomppania majottui työväentalolle. Ulkoa
kaikuivat taas monenlaiset äänet, mutta Komulaisen väki pysyi tarkoin
sisällä ja vietti päiväänsä tympeässä äänettömyydessä.
Iltapuolella astui tupaan keski-ikäinen valkokaartilainen, tervehti
kohteliaasti ja tiedusteli, suostuisiko talon emäntä keittämään kahvia
hänelle ja parille hänen toverilleen. Kahvit ja sokerit hänellä oli
matkassaan.
-- Saattaa kai tuota keittää, -- vastasi äiti pitkän äänettömyyden
jälkeen ja ryhtyi laittamaan tulta pesään.
Kahvin valmistuessa tulivat toisetkin sisälle. Ne olivat nuoria,
nähtävästi herrasmiehiä, kuten ensiksi tullutkin, ja kaikilla oli
viheriä univormu. Viimeksi tullut tervehti kohteliaasti kädestä
pitäin, kaikkia talon ihmisiä. Sitten istahti hän lähelle tyttöjä ja
alkoi vilkkaasti haastella. Tytöt olivat aluksi hölmistyneitä, mutta
eivät voineet olla vastailematta ja ykskaks alkoivat he jutella aivan
tavalliseen tapaan.
Sinä iltana virkkoi Helli, tyttöjen asettuessa yhteiseen vuoteeseensa:
-- Komea ja hupainen poika se ... se jolla oli musta näppy toisessa
poskessa.
-- Niinkuin noita nyt ei olisi komeampiakin nähty, -- vastasi Kaino.
Aamulla pukeutui Kaino huolellisesti ja laittaessaan tukkaansa kamarin
peilin edessä hyräili hän iloisesti.
-- Hm! -- ynähti äiti sitä kuullessaan ja veti tavallista äänekkäämmin
nuuskaa nenäänsä.
Kun Helli päivemmällä katosi huoneesta, asettui Kaino häntä etsiessään
akkunan ääreen. Hellin näki hän valkokaartilaisten joukossa
työväentalon pihalla. Siellä savusi kenttäkeittiö, jonka ääressä
hääri pieni, vikkelä mies, edessään valkoinen esiliina. Helli virutti
sankossa astioita ja jutteli lähellä seisoskelevien sotilasten kanssa.
Kaino ei ollut selvillä, pitikö hänen näkemästään harmistua vai mitä.
Päivä paistoi täydeltä terää ja ilma oli keväisen herttainen. Häntä
veti väkisinkin ulos.
Hän pysähtyi portaille, hyräili ja oli tähystävinään alas kylään.
-- Tulkaapas tekin, neiti, tänne meitä auttamaan, -- huusi hänelle
kokki.
Kaino laskeusi portailta ja alkoi touhuta yhdessä sisarensa kanssa.
Kun päivällinen oli valmis, söivät he soppaa sotilasten seurassa ja
nauroivat näiden leikinlaskuille.
Aterian loputtua istahti muuan sotilaista kivelle, otti taskustaan
huuliharpun ja alkoi soittaa. Se oli kevyt tanssisävel. Kainon silmissä
leimahti ja hänen jalkateränsä alkoi kuin itsestään hakata tahtia.
Silloin ilmestyi siihen sisältä se mustanäppyinen, liukas ja komea
poika.
-- Tässäpä sopisi pyörähtääkin, -- sanoi se iloisesti ja kumarsi
Kainolle.
Kaino ponnahti ylös kärrynaisalta, jossa hän oli istunut, nojautui
poikaan ja tanssi alkoi. Pian oli Helli mukana erään toisen sotilaan
parina.
Huuliharpun säveleet kuullessaan siirtyi äiti tavalliselta paikaltaan
hellan äärestä ikkunan pieleen. Hän näki kummankin tyttärensä,
kasvoilla onnellinen hymy, pyörivän niin että hameenhelmat siipenä
ilmaa lakaisivat. Ja suu leveässä hymyssä istui Jesku kivellä ja
haukkasi suurta voileipää.
Silloin alkoi äidin rinnassa niin oudosti liikahdella. Muistellessaan
kaikkea kulunutta sekä ajatellessaan miestään, joka harhaili kohti