Kun kansa nousee: Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta - 03

tavaravaunujen suojassa on päässyt hiipimään aivan lähelle.
Vasta nyt saan tietää, että meillä edellä mainittua nuorukaista
lukuunottamatta on toinenkin haavottunut, joka makaa kuolemaisillaan
toisen luokan odotussalissa. Hän on parinkymmenen vuotias
körttiläisnuorukainen. Seinän läpi tullut kuula on lävistänyt hänet
vyötäisiltä. Eikä kylässä ole tällä haavaa lääkäriä! Soitamme
sairashuoneelle, saadaksemme edes hoitajattaren sitomaan haavottuneita.
Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin saamme hoitajattaren hereille,
ja toinen mokoma aikaa kuluu, ennenkuin hän sidetarpeiden kanssa saapuu
asemalle. Silloin on vaikeammin haavoittunut vetänyt jo viimeisen
henkäyksen.
Hän on kahakan alkaessa ollut juuri muuttamassa kuivia sukkia
jalkaansa. Toinen jalka on paljaana ja lahe käärittynä polvia
myöten. Siten maaten selällään lattialla, kädet suorina sivuilla
muistuttaa hän niin suuresti Pilvenveikkoa kuvitetussa vänrikki
Stoolissa. Monenlaisten mietteiden päässäni risteillessä seison lyhty
kädessä nuoren vainajan ääressä. Sitten korjaan hänen asentoaan,
suljen lasittuneet silmät ja lukitsen hänet yksinään toisen luokaan
odotussaliin.
Nyt asetamme vahvan vartioston ympäri asema-aluetta, niin etteivät
hulikaanit pääse toista kertaa meitä yllättämään. Käymme myöskin
tarkastamassa tavaravaunut ja muut kätköpaikat, tapaamatta kuitenkaan
mitään epäiltävää, loppuyö kuluukin rauhallisesti.
Kuin salamanleimaus pimeässä osotti tuo myrskynpuuskana ylitsemme
pyyhkäissyt kahakka, kutka miehistäni mihinkin pystyvät, kenessä on
terästä ja kutka taasen ovat silkkaa mantoa. Jälkimäiset makaavat
aivankuin rampautuneina odotussalin lattialla tai asemapäällikön
yksityishuoneissa. Onpa muuan pitkä mies ryöminyt sängyn allekin,
maaten siellä suullaan, niin että jalat pistävät toiselta ja pää
toiselta puolen näkyviin. Kun tulee vahdinmuutoksen aika on heitä
vaikea saada jaloilleen. Täytyy lopulta polkaista jalkaa ja tiuskaista
tuimasti, saadakseen heihin eloa.
Mutta toisiin on kahakka vaikuttanut suorastaan virkistävästi. On ilo
nähdä varsinkin muutamia viisi- ja kuusitoistavuotiaita, kuinka heillä
silmät loistavat ja posket punottavat kertoessaan omasta osuudestaan
kahakkaan. Näihin viime mainittuihin kuuluu nuori haavottuneemmekin.
Pieni joukkoni on saanut tulikasteensa ja karaistuneempana odottaa se
nyt, mitä tapauksista rikkaat hetket mukanaan tuovat.


IV.
VANGITSEMISIA -- MUUTAMIA KAAMEITA HETKIÄ -- LISÄÄ ASEITA.

Päivän valjettua ovat sala-ampujat tipo tiessään. Ne ovat hävinneet
kuin rotat lokeroihinsa. Työväentalo seisoo autiona ja lukittuna.
Avainten tallettajasta ei kellään ole tietoa, että päästäisiin sinne
tarkastukselle, sillä murtautumalla ei tahdota sinne tunkeutua,
niin täydellistä "ryövärien luolaa" kuin se jo nyttemmin ihmisten
tietoisuudessa edustaakin. Sen sijaan haastetaan työväenneuvosto
asemalle, sen jäseniä kun on kuultu kylällä oleksivan.
Ainoastaan kaksi heistä saapuu, puheenjohtaja ja eräs jäsen.
Päämestari Tossava on jättänyt paikkakunnan jo muutamia päiviä
sitten. Ensin mainittu on ulkoasultaan siisti mies, joka esiintyy
hyvin rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän ei sano tienneensä mitään
yöllisestä hyökkäyksestä ja pahottelee sitä kovin. Ei sano hyväksyvänsä
minkäänlaista aseellista toimintaa. Kun hän viittailee siihen suuntaan,
että aseet olisi kummallakin puolen riisuttava, tulistun minä ja
ilmotan, että sellainen raukkamainen sovinto ei meidän puoleltamme tule
kysymykseenkään. Meidän maassamme on jo liiaksi jauhettu häpeällistä
sovittelua roistojen kanssa. Me olemme aseissa laillisen hallituksen
ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta emmekä tule lakkaamaan, ennenkuin
viimeinenkin sala-ampuja ja murhaaja on saatettu tilille töistään.
Kun häntä kehotetaan toimittamaan niin, että yölliset hyökkääjät
tulisivat jättämään aseensa asemalle, ei hän sano kykenevänsä
heihin vaikuttamaan. Kuitenkin käy myöhemmin selville, että hän
itse edellisenä iltana on työväen talolla omin käsin jakanut
aseet sala-ampujina esiintyneille heittiöille. Siis tyypillinen
sosialistijohtaja, joka toden tullen tahtoo päästä edesvastuusta
sekä näytellä viatonta naamaa joukkojensa konnantöihin nähden. Näinä
päivinä selvenee minulle entistä täydellisemmin, mitä niljakasta ja
kenkkuilevaa (kuinka hyvällä itsepsykologialla sosialistilehtemme
ovatkaan keksineet tuon vastustajiinsa joka tilaisuudessa sovittamansa
"kenkku" sanan!) jesuittajoukkiota sosialistimme ovat alusta
loppuun. Kuinka väsyttävää ja toivotonta onkaan esim. kuulustelujen
suorittaminen heidän kanssaan. Se on kuin rämpimistä pohjattomassa
suossa, kaikki vellovaa ja niljakasta, ei sattumaltakaan lujaksi
kiteytynyttä ja velvollisuudentuntoista persoonallisuutta, tai avointa
ja lämmintä, kaikki uskaltavaa uskoa omaan aatteeseensa; kaikkialla
vain pehmeitä, epäkypsiä päitä ja henkisen sairauden leimaamia
luonteita. --
Asemalle kokoontunut väkijoukko on kiihdyksissä ja vaatii
työväenneuvoston puheenjohtajan vangitsemista. Hän saa kuitenkin
poistua, kun hän lupaa hankkia neuvostonsa kokonaisuudessaan koolle
sekä ryhtyä auttamaan meitä asian selvittelyssä. Seuraus: hän livistää
itsekin kylästä.
Koko päivä on siis mennyt hedelmättömiin keskusteluihin ja tyhjän
jauhamiseen (johon me suomalaiset joka asiassa olemme niin mestareita).
Harmistuneena ja suutuksissani vetäydyn miehineni yökortteriin ja jätän
aseman vartioimisen paikkakuntalaisten tehtäväksi.
Varhain aamulla olemme jälleen asemalla lujasti päättäneinä joko ripein
toimenpitein puhdistaa täkäläiset rotanpesät tai sitten koettaa hankkia
ylimääräisen junan, mennäksemme Kokkolaan, missä suojeluskuntalaiset
parastaikaa taistelevat punaryssiä vastaan. Asemalla pyytävät
paikkakunnan miehet (heidän päällikkönsä ei ole saapuvilla) hartaasti
meitä jäämään, sillä itse eivät he aseettomina sano pystyvänsä
paikkakuntaa puhdistamaan.
No hyvä, käydään sitten tositeolla lurjuksia etsimään, vangitsemaan
ja aseista riisumaan. Onhan jo nähty, ettei tässä hyvillä puheilla
mihinkään päästä. Antakaapas kuulua, ketkä täällä ovat pahimpia
junkkareita, joiden suurimmalla syyllä voi otaksua olleen mukana
yöllisessä hyökkäyksessä. Aletaanpas johtomiehistä.
Minä otan muistikirjani esille ja miehet alkavat luetella nimiä. Pian
onkin minulla valmiina melkoinen "proskriptsiolista". Tämän jälkeen
lähetän liikkeelle pieniä joukkueita, kullakin oppaanaan paikkakunnan
mies.
Päivä ei ole ehtinyt vielä valjeta, kun luokseni asemakonttoriin
tuodaan ensimäiset vangit. Hölmistyneinä ja peloissaan vilkuilevat ne
ympärilleen. Jo ensi silmäyksellä huomaa, että he kuuluvat paikkakunnan
pohjasakkaan.
Pieni rippisaarna aluksi ei suinkaan liene pois paikaltaan.
-- Te olette täällä pitkin syksyä näytelleet "kansaa" ja ryssiltä
saaduin asein pitäneet paikkakuntaa pelon vallassa. Mutta nyt on
viimeinkin kansa, oikea todellinen kansa noussut. Sitä ovat nämä
miehet, jotka ympärillämme seisovat. Ne ja niiden isät ovat tämän
paikkakunnan viljelykselle vallottaneet. Mutta mitä te olette? Maata
kiertäviä rakkareita, joista tuskin yksikään on kunniallisella työllä
henkeään elättänyt. Ja siitä huolimatta te olette, kansan tahdosta
kirkuen, tahtoneet hallita paikkakuntaa. Hyvä, nyt te olette loitsineet
esille oikean kansan tahdon ja se on vaativa teiltä ankaran tilinteon
roistontöistänne. Mars vankihuoneeseen!
Toistaiseksi saa toisen luokan odotussali palvella vankihuoneena.
Sinne viedään siis miehet ja oven sekä sisä- että ulkopuolelle asettuu
kiväärillä varustettu vartia.
Lisää vankeja tuovat etsimään lähetetyt miehet pitkin päivää.
Mutta pahimmat pukarit ovat jo livistäneet pois pitäjän alueelta.
Telefooniverkko on kuitenkin täydellisesti meidän vallassamme,
joten pakolaisten jälkiä on verrattain helppo seurata. Paikalliset
suojeluskunnat vangitsevat heitä pyynnöstämme ja toimittavat
vartioituina huostaamme. Kolmenkin pitäjän takaa tuodaan heitä
seuraavien päivien kuluessa vankilaamme. Ja saammepa sattumalta tietää
Tossavankin oleskelupaikan eräässä etäisemmässä pitäjässä, ja yks kaks
on hänkin lukkojen takana.
* * * * *
-- Mikä atavistinen hirviö! -- sanon itselleni, nähdessäni ensi kerran
asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan, paikkakunnan
sisukkaimman hulikaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja
kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan vaikutuksen, kun hän
käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää. Vangitsijat tietävät
kertoa vangitun vaimon lähettäneen heidän jälkeensä toivomuksen,
että hänen miehensä kerrankin vietäisiin niin, ettei hän koskaan
enää palaisi. Eikä ihmekään, sillä vähän aikaa sitten oli mies
humalapäissään iskenyt lattiaan ainoan lapsensa, kuusvuotiaan tyttösen,
niin että lapsi poloinen jäänee eliniäkseen raajarikoksi.
Nartti on ollut sieluna yöllisessä hyökkäyksessä. Jotkut todistajat
kertovat nähneensä, kuinka hän hyrskyen ja hihkuen jo aikaisemmin
illalla vauhotti kivääreineen ympäri kylää ja ammuskeli ilmaan.
Eikä Nartti kielläkään kantaneensa tuona yönä asetta sekä olleensa
asemaa ampumassa. Pahankiskoisuudessaan on hän siten rehellisin koko
joukossa. Mutta mihinkä hän on aseensa piilottanut, sitä ei hän suostu
ilmottamaan -- muuten kuin vapaaksi pääsyn ehdolla.
Hitaasti irtautuvat aseet toisiltakin vangeilta. Ja aivan syyttömiksi
tekeytyvät he koko hyökkäykseen nähden. Vasta ristikuulustelujen
ja sitovain todistusten pakosta tunnustavat toiset. Sattuu välistä
hassunkurisiakin kohtauksia. Erikseen kuulusteltuina lykkää kaksi
"toveria" syyn toistensa niskoille. Yhtaikaa sisään tuotuina ja kun
pöytäkirjasta on luettu, mitä kumpikin on toisestaan todistanut,
hölmistyvät he aluksi aika lailla, mutta puhkeavat sitten sisukkaasti
toisiansa haukkumaan.
-- Voi s--a, että viittitkin olla noin kenkku!
Tunnustusten jälkeen alkavat aseetkin hellitä. Olen itse parin miehen
kanssa hakemassa yhtä ensiksi hellinneistä kivääreistä. Se on kylän
takalistossa, erään suutarin mökissä kattolautojen väliin kätkettynä,
paikassa, mistä sitä olisi ollut mahdoton löytää. Vähitellen
irtautuvat nekin aseet, joita punaiset ryssien avulla marraskuulla
paikkakuntalaisilta ryöstivät, Mutta niistä on vain osa enää jälellä.
Melkoisen määrän ovat "kansanvallan" vartiat kaupitelleet pois ja
ryypänneet rahat suuhunsa.
Väsyttäviä ovat kuulustelut, kuten olen jo maininnut. Usein vaivun
pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan vasta sisään tuotuja vankeja. Kuinka
epäkansallisilta, kuin suorastaan eri rotuun kuuluvilta, niistä
useimmat vaikuttavat. Kaikkien kasvonpiirteisiin ja silmien ilmeeseen
on luonut oman erikoisen leimansa se henkinen sairaus, jona meikäläinen
sosialismi on jo pitkät ajat esiintynyt.
* * * * *
Tällä välin ovat sotatapaukset muualla kehittyneet nopeasti. Yhtä
mittaa nakuttaa sähkökone uutisia Etelä-Pohjanmaalta. Vaasassa,
Seinäjoella. Ylistarossa, Lapualla ovat ryssät riisutut aseista. Niin
ja niin paljon on saatu kivääreitä ja vankeja. Sitten seuraavat muut
Etelä-Pohjanmaan rantakaupungit, viimeisenä Kokkola, josta saadaan
suuri sotasaalis, muun joukossa tykistöäkin.
Samanlaisia voitonsanomia saapuu Pohjois-Savosta ja Karjalastakin.
Jokaisen sellaisen saavuttua riennän odotussaliin ja luen siellä
koolla olevalle miehistölle uutisen kuuluvalla äänellä (että
viereisessä huoneessa olevat vangitkin tulisivat siitä osallisiksi)
ja päälle kohotamme aina huikean hurraa-huudon. Mitä pelastuksen
ja voiton toiveita vankien mielessä kyteneekin, kyllä niiden
täytyy uutis-uutiselta masentua. Ja sen kyllä huomaa heidän
kasvonilmeistäänkin.
Sitten saapuu kenraali Mannerheimilta (nyt vasta saamme tietää,
kuka meillä on ylipäällikkönä) suojeluskuntapäälliköille osotettu
sähkösanoma, jossa käsketään riisumaan aseista paikkakunnalla
mahdollisesti löytyvät venäläiset sotilaat. Hyvä, rannikolla, neljän
peninkulman päässä meistä, majailee viisikymmentä ryssää. Niihin nähden
on siis ryhdyttävä pikaisiin toimiin. Soitan heti asiasta eräälle
johtohenkilölle rantapitäjässä, mutta hän ilmoittaa sikäläisten ryssäin
olevan juuri lähdössä Raaheen. Vai niin, ovat ruvenneet pelkäämään ja
tahtovat yhtyä raahelaisten ryssien kanssa. Emme voi ehtiä heiltä enää
tietä katkaisemaan. Soitan Pyhäjoelle että sikäläinen suojeluskunta
ryhtyisi toimiin etelästäpäin Raaheen kulkevaan ryssäjoukkoon nähden.
Mutta siellä ei ole vielä juuri minkäänlaista suojeluskuntaa, aseista
puhumattakaan.
-- Kuinka paljon siellä teillä on ryssiä? -- kysyn Raaheen soitettuani.
-- Mitä heitä lie kolmisenkymmentä.
-- Sen verran vain! Miksi ette ole riisuneet niitä jo aseista?
-- Meillä kun ei itsellämme ole juuri minkäänlaisia aseita.
-- Sulin käsinhän nyt sellaisen joukon riisuu. Tehkää se nyt nopeasti,
sillä etelästä on sinne rantamaantietä myöten tulossa viisikymmentä
Iivanaa. Älkää päästäkö niitä yhtymään, vaan lähettäkää miesjoukko
etelästä tulevia vastaan.
-- Ettekö te voisi tulla meille avuksi?
-- Vieläkö siihen nyt apuja tarvitaan? Meilläkin on ainoastaan
parikymmentä kivääriä, emmekä me voi jättää rautatietä vartioimatta,
kun osa paikkakunnan punaisia piileskelee vielä aseineen metsissä.
Kyllä teidän täytyy tulla omin päin toimeen.
Täydellinen aseiden puute raukasee kuitenkin raahenseutulaisten
toimitarmon ja ryssät pääsevät kaikessa rauhassa yhtymään. Sillä ei
kuitenkaan ole mitään vaarallisempia seurauksia, sillä etelästä Ouluun
rientävän suojelusjunan miehistöstä osa poikkeaa Raaheen ja riisuu
heidät kohta sen jälkeen aseista.
Niin, Oulussa ovat asiat vielä selvittämättä. Sieltäkäsin nakuttaa
sähkökone huolestuttavia tietoja. Sitten lakkaa Oulun asema kokonaan
tietoja antamasta, josta päättäen punaryssät ovat sen vallanneet.
Tiedot saadaan tämän jälkeen Limingan välityksellä. Niiden mukaan on
Oulussa taistelu täydessä käynnissä. Mutta suojeluskunta, joka on
vielä verrattain vähälukuinen ja huonosti aseistettu, on vihollisten
lääninhallitukseen ja lyseoon saartamana ahtaalla. Ryssiä on Oulussa
kosolti ja suuri on myöskin sikäläinen punakaarti. Syrjästä on
oululaisten välttämättä saatava apua. Etelästä käsin ilmotetaankin
suojeluskuntajunan olevan lähdössä oululaisten avuksi.
Mutta sitten, kesken kaiken, tulee pohjoisesta sähkösanoma: suuri
punakaartilaisjuna lähtenyt Oulusta eteläänpäin.
Seisomme kuin puulla päähän lyötyinä. Sitten sähkökone kiiruusti
käymään ja ottamaan selkoa missä asti suojeluskuntajuna on tulossa. Se
on vielä melkoisen matkan Kokkolasta eteläänpäin, vastataan meille.
Miten tässä käykään? Ehtiikö suojeluskuntajuna tänne ennenkuin
punakaartilaiset? Ellei, niin mihin meidän on ryhdyttävä. Tällaisia
ajatuksia risteilee väsyneissä aivoissani. Väsyneissä -- niin, sillä
kahteen yöhön en ole juuri silmiäni ummistanut ja toisinaan tunnen
melkein horjuvani. Osa miehistöstäni on myöskin lopen uupunutta, sillä
paitsi punaisten etsiskelyjä ja jo kiinnisaatujen vartioimista on laaja
asema vaihteineen sekä suuri rautatiesilta suojeltavanamme.
-- Punainen juna sivuuttanut Limingan aseman, -- luemme sähkökoneen
nauhakkeesta.
Ja suojeluskuntajuna seisoo yhä eräällä Kokkolan takaisella asemalla!
Kaamea jännitys asemakonttorissa kasvaa. Päätämme olla miehistölle
ja yleisölle tilanteesta ilmoittamatta. Mutta siitä huolimatta se on
ykskaks kaikkien tiedossa. Jokaisen kasvoilla näkyy vakava pelästynyt
ilme. Yksin vangitkin osottavat levottomuuden oireita.
Nimismies S:n kanssa teemme kumpikin kaikkemme, näyttääksemme
huolettomilta, mutta samalla vältämme visusti toistemme katseita.
Kauppias L., tuo luja ja soliidi mies, seisoo siinä niin synkän ja
neuvottoman näköisenä, että tekee oikein pahaa häntä nähdessä.
-- Punainen juna on sivuuttanut Ruukin.
Se riivattu tuntuu kulkevan ihan lentämällä!
-- Punaiset ovat riemastuksissaan ja työväentalon katolle on ilmestynyt
punainen lippu, -- tuodaan kylältä sana.
Mitä riivattua! Kuinka ne ovat voineet tilanteesta tiedon saada?
-- Niillä on omat urkkijansa ja sananlennättäjänsä.
-- Se lippu on käytävä heti kiskasemassa alas! Kutka haluavat lähteä
työväentalon katolle?
Miehet tirkistelevät saappaankärkiinsä. Yksikään ei liikahda eikä lausu
halaistua sanaa. Ilme kaikilla kasvoilla on käynyt yhä synkemmäksi.
Näyttää kuin jokaisen mielikuvituksen olisi vallannut yksi ainoa kuva:
huimasti ja hihkuen eteenpäin porhaltava, pitkä juna, täynnä kostoa
kipinöiviä, tulipunaisia paholaisia, käsissään senkin seitsemät haarut
ja tulipommit.
Asemasilta on pakkautunut täyteen kaiken karvaista yleisöä. Sen
äänettömyys ja synkkä tuijotus on sietämätöntä. Täytyy ryhtyä edes
johonkin ja karskilla äänellä alan minä jaella käskyjä.
-- Kaikki syrjäiset, jotka eivät kuulu suojeluskuntaan, pois asemalta!
Heti!
Kuin pelästynyt lammaslauma tottelee väkijoukko käskyä.
-- Vahdit, pysykää valppaina, elkääkä laskeko ketään asiattomia
asemalle!
Sitten vankihuoneeseen.
-- Vangit evät saa kurkistella akkunoista! Vartiat, pysykää valppaina
ja jolleivät vangit tottele ensimäistä kieltoanne, ampukaa!
Kolmannen luokan odotussali on täpösen täynnä aseettomia miehiä,
pääasiassa paikallisen suojeluskunnan jäseniä. Nousen penkille ja alan
järjestää niitä riveihin ja ruotuihin. Valmiit rivit marssitan ulos ja
asetan pitkin asemasillan reunaa.
Kas nyt, kuinka se jo tekee keveämmän vaikutuksen, kun on järjestystä
ja liikkumatilaa eikä päätön, pelästynyt ja sikinsokinen väkijoukko ole
yhtä mittaa silmäin edessä.
Mutta mihin me näinollen pystymme, jos punainen juna ensimäiseksi
tulla hurahtaa asemalle? Mielessäni vilahtaa jo hetki, jolloin mieheni
asemalta häviävät kuin akanat ilmaan ja minä yhdessä nimismies S:n
kanssa jään punaista junaa vastaan ottamaan...
Palaan konttoriin.
-- Punaisten juna lähtenyt Lapista etelään!
-- Tuhat tulimmaista, ne ehtivät tänne ennenkuin suojeluskuntajuna!
Meidän on rikottava rata niiden paholaisten edestä. Mitä työkaluja
siihen toimeen tarvitaan? Ensinnäkin kai suuri ruuviavain kiskojen
irrottamista varten, sitten sorkkarautoja, kankia... Missä niitä
säilytetään?
Kukaan ei tiedä mitään.
-- No jumaliste! Tottahan valtion rautatiellä on sellaisia työkaluja.
Kysymys on vain: missä niitä säilytetään?
-- Taitavat olla ratamestarin takana ja se... missä lie, -- mutisee
vihdoin joku.
-- Täytyy sitten kylältä hakea työkalut. Mistä talosta niitä voisi
lähteä noutamaan?
Vastausta ei kuulu, kaikkien aivot ovat kuin jähmettyneet. Kuuluu vain
sähkökoneen heltiämätön nakutus.
-- No missä taloissa on pajoja? Sieltähän täytyy löytyä ainakin
moukareita ja sellaisella aseellahan vankka mies voi iskeä ratakiskoja
väärään. Rautakankeja löytynee joka talossa.
Äärimmilleen pinnistämällä päästään vihdoin niin pitkälle, että saadaan
välttämättömimmät työkalut asemalle. Niillä varustettuna lähtee joukko
miehiä paikkakunnan suojeluskuntapäällikön johdolla rautatiesillan
taakse, rikkoakseen siellä radan jossakin soveliaassa kohdassa.
-- Punainen juna Vihannissa, -- ilmottaa sähkötieto ja samanlainen
etelästäkäsin kertoo, että suojeluskuntajuna on saapumassa Kannukseen.
Alkaa näyttää siltä kuin molemmat junat kohtaisivat toisensa täällä.
Suuri, verinen taistelu häämöttää jo silmäini edessä.
Asemasillalle mennessäni tulee luokseni muuan miehistäni, joka äsken
lähti radansärkijäin matkassa.
-- Siellä sillan takana kykkii aseellisia punaisia pitkin pellon ojia,
-- kuiskuttaa hän minulle.
Hän on kalpea ja silmäterät ovat laajentuneet. Varmaankin
näköhäiriöitä, juolahtaa mieleeni, sillä parin yön valvonnasta on
hänkin lopen uuvuksissa. Kaamealta hänen ilmotuksensa ensi aluksi
kuitenkin vaikuttaa. Aivankuin punaisia alkaisi itse maan sisuksista
ympärillemme kohota.
Hetken kuluttua alkaa rata kumeasti jyristä. Säikäyksen värinä kulkee
pitkin miesrivejä. Punainen junako sieltä jo tulee? Eihän toki, se
tuleekin etelästäpäin, kas sieltähän kuuluu jo vihellyskin. Siis
suojeluskuntajuna? Mutta eihän sekään ole mitenkään voinut vielä tänne
ehtiä. Mikä ihmeen juna se sitten on, eihän sen tulosta ole tänne
mitään ilmotettu? No, olkoon mikä hyvänsä, punainen se ei ainakaan voi
olla.
Samassa porhaltaa se radankäänteestä esiin. Siinä on vain muutamia
vaunuja veturin jälessä. Veturista vilahtaa muutamia valkoisella
nauhalla merkittyjä, asestettuja miehiä. Junan pysähtyessä asemasillan
reunaan kajahtaa voimakas hurraa, johon miesten äärimmilleen
pingottunut, pelon ja toivon sekainen odotuksen jännitys laukeaa.
Junaa lähestyessäni astuu sieltä vastaan hyvä tuttavani,
toimitusjohtaja K. Oulusta. Hän on taistelun puhjetessa ollut
sattumalta Vaasassa sekä joutunut siten olemaan mukana Etelä-Pohjanmaan
suurissa tapauksissa. Nyt on hän matkalla kotikaupunkiaan vallottamaan.
Hän on varmuusjunan päällikkönä lähtenyt suuren suojeluskuntajunan
edellä.
Käymme sisälle asemapäällikön saliin, joka on muutettu esikunnan
kansliaksi. Teen hänelle nopeasti selkoa tilanteesta ja K. sanelee
stafetilleen -- pitkä nuori mies, jolla on kupeella revolverikotelo
sekä vyössä pari käsipommia ja joka seisoo päällikkönsä edessä
moitteettoman sotilaallisessa asennossa -- sähkösanoman toisensa
jälkeen, jotka tämä nopeasti toimittaa matkaan.
Kun mainitsen K:lle, että suurin osa täällä koolla olevasta miehistöstä
on aseetonta, ilmottaa hän, että heillä junassa on jonkun verran
japanilaisia kiväärejä ja että he voivat luovuttaa niistä meille
muutamia kymmeniä kappaleita. Nopeasti muodostetaan ketju asevaunun
edustalta asemakonttoriin ja yhtenä vilinänä alkavat kiväärit kädestä
käteen kulkien siirtyä vaunusta viimemainittuun paikkaan.
Vartiat ovat unohtaneet valppautensa ja vankien naamat ovat jälleen
ilmestyneet akkunaan. Pää pään vieressä tuijottavat ne rengassilmin
asemasillalle. Tuijottakaahan nyt hetkinen kaikessa rauhassa, eihän
tämä kiväärien vilske ole teille kuitenkaan mikään toivoa herättävä
näky.
Käden käänteessä on konttorin nurkkaan siirtynyt kolmekymmentä
uutuuttaan kiiltelevää kivääriä, sama määrä metallitappiin pantuja
pistimiä sekä muutamia patruunalaatikoita. Vilkkaasta puheensorinasta
ja iloisista katseista huomaa, että miehistön ja yleisön mieliala
on vapautunut äskeisestä pinteestä. Vangit sen sijaan tuntuvat kuin
pienemmiksi kutistuneen:
Sähkökone nakuttaa tiedon, että punainen juna on kääntynyt Vihannista
takaisin Oulua kohti. Sitä ennen ne ovat rikkoneet pienen sillan
Vihannin aseman tällä puolen. Me olemme siis suotta särkeneet rataa,
jota saadaan nyt ruveta uudestaan kuntoon panemaan.
Sitten, ensimäisinä hämärän hetkinä, tulla tohahtaa suojelusjuna
asemalle. Pitkä juna ja kaikki vaunut sulloen täynnä aseellisia miehiä.
Huikeat hurraa-huudot vyöryvät pitkin junaa ja asemasiltaa. Matkassa
on muutamia Venäjän palveluksessa aikaisemmin olleita upseereita
jokunen Saksasta kotiutunut jääkäri, kuularuiskuja sekä muutama tykki.
Sitäpaitsi kosolti ylimääräisiä kiväärejä niiden varalta, jotka matkan
varrelta liittyvät joukkoon. Siitä on sähköteitse aikaisemmin ilmotettu
ja minulla on valmiina muutamiin kymmeniin nouseva joukko miehiä, jotka
ovat ilmottautuneet halukkaiksi Oulun retkelle. Nyt nousevat ne junaan
ja saavat aseen käteensä.
Etelästä tulevan apujoukon mukana tapaan odottamatta muutamia omia
suojeluskuntalaisiani. He ovat vähää ennen sodan puhkeamista lähteneet
Vöyrin kursseille ja saaneet olla mukana Etelä-Pohjanmaan rytäköissä.
Pojat ovat kuin kasvaneet. Ja kuinka heillä loistavatkaan silmät.
Kun rata on saatu jälleen kuntoon, lähtee juna jatkamaan matkaansa.
Isänmaalliset laulut ja hurraahuudot kaikuvat, kuularuisku jossain
etummaisista vaunuista on pantu hetkiseksi ratisemaan -- ikäänkuin
julistamaan paikkakunnan punaisille, että heidän on tästä puolin aika
tulla järkiinsä sekä pysyä rauhallisesti alallaan -- ja vaunu vaunun
jälkeen katoaa pitkä juna pimeyteen.
Mutta Oulu on sitkeä paikka. Se ei olekaan niin kädenkäänteessä
vallattu kuin Etelä-Pohjanmaan kaupungit. Ryssien lisäksi siellä on
paljon merkitsevämpi punakaarti kuin esim. Vaasassa. Ja sitten niillä
on ollut hiukan enemmän aikaa varustautua.
-- Oulusta kuuluu tykin jyskettä ja näkyy tulipaloja, -- ilmotetaan
Limingan asemalta.
Etelästä on tulossa uusia apujunia ja sähkösanomitse kehotetaan mukaan
haluavia kokoontumaan valmiiksi asemalle. Panen telefoonin soimaan ja
hälytän lähipitäjistä miehiä koolle. Ja niitä saapuu hevosilla ajaen
ja suksilla porhaltaen. Ja kun junat saapuvat, tulvahtaa niiden kera
asemallemme niin paljon isänmaallista intomieltä ja voitonvarmuutta, ja
kun ne lähtevät matkaansa jatkamaan, kajahtavat laulut ja hurraa-huudot
niin reippaina.
Tulee sitten pitkän, jännittävän odotuksen jälkeen tieto, että Oulu on
vallattu kasarmeja myöten. Paljon sotasaalista ja suuri joukko vankeja,
sekä ryssiä että punakaartilaisia. Eräs myöhempi sähkösanoma ilmottaa,
että yksi minunkin suojeluskunta joukkooni kuuluva nuorukainen on
kaatunut, saanut keskellä katua sala-ampujan kuulan päähänsä. Toinen,
varapäällikköni poika, seitsentoistavuotias nuorukainen on vaikeasti
haavottunut jalkaan. Suojeluskuntamme osalle on siis jo näinä sodan
ensi päivinä sattunut kaksi kaatunutta ja kaksi haavottunutta.
Paitsi miehiä, jotka olin valinnut Oulun retkelle, huomaan ensimäisen
apujunan mentyä, että kaksi omasta vakinaisesta miehistöstäni on
livistänyt mukaan omin lupinsa. Olen siitä hieman kiukuissani ja
päätän antaa heille ankaran muistutuksen. Toinen karkureista on
kuustoistavuotias nuorukainen, toinen iäkkäämpi, jo naimisissa oleva
mies.
Ensimäisen Oulusta tulevan junan mukana he palaavat sotaretkeltään,
astuvat rinnatusten eteeni, tekevät kunniaa ja ilmottautuvat. Kumpikin
on hampaisiin saakka asestettu, retkellä saadut kiväärit, suuri
ratsuväen sapeli, käyrä kaukaasialainen miekka, patruunavöitä ja senkin
seitsemiä koteloita -- kaikki "sotasaalista" Oulun valtauksesta, kuten
pojat silmät loistaen kertovat. Muistutus jää minulta antamatta, minä
puristan kummankin kättä ja annan heille parin päivän loman kotona
pistäytymistä varten.
Oulun valtausta seuraavat pian Kemi, Tornio, ja Rovaniemi. Ja silloin
on koko laaja Pohjanmaa puhdistettu punaryssistä. Samoin enemmät
kuin puolet Savoa ja Karjalaa. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja keveältä
hengittää ja päiväkin tuntuu paistavan kirkkaammin. Mutta sitä
mustempana verhoaa pilvi Etelä-Suomen. Se on kuin Manalan valtakunta,
josta ei luoksemme saavu juuri mitään viestejä. Ainoastaan arvailla ja
kuvitella saatamme, mitä kaikkea siellä tapahtuu ja mitä kauhuntöitä
siellä tehdään.
Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet suunnatut,
sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme. Nyt, kun Pohjanmaa
kauttaaltaan on selvänä ja junaliikenne pannaan säännölliseen
käyntiin, saavat sotatoimet järjestetymmän ja täsmällisemmän muodon.
Keskittävästi ja kokoavasti vaikuttaa myöskin yleinen tietoisuus siitä,
että hallituksen valtuuttamana ylipäällikkönä toimii tottunut kenraali.


V.
KOTOISESSA ESIKUNNASSA.

Naapuripitäjä on puhdistettu, aseet riisuttu hulikaaneilta, pahimmat
vangittu ja tutkittu sekä lähetetty pöytäkirjojen kera Kokkolaan
tuomiotaan odottamaan. Rautatien ja aseman vartioinnin on ottanut
huolekseen paikallinen suojeluskunta ja minä joukkoineni olen palannut
kotiin, jossa myöskin on yhtä ja toista pientä puhdistusta pantava
toimeen. Mutta ennen kaikkea odottavat siellä monet järjestely- ja
varustelutoimenpiteet, sillä miehiä rintamalle tarvitaan kiiruusti ja
yhtä mittaa.
Esikunnalle on pantu pystyyn oma kansliansa puhelimineen ja muine
tarpeineen ja siellä on työtä aamusta iltaan, niin että tuskin syömässä
ehtii pistäytyä. Suojeluskunnan esikunta, jonka olemassaolosta ei äsken
vielä mitään tiedetty, on yhtäkkiä muuttunut pitäjän keskeisimmäksi
virastoksi, jonka puoleen miltei joka asiassa käännytään. Kukaan
ei pääse matkustelemaan ilman esikunnan lupatodistusta ja passin
hakijoita käy pitkin päivää, Yksi saa miltei yhtä mittaa merkitä
luetteloon miehiä, joista yhdet lähtevät suoraan rintamalle, toiset