Kun kansa nousee: Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta - 08

joukosta leivänpalasia, joita hän syöttää hevoselleni, samalla kuin
äänettömät kyyneleet hiljalleen vierivät hänen poskiaan pitkin...
Avuttoman pakolaisjoukon näkeminen on saanut kuormastopäällikkömme
uudelleen kuohumistilaan.
-- Petoja ne ovat eikä mitään ihmisiä, -- huutaa hän, nyrkki
ojennettuna, kimeäksi särkyneellä äänellä. -- Kyllä minä olen nähnyt
tällä sotaretkellä jo jos mitä... minä olen omin silmin nähnyt
vainajan, jolta oli päänahka nyletty ja kasvoista raavittu kaikki liha,
toisia, joilta on silmät kaivettu päästä tai jotka pajunetinpistoilla
on hitaasti surmattu ... mutta tämmöistä, että kokonainen kauppala
sytytetään tuleen ja asukkaat teljetään kellareihin, en olisi jaksanut
uskoa. Pahanteolla hekumoivia perkeleitä ne ovat...
Silmät kipinöiden ja nyrkki ojona istuu hän ratsullaan siinä tulipalon
hohteessa ja keskeytymättömänä virtana valuvat kiihkeät sanat hänen
suustaan. Pakolaiset ovat, jos mahdollista, vieläkin kiihtyneemmässä
mielentilassa ja säestävät hänen sanojaan kiivain huudahduksin...
Panemme ratsumme jälleen liikkeelle, mennäksemme kauppalan puolelle,
pakolaisten jatkaessa matkaa päinvastaiselle suunnalle ja etsiessä
tilapäistä kattoa päänsä päälle. Kaamein mielin ajamme korkealle
Vammaskosken sillalle. Vihainen tuuli puhaltaa Rautavedeltä, kumeasti
pauhaa allamme koski ja edessämme humisevat liekit ja ryskyvät alas
sortuvat talot.
Siltaa ovat punikit koettaneet räjäyttää rikki, siinä kuitenkaan
onnistumatta. Hevoseni on vähällä sortua ammottavaan aukkoon, jonka
heidän räjäytysvehkeensä on kaivanut keskelle siltaa. Sen lisäksi on
sillanpermannossa vielä pari kranaattien kaivamaa syvää kuoppaa.
Suunnaton on se rovio, joka edessämme roihuaa. Ennen en ole niin
valtavaa tulipaloa nähnyt. Pelastustyöt ovat turhia ja supistuvatkin ne
vain niiden kauppalan laiteilla olevien talojen varjelemiseen, joita
punikit eivät ole ehtineet sytyttää.
Noihin valtaviin liekkeihin tuijottaessani ja sortuvien talojen
ryskettä kuullessani palautuu mieleeni jälleen se silmitön
alasrepiminen ja hillitön vihankylvö, jota sosialistijohdon taholta
on vuosikaudet harjotettu ja jonka loogillisia, seurauksia tämäkin
suunnaton tihutyö on. Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien
talojen palo, vaan se on huippuunsa kehittyneen yhteiskunnallisen
sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan ja pinnalle
möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto -- niin, se on koko
sen punaisen hulluuden tunnuskuva ja loppusaavutus, jonka kouristukset
kansamme oli vapautuksensa tiellä vielä viimeiseksi kestettävä.
Niin, onkohan se vain pelkkä sattuma, että punaisen liikkeen
pääjohtaja on nimeltään Kullervo, sillä hämmästyttävässä määrin ovat
kuluneet kuukaudet paljastaneet kansamme sielussa yhä vielä piilevää
synkeätä Kullervo-raivoa ja sulamatonta korpirautaa. Olemme uskoneet
liikoja kansastamme ja sen valistuksesta, kunnes sen valtiollinen
kehittymättömyys ja sen luonteen rikkinäisyys ja särmikkäisyys on
taas pelottavan räikeänä eteemme paljastunut. Olemme unhottaneet,
että paitsi viisasta ja malttavaa Väinämöistä sekä hyväntahtoista
ja uutteraa Ilmarista myöskin kaikki tuhoava, jättimäinen
Kullervo on jättänyt omat juonteensa kansallisluonteeseemme. Sitä
odottamattomampana on raivokas Kullervo nyt keskuuteemme ilmestynyt.
Kunpa nämä liekit pohjia myöten valaisisivat kansallisluonteemme
pimeimpiäkin kuiluja. Mutta uskaltaneeko toivoa, että kansamme näiden
kaameiden kokemusten opettamanakaan kävisi yksimielisenä vastaisuuttaan
turvaamaan? Sillä työläästi oppivaa niskurikansaa me olemme, kansaa,
joka näkyy muodostavan erikoisen rehevän maaperän jääräpäisille
puoluepukareille, elämän todellisuutta tajuamattomille idealoogeille,
löyhäpäisille maailmanparantajille ja joukkojen suosiosta eläville
demagoogeille.
Mekö Kullervo-ominaisuuksinemme kykenisimme muodostamaan tasavallan?
Ei vuosisatoihin, ellemme Keski-Amerikan rosvo-tasavaltojen tapaan
halua elää kituuttaa järjestyneen valtion irvikuvana ja sivistyneiden
kansojen naurun esineenä ainaisine riitoinemme ja mullistuksinemme!
Emmekö totisesti ole jo saaneet kylläämme puoluepukari- ja
demagoogivallasta? Lujat valjaat selkäänsä tarvitsee kansamme,
keskitetty, voimakas kuningasvalta on meille elinehto -- se vakaumus
kiteytyy Vammalan palon loisteessa entistä lujemmaksi mielessäni.
Entä porvarilliset puolueemme, kansamme yhteiskuntaa säilyttävä
aines, onko se tämän jälkeen vihdoinkin osottava saaneensa terästä
itseensä? Sillä se on ollut luisuvalla pinnalla aina siitä aikain,
kun koolle haalittujen väkijoukkojen keväällä 1906 säätytaloa
piirittäessä -- piirittäjäjoukkojen johtajana, kuvaavaa kyllä, oli
nykyinen punakaartikenraali Eero Haapalainen -- tehtiin tuo huikea
loikkaus nelijakoisesta edustuslaitoksesta yksikamariseen eduskuntaan
yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen ja siten kevytmielisesti
lähdettiin elimellisen kehityksen tukevalta pohjalta kokeilujen
epävarmalle tielle. Mikä "edistyksen" kilpajuoksu ja kansanvallan
himphamppu meillä onkaan viimeisten kymmenen vuoden kuluessa vallinnut?
Eduskuntalaitoksen piirityksellä tuo "edistyksen" kausi alkoi ja
samanlaiseen se päättyi: kun viime suvena kiihotetut roskajoukot
yhdessä venäläisten svabodasolttujen kanssa pusersivat eduskunnalta
joukon erinäisiä "lakeja".
Aiotaanko tämänkin jälkeen nuo lakien nimeä kantavat, väkivalloin
läpiajetut ja epäkypsät sakinpäätökset jättää voimaansa? Jos niin käy,
niin täytyy sanoa, että kansamme kypsyneempikään aines ei ole viime
aikojen katkerista kokemuksista mitään oppinut.
Uusi kunnallislaki sekä kahdeksan tunnin työpäivälaki ankaran
tarkistuksen alaisiksi! Samoin yksikamarinen eduskuntamme ja vaalilaki,
laitettakoon ne sellaisiksi, että eduskunnastamme syntyy laitos, jossa
tehdään todellista työtä ja laaditaan viisaita ja käytännöllisiä
lakeja maan ja kansan hyödyksi sen saamatta esiintyä näyttämönä,
jolla kaikenlaiset neulojattaret, leipurinsällit ja senkin seitsemät
piirisihteerit ja toimittajat harjottavat hedelmätöntä suunsoitantoa.
Ja sensuuri arvelematta voimaan! Vai aiotaanko meillä vapauden ja ties
minkä kaikkien kauniilta kajahtavain asiain nimessä sallia, että kutka
hyvänsä edesvastuuttomat ja moraalittomat kynäsankarit saavat painetun
sanan välityksellä vapaasti, kuten tähän saakka, levittää rienaavia
oppejaan sukupuolisesta rivoudesta lähtien aina yhteiskunnalliseen
villiytymiseen saakka? Oman terveytensä nimessä täytyy yhteiskunnan
estää sellainen, ellei muutaman vuosikymmenen kuluttua mielitä joutua
samaan katastroofiin kuin nyt.
-- Taantumusta! taantumusta! -- tullaan eri tahoilla varmastikin
huutamaan, mutta vastattakoon niille, joiden keuhkot ovat aina vireessä
"edistyksestä" huutamaan, että niin juuri, taantumusta se on ja
sellaista meillä _tarvitaan_, se on: palautumista järjen kannalle,
palautumista elimellisen kehityksen laduille, joilta kevytmielisesti,
umpimähkäisessä maailmanparannustouhussa on syrjään syöksytty. Se on
välttämätöntä, huutakoot sitten edistysapostolimme ja demagoogimme
taantumuksesta minkä mielivät. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.
Meille on välttämätön vahva puolue, joka uskaltaa avonaisesti olla
konservatiivinen, vanhasta ja koetellusta lujasti kiinni pitävä.
Jos meillä olisi jo aikaisemmin ollut sellainen jarrulaitos --
ruotsalainen puolueemme on yksinään ollut siihen liian heikko -- niin
ei yhteiskuntamme olisi tähän allikkoon suistunut.
Totisesti meillä on tämän jälkeen syytä useammin muistaa Solonin
sanoja, kun hän kerran kysyttäessä, oliko hän nyt laatinut parhaan lain
mitä ajatella saattoi, vastasi: -- En mene sanomaan, onko se paras
mahdollinen laki, mutta _Atenan kansalle_ se on tällä haavaa paras
laki. --
Meillä ei ole huolittu välittää siitä, minkälainen laki
kulloinkin vallitsevissa oloissa olisi kansallemme otollisin,
vaan turhamaisessa edelläkävijäkansa-innostuksessa -- todellakin
kaunis edelläkävijäkansa -- rakenneltu lakeja kaikenlaisten ilmassa
häälyväin teoriain varaan. Totisesti on maamme liian köyhä ja karu,
kyetäkseen esiintymään kaikenlaisten maailmaa parantavien puoskarien
koekenttänä. Puoluepukarit, luokkavaistojen kiihottajat, demagoogit ja
yhteiskunnalliset puoskarit kammitsoihin ja vallanohjat lujan monarkin
käsiin!
Näihin muotoihin kiteytyvät riehuvat ajatukseni Vammalan murhapalon
yöllisessä loimotuksessa.


XII.
VANDAALIEN JÄLILLÄ.

Ryöstäen ja polttaen etenevät punikit etelää kohti.
Kapeata, kevätsohjuista, pilalle kulunutta kahden pitäjän välistä
oikotietä liikehtii pohjalainen rykmenttimme tykistön ja kuormaston
seuraamana vaivaloisesti eteenpäin. Öisin loimottavat eri puolilla
taivaanrantaa valtavat tulipalot ja päivisin osottavat synkeät
savupatsaat, millä suunnalla punapaholaiset milloinkin riehuvat.
Jyrkät vastakohdat asutuksessa pistävät täällä silmään ja antavat
aavistaa, että maalaisköyhälistön katkeruuteen täällä on todellisiakin
syitä. Meheviltä peltolakeuksilta, joiden keskellä seisoo komeita
taloja hyvinvoipine ihmisineen, olemme ykskaks joutuneet karulle
metsäkulmalle, jossa louhikkojen keskellä, repaleisten ja laihojen
peltotilkkujen ympäröiminä kyyhöttävät pienet ja harmajat torpat
leipähuolten näivettämine asukkaineen. Täällä on kaikki niin kalseata
ja mieltä masentavaa.
Hiljalleen hämärtyy kolea huhtikuun ilta. Sadat jalat tallaavat
liejuista tietä, pyörät kitisevät ja ilman täyttää hevosten huohotus,
huuto ja piiskanläiske. Tunti toisensa jälkeen nuojutaan eteenpäin
ja yhä on vain ympärillämme sama lohduton sydänmaan maisema. Kuin
pelästynyt silmä tuijottaa tuolla ja täällä pitkää matkuettamme
metsätöllin samea ikkuna ja illan pimetessä alkaa puunlatvojen
yläpuolella kuumottaa taas tuttu eteläisten tulipalojen punerrus.
Väsymys alkaa painaa jäseniä ja mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä
pahemmin alkaa vilukin ahdistaa. Soilta nouseva usva tarttuu
vaatteisiin kosteana huuruna ja saa aikaan vilunpuistatuksia. Mutta yhä
vain nuojutaan eteenpäin.
Vihdoinkin, pimeän päässä, saavutaan kurjaan torpparikylään metsien
keskellä ja rykmentti saa pysähtymiskäskyn. Eri komppaniat ja osastot
saavat etsiä itselleen yömajan mistä parhaiten löytävät.
Muutamien kumppanien kera saan minä haltuuni erään aution töllin tien
vieressä.
Se on oikea kurjalistolaismaja, jossa kaikki on rempallaan ja
ruokkoamatta. Navettapahasen ovi kiikkuu toisen saranansa varassa,
heinäladon seinästä roikkuvat laudat irtonaisina ja ihan tuvan
porrasten edessä on suuri rikkatunkio. Kenkärajoja, luita ja likaisia
rääsyjä ajelee kaikkialla.
Asuinrakennus käsittää tuvan ja pienen keittiön. Kummastakin löyhähtää
vastaan inhottava ilma, ummehtunut, kostea ja raaka. Kaluttuja luita,
homehtuneita ruuan tähteitä ja kaikenlaista ryönää ajelehtii joka
nurkassa. Tuvan lattiaa peittävät pehkuuntuneet oljet osottavat, että
ohi vaeltavat punikkijoukot ovat ennen meitä täällä majailleet.
Talon irtaimisto, lukuunottamatta läpi ruostunutta kahvipannua keittiön
seinällä, on korjattu pois. Nahanpalasista ja joistakin työkalujen
jätteistä voi päättää, että mökin asukas on ammatiltaan ollut suutari.
Ohitse vierivä kansainvaellus on kaikesta päättäen huuhtaissut
kirjavaan helmaansa tämän kurjan majan asukkaat.
Olisi luullut tällaisen nälkäperukan säästyneen hävitykseltä. Mutta
eipä sentään. Vastapäätä suutarin mökkiä törröttää hiiltyneiden
raunioiden keskellä paljas uuninpiippu, osottaen siinä tulipalon
riehuneen. Saamme kuulla, että siinä on asunut kylän kauppias,
jonka ohi vaeltavat punikit ovat surmanneet sekä ryöstettyään talon
sytyttäneet sen tuleen.
Näkee hyvin raunioista ja pihatontista, ettei siinä ole mikään
maailmankaato kapitalisti asunut. Asuinrakennus on puotineen
keittiöineen käsittänyt neljä huonetta ja tontti ei kokoonsa paremmin
kuin laatuunsakaan nähden ole mäkitupalaisen maatilkkua kummempi. Se
on arvatenkin ollut paikkakunnan miehiä, joka Amerikassa hiukan varoja
kerättyään on perustanut synnyinkyläänsä kaupan, minkä vaihtotavarana
pääasiallisesti ovat olleet toisaalta ne voinaulat ja munatiut, joita
lähitorppien akat ovat sinne nyytissään kiikuttaneet, toisaalta taasen
kahvineljännekset ja silakkakilot. Mutta päätään pitempi kyläläisiään
on kauppias kuitenkin kaikitenkin ollut ja naapurinsa suutarin silmissä
on hän varmaankin paisunut oikein paatuneeksi verenimijäksi. --
Sytytämme hellaan tulen lämmitelläksemme ja laittaaksemme illallista.
Mutta kylmettynyt pesä ei vedä, vaan lyö kaiken savun sisään.
Kirvelevin silmin täytyy meidän kyyristyä alas. Eikä inhottava löyhkä
haihdu huoneesta, vaikka ovi ja akkuna ovat sepposen selällään. Ähkien
ja silmiään pidellen koettaa kuormastopäällikkö tuhertaa hellan ääressä
puuroa ja saada teevettä kiehumaan. Sitten löydämme jostakin puhtaita
olkia lattialle ja päällystakit yllä, kintaat kädessä ja lakit korvilla
asetumme vieri vierekkäin oljille.
Mutta jäsenet ovat koko päivän kestäneestä marssissa niin puutuneet,
että unta ei ole heti toivominenkaan. Makaan selälläni ja tuijottaen
savupilveen, joka yllämme vaappuilee, seurailen mielikuvituksessani
sitä latua, jota elämä tässä mökki pahaisessa on kaikesta päättäin
kulkenut.
Tuolla tuvan peräikkunan alla on suutari istunut nelikollaan ja
naputellut nauloja saappaan kantaan. Eukko on nyökytellyt itseään pesän
vaiheella ja tupakoiden ja syleksien on sivupenkillä istunut saapasten
omistaja.
-- Se on niin, että se tämä työmiehen olo ja elämä ei tule siitä
siihen, niinkauan kuin porvarit ovat vallassa, teki häntä sitten työtä
vaikka yötä ja päivää, -- on suutari työskennellessään puhunut. Mutta
kun ohi vaeltava posti on jättänyt taloon "Työmiehen" on hän viskannut
keskeneräisen saappaan lattialle ja tarttunut ahnaasti lehteen.
-- Panehan, akka, se pannu tulelle! -- on hän komentanut vaimoaan,
sytyttänyt paperossin ja sänkyyn selälleen kellahtaen alkanut tutkia
lehteä.
Sen lukeminen on hänelle kuin jokapäiväinen päihtymys, jota ilman
hän ei voi olla. Kuta pitemmälle lehden sivuilla hän ehtii, sitä
kiihtyneemmäksi hän käy. Ja kun hän on päässyt loppuun, kavahtaa hän
istumaan ja alkaa tupaan iltapuhteeksi kerääntyneille naapurimökkien
miehille kiroilla olojen nurinkurisuutta ja porvarien keljumaisuutta
sekä esittää tasajakoon perustuvia maailmanparannussuunnitelmiaan.
Hän on vuosi vuodelta käynyt yhä haluttomammaksi työhön, politiikka
on anastanut yhä enemmän ja enemmän hänen aikaansa ja niin ovat hänen
tulonsa pienentymistään pienentyneet. Siitä on taas hänen katkeruutensa
parempiosaisia kohtaan kasvamistaan kasvanut, varsinkaan kun hänen
salainen unelmansa kansanedustajaksi pääsemisestä ei ole toteutunut.
Siten ovat "Työmiehen" yksipuoliset ja vahvasti valheella höystetyt
kirjotukset saaneet hänestä yhä kiitollisemman lukijan.
Mutta hän on tarvinnut yhteiskunnalliselle vihalleen konkreettisen
esineen, jonkun silmin nähtävän ja käsin koeteltavan kohteen.
Sellaiseksi on kuin itsestään tarjoutunut vastapäätä asuva kauppias.
-- Sekin viheliäinen verenimijä! -- on hän monesti kähähtänyt ja
viitannut naskalillaan naapurinsa punaiseksi maalattua rakennusta.
Ja kun hänen eukkonsa kauppiaaseen tekemät kahvi- ynnä muut pikku velat
ovat kasvamistaan kasvaneet ja kun kauppias on jo jonkun kerran niistä
muistuttanut, on hänen vihansa verenimijää kohtaan entisestäänkin
ärtynyt.
Eukkoon on tarttunut miehensä katkera mieli ja haluttomuus työhön.
Pesän ääressä kahvipannun kanssa tuherrellen kuluttaa hän suurimman
osan päivästä, odotellen vallankumousta ja olojen, äkkiparannusta.
Paikat niin ulkona kuin sisälläkin jäävät kohentamatta, likaa ja törkyä
kertyy nurkkiin, vaatteiden saumat irvistelevät ja pesun puutteessa
samentuvat ikkunaruudut. Se kaikki on omiaan lisäämään heidän
katkeruuttaan porvarillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Sille kannalle ovat olot tässä metsäkulman töllissä kehittyneet, kun
Helsingistä alkaa yhtäkkiä kummia kuulua. Siellä ovat toverit ottaneet
herroilta nyörit pois ja nostaneet köyhälistön valtaan.
Sen kuultuaan ei suutari ole saanut ainuttakaan naulaa saappaanpohjiin
isketyksi. Ja kun hän sitten on saanut kuulla, että kirkonkylän
suutari, räätäli, akitaattori-Kalle ja muutamat muut toverit olivat
muodostaneet "esikunnan" sekä tehneet oman pitäjän pomoille saman
tempun kuin Helsingin herroille, niin silloin ei hän enää olisi pysynyt
nelikkonsa nenässä vaikka itse "Työmies" olisi siihen kehottanut.
-- Nyt se alkaa! -- on hän huutanut muijalleen ja lähtenyt.
Ei hän kuitenkaan kuulumattomiin hävinnyt, vaan tavan takaa on häneltä
eukolle tullut rahalähetyksiä, muonaa, kahvipusseja ja pukukankaita.
Ja onpa hän lopulta itsekin tullut, saapunut satapäisen, kirjavan
lauman ja kukkuroilleen lastattujen kuormien keskellä, saapunut omalla
hevosella ajaen, rattaat täynnä kaiken karvaista hyvyyttä, alkaen
jauhosäkeistä ja sokeritopista aina koreasti soipaan pelivärkkiin
saakka.
-- Nyt, eukko, tavarat kokoon ja liesuun! -- on hän huutanut tupaan
tullessaan, -- Heitetään nämä kivikkokankaat porvarilahtareille
itselleen ja lähdetään Siperiaan. Sinne perustetaan oikea
ihanneyhteiskunta, jossa porvareista ei ole hajuakaan olemassa.
Siellä ei kärsitä minkään sortin pomoja eikä verenimijöitä, vaan
jokainen tekee neljä tuntia päivässä työtä ja muun osan päivästä istuu
kokouksissa ja kuuntelee musiikkia. Joka muijalla on oma ompelukone ja
joka talossa telefooni -- minunkin rattaillani tuolla on yksi aparaatti
-- eikä puutetta ole mistään.
Siunaillen on eukko alkanut sulloa tavaroitaan kokoon ja sijotella
rattaille, joiden perään navetasta on talutettu oudostellen ammuva
Heluna. Mutta verenimijä-naapuriaan muistaen on suutari sillä välin
kuiskannut jotain Porin pojille ja pian sen jälkeen on naapurista
kajahtanut muutamia laukauksia. Ja kun rähisevä kulkue vihdoinkin on
valmistautunut matkaa jatkamaan, ovat puhtaaksi ryöstetystä kauppiaan
talosta liekit loimunneet korkealle...
* * * * *
Saatuani suutarin tarinan loppuun kohoaa elävänä mieleeni muuan toinen
köyhälistöläiskoti, jossa muutamia päiviä sitten ohimennen vierailin.
Kuinka vastakkainen se koti asukkaineen olikaan tälle nykyiselle
yöpaikalleni!
Kytevien ja savuavien raunioiden välitse ajoimme Vammalan palon
jälkeisenä aamuna ystäväni varapäällikön kanssa polkupyörillä
etuvartiaimme luo, jotka olivat ketjussa muutamia kilometrejä
kauppalasta Vesilahdelle päin. Ketju kulki pitkin mäen harjannetta,
poikki maantien, jota myöten me ajoimme. Aamu oli kolea ja pojat
olivat kivien kupeille sytyttäneet pieniä nuotioita. He olivat yöllä
kahakoineet vihollisen jälkijoukkojen kanssa, vallottaneet heiltä
muutamia ryöstötavaralla täytettyjä kuormia sekä ottaneet joukon
vankeja. Punikkien päällikkö oli, ollessaan jo heidän keskellään
sekä laskettuaan aseensa, temmannut yhtäkkiä taskustaan venäläisen
käsipommin sekä iskenyt sen kenttään. Pommi ei ollut kuitenkaan
räjähtänyt ja pojat olivat paikalla ampuneet päällikön. Kun he sen
jälkeen olivat koetteeksi viskanneet pommin kauemmas kentälle, oli
se räjähtänyt. Mainittu punikkipäällikkö oli herraskaisesti puettu
porilainen. Hänen papereitaan katsellessamme löysimme niiden joukosta
muutamia inhottavan rivoja valokuvia. Kaunis ihanneyhteiskunnan
esitaistelija sekin.
Harhailevia punikkijoukkoja oli vielä läheisyydessä ja vartiain
oli syytä pysyä valppaina. Siinä nuotiolla lämmitellessämme ja
jutellessamme kiintyi huomiomme pariin vaimoihmiseen, jotka etempänä
maantien varressa olevan mökin pihalla puhelivat keskenään.
-- Nuo tuollaiset mökinakat ne ovat pahimpia sanankuljettajia, --
huomautti yksi etuvartioista.
-- Tosiaankin, ne täytyy estää vapaasti liikkumasta, -- tarttui
varapäällikkö.
Lähdimme yhdessä hänen kanssaan mökkiä kohti. Naiset olivat sillä välin
siirtyneet pihalta sisälle.
Mökki oli keskellä kalliomaisemaa, johon suurella vaivalla oli
purastettu muutamia monilokeroisia ja saarekkaita peltotilkkuja.
Kuvittelin sisällä tapaavamme siivottoman tuvan, olkipahnoja, puoli
alastomia, likaisia lapsia, synkästi tuijottavan punikkimuijan...
Sisäkuva oli kuitenkin kokonaan toinen. Pieni tupa oli mallikelpoisesti
siistitty, kummallakin ikkunankynnyksellä oli kasviruukkuja, niiden
joukossa tuo kotoisa palsami, jota paitsi lattialla suuressa,
viheriäksi maalatussa pytyssä kasvoi kattoon ulottuva fiikus.
Pari makuutilaa olivat huolellisesti kootut ja vanhanaikaisilla
ryijyillä peitetyt. Piirongin päällä raksutti kello rauhallisesti ja
kuvan täydensi kissa, joka sisään astuessamme nousi makuutilaltaan
takkakivellä ja köyristi selkäänsä.
Molemmat vaimot osottausivat ryppykasvoisiksi mummoiksi, joista toinen
istui jakkaralla, toinen seisoi peränurkassa, kädet äidillisesti
ristissä ulkonevan vatsan päällä. Kummankin kasvoilla kuvastui pelko ja
hämmennys.
-- Onko talossa miesväkeä? -- alkoi toverini tiukasti, ottaen
muistikirjansa esiin.
-- O-onhan se ... vaari ja poika, -- ilmotti vapisevalla äänellä se
vanhuksista, joka seisoi.
-- Missä ne ovat?
-- Tuolla ... missä he poloiset lienevät, -- sanoi muori, viitaten
kädellään etelää kohti.
-- Jahah, siis punaisten puolella!
Tärkeän ja tuiman näköisenä merkitsi toverini jotakin muistikirjaansa.
-- Eikä, kun ... pakosalla ... siellä ... -- läähätti muori itku
kurkussa.
Minun huomiotani oli tällävälin kiinnittänyt pieni kirjahylly piirongin
päällä. Siinä oli näin köyhäksi majaksi harvinaisen paljon kirjoja.
Lähenin sitä hiljaa ja annoin katseeni liukua pitkin kirjojen niskoja.
Paitsi raamattua oli siinä pari Foersterin teosta, joitakin Starbäckin
historiallisia romaaneja, joku joulualbumi, Hilda Käkikosken kootut
teokset j.n.e. Joukossa ei ollut yhtään sosialistista teosta eikä
lentokirjasta. Missään ei näkynyt myöskään sosialistisia sanomalehtiä.
Kumpaakin tuvassa olevaa pöytää verhosi tammikuun lopulla ilmestynyt
Aamulehden numero.
Mainitsin huomioistani hiljaa toverilleni, samalla kuin itsekseni
tein johtopäätöksen, että torpan vanhukset ovat uskonnollista väkeä
ja heidän poikansa tuollainen kotona pysyvä vakaa nuorukainen, joka
lueskelee kirjallisuutta ja silloin tällöin pistäytyy jossakin
siistissä iltamassa.
-- Kyllä kai ne ovat kunnon ihmisiä, -- kuiskasi toverinikin
ympärilleen silmäillen.
Istahdimme hetkeksi alas ja rauhottuneena seurasi muori esimerkkiämme.
Siinä jutellessamme huomasin yhtäkkiä pihaseinässä useita
kiväärinkuulan tekemiä reikiä. Vastaavalla kohdalla katossa näkyi
naarmuja ja sälöjä.
-- Milloinka täällä on ammuttu? -- kysyin kummastuneena.
-- Pääsiäisyönähän ne...
-- Pääsiäisyönä! Mikä taistelu täällä silloin olisi ollut?
Ääni jälleen liikutuksesta vapisten ryhtyi muori selittämään.
Kun heidän poikansa ei hyvällä lähtenyt niiden joukkoon, tulivat
pääsiäisyönä hakemaan ja kun vaari ei tahtonut avata niille ovea,
alkoivat ampua seinästä sisään.
-- Niitä kataloita! Ja saivat pojan käsiinsä?
-- Eiväthän ne saaneet, mutta siitä myöten ovat vaari ja poika olleet
metsissä pakosalla. Poika sanoi aina, että hän uskoo lujasti oikean
asian voittavan eikä lähde niiden joukkoon.
Puristimme lähtiessä mummon kättä ja kehotimme häntä pysymään
levollisena, sillä sellainen poika säilyy aina tallella.
* * * * *
Punaisten ja valkoisten välinen raja ei suinkaan ole kulkenut ihmisten
yhteiskunnallisen aseman ja varallisuussuhteiden luomia rajoja myöten.
Olivathan tuonkin töllin asukkaat yhteiskunnan kaikista vähäväkisimpiä,
mutta mielipiteiltään valkoisina olivat he joutuneet punaisten raakaa
sortoa ja mielivaltaa kokemaan. "Kaikki, jotka eivät ole meidän
kanssamme, ovat meitä vastaan", sen ovat punaisten vallitsemilla
alueilla saaneet monen monet vähäväkisetkin kokea, kun he eivät
mielisuosiolla ole kapinaliikkeeseen yhtyneet. Entä päinvastoin: kuinka
monta kunnon työmiestä, renkiä ja torpparia on ollut taistelussa
valkoisen armeijan riveissä, ei väkisin vietyinä, vaan vapaaehtoisesti
lähteneinä taistelemaan järjestyksen ja lainalaisen vapauden
puolesta -- miehiä, jotka, kuten tuon viimemainitun torpan asukkaat,
ovat eläneet vanhalla pohjalla ja joiden tervettä järkeä eivät
sosialistilehtien lietsomat myrkkyhuurut ole sokaisseet.
Miltä onnen ja kotoisen viihtymyksen sijalta se toinen tölli tuntuukaan
tähän suutarin majaan verrattuna. Isä poikineen palaa pian kotiin ja
tyynesti ryhtyvät he jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä siitä, mihin
punaisten hirmuvalta sen keskeytti.
Suutarin elämä on mennyt hiljalleen alaspäin aina siitä hetkestä
aikain, jolloin ensimäinen "Työmies" hänen kotiinsa saapui. Nyt
vaeltaa hän ryöstösaaliineen villiintyneen lauman keskellä ja turhaan
uskottelee itselleen matkaavansa onnen saarelle, siperialaiseen
ihanneyhteiskuntaan. Jo huomispäivänä voi hän tovereineen olla
läpipääsemättömässä nuotanperukassa ja kotipahaistaan saanee hän tuskin
koskaan enää nähdä.
Elämänehdot kummankin mäkituvan asukkailla ovat olleet jokseenkin
samat. Siitä huolimatta on heidän elämänsä kehittynyt niin tuiki
vastakkaisiin suuntiin. Elämänkatsomus on kummallakin ollut niin tuiki
erilainen.
* * * * *
Aamuaurinko punaa mäntyjen runkoja kallioilla, kun rykmentti lähtee
jälleen liikkeelle. Samanlaista koluamista kilometri toisensa jälkeen
kuin eilenkin. Välistä katkaisee matkan muutamaksi tunniksi joki, jonka
yli johtavan sillan punikit ovat hävittäneet. Mutta kun tilapäinen
pölkkysilta on suuressa kiireessä saatu kuntoon, ajaa jyristävät tykit,
muonakuormat ja kuularuiskuvankkurit yli huojuvan sillanpermannon, ja
niin jatkuu taas matka pitkin pilalle syöpynyttä, lokaista tietä.
Mutta jopa vihdoinkin loppuu pitkä ja karu sydänmaan taival ja eteemme
aukenevat Vesilahden rehevät laaksot. Mutta täällä ei silmä kohtaakaan
mehevien peltojen keskellä muhkeita taloja, vaan ainoastaan alastomina
törröttäviä uuninpiippuja. Ja ilman täyttää käry, joka on niin tuttu
sitten Tampereen ja Vammalan päivien ja joka loihtii mielikuvituksen
eteen hiiltyneitä ihmisruumiita.
Niin, heti ensimäisessä kylässä, johon Tyrväältä päin tullen saavumme,
ovat kaikki vähänkin huomattavat talot navettoineen tallineen poltetut
poroksi. Kuin apua huutaen ojentuvat kaljut uuninpiiput taivasta
kohti. Kaikki on kylässä autiota ja kuollutta, ei kuulu lehmän ammuntaa
eikä koiran haukuntaa ja ne harvat ihmiset, joita on näkyvissä,
hiiviskelevät synkkinä ja allapäin kytevien raunioiden ympärillä.
Ankarana on heidän eteensä asettunut kysymys, kuinka saada elämä
jälleen käyntiinsä, sillä karja, siemenviljat, katto pään päältä,
kaikki on tuhottu.
Eikä ainoastaan itsenäiset talot, suuremmat ja pienemmät, vaan
kaikki paremmanpuoleiset torpatkin on täällä poltettu. Ainoastaan
viheliäisimmät töllit, jotka häveliäästi ovat kiivenneet mäkien
rinteille kylän laidoilla, ovat löytäneet armon ohi vaeltavan
vandaalijoukon silmissä. Orvon ja avuttoman näköisinä tuijottavat
niiden pienet akkunat ja useimpien ovella on pönkä osotuksena
siitä, että asukkaat ovat joko metsissä tai matkalla siperialaiseen
ihanneyhteiskuntaan.
Mutta eivät edes kaikki töllitkään ole säästyneet hävitykseltä.
Seuraavassa kylässä on hävitetyn sillan korvalta poltettu pieni,
neliseinäinen mökki. Sen omistaja, isä ja poika, joista jälkimäinenkin
on jo ikämies, istuvat ohi marssiessamme aidalla siinä kotinsa
raunioiden äärellä. Näkee heti miesten ulkoasusta ja kasvonilmeistä,
että he eivät kuulu punaisiin. He ovat aivan toistensa näköiset ja isän
erottaa pojasta ainoastaan useamman rypyn ja kumaraisemman asennon
perustalla. Samalla heissä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin
heidät joskus ennenkin nähnyt. Kohta selveneekin minulle asia. Ovathan
ne noita supisuomalaisia Lönnrot-kasvoja, jotka ovat niin tuttuja
esimerkiksi Federleyn piirustuksista. Niin, ne ovat kaksi vanhan kansan
miestä, joiden päähän ei punainen häkä ole mennyt, ja siksi on heidän
vaatimaton kotinsa nyt porona.
Äänettöminä, allapäin he istuvat aidalla, selkänsä takana kotinsa
kytevät rauniot, ja tirkistelevät eteensä kuin jotakin vaikeata
arvotusta ratkaisten. Olisi sangen terveellistä sille roistojoukolle,