Herraskartano ja legendoja - 7

maantietä. Hänellä oli turkki yllään ja raskas rihkamasäkki selässä,
niinkuin sillä, joka ei osaa eroittaa talvea kesästä, arkipäivää
pyhästä. Hän ei mennyt sisälle kirkkoon, vaan hiipi hyvin pelokkaasti
hevosten ohitse, jotka olivat sidotut aidanvarteen, sisään
kirkkomaalle.
Siellä istuutui hän eräälle haudalle ja ajatteli kaikkia niitä
kuolleita, jotka vielä nukkuivat ja yhtä kuollutta, joka oli herännyt
elämään. Hän istui vielä paikallaan, kun ihmiset tulivat kirkosta.
Karin Landbergin Olof oli ensimmäisiä, joka kirkosta tuli ulos, ja
sattuessaan katsomaan kirkkomaalle päin, huomasi hän taalalaisen.
On vaikea sanoa uteliaisuusko vai muuko hänet johti hautuumaalle,
mutta sinne hän meni puhumaan taalalaisen kanssa. Hän tahtoi nähdä,
oliko mahdollista, että se, jonka sanottiin paranneen, oli tullut
mielipuoleksi uudestaan.
Ja se oli kyllä mahdollista. Hän kertoi heti nuorelle sulhaselle,
että hän istui odottamassa erästä, jonka nimi oli Hautalilja. Se
tulisi ja soittaisi hänelle. Se osasi soittaa, niin että aurinko
tanssi ja tähdet kaaressa kulkivat.
Silloin sanoi Karin Landbergin Olof hänelle, että se, jota hän
odotti, seisoi tuolla kirkkopihalla. Kun hän vaan nousee seisomaan,
niin kyllä hän sinne näkee. Tyttö tulee kyllä iloiseksi, kun tapaa
hänet.
Papinrouva ja Ingrid aikoivat juuri istuutua vaunuihin, kun pitkä
taalalaismies kiiruhti heitä kohti. Hän tuli hyvää vauhtia,
huolimatta kaikista hevosista, joille hänen täytyi niiata, ja hän
viittasi kiihkeästi kädellään nuorelle tytölle.
Niinpiankun Ingrid näki hänet, jäi hän hiljaa seisomaan. Hän ei olisi
voinut sanoa, tuliko hän enemmän iloiseksi siitä, että sai hänet
nähdä, tahi epätoivoiseksi, kun hän oli hulluna uudelleen, hän vaan
unhotti kaiken muun mailmassa.
Ja silmänsä alkoivat loistaa. Sinä hetkenä hän varmaankaan ei
huomannut tuota köyhää ihmisparkaa. Hän tunsi ainoastaan sen hienon
sielun läsnäolon, jota hän oli sairaaksi asti ikävöinyt.
Seisoi kirkkoväkeä taajassa heidän ympärillään ja heidän täytyi
kaikkien katsoa Ingridiä. Ei kukaan voinut siirtää katsettaan hänen
kasvoistaan. Hän ei liikahtanut mennäkseen hullua vastaan, hän seisoi
vaan hiljaa ja odotti. Mutta ne, jotka näkivät, miten hän onnesta
säteili, tahtoivat melkein uskoa, että tuo, joka tuli häntä vastaan,
ei ollut hullu, vaan suuri ja jalo ihminen.
He sanoivat jälestäpäin, että näytti melkein siltä kuin olisi ollut
yhdysside hänen ja Ingridin sielun välillä, salainen yhteys, joka oli
niin syvälle kätketty, että ei ihmisjärki sinne ulottunut.
Mutta kun Hede oli ainoastaan pari askelta Ingridistä, tarttui hänen
kasvatusäitinsä ravakasti häneen ja nosti hänet vaunuihin istumaan.
Hän ei tahtonut mitään yhtymisiä näiden kahden välillä, täällä
kirkkomaalla, suuren ihmisjoukon nähdessä. Ja niinpiankun he olivat
vaunuissa, antoi renki hevosten nelistää.
Kuului pari hirveätä, hurjaa huutoa heidän takanaan. Papinrouva istui
ja kiitti Jumalaa, että hän oli saanut tytön vaunuihin.
Ei ollut kulunut pitkältä iltapäivää, kun eräs talonpoika tuli
pappilaan puhumaan pastorin kanssa. Hän tuli puhumaan tuosta hullusta
taalalaismiehestä. Se oli tullut aivan raivoksi nyt, heidän oli
täytynyt sitoa hänet. Mitä nyt pastori neuvoisi? Mitä he tekisivät
miehelle?
Pastori ei voinut muuta neuvoa kuin että veisivät hänet kotiinsa. Hän
kertoi talonpojille, kuka Hede oli ja missä hän asui.
Myöhemmin illalla kertoi hän kaiken tämän Ingridille. Oli varminta
antaa tytön tietää koko totuus, niin että hän antaisi järjen hallita.
Mutta yön saavuttua, tunsi Ingrid, ett'ei hänellä ollut aikaa
kauvempaa odottaa kevättä. Hän lähti kulkemaan, tyttö parka, jalkasin
maantietä Munkhyttaan. Tulisi hän perille sitäkin myöten, vaikka hän
tiesi, että se oli kaksi kertaa niin pitkä kuin metsätie.


X.

Oli toisen helluntaipäivän iltapäivä. Ingrid tuli astuen maantietä
myöten. Oli hymyilevä seutu: pieniä, matalia vuoria, ja pieniä
koivikkosaaria peltojen välillä ja joskus keskessäkin. Oli kukkia
pihlajissa ja tuomissa, vaaleita, meheviä lehtiä haavoissa,
maantieojat olivat täynnä kirkasta, lorisevaa vettä, joissa puhtaaksi
huuhdotut kivet pohjalla kimaltelivat ja loistivat.
Ingrid kulki ja suri häntä, joka oli tullut uudelleen hulluksi,
mietti, voisiko tehdä mitään hänen hyväkseen, mietti oliko siitä
mihinkään, että hän näin läksi kotoansa.
Hän oli nälissään ja väsynyt, kengät jo alkoivat kulua rikki. Hän
ajatteli, että olisi parasta kääntyä. Ei hän kuitenkaan jaksaisi
perille.
Hän tuli yhä alakuloisemmaksi, mitä edemmäksi kulki. Hän ei voinut
olla ajattelematta, että oli turhaa hänen tulla sinne nyt, kun Hede
oli tullut aivan mielipuoleksi. Varmaankin oli jo aivan myöhäistä,
aivan toivotonta voida tehdä enään mitään.
Mutta heti kun hän ajatteli kääntyä, näki hän Heden kasvot aivan
vieressään, niinkuin oli nähnyt ne usein ennenkin. Silloin sai
hän uutta toivoa, ajatteli, että Hede kutsui häntä, tuli lujasti
vakuutetuksi siitä, että hän kyllä voisi parantaa hänet.
Juuri kun Ingrid kohotti päätään ja näytti vähemmän alakuloiselta,
tuli häntä vastaan omituinen seurue.
Sieltä tuli pieni hevonen, joka veti pieniä kärryjä, ja kärryissä
istui paksu matammi, ja vieressä käveli laiha, kulunut mies, jolla
oli pitkät viikset.
Täällä kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei käsittänyt
taiteellisuutta, tahtoivat rouva ja herra Blomgrén aina näyttää
yksinkertaiselta porvarisväeltä. Pienet kärryt, joilla he ajoivat,
olivat hyvin katetut, ei kukaan voinut aavistaa, ett'eivät ne
sisältäneet muuta kuin ilotulitustarpeita ja silmänkääntäjäkoneita ja
nukketeatterimarionetteja.
Ei voinut kukaan aavistaa, että tuo paksu mummo, joka istui korkealla
kuorman päällä ja näytti hyvinvoivalta porvarimatammilta, oli entinen
miss Viola, joka kerran oli lennellyt läpi ilman, tahi että tuo
kävelevä mies, joka niin muistutti eronsaanutta sotamiestä, oli sama
herra Blomgrén, joka joskus keskeytti vaelluksen yksitoikkoisuuden
tekemällä hyppäyksen yli hevosen ja joka puhui vatsassa rastaille
ja leivosille, jotka lauloivat puissa tien vieressä, niin että ne
tulivat aivan hulluiksi.
Hevonen oli tuommoinen pienen pieni, joka oli vetänyt ennen
karusellia, ja senvuoksi ei tahtonut kulkea, jos se ei kuullut
soittoa. Rouva Blomgrén istui senvuoksi useimmiten kärryillä ja
soitti huuliharppua, ja heti kun he tapasivat jonkun, pisti hän
sen taskuunsa, ett'ei vaan uskottaisi heidän olevan tuommoista
taiteilijaväkeä, jota maaseudulla ei kukaan kunnioita. Eivät he sillä
tapaa kovin nopeasti päässeet eteenpäin, mutta kiirettä ei heillä
ollutkaan.
Sokean viulunsoittajan täytyi kulkea vähän kauvempana jälestä, ett'ei
huomattaisi hänen kuuluvan seuraan. Tällä sokealla oli pieni koira
kulettajana, kun oli kielletty häntä pitämästä lasta taluttajanaan.
Se olisi alituisesti muistuttanut herra ja rouva Blomgrénille pientä
tyttöä, jonka nimi oli Ingrid. Sitä he eivät olisi kestäneet.
Ja nyt olivat nämä kaikki ulkona maalla kevään vuoksi. Vaikka
heillä olisi ollut kuinka hyvät ansiot kaupungissa, niin täytyi
herra ja rouva Blomgrénin maalle tähän aikaan vuodesta. He olivat
taiteilijaväkeä, hän ja rouva Blomgrén.
He eivät tunteneet Ingridiä, ja hän kulki ensiksi heidän
ohitsensa tervehtimättä, sillä hänellä oli kiire ja hän pelkäsi
tulla pidätetyksi. Mutta hän tunsi heti, että se oli rumasti ja
sydämmettömästi tehty ja kääntyi takaisin.
Jos Ingrid silloin olisi voinut iloa tuntea, niin kyllä hän sitä
olisi tuntenut nähdessään vanhusten ilon hänet tavatessaan. Ja siitä
syntyi pitkä keskustelu. Pieni hevonen kääntyi vähä väliä katsomaan,
oliko karuselli mennyt rikki.
Ihmeellistä kyllä, oli Ingrid se, joka puhui enimmin. Vanhukset
näkivät heti, että hän oli kulkenut ja itkenyt ja he tulivat niin
huolestuneiksi siitä, että hän oli pakoitettu kertomaan heille kaikki
vaiheensa ja seikkailunsa.
Oli nautinto Ingridin kertoa, sillä vanhuksilla oli oma tapansa
käsittää kaikkea. He taputtivat käsiään, kun hän kertoi, mitenkä
oli noussut pois haudasta ja kun hän kuvaili, mitenkä peloitti
papinrouvan.
He hyväilivät ja ylistelivät häntä siitä, että hän oli lähtenyt pois
pappilasta. Kaikki oli heille keveätä ja toivorikasta, suruista ja
huolista eivät he tienneet mitään.
Heillä ei ollut juuri mitään mittoja, joilla mittasivat
todellisuutta, senvuoksi heihin ei vaikuttaneetkaan sen karkeat
puolet. He vertasivat kaikkea mitä kuulivat nukketeatterikappaleihin
ja pantomiimeihin. Vähän surua ja surkeutta pantiin
pantomiimeihinkin, mutta ne vaan kohottivat vaikutusta. Ja
luonnollisesti loppuisi kaikki hyvästi. Kaikki loppui hyvästi
pantomiimeissä.
Tuossa heidän toivorikkaudessaan oli jotain tarttuvaista. Ingrid
tiesi, että he eivät ensinkään ymmärtäneet hänen onnettomuutensa
suuruutta, mutta kuitenkin oli rohkaisevaa kuunnella heitä.
Mutta sai Ingrid heiltä todellisen avunkin. He kertoivat vähän aikaa
sitten syöneensä päivällistä Forsåkerin kievarissa, ja juuri, kun he
nousivat pöydästä, tuli kestikievariin ajaen muutamia talonpoikia,
mukanaan hullu mies. Rouva Blomgrén ei sietänyt nähdä mielenvikaisia
ja oli sentähden tahtonut lähteä heti pois, ja herra Blomgrén
oli totellut häntä. Mutta mitäs, jos se olikin Ingridin hullu!
Tuskin olivat he sen sanoneet, kun Ingrid sanoi, että se kyllä oli
uskottavaa ja tahtoi jättää heidät.
Mutta silloin kysyi herra Blomgrén rouvaltansa juhlallisella
tavallansa, eivätkö he olleet liikkeellä ainoastaan kevään vuoksi,
ja eikö heille ollut yhdentekevää, minne he menivät, ja rouva
Blomgrén kysyi yhtä pateetillisesti puolestansa, että luuliko hänen
miehensä, että hän luopuisi rakkaasta Ingridistään, ennenkun tyttö
oli saavuttanut onnensa sataman.
Karusellihevonen käännettiin ja keskusteleminen oli nyt vaikeampaa
senvuoksi, että huuliharpun piti alkaa soida. Heti kun rouva
Blomgrén tahtoi jotakin sanoa, täytyi hänen antaa soittokone herra
Blomgrénille, ja kun herra Blomgrén tahtoi puhua, jätti hän sen
taas rouvallensa. Ja joka kerta kun soittokone kulki suusta suuhun,
pysähtyi tuo pieni hevonen.
Koko ajan oli heillä lohduttavia asioita kerrottavana Ingridille.
He juttelivat kaikki sadut, jotka olivat nähneet nukketeatterissa
näytettävän. He lohduttivat häntä Prinsessa Ruususella, he
lohduttivat häntä Tuhkimuksella. He lohduttelivat häntä kaikilla
mailman saduilla.
Herra ja rouva Blomgrén katselivat Ingridiä, kun he nyt näkivät, että
hänen silmänsä alkoivat vähitellen loistaa. -- Taiteilijasilmät!
sanoivat he ja nyykäyttivät tyytyväisinä toisilleen. -- Emmekös sitä
jo sanoneet? Taiteilijasilmät!
Jollain ihmeellisellä tavalla olivat he keksineet, että Ingridkin
kuului nyt heihin, oli taiteilijaväkeä hänkin. Heidän mielestään hän
näytteli suuressa murhenäytelmässä. Suuri ilo se oli heidän vanhuuden
päivinään.
He kulkivat eteenpäin niin joutuisaan kuin voivat. Vanha pari oli
levotonna siitä, että Ingridin hullu ei ehkä enää olisi majatalossa.
Siellä hän oli vielä ja pahinta oli se, ett'ei kukaan tiennyt,
mitenkä hänet saataisiin sieltä pois.
Nuo molemmat talonpojat, jotka olivat tuoneet Heden, olivat vieneet
hänet yhteen vierashuoneista ja lukinneet hänet sinne siksi ajaksi,
kun hevosta odottivat. Kun he jättivät hänet, olivat kädet lujasti
takaa sidotut, mutta mitenkä hänen lienee onnistunut vääntää kätensä
irti nuorista, sillä kun tultiin häntä hakemaan, oli hän seisonut
irti ja vapaana ja täydessä raivossa oli tarttunut tuoliin sillä
lyödäkseen. Ei auttanut muu kuin kiiruhtaa ulos ja lukita hänet oven
taakse. Nyt kävelivät talonpojat ja odottivat majatalon isäntää ja
hänen renkejänsä kotiintuleviksi, saadakseen kylliksi miesvoimia
häntä uudelleen sitomaan.
Ei kuitenkaan kaikki toivo, jonka nuo vanhat ystävät olivat
Ingridissä herättäneet, ollut sammunut. Hän ymmärsi, että Hede oli
huonompi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ei ollut odottanutkaan
muuta. Hän toivoi kuitenkin. Ei heidän satunsa, vaan heidän suuri
rakkautensa häneen oli taas saanut hänen mielensä virkeäksi. Hän
pyysi, että hänet päästettäisiin Heden luokse. Hän sanoi tuntevansa
Heden ja ett'ei tämä hänelle tekisi mitään. Mutta talonpojat
vastasivat, että hulluja hekin silloin olisivat. Mies tuolla sisällä
löisi kuoliaaksi kenen tahansa, joka tulisi sisään hänen luokseen
eikä osaisi puolustaa itseään.
Ingrid istui kauvan aikaa ja mietti. Hän ajatteli, miten
ihmeellistä oli, että hän juuri tänään sattui tapaamaan herra ja
rouva Blomgrénin. Taisi olla tarkoituksensa silläkin. Eivät he
olisi sattuneet hänen tielleen, jos sillä ei olisi ollut jotakin
tarkoitusta.
Ja Ingrid alkoi miettiä, mitenkä Hede parani viime kerralla. Eiköhän
Ingrid nytkin saisi häntä tekemään jotain, joka muistuttaisi hänelle
jotain entisyydestä, joka siirtäisi hänet pois mielipuolenhoureista?
Hän mietti ja mietti.
* * * * *
Herra ja rouva Blomgrén istuivat penkillä majatalon edustalla, he
näyttivät onnettomammilta kuin olisi voinut uskoa mahdolliseksikaan.
He olivat melkein valmiita itkemään.
Silloin tuli hän heidän luokseen, hän, Ingridlapsi, ja hymyili
heille, niinkuin ainoastaan hän sen osasi, ja hyväili heidän vanhoja,
ryppyisiä poskiansa ja pyysi heiltä sen suuren ilon, että saisi nähdä
pienen näytöksen, semmoisen, jossa hänkin sai olla mukana ennen
mailmassa. Se olisi niin suuri lohdutus hänelle.
Niin, ensiksi he kielsivät, sillä he eivät juuri olleet iloisella
taiteilijatuulellaan, mutta kun hän oli tuhlannut heille vieläkin
pari hymyilyä, eivät he voineet vastustaa häntä. Ja he menivät
kuormansa luokse ja ottivat esille trikoopukunsa.
Kun he olivat valmiit ja sokea oli haettu mukaan, valitsi Ingrid
paikan näytökselle. Hän ei tahtonut, että he näyttelisivät
pihamaalla, vaan vei heidät majatalon puutarhaan. Sillä majatalolla
oli oma puutarhansa. Enimmäkseen oli siellä vaan alastomia
multapenkkejä, joista ei vielä mitään ollut noussut näkyviin, mutta
siellä täällä oli kukkiva omenapuu. Ja Ingrid sanoi, että hän tahtoi
heidän esiintymään juuri yhden tuommoisen kukkivan omenapuun alla.
Rengit ja piiat juoksivat sinne, kun viulun soittoa kuulivat, niin
että heillä oli hiukan yleisöäkin. Mutta vastenmieliseltä tuntui
kuitenkin herra ja rouva Blomgrénista esiintyminen. Hän, Ingrid,
pyysi liikoja heiltä. Alakuloisuus heitä aivan liiaksi painoi.
Ja onnettomuudeksi oli Ingrid vienyt heidät puutarhan puolelle. Tällä
puolellahan oli vieraskammarin ikkuna, ja sitä ei hän kai tullut
ajatelleeksi. Rouva Blomgrén oli vähällä juosta matkaansa, kun hän
kuuli vierashuoneen ikkunaa kiivaasti avattavan. Mitäs, jos hullu
on kuullut soiton, ja mitäs jos hän hyppää ulos ikkunasta ja tulee
heidän luokseen!
Mutta rouva Blomgrén tyyntyi, kun näki ikkunassa olijan. Se oli
miellyttävän näköinen nuori mies. Hän oli paitahiasillaan, mutta
muuten aivan oikein puettu. Katse oli tyyni, huulet hymyilivät, ja
kädellään siveli hän tukkaa otsaltaan.
Herra Blomgrén teki työtä, ja oli näyttelemiseensä niin kiintynyt,
ett'ei mitään huomannut. Rouva Blomgrén, jolla ei ollut muuta
tehtävää kuin heittää lentomuiskuja, voi pitää vaarin kaikesta.
Eikö ollut ihmeellistä, mitenkä tuo Ingridlapsi aivan äkkiä oli
kirkastunut? Hänen silmänsä loistivat enemmän kuin koskaan ennen, ja
kasvot olivat käyneet niin valkeiksi, että aivan kuultivat. Ja koko
tuo sädeloisto oli kohdistunut nuorukaiseen tuolla ylhäällä ikkunassa.
Hän ei miettinyt kauvan, hän nousi ikkunalaudalle ja hyppäsi alas
heidän luokseen. Ja hän tuli sokean luokse ja pyysi lainata viulua.
Ja Ingrid otti heti viulun sokealta ja ojensi sen vieraalle. --
Soittakaa nyt valssi Noita-ampujasta -- sanoi hän.
Niin alkoi vieras soittaa ja Ingrid hymyili, mutta samalla oli tyttö
niin yliluonnollisen näköinen, että rouva Blomgrén uskoi tytön
sulautuvan auringon säteeksi ja lentävän pois heidän luotaan.
Mutta kun rouva Blomgrén kuuli vieraan soiton, silloin hän tunsi
hänet. -- Vai niin sanoi hän itsekseen -- vai niin. Se on kuitenkin
hän. Vai niin, senvuoksi Ingrid tahtoikin meidät vanhat ihmiset
esiintymään.
* * * * *
Gunnar Hede, joka oli kävellyt huoneissaan ja ollut niin vihainen,
että häntä olisi haluttanut lyödä kuoliaaksi jonkun, oli siis saanut
kuulla sokean soittavan ikkunansa ulkopuolella. Ja tämä oli hänet
siirtänyt erääseen kohtaukseen hänen entisestä elämästään.
Hän alkoi ihmetellä, mistä löytäisi oman viulunsa, ja hän muisti,
että Ålin oli vienyt pois sen, ja nyt ei auttanut muu kuin koettaa
lainata sokealta, että saisi soittaa mieleensä rauhan. Hän oli niin
kamalasti kiihoittunut.
Ja heti saatuaan sokean viulun käteensä, alkoi hän soittaa. Hänelle
ei johtunut mieleenkään, ett'ei osaisi soittaa. Hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, ett'ei hän moneen vuoteen ollut osannut soittaa
muuta kuin jonkun yksinkertaisen säveleen.
Hän oli aivan siinä uskossa, että oli Upsalassa tuon viiniköynnösten
koristaman talon edessä. Ja hän odotti, että kometiantit alkaisivat
tanssia, niinkuin silloinkin.
Hede koetti soittaa tulisemmin, pakottaakseen heitä siihen, mutta
sormensa olivat kankeat ja jäykistyneet, jousikaan ei oikein tahtonut
häntä totella. Hän ponnisteli niin, että hikipisarat nousivat hänen
otsaansa. Viimein hän kuitenkin löysi oikean säveleen, sen, jonka
mukaan he olivat viime kerralla tanssineet. Hän soitti sen niin
lumoavasti, niin tenhoavasti, että se oikein voi sydämmet pehmittää.
Mutta vanhat akrobaatit eivät alkaneet tanssia. Siitä oli jo aikoja,
kun he olivat Heden tavanneet Upsalassa. He eivät muistaneet,
mitenkä ihastuneiksi he olivat silloin tulleet. Heillä ei ollut
aavistustakaan, että Hede odotti heiltä jotain.
Hede käänsi katseensa Ingridiin, saadakseen selvitystä, miksi
kometiantit eivät tanssineet. Samassa kun hän näki hänen silmänsä
niin yliluonnollisen loistavina kuin ne olivat, hämmästyi hän niin,
että lakkasi soittamasta.
Hän seisoi siinä silmänräpäyksen ja katseli ympärillään olevia.
Ihmeellisen levottomasti he katsoivat häneen, nuo kaikki.
Oli mahdotonta soittaa, kun ihmiset tuolla tavalla tuijottivat. Hän
lähti pois sieltä. Hän näki ryhmän kukkivia omenapuita alhaalla
puutarhassa. Sinne hän meni.
Hän huomasi nyt, että se olikin mielikuvittelua kaikki tuo äskeinen,
että Ålin oli lukinnut hänet huoneeseen ja että hän oli Upsalassa.
Puutarha oli liian suuri ja taloa eivät punertavat viinilehvät
koristaneet. Ei, Upsala tämä ei voinut olla.
Mutta ei hän paljoa välittänyt siitä, missä oli. Mielestään hän ei
ollut soittanut vuosisatoihin, ja nyt oli hän saanut viulun käsiinsä.
Nyt hän soittaisi.
Hän asetti viulun poskeaan vastaan ja alkoi. Mutta taas estivät
häntä sormien kankeat liikkeet. Hän ei osannut soittaa kuin kaikkein
yksinkertaisimpia säveliä.
-- Tässä ei auta muu, kuin alottaa alusta sanoi hän. Ja hän hymyili
ja alkoi soittaa pientä menuettia. Se oli ensimmäinen, mitä hän oli
oppinut. Sen oli isä soittanut hänelle, ja hän oli soittanut jälestä,
opetellut korvakuulon mukaan. Hän aivan näki tuon hetken edessään.
Ja hän kuuli sanat: "Tanssia tahtoi pieni prinssi, vaan taittoi hän
jalkansa pienen".
Hän koetteli sitten muitakin pieniä tansseja. Näitä oli hän soittanut
koulupoikana ollessaan. Hänet oli pyydetty tyttöpensiooniin
soittamaan oppilaitten tanssiharjoituksissa. Hän näki pienten
tyttöjen hyppivän ja pyörähtelevän ja kuuli tanssin opettajattaren
polkevan tahtia.
Hän alkoi nyt tulla rohkeammaksi. Hän soitti ensimmäistä viulua
eräästä Mozartin viulukvartetista. Kun hän oli harjoitellut sitä,
oli hän ollut kimnasistinä Falunissa. Siellä olivat muutamat vanhat
herrat harjoittaneet kvartettia eräitä soittajaisia varten. Mutta
ensimmäinen viulu oli sairastunut ja hän sai ottaa ensimmäisen äänen,
niin nuori kuin olikin. Eikä ollut hän silloin niin vähänkään ylpeä.
Gunnar Hede ei oikeastaan ajatellut muuta kuin mitenkä tulisi toimeen
sormiensa kanssa, soittaessaan näitä lapsellisia harjoituksia. Mutta
pian hän huomasi, että hänessä tapahtui jotain ihmeellistä.
Hänellä oli selvä tunne siitä, että sisällä hänen aivoissaan oli
musta pimeys, joka himmensi häneltä menneisyyden. Heti kun hän koetti
muistella jotakin asiaa, oli kuin olisi hän ollut haparoimassa
jotakin pimeässä huoneessa. Mutta kun hän soitti, väistyi osa
pimeyttä pois. Hänen sitä ajattelematta oli pimeys väistynyt niin
paljon, että hän nyt voi muistella lapsuudenaikoja ja kouluaikaansa.
Nyt päätti hän antaa viulun johtaa, ehkä se ajaisi pois kaiken
pimeyden.
Ja niin kävikin. Joka kappaletta, jota hän soitti, väistyi himmentävä
pimeys hiukan. Viulu kuletti häntä vuodesta vuoteen, herätti hänessä
eloon muistoja lukuajoistaan, ystävistä ja huveista. Tiheänä oli
pimeys hänen edessään, mutta kun hän kulki sitä vastaan, viulu aseena
kädessään, väistyi se askel askeleelta. Väliin katsoi hän taakseen,
ikäänkuin katsoakseen, kiertelikö se häntä takaapäin. Mutta hänen
takanansa oli kirkas päivä.
Viulu alkoi soittaa muutamia duettoja, joita soitettiin yhdessä
viululla ja pianolla. Hän soitti ainoastaan muutaman tahdin
kumpaakin. Mutta pimeys alkoi väistyä yhä enemmän, hän muisti
morsiamen, kihlausajan.
Hän olisi tahtonut viivähtää tässä, mutta vielä oli jälellä paljon
pimeyttä, se oli soitettava pois. Ei ollut hänellä aikaa.
Hän alkoi erästä virrensäveltä. Hän oli kuullut sen kerran, kun
oli alakuloinen. Hän muisti, että oli istunut maalaiskirkossa sitä
kuullessaan, mutta miksi oli hän ollut alakuloinen? Senvuoksi, että
hän köyhänä kauppiaana kierteli kyliä tavaroineen. Se elämä oli
kovaa. Sitä oli raskasta muistella.
Jousi lenteli kielillä kuin vihurituuli ja taas lohkesi iso palanen
pimeyttä. Nyt näki hän sydänmaan metsän, lumeen peittyneet eläimet,
nuo ihmeelliset olennot, joita kinokset muodostelivat niiden päälle.
Hän muisti matkan morsiamen luokse, muisti mitenkä hän purki
kihlauksen. Yhdellä kertaa selvisi tuo kaikki hänelle.
Ei hän tuntenut juuri surua, eikä iloakaan noita muistellessa.
Tärkeintä oli, että hän muisti. Ainoastaan se oli ääretön nautinto.
Tämän jälkeen pysähtyi jousi kuin itsestään. Se ei tahtonut kulettaa
häntä eteenpäin. Ja kuitenkin oli hänellä paljon, paljon enempi
muistamista. Vielä oli pimeys vahvana muurina hänen edessään.
Hän pakoitti viulun jousta edelleen. Ja se soitti kaksi pientä,
yksitoikkoista säveltä, mitättömimpiä mitä hän milloinkaan oli
kuullut. Mistä hänen viulunsa ne oli oppinut?
Pimeys ei väistänyt vähääkään näitä säveleitä. Ne eivät opettaneet
hänelle oikeastaan mitään. Mutta niistä sointui tuska semmoinen, jota
hän ei milloinkaan ennen tiennyt kokeneensa. Hurja, kamala pelko,
sielun, langenneitten henkien sanomaton kauhu.
Hän lakkasi soittamasta, hän ei jaksanut kauvempaa. Mikä soi noissa
sävelissä?
Pimeys ei niitä yhtään väistynyt, ja pahinta oli, että tuntui
hänestä, että jos ei hän viulu kädessä kulkenut pimeyttä kohti ja
ajanut sitä edestään, tuli se kietovana häntä vastaan ja tahtoi
peittää hänet.
Hän oli seisonut ja soittanut silmät puoleksi ummessa, nyt kohotti
hän silmänsä ja katsoi ulos todellisuuden mailmaan. Silloin huomasi
hän Ingridin, joka oli seisonut siinä ja kuunnellut häntä koko ajan.
Hän kysyi sitten Ingridiltä, ei vastausta saadakseen, vaan
pysäyttääkseen pimeyden edes silmänräpäykseksi:
-- Milloin minä soitin tämän viimeksi?
Mutta Ingrid seisoi siinä väristen. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Käyköön miten tahansa, mutta totuuden hän saa tietää. Käyköön miten
tahansa, niin sanoisi Ingrid sen hänelle.
Kyllä häntä pelotti, mutta rohkea oli hän kuitenkin ja äärettömän
päättäväinen. Nyt ei hän pääsisi häneltä pois, hän ei saisi luistaa
pois häneltä.
Mutta rohkeus petti, eikä hän tohtinut sanoa Hedelle suoraan, että
nämä olivat niitä säveleitä, joita hän soitti hulluna ollessaan, vaan
hän kierteli kysymyksen.
-- Sinä soitit niitä talvella kotona Munkhytassa -- sanoi hän.
Paljon oli salaisuuksia Heden ympärillä. Mitenkä tuo tyttö sinutteli
häntä? Hän ei ollut kansan naisia, hiuksensa olivat herrastapaan
sidotut korkealle ja ne oli käherretty pienille kiharoille. Puku oli
kotikutoinen, mutta kaulassa oli hieno pitsikaulus. Iho oli valkea
ja kädet olivat pienet. Eivät ne olleet talonpoikastytön, nuo hienot
kasvot ja suuret, uneksivat silmät. Heden muisti ei mitenkään voinut
sanoa hänelle, kuka tuo tyttö oli. Mitenkä hän sitten voi sinutella
häntä? Mitenkä tyttö tiesi, että hän oli soittanut tätä kotonaan?
-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän. -- Kuka sinä olet?
-- Minä olen Ingrid, jonka sinä näit Upsalassa monta vuotta sitten ja
jota lohdutit kun hän ei oppinut tanssimaan nuoralla.
Tämä oli samaa entisyyttä, joka jo oli valjennut Hedelle. Hän muisti
hyvästi Ingridin.
-- Kuinka suureksi ja kauniiksi olet kasvanut, Ingrid! -- sanoi hän.
-- Ja kuinka hienoksi olet tullut! Miten kaunis rintaneula sinulla
on! -- Hän oli istunut ja katsellut kauvan Ingridin rintaneulaa.
Hän luuli tuntevansa sen, tuommoinen helmillä koristettu emaljinen
rintaneula oli ollut hänen äidillään.
Tyttö vastasikin heti. -- Minä olen saanut rintaneulan sinun
äidiltäsi. Sinä olet kyllä nähnyt sen ennen.
Nyt pani Gunnar Hede pois viulun ja tuli Ingridin luokse. Hän kysyi
hyvin kiivaasti:
-- Mitenkä se on mahdollista, mitenkä sinulla on hänen rintaneulansa?
Miksi en minä tiedä, että sinä tunnet äitini?
Ingrid pelästyi aivan harmaaksi kauhusta. Hän tiesi jo, mikä seuraava
kysymys olisi.
-- Minä en tiedä mitään, Ingrid. En tiedä, miksi minä olen täällä. En
tiedä, miksi sinä olet täällä. Miksi en minä tiedä sitä?
-- Voi, elä kysy minulta! -- Hän vetäytyi pois ja kohotti kätensä
ikäänkuin suojaksi.
-- Etkö sinä tahdo sanoa sitä?
-- Elä kysy, elä kysy.
Hän tarttui Ingridiä kovasti ranteesen, pakottaakseen totuuden
esille. -- Sano vaan. Olenhan minä täydessä tajunnassa. Miksi on
asioita, joita minä en muista.
Ingrid huomasi hänen silmissään jotain villiä ja uhkaavaa. Hän tiesi
nyt jo, mitä Ingrid tulisi sanomaan hänelle. Mutta hän tunsi, että
oli mahdotonta sanoa ihmiselle, että hän oli ollut mielipuolena.
Paljon vaikeampaa se oli kuin hän olisi uskonut. Mahdotonta se oli,
mahdotonta.
-- Sano se -- toisti Hede. Mutta Ingrid kuuli hänen äänestään, ett'ei
hän tahtonut sitä kuulla. Hede olisi voinut lyödä hänet kuoliaaksi,
jos hän sanoi sen.
Silloin turvautui hän suureen rakkauteensa ja katsoen Gunnar Hedeä
silmiin, sanoi hän:
-- Sinä et ole ollut oikein viisas.
-- Ehkä en pitkään aikaan?
-- En tiedä oikein. Et kolmeen, neljään vuoteen...
-- Olen ollut täysi hullu, olenko?
-- Et, et. Sinä olet ostanut ja myynyt ja kulkenut markkinoilla.
-- Mitenkä olin minä hullu sitten?
-- Sinä pelkäsit.
-- Ketä minä pelkäsin?
-- Eläimiä...
-- Pukkia ehkä?
-- Niin, enimmäkseen pukkeja.
Hede oli seisonut ja pitänyt kovasti kiinni hänen käsiranteestaan
koko ajan. Nyt viskasi hän käden luotaan, oikein viskasi sen. Hän
kääntyi pois Ingridistä, raivostuneena vihasta, niinkuin olisi Ingrid
ilkeästi kertonut hänelle jonkun pahansuovan panettelun.
Mutta sen tunteen poisti toinen, joka liikutti häntä vieläkin
syvemmin. Niin selvästi kuin olisi se ollut maalattuna, näki hän
silmiensä edessä pitkän taalalaismiehen, kumarana, raskas säkki
selässä. Hän aikoo sisään talonpoikaistupaan, mutta pieni, surkea
koira tulee ulos häntä vastaan. Hän pysähtyy, niiaa niiaamistaan eikä
tohdi mennä sisälle, ennenkun joku mies nauraen tulee ulos tuvasta ja
ajaa koiran pois.
Kun hän näki tämän, valtasi tuo hirmuinen tuska hänet taas.
Tämä tuska poisti näyt, mutta nyt kuului ääniä. Huudetaan ja melutaan
hänen ympärillään. Nauretaan, pilkkasanat satelevat tiheään ja kovaa.
Kimakat lastenäänet huutavat kaikkein julmimmasti ja ilkeimmästi.
On yksi sana, yksi nimi, jota yhä uudistetaan, jota huudetaan,
kuiskataan, kähistään hänelle korvaan: -- Kilipukki, kilipukki!
Ja kaikki tuo tarkoitti häntä, Gunnar Hedeä. Siinä oli hän elänyt.