Kun kansa nousee: Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta - 02

joukkokunta heitä kuitenkin on päässyt pujotelleeksi määräpaikkaansa.
* * * * *
-- Seis, tunnussana! -- kajahtaa yhtäkkiä korvissamme, kun
iltahämärässä lähenemme Vimpelin kirkonkylää.
Siinä on tiellä vastassamme kaksimiehinen, kivääreillä varustettu
vahtipatrulli. Lähenemme siis kaikesta päättäen hyvin sotaista tienoota.
-- Porvareita ollaan, -- huudamme tunnussanaksi ja nauraen
päästävät vahdit meidät edelleen. Näkeväthän he, ettemme me mitään
punakaartilaisurkkijoita ole.
Tapaamme vielä toisiakin patrulleja, ja kauppiaan talon portilla, jonne
ajamme ja jossa esikunta majailee, seisoo kivääri kupeellaan vahti
pakkasesta huurtunein kulmakarvoin. Sivuutettuamme vielä ulkoetehisessä
yhden kivääriniekka vartian tapaamme pienehkössä vinttikerroksen
huoneessa joukon nuoria miehiä, sotilaskurssien opettajia sekä
kenraali von Gerichin, joka on äskettäin saapunut tänne sekä pitää
kurssilaisille luentoja strategiasta. Ilo on minulle saada täällä
tavata jälleen yksi Shpalernajan kohtalotovereista, jääkäriluutnantti,
nyttemmin majuri Heiskanen, joka toimii kurssien johtajana. En ole
tavannut häntä sitten kuin viime talvena Pietarista palattaessa
erottiin Viipurin asemalla, jolloin hän Sihvon ja parin muun toverin
kanssa lähti takatietä myöten painamaan takaisin Saksaan. Sieltä on
hän myöhäsyksyllä palannut aselaivan mukana kotimaahan ja ensimäinen
tuttava, jonka kättä hän laivan kajuutassa Pietarsaaren saaristossa
sai puristaa, oli edellämainittu lapualainen shpalernisti, joka oli
saapunut aselastia vastaan ottamaan.
Sotaisen ulkonäön tarjoaa vinttihuone: revolvereja, mauserpistooleja,
parabellumeja, ja jääkäritikareita jos minne silmänsä kääntää, ja
seinustalla korkea kasa metallikoteloihinsa suljettuja kuularuiskun
patruunavöitä sekä laatikoittain kiväärinpatruunia. Innostunut ja
riehakas mieli vallitsee ja tuon tuostakin kajahtaa reipas laulu.
Vapautuneen ja eloisan vaikutuksen tekee koko Vimpelin kirkonkyläkin.
-- Mitäs näistä hommista punaiset tuumivat vai eikö niitä täällä
olekaan? -- tiedustan paikkakuntalaisilta.
-- Kyllä niitä on täälläkin ja aika paljon onkin, mutta nykyään niistä
ei tiedä mitään, ovat kuin maan alle kadonneet, -- kuuluu vastaus.
Niin, sen tuntee jo yksin ilmastakin ja näkee ihmisten kasvonilmeistä,
ettei täällä tiedetä mitään punaisesta tyranniasta.
Vilkasta on elämä täällä aution ja syrjäisen Lappajärven rantamilla.
Harjotuksia, luennoita ja vahtipalvelusta aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Ympäri maan saapuu miehiä kaksiviikkoisille kursseille ja toiset,
kurssin läpässeinä, hajaantuvat kotiseuduilleen suojeluskuntia
harjottamaan. Tulipalopakkasessa, yltäpäätä kuurottuneina äkseeraavat
pojat tammikuisen taivaan alla ja joskin kädet kivääriä pidellessä
pyrkivät konttaan, lyö sydän sen sijaan lämpimänä ja innostus on suuri.
Järven toisella rannalla, Lappajärven puolella, liikehtii taasen
pakkashuurun keskellä pitkät rivit harjottelevia ratsumiehiä. Siellä
on tulevan ratsuväkemme kantajoukko. Väkisinkin, luonnon pakosta, on
Suomelle siis nousemassa oma armeija. Sen kehtona ovat saaneet kunnian
olla nämä syrjäiset ja karut Pohjanmaan pitäjät, joissa asuu jykevä,
luonnonraitis ja tervevaistoinen kansa.
Suomen armeija! Millä tuntein olenkaan historiallisia kertomuksia
kirjottaessani niin usein nuo kaksi sanaa paperille merkinnyt!
Ja nyt se on jälkeen syntymässä, Suomen armeija. Mitä on valtio
ilman sotajoukkoa? Kuin hiekalle löyhälle kyhätty huvimaja, jonka
ensimäinen myrskynpuuska hajottaa. Tuon tuostakin on meillä jo
sitten vallankumouksen liputettu ja juhlittu -- jospa me suomalaiset
olisimme yhtä mestareita valtiota rakentamaan kuin juhlapuheita ja
runoja laatimaan! -- Suomen itsenäisyydelle. Tähän saakka en ole
saanut itsessäni juhlamieltä viriämään, sillä kovin on tuntunut
itsenäisyytemme vielä olevan hyllyvällä pohjalla. Ja kuinka naivin
neitseellisiä meistä suurin osa onkaan, luullessaan itsenäisen valtion
syntyvän vain noin, ilman rajua ponnistusta ja kalliita uhreja,
pelkällä politikoimisella ja eduskuntajauhannalla. Merkitystään ei
ole vielä menettänyt suuren valtiomiehen karmea sana: "Valtiota ei
rakenneta puheilla ja äänestyksillä, vaan verellä ja raudalla."
Nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan Suomen armeijan kehtoon,
tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa pohjautua lujalle
kalliolle. Eläköön nouseva Suomen armeija!
* * * * *
Vimpelistä Kauhavan asemalle ajan samassa hevosessa erään kauhavalaisen
jääkärin kanssa. Hän on edellisenä yönä tuonut Pietarsaaren saaristosta
asekuormaston Vimpeliin. Avonaisesti, valtateitä pitkin olivat
vain ajaneet ja hänellä, kuormaston johtajalla, oli ollut reessään
käyttövalmis kuularuisku yllätysten varalta.
Hän on valistunut, jo vakaammassa miesijässä oleva ison talon isäntä.
Hänessä on niin runsaasti reipasta ja tuimaa jääkärimieltä, ja
virkistävää on hänen kanssaan jutella päivän kysymyksistä.
-- Kuuluvat etelänpuolen punahulikaanit uhanneen tulla Vimpelissä
käymään, -- virkkaa hän muun lomassa, -- mutta kyllä ne silloin saavat
ottaa ruumisarkut matkaansa.
Ja sitten kiivaalla kädenliikkeellä:
-- Sen minä sanon, että tässä maassa ei ilma puhdistu eivätkä olot
asetu, ennenkuin me Helsingin ja Tampereen hulikaanien verellä
kastelemme näitä Pohjanmaan lakeuksia:
Yhdyn sydämestäni hänen sanoihinsa, sillä jotakin samansuuntaista on
viime kesästä aikain sielussani liikkunut.
* * * * *
Lähtiessäni Kauhavan asemalta kotia kohti hyristämään, on kapsäkissäni
mauserpistooli ja joukko käsikranaatteja, ainoat aseet, mitkä
Etelä-Pohjanmaalta mukaani liikenivät. Suuret eivät mainitussa
maakunnassakaan ole vielä suojeluskuntain varustukset ja Oulun lääni
ei ennen sodan puhkeamista ehtinyt saada muuta kuin edellä mainitut
sata kivääriä, jaettuna Oulun sekä allekirjoittaneen johtamalle
suojeluskunnalle.
Istun ryssistä täpötäydessä vaunussa ja kapsäkkini sisältö vaikuttaa,
että tunnen suhteeni heihin jo koko lailla turvallisemmaksi kuin vielä
äskiaikoina. Katselenpa heitä jo kuin kasken kaadantaan varustautuva
kirvesmies edessään olevaa ryteikköä. Odottakaahan, te itämaisen
barbarian etuvartiat, te isänmaani vuosisataiset tallaajat, teidän
hetkenne ovat luetut!
Laskeutuessani iltapimeässä junasta, vilahtelee ympärilläni kuin
kirjavia kissoja naapuripitäjän hulikaaneja. Ovatkohan haistaneet, mitä
minulla on kapsäkissäni? Joka tapauksessa pitävät ne näihin aikoihin
minua ja matkojani tarkoin silmällä. Öisin kuuluvat kiväärien kanssa
vahtivan teiden risteyksissä -- ja tästä vartioinnista maksetaan
miehille työväenyhdistyksen kassasta palkka, kuten myöhemmin heidän
papereistaan käy selville -- ettei suojeluskunnallemme vain pääsisi
asekuormia tulemaan.
* * * * *
Tullessani harjoituspaikkaan ja riisuessani turkin päältäni, paljastuu
sen alta mauserpistooli ja puolikymmentä pitkävartista käsikranaattia,
jotka killuvat vyössäni. Silmät renkaina tuijottavat minuun miehet. Kun
otan mauserpistoolin kotelostaan ja alan selittää sen ominaisuuksia,
kiiluu joka ainoasta silmäparista yksi ainoa himo: olisipa minullakin
tuollainen ase!
Entä nuo perunapulttia muistuttavat esineet? Kun alan selittää niiden
ominaisuuksia sekä osottaa, kuinka ne ladataan ja kuinka laukaistaan,
tunkeutuvat miehet henkeään pidättäen ympärilleni. Ainoastaan pari
vetäytyy varpaillaan hiipien taammas. Vaarallisia aseita käsiteltäessä
näkee usein niin helposti miesten rohkeusmäärän.
Sitten kerron Etelä-Pohjanmaan kuulumiset ja kuinka siellä, ihan
ryssäin nenän edessä, toimitaan avonaisesti ja reilusti. Ja kuinka
siellä ei kuhnita eikä kursailla. Mutta tieto kiväärien saannista on
ennen kaikkea omiaan kohottamaan miesten rintaa. Eri vauhdilla sujuvat
harjotukset sinä iltana.
Kauan ei kestäkään, ennenkuin jääkärin johtama asekuormasto, matkalla
Ouluun, kulkee pitäjämme halki sekä jättää meille luvatut kaksikymmentä
kivääriä ynnä muutamia laatikollisia patruunoita. Silloinkos on elämää
ja innostusta nuorisoseuran talolla, kun aseet ilmestyvät sinne ja
saadaan ruveta, kivääritemppuja harjottelemaan. Kuinka somasti niiden
perät kolahtavatkaan lattiaan! Toista se on kuin äkseerata puukangit
olalla!
Mutta yleisen innostuksen vallitessa ei ole kukaan huomannut,
että tilaisuuteen on taaskin tulla livahtanut muutamia punaisia
kurkistelemaan. Ällistyneinä tuijottavat ne kivääreihimme ja poistuvat
sitten suurten uutisten kera: lahtarit ovat saaneet kivääreitä! Suuri
poru ja meteli nousee siitä punaisten leirissä. Itse työväenyhdistyksen
esimies lähtee liikkeelle ja parkuu pitkin teitä, että nyt ruvetaan
köyhälistöä murhaamaan. Käypä hän tätä hätäänsä eräälle kunnan
johtomiehellekin valittamassa. Oliko tämä teeskentelyä vai olivatko
sosialistilehtien vääristelyt siinä määrin hänen aikoihinsa syöpyneet,
sitä on vaikea sanoa. Että sosialistiemme ajatuselämä on ollut sangen
omituinen ja sekamelskainen, sen tulin kyllin huomaamaan myöhemmin
kapinavankeja tutkittaessa.
Siinä ilmapiirissä, missä silloin elettiin, suurenivat ja monistuivat
helposti kaikki asiat. Niinpä tuo vaatimaton kiväärimäärämme moniaan
päivän kuluessa kasvoi punaistemme kertomuksissa moniksi sadoiksi. Emme
tietysti ryhtyneet asiata oikomaan, sillä olihan harhaluulo omiaan
pitämään heikäläiset terveellisen pelon vallassa. Ehkäpä osaltaan esti
ryssiäkin pitäjään tulemasta, vaikka kotoisten bolshevikien taholta
heidän apuunsa edelleenkin vedottiin. Ja päineen eivät naapuripitäjän
hulikaanit uskaltaneet tulla uhkaamilleen asetarkastuksille, vaan
tyytyivät pelkkään tappotuomioiden julistamiseen sekä kaikenlaiseen
pieneen kiusantekoon. Niinpä kun tammikuun lopulla muutamia
suojeluskuntalaisiani lähti Vöyriin, jonne sotilaskurssit Vimpelistä
oli siirretty, liittyi asemalla heidän matkaansa pari punahulikaania,
jotka Kokkolan asemalla usuttivat joukon ryssiä poikien kimppuun. Sen
pahempaa eivät hulikaanit yrityksellään saaneet aikaan kuin että ryssät
ainoastaan penkoivat läpi poikain matkatavarat.
* * * * *
Suojeluskunta kasvaa päivä päivältä ja jatkaa harjoituksiaan. Pannaanpa
eräänä sunnuntaina toimeen ampumaharjoituksetkin, jota varten pojat
ovat lakealle niitynselälle luoneet multavallin.
Eduskunta on koolla Helsingissä ja siellä jankataan totuttuun tapaan.
Siltasaarelaisten yhä yltyvästä vallan janosta tuovat sanomalehdet
joka päivä tietoja. Ja ryssät eivät lupauksistaan eivätkä saamistaan
miljoonista huolimatta tee merkkiäkään todenteolla Suomesta
poistuakseen. Heidän kurittomuutensa ja ilkivaltansa käy päivä päivältä
julkeammaksi. Sosialistien liittymisestä porvarillisten kanssa
yhteiseen rintamaan ryssien maasta häätämiseksi ja itsenäisyytemme
vakaannuttamiseksi ei ole enää toiveitakaan. Päinvastoin kehottelevat
heikäläiset johtajat näitä kurittomia ja likaisia laumoja maassamme
pysymään. Huolimatta yhä kärjistyvästä elintarvepulasta.
Yhä sähköisemmäksi käy ilma. Kunpa jo pian laukeisi, sillä totisesti:
ei tässä pidot parane, ellei vierahat vähene!


III.
VIHDOINKIN AVONAINEN SOTA.

Sunnuntai-iltana, Seitsemäskolmatta päivä tammikuuta, olen asettunut
vuoteeseeni lueskelemaan, kun luokseni ajaa pyrähyttää kolme
herrasmiestä kirkonkylältä.
-- Eiköhän olisi suojeluskunta hälytettävä koolle, sillä tuli tietoja,
että punaiset naapurikylästä hankkiutuvat ryssäin kanssa tänne tulemaan?
Sellainen on asia miehillä. Siinä tuokiossa olen vaatepäällä ja lähden
miesten matkassa kirkolle. Viime aikoina on niin usein tullut tuon
tapaisia viestejä, jotka aina lopulta ovat osottautuneet hätääntyneen
mielikuvituksen luomiksi. Siksi on syytä nytkin ottaa asiasta tarkka
selko, ennenkuin yösydännä ryhdytään suojeluskuntaa liikkeelle
hälyttämään.
Muutamien telefoonikeskustelujen jälkeen pääsenkin selville, että
pätevätä syytä hälytykseen ei tälläkään kertaa ole. Mutta entistä
valppaampana täytyy olla, sillä kaikesta päättäen on maassa jotakin
ratkaisevaa tekeillä.
Seuraavana aamuna olen hyvissä ajoin jalkeilla. Ensi töikseni istun
kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitan joukon "liikekannallepanokäskyjä",
lyhyitä määräyksiä suojeluskunnan osastoille heti tämän määräyksen
saatuaan kokoontua muutaman päivän eväillä varustettuna
nuorisoseurantalolle. Viestinviennin olen jo ennen järjestänyt
mahdollisimman nopeaksi.
Tukku eri osastoille osotettuja kirjeitä povitaskussani lähden
kirkolle. Vastaani kiidätetään sanaa, että minua on pyydetty mitä
kiiruimmin soittamaan asemalle.
Riennän telefoonisentraaliin ja pääsen yhteyteen mainitun paikan
kanssa. Langan toisessa päässä on aseman ensimäinen kirjuri.
Hätääntyneellä äänellä alkaa hän puhua, mutta keskeyttää säikähtyneenä
ja kysyy, puhunko ruotsia. Hän on nimittäin muistanut, että heidän
sentraalinsa on epäluotettava paikka ja että siellä siis voi
olla punaisia kuuntelemassa. Vastattuani myöntävästi jatkaa hän
viimemainitulla kielellä.
Kas tällaista huohottaa hän korvaani katkonaisin, hätäisin lausein:
-- Helsingissä on hallitus ja eduskunta vangittu ... useita
senaattoreja murhattu ... rautatieliikenne keskeytyksissä ... Kokkola
ja Pietarsaari palavat... Kannus pyytää apua, Himangalta sinne tulleet
ryssät uhkaavat ryöstää ja polttaa ... etelästäpäin sotilasjuna tulossa
Kannukseen. Voitteko tulla apuun, teillähän on aseita?
-- Minä hälytän suojeluskunnan heti koolle ja tulemme sinne asemalle
niin pian kuin kerkeämme.
Olipa totisesti siinä uutisia näin aamutuimaan! Pannessani kuulotorven
pois ja kääntyessäni huoneeseen päin, kohtaa minua parin saapuvilla
olevan rouvasihmisen kalvenneet kasvot ja säikäyksestä laajenneet
silmät. Kirjurin uutisista on yksi ja toinen sana löytänyt tiensä
heidänkin korviinsa.
-- Mitä, mitä herran nimessä siellä on tekeillä?
-- Sosialistit vain taas rettelöivät. Julistaneet uuden suurlakon ja
vanginneet eduskunnan sekä hallituksen.
-- Mutta eikö se puhunut senaattorimurhista ja tulipaloista?
-- Se on tietysti kaikki liiottelua, -- vastaan ja riennän ulos.
"Hallitus ja eduskunta vangittu, senaattoreja murhattu, Kokkola ja
Pietarsaari palavat, Kannus huutaa apua" -- soi korvissani ja minä
tunnen ihan horjuvani näiden kaameiden uutisten painosta. Tarvitsen
muutaman hetken olla yksinäni ja selvittää ajatuksiani. Raikas
talvi-ilma ja vinha kävely palauttavatkin pian tasapainoni.
Maantiellä kohtaan varapäällikköni ja ilmotan hänelle nuo suuret
kuulumiset, jotka vaikuttavat häneen yhtä järkyttävästi kuin äsken
minuun. Annan hänelle kirjeet ja hänen rientäessään panemaan
viestinviejiä liikkeelle palaan itse kotiin tekemään tarpeellisimmat
matkavalmistukset.
Vaikka kirjelapuissa ei ole mainittukaan hälytyksen syytä, kokoontuu
suojeluskunta laajalta alueeltaan kuitenkin odottamattoman nopeasti.
Kun illan hämärtyessä palaan kotoa nuorisoseuran talolle, on sali
täynnä miehiä, joukossa paljon iäkkäämpiä isäntiä. Suuret uutiset ovat
jo kuiskeina levinneet miehestä mieheen ja kaikkien kasvoilla kuvastuu
levoton odotus.
-- Onko saapuvilla ketään suojeluskuntaan tai sitä kannattaviin
kuulumatonta?
Miehet silmäilevät ympärilleen.
-- Tuo kuuluu punaisiin, -- ja useampi käsi osottaa erästä miestä, joka
koettaa piiloutua toisten selän taa.
-- Ulos.
Ääneti häviää mies huoneesta.
-- Kaksi miestä kiväärien kanssa ulos vartioimaan, ja katsokaa visusti
perään, ettei ketään syrjäisiä pääse tänne kuuristelemaan!
Tämän jälkeen esitän läsnäoleville lyhyessä puheessa tilanteen sekä
tiedustan, onko kenelläkään mitään sitä vastaan, että suojeluskuntamme
rientää kannuslaisten avuksi. Kaikki ovat sitä mieltä, että apuun on
riennettävä.
Mutta kiväärejä on vaan kaksikymmentä kappaletta sekä niiden lisäksi
joukko haulikoita ja muita metsästyspyssyjä. Nekään graftonit, jotka
minun oli määrä oston kautta saada, eivät ehtineet saapua. Näin ollen
en voi retkelle ottaa kovinkaan suurta miesjoukkoa.
Ryhdyn valitsemaan mukaan tulevia miehiä. Miltei kaikki ovat halukkaita
lähtemään. Ei siis muuta kuin valita parhaat, jotka jo ennestään ovat
tottuneet ampuma-asetta käyttämään. Kiväärin saatuaan asettuvat valitut
kahteen riviin salin oikealle seinustalle.
Tarjolle tunkeupi joukosta viistoistavuotias avokatseinen
körttiläispoika.
-- Eiköhän sinun paikkasi ole täällä kotona, olet vielä kovin nuori, --
sanon ja osotan hänet takaisin.
-- Kyllä se saa tulla, -- ilmottaa pojan isä ja työntää hänet uudestaan
eteeni.
-- No, ota sitten herran nimessä, -- ja liikutettuna ojennan minä
hänelle aseen, pojan astuessa paikoilleen riviin.
Nelisenkymmentä miestä seisoo siinä matkavalmiina. Ainoastaan
kahdellakymmenellä on sotilaskiväärit, kymmenkunnalla sekalaiset
ampumaneuvot ja loput ihan ilman aseita: toivossa saada niitä matkan
varrella. Ei se siis päälukuunsa ja aseistukseensa nähden ole mikään
loistava joukko, mutta vakaassa hartaudessa ja voiton uskossa sitä ei
jätä varjoon mikään sotajoukko maailmassa. Kelpaa siis sellaisen joukon
etunenässä lähteä taisteluun isänmaan vapauden puolesta.
-- Tässä, toin sinulle turkin, -- sanoo vaimoni, joka hänkin on tullut
saapuville.
-- Mitä minä sillä teen? Enhän minä turkki päällä voi tapella!
Näillä sanoillani on vapauttava vaikutus ympärillä olijoihin, joiden
mieliala pyrkii pingottumaan liian vakavaksi.
Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja pistän vyönäni pari
käsikranaattia sekä olen valmis matkaan. Mutta pitäisiköhän minun
puhua noille kotiin jääville? Ne näyttävät ikäänkuin jotakin sellaista
odottavan. Mutta enpä ole tottunut puhujaksi, jota paitsi nyt ei ole
kauniiden sanojen, vaan ripeän ja päättävän toiminnan aika.
-- Olkaa te täällä kotona huoleti. Nyt on lyönyt viimeinkin hetki,
jolloin hulikaanivalta painetaan suohon ja maahan luodaan järjestys.
Jääkää hyvästi!
Sen pitemmittä puheitta asetun pienen joukkoni etupäähän.
-- Ojennus! Käännös oikeaan -- päin! Kivääri olalle -- vie! Eteenpäin
mars!
Hartaat, liikutetuin mielin huudetut onnentoivotukset kaikuvat
jälkeemme, meidän marssiessamme talviseen yöhön.
-- Pankaapas porilaisten marssi kaikumaan, -- kehotan poikia, joiden
joukossa on useita laulumiehiä.
Pojat yrittävät, mutta parin vaivaloisesti ja särkynein äänin
vedetyn säkeen jälkeen sammuu laulu siihen. Kaikki ovat liiaksi
mielenliikutuksen vallassa kyetäkseen laulamaan.
Ääneti marssimme kirkonkylän läpi. Joskus kilahtavat vain pajunetit
toisiinsa. Osuuskaupan edustalla seisoo virnistelemässä joukko oman
kylän punaisia.
-- Virnistelkäähän nyt vielä, mutta kyllä siitä pian lakkaatte!
Kylän alapäähän on varapäällikkö ollut hankkimassa hevosia meille
lähtijöille. Siellä on jo valmiina lähes parikymmentä kyytimiestä. Ei
siis muuta kuin sijotutaan rekiin ja lähdetään asemaa kohti, jonne on
kolmen peninkulman taival.
On ainoastaan muutaman asteen pakkanen ja keli on mainio. Taivaalla
helottaa täysikuu ja sen salamyhkäisessä valaistuksessa näyttävät
kaikki, lumiset lakeudet, metsät ja talot kaivonvintteineen kuin
odotukseen vaipuneilta. Reenjalakset kolisevat, tiu'ut helisevät
ja miehet istuvat äänettöminä, omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Mitä
kätkeneekään helmaansa tämäkin yö ja mitä kauhun kohtauksia etelässä
parastaikaa näyteltäneenkään? Näen niin selvästi, aivankuin yhdellä
kertaa, kaikki lukuisat ystäväni ja tuttavani punaisessa Etelä-Suomessa
ja minusta tuntuu kuin ne kaikki tuskallisen odotuksen vallassa
kääntäisivät katseensa tänne pohjoiseen. Tiu'ut helisevät ja tyynenä
purjehtii korkeudessaan valju kuu eikä kerro mitään näkemistään.
Mutta jo kajahtaa laulu muutamasta reestä:
Poikia on haudattu Balkanin santaan
toiselle puolelle Tonavan.
Oi kallis kotimaa,
Suomi, sulo Pohjola,
ei löydy maata sen armaampaa.
Lauluun yhtyy rekikunta toisensa jälkeen ja reippaana, mieliä
vapauttavana kaikuu pian tuo vanhojen, Turkinsodassa olleiden
kaartilaisten laulu. Matkueen mieliala notkistuu, vauhtia lisätään ja
keveästi liukuvat reet halki uinuvan metsän.
Puolitaipaleessa on tiheä taloryhmä. Sinne on ympäröivistä kylistä
kerääntynyt paljon levotonta ja uutisjanoista väkeä. Siellä tapaamme
asemapäällikönkin, joka kertoo punahulikaanien kivääreineen
terrorisoivan kirkonkylää. Telefoonitse on hän yhteydessä molempien
asemalle jääneiden kirjurien kanssa. Mitään erinomaisempaa ei sieltä
tällä haavaa kuitenkaan kuulu.
Jatkamme matkaa. Metsäisellä lopputaipaleella ajaa vastaamme asemalta
palaava heinänviejä.
-- Seis! Mitä kuuluu asemalle?
-- Sekaisin siellä tuntuu kylä olevan, ihmiset kuin päästään pyörällä
ja ammuttiinkin siellä.
-- Kutka siellä ampuivat ja missä?
-- Kukapa siitä pimeässä selvän sai. Mutta juuri kun minä pois
lähtiessäni käänsin hevostani kortteeritalon pihasta maantielle,
pamahti ihan edessäni monta laukausta. Ampujia ei kuitenkaan näkynyt
enkä tiennyt, ketä ne olivat.
Siellä ovat siis hulikaanit sotajalalla. Ovat varmaankin saaneet
tiedon meidän tulostamme, sillä onhan niillä omat sananlennättäjänsä.
Mutta ovatkohan nuo niin röyhkeitä, että käyvät ihan asian aikain
meidän kimppuumme? Varuillaan sietää joka tapauksessa olla. Ja kaipa
sikäläinen suojeluskuntakin -- joka tosin ei ole ehtinyt aseita saada
-- on ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin. Soitinhan päivällä nimismies
S:lle, että hän kutsuisi suojeluskunnan koolle nuorisoseuran talolle
kylän alapäähän sekä lähettäisi sieltä kylän yläpäähän meitä vastaan
jonkun osaston.
Jo aukenee kylän lakeus. Kuutamossa näkyy kirkontorni, sahojen
lautatapulit ja asemarakennukset. Kaikki on hiljaista. Pysähytämme
ensimäisten talojen luo, parin kilometrin päässä asemalta.
Mauserpistooli kädessäni lähenen ensimäistä taloa, jonka
tuvasta loistaa tuli. Ovea raottaissani näen tuvan olevan väkeä
puolillaan. Ensi silmäyksellä huomaan kuitenkin, etteivät ne mitään
punakaartilaisia ole, ja astun reippaasti sisään.
-- Mitä tänne kuuluu? Kuinka ovat kylällä asiat?
-- Ei ole tietoa, kylällä ei ole uskallettu käydä, kun siellä ammutaan.
Päätämme jättää hevoset tänne. Kääntäessämme niitä erään talon pihaan,
juoksee vastaamme solalle vanha äijä avojaloin ja alusvaatteisillaan.
-- Ei saa tulla tänne meidän pihaan, ajakaa muualle! -- hätäilee vaari.
-- Tällä tavoinko te otatte vastaan, kun me tulemme teitä auttamaan? --
tiuskasen vaarille.
-- Joo, joo, mutta kun ne sitten kostavat meille. Menkää herran nimessä
muualle!
Vaari hoippuu alusvaatteissaan kuin kummitus pihalla ja hänen
käytöksessään on jotakin hyvin koomillista. Hänen hädästään
piittaamatta alkavat miehet päästellä hevosia valjaista.
Paikkakunnan suojeluskuntalaisista ei kuulu mitään. Ollessamme
valmiina asemalle lähtemään saapuu kuitenkin suojeluskunnan päällikkö,
entinen aliupseeri, yhden miehen kera. Hän kertoo suojeluskuntalaisia
olleen koolla nuorisoseuran talolla ja että niiden oli määrä sieltä
nimismiehen johdolla lähteä asemalle. Punahulikaanit ovat kaiken iltaa
olleet jalkeella ja ammuskelleet pelotukseksi.
Me jaamme minun tuomani miehistön kahtia. Kun paikalta kulkee
pääkirkonkylään kaksi maantietä, toinen toista puolta jokea,
lähdemme asemalle kahtena joukkona, joista toista johtaa paikallisen
suojeluskunnan päällikkö. Tunnussanasta sovittuamme lähdemme matkaan
kumpikin omalle suunnallemme.
Kylässä on yhä hiljaista. Puolitaipaleeseen päästyä komennan minä
mieheni ketjuun ja siten alamme, tieltä poiketen, yli peltojen
varovasti lähestyä asemaa. Lunta on ainoastaan vähän, joten kulku
peltojen yli ei tuota mitään vaikeuksia.
Siinä on edessämme muutamia riihirakennuksia ja niiden takana, ihan
aseman edustalla, kokonainen rykelmä suuria olkikasoja ja lautapinoja,
joista kuutamossa syntyy hangelle laajat mustat varjot. Entäpä niiden
suojaan olisi kätkeytynyt punaisia kivääreineen ja meitä vastaan
alkaisi sieltä yhtäkkiä laukauksia pamahdella? Vaistossani tunnen
kuitenkin, ettei sieltä mikään vaara meitä uhkaa.
Onnellisesti sivuutamme nuo väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja
pinot. Olen juuri etummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle,
kun kylällä pamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä,
mutta kuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan.
Hulikaanit ovat luultavasti ampuneet meidän toista joukkoamme.
Pitempään ei sieltä kuitenkaan ammuntaa kuulu, vaan talviyön hiljaisuus
ympäröi jälleen kylää.
Asemarakennus lepää siinä pimeänä ja aution näköisenä. Ainoastaan
konttorista kuultaa ikkunaverhojen läpi hieman tulta. Koputan ruutuun
ja ilmoitan, että täällä on suojeluskuntalaisia. Pian syttyykin
odotussaleihin tulta, ovi avataan ja me työnnymme sisälle. Konttorissa
tapaan, paitsi kirjuria ja asemapäällikön rouvaa tyttärineen, myöskin
nimismies S:n. Hän kertoo suojeluskuntalaisten kanssa lähteneensä
nuorisoseuran talolta, mutta asemalle tullessaan huomasi hän olevansa
yksin. Aseettomat miehet olivat siis tunteneet mielensä noloiksi ja
kaikessa hiljaisuudessa luikkineet kotiinsa.
Pian saapuu asemalle toinenkin joukko. Sillan yli kulkiessa oli heitä
kohti ammuttu joitakin laukauksia. Ulkohuoneiden suojassa piilevistä
ampujista ei kuitenkaan ollut näkynyt jälkiäkään.
Asetamme ulos kaksi kiertävää kulkuvahtia, muun miehistön majottuessa
odotussaleihin. Sähköteitse tiedustelemme pääsymahdollisuutta
Kannukseen. Sieltä vastataan, että vaara on jo ohi. Ryssät ovat
uhkauksiaan täyttämättä poistuneet junalla Kokkolaan.
Kylältä kuuluu jälleen laukauksia ja hetkistä myöhemmin syöksyvät
toisen kulkuvahdin miehet hengästyneinä sisälle.
-- Meitä ammuttiin, -- läähättävät miehet. -- Kun olimme asematien
tuolla päässä, rupesi maantien takana paukkumaan ja kuulat vinkuivat
meidän ympärillämme.
Nimismies S. ja aliupseeri lähtevät kolmen miehen kera ottamaan selkoa
noista päättömistä sala-ampujista.
Tuskin olen ulkoa palanut aseman konttoriin kun jälleen alkavat
laukaukset pamahdella, tällä kertaa paljon lähempää. Niin, ihan aseman
edustalla tuntuu niitä räiskähtelevän ja samalla helähtelee kummassakin
odotussalissa ruutuja rikki, minkä lisäksi ulkoa tullut kuula rikkoo
kattolampun toisen luokan salissa, niin että siellä olleet miehet
jäävät pilkkopimeään. Eväidensä kimpussa rauhallisesti askartelevat
miehet valtaa hurja sekasorto. Toiset, neuvokkaammat, hapuilevat
kiväärejään, mutta osa syöksyy kuin päättömät kanat konttorin kautta
asemapäällikön asuinhuoneisiin, jossa pöydät ja tuolit kaatuilevat ja
lamput sammuvat ja pimeän keskeltä kuuluu naisten kirkunaa.
-- Elkää ampuko, me antaumme! -- kuuluu toisen luokan salista surkea
ulina.
Ne ovat muutamia iäkkäämpiä ja aseettomia paikkakunnan miehiä, joita
on liittynyt meidän joukkoomme. Pistooli kädessä hyökkään ovelle ja
uhkaan ampua jokaisen, joka sellaista ulisee. Mutta äijäpoloiset ovat
säikähdyksestä häyrypäisinä ja sanojani kuulematta tai tajuamatta
jatkavat he parkumistaan.
Pari miehistäni, molemmat metsästäjiä ja taitavia pyssynkäyttäjiä, on
syöksynyt aseman ulkoportaille, josta he kyykkysillään ampuvat tyhjien
tavaravaunujen taa piiloutuneita sala-ampujia, joidenkin toisten
säestäessä heitä odotussalin ikkunoista. Vaikka sala-ampujista ei
näykään muuta kuin joskus vaunun alitse jalka vilahtavan, katkaisi yksi
miesteni kuulista sormen eräältä hulikaanilta, kuten myöhemmin kävi
selville.
Ammunta lakkaa yhtä äkkiä kuin alkoikin ja hulikaanit luikkivat
vaunujen ja makasiinien suojassa matkoihinsa. Tiedustelijat palaavat
matkaltaan. Yksi heistä, omaan miehistööni kuuluva kuustoistavuotias
nuorukainen, ontuu kivääriinsä nojaten. Hän on saanut kuulan sääreensä.
Erään toisen kiväärinperään on sala-ampujain kuula kyntänyt syvän vaon.
Tiedustelijain edetessä viismiehisenä rivinä pitkin aseman tietä, oli
heitä vastaan muutamien rakennusten suojasta alkanut vinkua kuulia.
Miehemme olivat nopeasti heittäytyneet pitkäkseen sekä alkaneet vastata
tuleen. Samaan aikaan on asemarakennukseen alkanut ampua toinen
hulikaanijoukko, joka makasiinien ja ratapihalla seisovien tyhjien