Kun kansa nousee: Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta - 12

molemmin puolinen luottamus kasvoi tuntuvasti. Minä opin vähitellen
pitämään heistä ja samoin huomasin heidänkin omalla tavallaan alkavan
pitää minusta, vaikka he edelleenkin kutsuivat minua nuoreksi herraksi
ja suhtautuivat minuun eräänlaisella suopealla alentuvaisuudella.
Toverieni aikaisemmat pelottelut, että henkeni olisi muka vaarassa
heidän keskellään, huomasin piankin aivan perusteettomiksi. He
olivat pohjaltaan kunnon miehiä, kun vain osasi heihin oikealla
tavalla suhtautua. Sellainen menettely, millä saksalaiset vääpelit
Lockstedtissä meihin jääkäreihin disipliiniä ajoivat, olisi näiden
keskuudessa kantanut sangen karvaita hedelmiä. Usein täytyi minun
itsekseni hymyillä kuvitellessani, miten kunnon saksalaiset vääpelimme
olisivat näitä jässäköitä harjoittaessaan hikoilleet. Varmaankin he
olisivat epätoivosta ja raivosta lopulta pakahtuneet.
Jos mieheni sotaväkeen tullessaan olivat mieleltään punaisia, niin
rintamalle jouduttuamme punaisuus lähti heistä varsin pian. Ainakin he
punikkien tihutöitä nähdessään vilpittömästi kiroilivat ja huhtoivat
sen jälkeen taisteluissa kahta vimmatummin. Noin kuukauden päivät
rintamalla oltuamme ja otettuamme osaa senkin seitsemään taisteluun,
saivat mieheni viimeinkin tilaisuuden riehua oikein käsikähmätappelussa
-- seikka, jota he olivat koko ajan hartaasti ikävöineet.
Olimme melkein yhdellä syönnillä ja silmää ummistamatta sekä yhtä
mittaa kahakoiden toista vuorokautta seuranneet perääntyvää vihollista.
Viho viimeiseksi asettuivat nämä eteen sattuneen rataväliin suojaan
ja pitivät sieltä yllä kiivasta tulta. Siitä huolimatta etenimme me
hiljalleen avonaisten peltojen yli ja lopulta olimme niin lähellä
vihollista, että meitä erotti toisistamme vain tuo korkea ratavalli.
Ampuminen ei käynyt enää laatuun kummaltakaan puolen ja siinä täytyi
käsirysyn ratkaista.
Vihollisia oli eri joukkueina ryhmittynyt rataväliin taakse
noin parin kilometrin pituudelta. Minun komppaniani osalle tuli
satakaksikymmentä miestä käsittävä joukko; Ne olivat yksinomaan ryssiä,
osaksi matruuseja, osaksi maasolttuja ja Pietarin punakaartilaisia.
Oma komppaniani oli kuluneen kuukauden taisteluissa sulanut
yhdeksäksikymmeneksi mieheksi.
Kuinka minä rataväliin juurelle päästyämme harmittelinkaan, että
komppaniallani ei tällä kertaa ollut ainuttakaan käsikranaattia.
Silloin olisi asia ollut piankin selvä. Mutta onneksi ei niitä ollut
vihollisillakaan, joiden keskuudessa kaikesta päättäen vallitsi hyvin
hermostunut mieliala.
Komensin miehiäni kiinnittämään pajunetit kivääreihin. Yksikään ei
noudattanut käskyäni, vaikka melkein kaikilla oli pajunetit vyöllään.
Eivätkä he totelleet uudistettua käskyänikään, jotkut lähinnä seisovat
vain mutisivat, että sehän on pajunetti lyödessä vain tiellä. Iso-Ville
sen sijaan riuhtasi takin päältään, sylkäsi kämmeniinsä ja sanoi, että
nyt sitä pojat reistataan. Useimmat seurasivat hänen esimerkkiään ja
viskasivat takkinsa maahan.
Kun venäläiset sotilaat ovat tunnetut eteviksi pistintaistelijoiksi,
epäilin miten tässä käyneekään, kun mieheni eivät päälle päätteeksi
totelleet määräystäni Mutta aikaa ei käynyt hukkaaminen epäröimisiin,
minä viritin browninkini ja annoin hyökkäyskäskyn, syöksyen itse
ensimäisenä ratavallille. Yhtenä miehenä seurasi komppania esimerkkiäni
ja tasakäpälässä, intohimoisesti hihkaisten, näin Ison-Villen hyppäävän
vallille.
Meitä vastaan räiskähti yhteislaukaus ja neljätoista miehistäni sortui
ratavallille. Mutta se olikin ainoa tuho, minkä vihollinen ehti
meille tuottaa. Mieheni kahmaisivat kivääriensä piipunsuusta kiinni
ja hurjalla raivolla vallilta alas syöksyen alkoivat huhtoa ryssien
keskellä kuin kuokkamiehet. Ainoastaan muutaman laukauksen ehdin ampua
browningillani, kun jäin kuin lumottuna katsomaan miesteni riehuntaa.
Kerrassaan pelottavalta näytti Iso-Ville, kun hän, silmät pakarallaan
ja kieli poskea vasten pöngällään, huitoi ympärilleen. Verinen
kiväärinperä nousi ja laski, kun hän löi eteensä ja löi molemmille
sivuilleen. Uh! Vielä nytkin kuulen korvissani, kuinka kiväärien
rautaiset lukko-osat mäjähtelivät ryssäparkain otsiin ja korvuksille.
Kauan sitä rytäkkää ei kestänyt. Tosin en katsonut kellooni, mutta
minusta tuntuu, ettei siinä kulunut neljännestuntia enempää, kun
kaikki satakaksikymmentä ryssää makasivat hengetönnä maassa. Yksikään
ainut heistä ei päässyt pakoon. Taisipa heistä yksi ja toinen heittää
aseensa ja huutaa pardonia, mutta armonaikansa he olivat jo monikertaan
menettäneet eikä se sellaisessa tiimellyksessä olisi muutenkaan tullut
kysymykseen.
Lopen uuvuksissa olivat mieheni rytäkän päättyessä. Iso-Villekin
istahti maahan kaatamainsa vihollisten keskelle ja hikeä kasvoiltaan
pyyhkien tuumi, naama leveässä hymyssä, että olipa sitä nyt kerrakseen
saatu tapella ja että kylläpä nyt unikin maistuisi.
Kun taistelu pitkin linjaa oli päättynyt meikäläisten täydelliseen
voittoon, komensin minä komppaniani, joka kauimman aikaa koko
pataljoonasta oli yhtä menoa ollut jalkeilla ja tulessa, lepäämään
lähellä olevaan, autioksi jätettyyn ratavartian torppaan.
Kun minä miesten levolle asetuttua palasin taistelupaikalle, saapui
siihen pataljoonan päällikkö.
-- Mitä merkillisen aseita te olette käyttäneet? -- kysyi hän
kummastuneena, katsellen kaatuneiden venäläisten muodostamia
ruumiskasoja.
Ja tosiaankin, olipa siinä taulu, joka sodan näkyihin tottumattoman
olisi saanut pyörtymään tai ainakin pahoin voimaan. Melkein jokaiselta
kaatuneelta olivat aivot näkösällä, toisilla melkein kokonaan ulkona ja
irti lohjenneita päälakia ajelehti kuin rasiankansia ruumisten välissä.
Selitin majurille, miten mieheni olivat taistelussa riehuneet.
-- Haluaisinpa nähdä niitä ja puhutella, -- lausui hän.
Riensin ratavartian torpalle ja huusin ovelta, että majuri haluaa
heitä puhutella, joutuin ulos ja riviin. Muristen vääntäysivät miehet
jalkeille ja tulivat ulos. Riviin asettuminen kävi vanhaan tapaan,
suurella rähinällä ja toisiaan tyrkkien, kun jokainen olisi vaatinut
itselleen ainakin sylen verran tilaa.
Lopulta seisoivat he jonkunlaisessa rivissä, hartiat kyyryssä ja
kouristaen kaksin käsin kivääriä. Huuto: asento! ei aiheuttanut
minkäänlaisia muutoksia tässä rivissä, joka saksalaisen upseerin olisi
saanut epätoivosta pakahtumaan, lisäksi olivat toiset tulleet ulos
hihasillaan ja toisilla reuhottivat sarkatakit auki. Naapukat olivat
kellä takaraivolle työnnettynä, kellä toisella korvallisella. Valkoiset
nauhat olivat meikein mustiksi likaantuneet ja painuneet sylttyyn,
toisilla ne roikkuivat puolittain irti ratkenneina. Saappaat olivat
alituisilla marsseilla läpi kuluneet ja useimmilla pistivät olkitukot
näkyviin kenkien niin kärjistä kuin kantapäistäkin.
Ja entä kiväärit! Vasta heitä riviin asetellessani huomasin harmikseni,
että ne olivat vielä aivan siivoamattomat, perät yltäänsä veressä
ja toisten lukkoraudoissa näkyi kiinni hyytyneitä hiustukkoja ja
luunsiruja.
-- Ettette nyt edes kiväärejänne puhdistaneet! -- kivahdin heille niin
ettei majuri kuullut.
-- Kerkiääpä nuo semmoiset pikku asiat, -- tuumaili siihen vain joku
leveästi.
Majuri hymyili heitä katsellessaan ja arveli minulle, etteiväthän ne
juuri ole mitään paraativäkeä, mutta tappelussa näkyvät olevan koko
paholaisia. Sitten kiitti hän miehiä julkisesti, haetti kuormastosta
sotasaaliiksi saatuja hyviä havannasikaareja ja jakoi niistä joka
miehelle.
-- Tuntuipa majuri älyävän, että meillä osataan tapella, -- arveli
Iso-Ville, nuollen tyytyväisenä herrassikaariaan ja liimaten sylellä
kiinni irtautuneita kuorilehtiä.
Kun majuri lähtiessään käski heti korjata kaatuneet pois, etteivät
jäisi siihen siviili-ihmisten kamaotteena virumaan, pani se minut
miettimään, kuinka saada nihki väsyneet mieheni vielä työhön
pinnistetyksi. Mutta kun samalla muistin, että meillä sotasaaliin
joukossa oli myöskin riisiryyniä, lupasin minä toimittaa heille
riisiryynipuuroa, jos ryhtyvät heti kaatuneita korjaamaan. Silloin
kävivät he nurisematta työhön ja kun puuro oli valmis, olivat he jo
ehtineet korjata näkyvistä töykeän raivauksensa jäljet.
-- No nythän tuo puurokin maistuu, -- tuumi Iso-Ville ja pyyhki syömään
ryhtyessään kätensä housunlahkeisiinsa.


XVIII.
PUHE, JOKA JÄI PITÄMÄTTÄ.

Helsingissä pidettävää Mannerheimin suurta paraatia odoteltaessa
kehotti pataljoonanpäällikkömme minua eräänä päivänä pitämään puheen
pataljoonalle sekä terottamaan miehistölle kurin ja järjestyksen
tarpeellisuutta. Mutta kun pataljoonassa siihen aikaan oli alituinen
kiire ja kun minä pian sen jälkeen sain vapautuksen sotapalveluksesta,
jäi puhe pitämättä. Erotessani lupasin majurille myöhemmin julkaista
tuon aijotun puheeni, joten se voisi tulla vieläkin useampain
sotilasten kuuluville. Tässä se aiottu puhe nyt on.
* * * * *
Arvoisat taistelutoverit! Suuri puhdistus on näinä kuukausina
maassamme suoritettu ja me tunnemme vaistoissamme, että vasta nyt on
itsenäisyytemme saatettu lujalle pohjalle, vasta nyt olemme sen itse,
omilla ponnistuksillamme ja omalla verellämme ansainneet. Ja nyt meillä
on vapautemme turvana oma, kansallinen sotajoukko, jonka puutteen
me vielä puoli vuotta sitten niin kipeästi tunsimme ja jota ilman
itsenäisyytemmekin tuntui utukuvalta, jonka todellisuuteen ei oikein
jaksettu uskoa. Kuin maasta kohoten, kuin ihmeen kautta on armeijamme
syntynyt, voi sanoa, tyhjästä. Historiallinen välttämättömyys sen
on suurimpana koettelemuksen hetkenämme esiin pusertanut ja sen
olemassaolosta tietoisina me suomalaiset vihdoinkin tunnemme seisovamme
omilla jaloillamme.
Muutamien päivien kuluttua on pääkaupungissamme historiallinen
hetki: suuri osa nuorta armeijaamme panee siellä ylipäällikkömme
johdolla toimeen paraadin. Pääkaupunkimme kaduilla, joilla me
kuluneiden vuosikymmenten aikana olemme katkerin mielin nähneet
sortajaimme marssivan ja omia vieraita laulujaan ujeltavan, marssivat
silloin omat suomalaiset sotilaat omien upseerien johdossa, oman
suomalaisen musiikin soidessa ja omien kansallisten lippujen
liehuessa. Taistelutanterilla ensimäisen kouluutuksensa saanut
armeijamme asetetaan silloin ikäänkuin näytteille: ei ainoastaan
pääkaupunkimme ja koko isänmaamme, vaan koko Europan katseet ovat
silloin meihin suunnatut. Meissä, armeijassamme, näkee silloin
Europa vertauskuvallisesti koko kansamme, sen marssiessa paikoilleen
itsenäisten kansakuntien joukkoon.
Hetki on siis historiallinen ja asettaa meille suuria velvoituksia.
Eikä ainoastaan tuoksi hetkeksi, vaan vastedeskin ja ainaisesti.
Armeijamme on oltava kuin peili, johon katsomalla muukalainen näkee,
että me olemme sivistynyt, järjestykseen ja itsekuriin tottunut,
vapauden ansainnut kansa.
Kukaan ei epäile nuoren armeijamme urhoollisuutta ja
taistelukelpoisuutta. Viime kuukausien lukuisat ja voitokkaat taistelut
ovat mainittujen avujen pätevät todistajat. Mutta armeijalta vaaditaan
muutakin kuin taistelukuntoa: siltä vaaditaan kuria ja järjestystä.
Kuinka tärkeitä tekijöitä nämä ovat, siitä on puhuvana esimerkkinä
Saksan sotajoukko. Ilman kuuluisaksi käynyttä kuriaan ja pitkälle
kehitettyä järjestystään ei se niin loistavasti olisi kyennyt kestämään
sitä ääretöntä painostusta, jonka alaisena se vuosikaudet on ollut.
Entä katsokaamme toisaalla Venäjän armeijaa: heti kun kuri ja järjestys
lakkasivat, kävi se mihinkään kykenemättömäksi.
Emme voi sanoa kurin ja järjestyksen puutteen armeijaamme tähän saakka
huomattavammin vaivanneen. Sen toimintaa on ohjannut se valtava
innostus, millä vapaaehtoiset joukot sodan puhjetessa liikkeelle
läksivät ja tuo innostus on riittänyt korvaamaan sen, mitä meiltä
siinä suhteessa puuttui. Mutta nyt on sota saatettu loppuun, innostus
on lauennut tai pian laukeamassa ja päivä päivältä on tästä puolin
tuleva yhä enemmän näkyviin se, mistä jo taistelun kestäessäkin saattoi
merkkejä havaita, että armeijamme nimittäin on paljoa vailla, mitä
kuriin ja järjestykseen tulee.
Me olemme taistelleet idästä tullutta bolshevistista tartuntaa vastaan
ja puhdistaneet siitä isänmaamme. Mutta meidän omassa keskuudessammekin
on eräänlaista bolshevismia. Se on tuota kansallisluonteessamme
piilevää anarkismia, epäluuloista kyräileväisyyttä ja ikivanhaa
korpiroutaa, joka ei sallisi alistua mihinkään sääntöihin eikä
tunnustaa ketään käskijäkseen -- ominaisuus, joka aikojen aamuna
on estänyt meitä seuraamasta naapurikansojen esimerkkiä ja yhden
johtajan ympärille kokoontuen muodostamasta omaa valtiota. Että tuota
turmiollista routaa piilee vielä hyvä määrä luonteessamme, siitä saamme
täällä leirielämässä miltei joka päivä nähdä esimerkkejä.
Lisäksi ovat viime vuosikymmeninä vallinneet olosuhteet olleet omiaan
laimentamaan kurintuntoa kansassamme. Meillähän ei pitkiin aikoihin
ole ollut esivaltaa, jonka olisimme voineet omaksemme tuntea ja joka
olisi velvottanut meitä kuriin ja tottelevaisuuteen. Samalla aikaa on
kaikkea alasrepivä anarkiasosialismimme levittänyt yhä laajemmalle
tapainturmelusta. Keskuuteemme on ilmestynyt röyhkeä, otsatukkainen
olio, joka on saanut kasvatuksensa työväentalojen rynttybaaleissa.
Tämä olio on ollut vallitsevana aineksena punaisessa armeijassa. Mutta
niitä on paljon meidänkin riveissämme, nuorukaisia, jotka erinäisistä
syistä lukeutuvat meihin kuuluviksi, mutta jotka luonteeltaan ja
käytökseltään ovat täysiä bolshevikeja: kaikkea käskyvaltaa vierovia,
röyhkeitä öykkäreitä. Olen nähnyt ja varmaan on usea teistäkin nähnyt
rintamaelämämme aikana valkoista nauhaa kantavien sotilasten tekevän
tekoja, joita ei enää voi katsoa urheuden ja sotilaskunnon ilmauksiksi,
vaan jotka täytyy merkitä raakuudeksi ja luonteen kurittomuudeksi.
Tästä kaikesta meidän on päästävä. Meidän on saatava armeijamme
sellaiseksi, että meidän ei tarvitse hävetä muukalaistenkaan edessä.
Siinä suhteessa on meillä itsekullakin velvollisuutemme.
Kuri ei ole sotajoukkoon päivässä luotu. Se vaatii pitempiaikaista,
asteettain tapahtuvaa kasarmikasvatusta. Sitä ei äskensyntynyt
armeijamme ole ehtinyt saada.
Pystyykö se sitten nyt, kun vapaustaistelun virittämä innostus on
lauennut, itse luomaan keskuuteensa kuria? Sillä sen syntyminen on
välttämätön, jos armeijamme mieli kansallisen armeijan nimeä kantaa.
Onhan meillä ainakin ennen pystytty. Onhan kotimainen sotaväkemme niin
Ruotsin kuin Venäjän vallankin aikana ollut hyvässä maineessa. Onhan
keskuudessamme vielä nytkin miehiä, jotka aikoinaan ovat palvelleet
kotimaisessa sotaväessä ja joiden olemuksesta näkee, että heillä on
veressään vielä nytkin, vuosikymmenten takaa, sotilaskuri.
Vai olisiko niin, että me alistumme kuriin ja järjestykseen ainoastaan
silloin kuin käskijänä on vieras? On paljon niitä, jotka uskovat
siten ja aihetta heillä valitettavasti tähän uskoonsa onkin. Mutta se
on turmiollinen usko emmekä me saa antaa sille sijaa sydämissämme.
Meidän on säilytettävä usko kykyymme luoda kuri ja järjestys omaan
keskuuteemme. Ilman sitä kykyä ei valtiollinen itsenäisyytemmekään ole
muuta kuin korea sana.
Niin kauan kuin armeijamme on vailla säännöllistä kuria juurruttavaa
sotilaskasvatusta, pankaamme voimaan ankara toverikuri. Jokaisessa
pataljoonassa, joka komppaniassa ja jokaisessa joukkueessa on parempia,
valistuneempia ja velvollisuudentuntoisia aineksia. Niiden on
vaalittava rajumpia tovereitaan, kiihotettava heidän kunniantuntoaan,
saatava joka ainoassa joukko-osastossa vallitsevaksi sellainen henki,
joka velvottaa itsekuriin ja hyvään käytökseen.
Sotilastoverit! Me olemme asein taistellen puhdistaneet isänmaamme
idän bolshevistisesta saastasta. Jatkakaamme nyt, aseellisen taistelun
lakattua, yhtä sitkeästi ja uuraasti aseetonta valistustaistelua,
sulattakaamme luonteessamme piilevä korpirouta ja hävittäkäämme
keskuudestamme tuo kuriton otsatukkaolio. Luokaamme sen tilalle reipas,
avokatseinen, kuriin ja järjestykseen altis suomalainen sotilas, jonka
takia kansalaistemme ei tarvitse muukalaistenkaan edessä hävetä.
Ja vielä yksi asia. Niin jöröä ja harvasanaista kansaa kuin meidän
sanotaan olevankin, olemme me sentään, ainakin silloin kuin ei
tarvittaisi, suuria lavertelijoita ja ylen taipuvaisia poliittiseen
kannunvalantaan ja suunpieksäntään. Tämä tauti vaivaa sangen tuntuvasti
sotilaitammekin. Nyt taistelujen lakattua on joutava politikoiminen ja
suunpieksäntä saanut yhä enemmän sijaa armeijassa. Se on vahingollista
ja se on omiaan höllentämään kurin siteitä. Siinäkin suhteessa on
hunningolle joutunut Venäjän armeija varottavana esimerkkinä.
Ottakaamme tämäkin asia keskinäiseen kasvatusohjelmaamme. Olkaamme
aina valmiit antamaan säälimätön potku sellaisille politikoitsijoille,
jotka pyrkivät meidän armeijalaisten keskuudessa kiihotustyötään
harjottamaan. Politikoiminen pois, se ei kuulu sotilaalle, hänen
tehtävänänsä on yksinomaan isänmaan vartioiminen.
Pois myöskin turhanaikainen ja vahingollinen päällikköjen ja heidän
toimenpiteidensä arvosteleminen, mihin me olemme niin kärkkäitä.
Muistakaamme ja terottakaamme toisillemme, että sotilaan velvollisuus
on totella päälliköltään, totella vastaan mukisematta ja kaikissa
oloissa.
Sotilastoverit! Armeijaton valtio on kuin mies ilman selkärankaa.
Kuinka katkerasti me sen vielä puoli vuotta sitten tunsimmekaan.
Nyt meillä on tuo puuttuva selkäranka ja sen vuoksi tunnemme
itsenäisyytemme olevan toisenlaisella pohjalla kuin puoli vuotta
sitten. Mutta laittakaamme niin, että tämä selkäranka on ja pysyy
sellaisena, että kansamme voi siihen turvallisena nojata. Tehkäämme
itsekukin voitavamme, luodaksemme suomalaisesta sotilaasta sellaisen,
että isänmaamme kansalaiset, nähdessään heitä harjoituskentällä
marssimassa, paraadissa tai vartiopaikoilla, tuntevat iloa ja ylpeyttä
ja mielen turvallisuutta ja että heidän rinnassaan helähtävät laulun
sanat:
"Ollos huoleton, poikas valveill' on."


XIX.
KUN KIEROON KASVANUT OIKAISTIIN.

Jokelan Antti makasi selällään, lakki silmillä tuvan ovisängyssä. Isä
varustausi työpaikalleen lähtemään, kaivoi piippuaan ja heitti aina
väliin happamen katseen ovisänkyyn.
-- Kehtaakin siinä aikamies lojottaa, -- sanoi hän viimein. -- Ja
äläpäs tässä pätöasia, josta mies sairaaksi heittäytyy. Olihan tuo
ennen miehillä, minkä minullakin, kolmen vuoden reissu edessä eikä
siitä oltu millänsäkään. Nyt kun pitäisi kahdeksi vuodeksi sotaväkeen,
niin mies on aivan rujona. Mutta kyllä se sinulle hyvää tekee. Kun ei
sinusta kuitenkaan kotona näy miestä tulevan, niin katsotaan, mitä ne
kasarmissa saavat sinusta aikaan. Ainakin ne tuon hulikaanimerkin,
otsatukan, sinulta siellä leikkaavat.
Isä kopisti piipunperät suuhunsa ja painui ulos. Antti kirosi lakkinsa
alta ja sanoi, että hän ei huoli päälleen kruunun takkia.
-- Minkäpäs sille nyt enää mahtaa, mentävä kai sinne on, -- huokasi
neuvotonna äiti, joka koko aamun oli hoidellut poikaansa.
-- Enkä mene! -- äsähti Antti. -- Minä karkaan Ruotsiin ja sieltä
Ameriikaan.
Hän oli todellakin sairas. Eilen oli hän ollut
asevelvollisuuskutsunnassa ja sinne oli hän valmistautunut siten, että
oli laittanut kylkeensä keinotekoisen paiseen ja pitänyt sitä viikon
päivät ärtyneenä, että se näyttäisi hyvin pahalta. Aikaisemmin oli
hän suunnitellut lyödä kirveellä jalkaansa, mutta siihen ei hänellä
ollut kuitenkaan ollut luontoa ja niin oli hän turvautunut tuohon
paisekeinoon. Lisäksi oli hän eilen kutsuntaan mennessään niellyt
puolen sikaaria, mikä oli aiheuttanut ylenannatuksen sekä saanut
hänet näyttämään hyvin kalpealta. Mutta lääkäri oli vain nauranut
hänen paiseelleen ja kalpeudelleen sekä hyväksynyt hänet sotilaaksi.
Arvannostossa oli hän sitten joutunut vakinaiseen palvelukseen ja sinne
oli lähdettävä alkusyksystä.
Itkua tehden ja hammasta purren oli hän poistunut kutsuntapaikalta,
hankkinut itselleen tenttua, ryypännyt itsensä sikahumalaan ja joutunut
illalla tappeluun. Nyt oli hänellä surkea kohmelo ja ruumis täynnä
mustelmia.
Monta harmia oli hän ehtinyt jo isälleen tuottaa. Opittuaan jo tupen
pituisena tupakkaa viljelemään oli se johtanut hänet kotivarkauteen,
sillä paperossien ostoon piti olla rahaa. Ja menot suurenivat
sitä mukaa kuin hän varttui isommaksi. Rippikouluiässä oli hän jo
työväentalon tanssi- ja tappelutilaisuuksissa parhaita pukareita.
Oikeudessakin oli hän jo ehtinyt olla, saaden sakkoja juopumuksesta
ja rähinästä. Ja olipa hän kerran ollut vähällä vankilaankin joutua.
Muutamain samanhenkisten toverien kanssa liittoutuen oli hän eräänä
syksy-yönä varastanut jyviä naapuritalon aitasta. Asia oli tullut ilmi
ja ainoastaan isän väliintulo oli Antin pelastanut vankilaan joutumasta.
Antin uhkaus karkaamalla välttää sotapalvelus ei jäänyt pelkäksi
uhkaukseksi. Pari viikkoa ennen palvelukseen lähtöä hävisi hän kotoa.
Hän oli varkain myönyt kotoaan jyviä gulashille ja saanut siten
matkarahaa. Passi hänellä oli tietysti väärä. Mutta matka päättyi
nolosti. Ruotsin rajalla joutui hän rajavartiain käsiin, passi
huomattiin vääräksi ja vankikyydillä tuotiin hänet kotipitäjään. Mutta
sielläkään ei häntä laskettu vapaalle jalalle, vaan kun palvelusaika
oli juuri alkamassa, vietiin hänet edelleen vankikyydillä kaupunkiin,
jossa palvelus oli määrätty suoritettavaksi.
Niin joutui Antti kuin joutuikin pelkäämäänsä kasarmiin. Ja isän
ennustus toteutui: hän menetti rakkaan otsatukkansa, jonka suojasta hän
oli tottunut kyräämään, sillä ensimäiseksi työksi leikattiin kaikilta
tukka lyhyeksi. Parransänki, joka karkumatkalla oli kasvanut pitkäksi,
täytyi raakata pois. Sitten seurasivat saunat ja lääkärintarkastukset.
Ihan sormen ja varpaan kynnetkin ne nuuskivat ja pakottivat leikkaamaan
ne säännönmukaisiksi. Aivan se tuppasi vihaksi pistelemään eikä Antti
sanonut vanginkaan elämää tällaiseksi kuvitelleensa.
Mutta vielä pahempaa oli edessä. Kun kello seuraavana aamuna oli
käytävän seinässä lyönyt kuusi, kajahti armoton huuto: ylös! Antti ei
ollut siitä aluksi millänsäkään, vaan käänsi kylkeä ja aikoi jatkaa
untaan. Mutta siinä tuokiossa oli päivystäjä hänen vuoteensa vieressä,
tempasi peitteen päältä ja huusi ihan korvan juuressa: -- ylös! ylös!
Kiroten vääntäysi Antti istualleen ja alkoi vetää housuja jalkaansa.
Mutta ennenkuin hän ehti kovinkaan pitkälle pukeutumishommassaan, siinä
kun täytyi aina väliin pysähtyä ja haukotella, oli korpraali hänen
kimpussaan. -- Joutuin, joutuin pesemään! Eikä sinne niin vain saanut
mennä, vaan koko yläruumis täytyi riisua alasti ja sitten kylmällä
vedellä huuhtoa kasvot, kaula, rinta ja hartiat. Ja taas oli siinä
korpraali torumassa ja neuvomassa. -- Mitä pesemistä tuo nyt oli? Kas
niin sen piti tapahtua! Antilla pyöri jälleen äkäinen kirous huulilla,
mutta hän sai sen vielä alas niellyksi.
Heti pesun jälkeen oli tehtävä vuoteensa. Korpraali, joka oli heidän
tupakuntansa peräänkatsoja, antoi uusille miehille ohjeet, miten
sänkyvaatteet oli päiväksi asetettava. Kun nämä olivat täyttäneet
käskyn, kiersi hän sänky sängyltä tarkastamassa. Antin vuodetta
silmätessään lensi hän kuin haukka sänkyvaatteisiin käsiksi, riuhtasi
viltin, lakanan ja tyynyn paikoiltaan ja viskasi jakkaralle.
-- Mikä ihmisen vuode tuo nyt on, -- huusi hän. -- Tekee paikalla
uudestaan ja sen mukaan kuin minä neuvoin.
-- Tee itse, p--le! -- pääsi jo Antilta.
-- Jaha, vai sillä tavalla, -- sanoi korpraali tyynesti ja lähti
vääpelin puheille.
Antti sai vorokauden arestia ja sinne oli hänen kahden miehen välissä
lähdettävä ennenkuin oli aamiaistakaan suuhunsa saanut. Se oli kolkko
ja kolea huone, jossa ei ollut minkäänlaista huonekalua, katonrajassa
vain pieni ristikkoikkuna. Hän kyyrötti nurkassa lattialla, kärsi
tupakanpuutteesta, itki harmissaan, puri hammasta ja kiroili ja teki
karkaamispäätöksiä.
Kun hän seuraavana aamuna pääsi sieltä takaisin, tuntui hänen
ryhmälleen kuuluva asuinhuone niin valoisalta ja kodikkaalta ja
hiljaisessa mielessään täytyi hänen myöntää, että vankinaolo oli
sentään toista kuin kasarmissa eläminen. Mutta ensimäisenä työnä oli
hänellä edessään se vuoteen laittaminen. Mutisematta, joskin kyräten,
hän sen teki niin, että korpraali oli siihen tyytyväinen.
Sitten alkoivat voimisteluharjotukset. Kuinka työlästä hänen olikaan
seisoa asennossa, rinta ulos pullistettuna ja kädet sivuille
pingotettuna. Ei mitenkään hän tahtonut siihen taipua, vaan vartalo
valahti väkisinkin siihen velttoon ja ryhdittömään asentoon, johon
hän kotoisessa nuorten miesten elämässä oli tottunut. Mutta siitäkös
äityi kersantti, joka harjotuksia johti. Hän komensi Antin rivin eteen,
vastapäätä toisia, osotti häntä miehille ja näytti sitten karrikeeratun
liiotellusti, miten hän rivissä seisoi. Kersantin asento oli niin
hullunkurinen, että miehet purskahtivat täyttä kurkkua nauramaan. Antti
karahti tulipunaiseksi ja puri hammasta. Mutta sen jälkeen ei hänen
tehnyt mieli enää rivissä läjään painua, vaan koetti hän pingottaa
ryhtiään. Seuraavana aamuna olivat kaikki jäsenet hellänä, mutta
moniaan päivän kuluttua se katosi ja hän tunsi itsensä vetreämmäksi
kuin koskaan ennen.
Vaikea oli hänen myöskin tottua päälliköitä puhuttelemaan, kun
täytyi katsoa puhuteltavaa suoraa silmiin ja antaa lyhyet ja selvät
vastaukset. Ja hän kun oli tottunut puhumaan umpikuljuisesti ja
mutisten sekä katsella muikistelemaan kaikkialle muualle, vaan ei
puhuteltavaa silmiin. Kunnianteon oppiminen ei myöskään ollut helppoa,
sillä hänen tapoihinsa ei ollut kuulunut vastaantulevain, tuttujenkaan,
tervehtiminen. Sai riittää, kunhan lakinlipun alta muljautti
häränsilmää sinnepäin.
Kun hän ensi kerran oltuaan puolen päivän lomalla kaupungilla palasi
kasarmiin, tuli tiellä vastaan oman komppanian kapteeni. Kädet sinellin
taskuissa ja paperossi suupielessä roikkuen kävellä jumppaili Antti
hänen ohitseen, kohdalla ollessaan vain kerran katsoa muljauttaen.
Mutta kapteeni pysäytti hänet kuin leimaus ja kysyi, että mikäs kuvatus
sotamieheksi hän olikaan sekä tiedusteli nimeä. Seuraavana aamuna luki
vääpeli hänelle kahden vuorokauden arestituomion.
Seurasi uusi kiroilu ja hammasten kiristys ja karkauspäätösten teko
nurkassa arestihuoneen lattialla. Rangaistus tuntui tällä kertaa
sitäkin katkerammalta, kun hän ei oikeastaan millään tarkotuksella
ollut kunniantekoa laiminlyönyt. Se oli tapahtunut vain vanhasta
tottumuksesta. Mutta rangaistus oli nyt kerta kaikkiaan kärsittävä,
siitä ei päässyt minnekään, ja kyllä hän sen jälkeen oppi väkisinkin
pitämään huolen tervehtimisestä. Karkauspäätösten toimeenpanostakaan
ei tullut mitään, sillä ensimäinen yritys vankikyytineen oli vielä
tuoreessa muistissa. Sitäpaitsi oli varottavana esimerkkinä muuan
tapaus eräästä toisesta komppaniasta, josta pari sotilasta yritti
karkuun, mutta joutuivat melkein heti kiinni ja saivat sotaoikeudessa
puoli vuotta vankeutta.
Mutta kapteenille kantoi hän tuon viimeisen arestirangaistuksen
johdosta kaunaa. Niinpä kun kapteeni oli vähän sen jälkeen saapuvilla
komppanian yhteisharjotuksissa, teki hän tämän uhalla kaikki temput
huolettomasti ja nurinpäin. Aliupseerit hermostuivat, se tarttui
miehistöönkin, ja koko komppania joutui häiriön valtaan. Ärtyneenä
määräsi kapteeni sille kahden tunnin ylimääräisen harjotuksen.
Kun komppania palasi harjotuksista, kerääntyi Antin ryhmän tupaan
äkämystyneitä miehiä. Ne supattivat keskenään ja heittivät vihaisia
katseita Anttiin. Tästä alkoi ilma tuntua yhtä painostavalta
kuin Jukolan Eerosta silloin, kun veljet hänen ilveilystään
kyllästyneinä keskeyttivät aapeluksen tankkaamisen ja pistäysivät ulos
neuvottelemaan. Hän yritti lähteä käytävään, mutta äkäinen: -- äläpäs
mene! keskeytti hänen matkansa. Samassa tarttui muutamia miehiä häneen
lujin kourin, he asettivat hänet suulleen omalle vuoteelleen, nostivat
takin helmat ylös, irrottivat vyönsä ja alkoivat leipoa. Kun hän yritti
huutaa, alkoivat kaikki ympärillä seisovat miehet laulaa: "Poijat
kansan urhokkaan", ja sitä tehdessään jatkoivat he leipomistaan.
-- Äläpäs saata komppanialle toista kertaa sitä harmia! -- varottivat
he lopuksi.
Nyt oli Antti siis päällikköjen lisäksi saanut toveritkin vastaansa.
Hän oli täydellisessä umpikujassa, jossa ei auttanut muu kuin
alistuminen ja mukautuminen.