Herraskartano ja legendoja - 5

Ympäri saarta, siellä missä puut kumartuivat vettä kohti ja
ojentelivat pitkät oksansa kahilikkoon asti ja jossa pensaat ja
korkeat puut menestyivät, siellä oli polku, jota Ingridin oli tapana
kulkea. Oli ihmeellistä hänen katsella puita, joihin oli täyteen
piirretty kirjaimia, katsella vanhoja penkkejä ja lepopaikkoja ja
kaatumaisillaan olevia huvihuoneita, niin lahonneita, ett'ei hän
uskaltanut astua niihin.
Ajatella, että täälläkin on ollut ihmisiä, että täälläkin on ollut
eloa ja haaveilua ja rakkautta, ett'ei tämä aina ole ollut lumottu
linna!
Täällä alhaalla oli lumous kaikkein voimakkain. Täällä taas nuo
hymyilevät kasvot lähenivät häntä. Täällä Ingrid kulki ja kiitti
häntä, ylioppilasta siitä, että hän oli antanut Ingridin tulla tänne,
jossa hän niin onnellisena eli, jossa häntä rakastettiin ja jossa hän
unohti, miten kovia muut olivat hänelle olleet.
Ell'ei hän olisi johtanut kaikkea näin, olisi ollut mahdotonta, että
Ingrid olisi saanut jäädä tänne, aivan mahdotonta.
Ingrid tiesi hyvin, että se oli hän. Näin hurjia eivät olleet
ajatuksensa ennen olleet. Ingrid oli aina ajatellut häntä, mutta ei
hän milloinkaan ollut tuntenut hänen olevan niin lähellä itseään,
että hän olisi ottanut Ingridistä huolehtiakseen.
Ainoa, jota hän ihmetteli, oli, milloinka ylioppilas itse tulisi,
sillä tuleva hän oli kerran. Ei ollut mahdollista, ett'ei hän tulisi
tänne. Näihin lehtokujiin oli hän jättänyt osan sieluansa.
* * * * *
Kesä kului ja syksykin. Joulu läheni.
-- Ingrid neiti -- alkoi Staava neitsyt eräänä päivänä melkein
salaperäisesti. -- Minun mielestäni neidin pitäisi saada tietää, että
nuori herra, joka omistaa tämän talon, tulee kotiin jouluksi. Ainakin
on se hänellä tapana -- lisäsi hän huoaten.
-- Eikä hänen armonsa ole maininnut minulle sanaakaan siitä, että
hänellä on poika sanoi Ingrid.
Muuten ei se häntä ihmetyttänyt. Hän olisi pikemmin tahtonut vastata,
että hän oli tiennyt sen koko ajan.
-- Ei ole kukaan hänestä puhunut Ingrid neidille -- sanoi Staava
neitsyt -- sillä hänen armonsa on kieltänyt meitä puhumasta hänestä.
Ja sen enempää ei Staava neitsyt tahtonut puhua.
Ingrid ei myöskään tahtonut enempää kysyä. Nyt häntä pelotti kuulla
jotain aivan varmaa. Hän oli jännittänyt toiveensa niin korkealle,
että hän pelkäsi itsekin niiden katkeavan. Voisihan totuus olla
hyväkin tietää, mutta se voisi olla katkerakin ja tehdä tyhjäksi
kaikki hänen ihanat haaveensa.
Mutta tämän jälkeen oli ylioppilas hänen ympärillään öin ja päivin.
Hänellä oli tuskin aikaa puhua muitten kanssa. Ingridin täytyi
alinomaa olla hänen kanssaan.
Eräänä päivänä huomasi hän, että lumi oli luotu lehtikujasta.
Ingridiä melkein pelotti. Tulisikohan hän nyt?
Seuraavana päivänä istui hänen armonsa ikkunan ääressä aina aamusta
asti, ja katseli alas tielle. Ingrid istahti peremmälle huoneeseen.
Hän ei rohjennut istua ikkunassa levottomuutensa vuoksi.
-- Tietääkö Ingrid, ketä minä odotan tänä päivänä? kysyi
vuorineuvoksetar äkkiä.
Tyttö nyykäytti päätään, sillä hän pelkäsi äänensä pettävän, jos
puhuisi.
-- Onko Staava sanonut sinulle, että minun poikani on omituinen?
Ingrid puisti päätään.
Hän on hyvin omituinen -- -- hän -- -- Minä en voi puhua siitä, minä
en voi -- -- Saat nähdä itse. --
Se kuului sydäntä särkevältä. -- Se vaikutti Ingridiinkin kamalasti.
Mikä teki tässä talossa kaiken niin ihmeelliseksi? Oliko se jotain
hirveää, josta hän ei tiennyt? Olivatko poika ja vuorineuvoksetar
vihoin? Mikä oli syynä, missä oli vika?
Yhden hetken riehuvan iloisena, toisen epäilysten väristyksissä!
Ingridin täytyi vetää esille koko jono näkyjä tunteakseen taas, että
se oli hän, joka tulisi.
Eihän hän yhtään voinut sanoa, miksi hän niin varmaan uskoi, että se
juuri olisi tämän talon poika. Voihan hän olla kuka tahansa siitä
päättäen, mitä Ingrid tiesi. Oi, miten vaikeata oli, ett'ei hän
milloinkaan ollut kuullut hänen nimeänsä!
Siitä päivästä tuli pitkä. He istuivat pitkässä äänettömässä
odotuksessa iltaan asti.
Silloin tuli renki ajaen jouluhalkoja, ja hevonen seisoi pihalla niin
kauvan kuin halkoja purettiin kuormasta.
-- Ingrid -- sanoi hänen armonsa kiivaasti käskien -- juokse alas ja
sano Antille, että hän ajaa pois hevosen. Heti, heti!
Tyttö juoksi alas rappusia ja tuli verannalle. Mutta tullessaan
sinne, unohti hän huutaa rengille. Aivan kuorman takana näki hän
pitkän miehen valkoisessa turkissa, suuri säkki selässä. Hänen
ei tarvinnut nähdä, miten mies seisahtui ja niiasi niiaamistaan,
tunteakseen häntä.
-- Mutta, mutta -- Ingrid vei kätensä otsalleen ja hengitti syvään.
Voisiko hän milloinkaan saada selville tätä? Oliko hänen armonsa
lähettänyt hänet alas tuon miehen tähden? Ja renki, miksi vei hän
hevosen pois semmoisella kiireellä? Ja miksi otti hän hatun päästään
ja tervehti? Mitä oli heillä tässä talossa tekemistä tuon hullun
kanssa?
Silloin selvisi totuus Ingridille, selvisi musertavana ja kamalana,
niin että hän olisi tahtonut huutaa. Se ei ollutkaan rakastettu,
joka oli vartioinut häntä. Tuo hullu se oli. Ingrid oli saanut jäädä
tänne senvuoksi, että oli puhunut hyvää hänestä. Senvuoksi, että äiti
tahtoi lopettaa hyvän työn, jonka poika oli aloittanut.
Tuo Kilipukki, se oli nyt nuori herra.
Mutta Ingridin luo ei kukaan tulisi, kukaan ei ollut häntä
kulettanut, ei kukaan häntä odottanut! Unelmia ne olivat, haaveiluja,
näköhäiriöitä kaikki.
Voi, mitenkä katkeraa tämä oli! Jospa ei hän olisi koskaan odottanut!
Mutta yöllä, Ingridin maatessa uudinsängyssään, kirjavan katoksen
alla, uneksi hän yhä uudelleen näkevänsä ylioppilaan tulevan kotiin.
-- Ethän sinä tullutkaan, toinen tuli -- sanoi Ingrid silloin. --
Minähän tulin -- vastasi ylioppilas. Ja unissa uskoi Ingrid häntä.


VII.

Oli päivä joulun jälkeisellä viikolla. Ingrid istui ikkunan ääressä
pienessä salongissa ja ompeli korko-ompelua. Hänen armonsa istui
sohvassa sukkaa kutoen, se oli nyt hänellä työnä joka päivä. Oli
aivan hiljaista huoneessa.
Nuori Hede oli ollut kotona viikon päivät. Koko sinä aikana ei ollut
Ingrid häntä tavannut. Talonpoikana hän eli omassa kodissaankin,
nukkui renkituvassa ja söi kyökissä. Ei hän koskaan tullut sisään
äitinsä luo.
Ingrid tiesi, että sekä vuorineuvoksetar että Staava neitsyt
odottivat häneltä, että hän tekisi jotain Heden hyväksi, että hän
ainakin saisi hänet jäämään kotiin. Ja häntä vaivasi se, että hänen
nyt oli mahdoton tehdä heidän toivonsa mukaan. Hän oli epätoivoissaan
itsestään ja siitä voimattomuudesta, joka hänet oli vallannut,
sittenkun hänen toiveensa olivat musertuneet.
Tänä päivänä juuri oli Staava neitsyt tullut sisään ja kertonut, että
Hede laittoi matkareppuaan lähtökuntoon. Tällä kertaa ei hän edes
viipynyt yhtä kauvan kuin muina jouluina, sanoi hän, moittivasti
katsoen Ingridiin.
Ingrid ymmärsi kaiken, mitä he olivat odottaneet häneltä, mutta hän
ei voinut mitään. Hän työskenteli edelleen, sanomatta mitään.
Staava neitsyt meni ja hiljaisuus vallitsi taas huoneessa. Ingrid
aivan unohti, ett'ei ollutkaan yksin, ja äkkiä valtasi hänet
jonkinlainen tainnostila, jolloin kaikki hänen surulliset ajatuksensa
muodostuivat mielikuvitelmaksi.
Hän ajatteli vaeltavansa läpi koko suuren asuinrakennuksen. Hän kulki
monen salin ja huoneen läpi, hän näki ne edessään, huonekaluissa
harmaat liinapäällystät, taulut ja kynttiläkruunut tyllikankaasen
verhottuina, lattioilla paksun kerroksen tomua, joka lehahti
liikkeelle hänen kulkiessaan. Mutta viimeksi tuli hän huoneeseen,
jossa hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt, se oli hyvin pieni
huone, jossa seinät ja katto olivat mustat. Mutta tarkemmin
katsottuna, ei huone ollutkaan mustaksi maalattu, eikä se myöskään
ollut mustalla kankaalla verhottu, vaan se oli niin pimeä senvuoksi,
että seinillä ja katossa riippui yölepakkoja, toinen toisensa
vieressä, koko huone oli ylitä ainoaa yölepakon pesää. Yksi ruutu
oli eräästä ikkunasta rikki, niin että voi käsittää, miten eläimiä
oli päässyt sisään niin uskomattoman paljon, että ne vaatettivat
koko huoneen. Ne riippuivat siellä liikkumattomina talviunessaan, ei
yksikään liikahtanut, kun hän astui sisään.
Mutta hänet itsensä valtasi semmoinen kauhu tuon näyn nähdessään,
että hän alkoi vapista ja väristä.
Ne olivat kamalia nuo eläimet, joiden hän niin selvään näki siellä
riippuvan. Kaikki olivat ne vaipan tavoin kietoneet mustat siipensä
ympärilleen, kaikki olivat ne iskeneet yhden pitkän kyntensä seinään
ja riippuivat siitä, nukkuen sikeintä unta.
Hän näki sen niin selvään, että hän ihmetteli, tiesikö Staava, että
yölepakot olivat vallanneet kokonaisen huoneen.
Ajatuksissaan kulki hän nyt Staava neitsyen luokse ja kysyi häneltä,
oliko hän ollut sisällä tuossa huoneessa ja oliko hän nähnyt ne
eläimet.
-- Tietysti minä olen ne nähnyt -- sanoi Staava neitsyt. -- Se on
heidän huoneensa. Tietänee kai Ingrid neiti, ett'ei tässä maassa
löydy ainoatakaan herraskartanoa, jossa ei jätettäisi yhtä huonetta
yölepakoille.
-- En milloinkaan ennen ole sellaista kuullut -- sanoi Ingrid.
-- Kun neiti on elänyt mailmassa mukana niin kauvan kuin minä, niin
saa hän nähdä, että minä puhun totta -- sanoi Staava neitsyt.
En minä ymmärrä, mitenkä voidaan tuonlaista kärsiä -- sanoi Ingrid.
-- Ei auta muu -- sanoi Staava neitsyt nuo yölepakot ovat rouva
Suruttaren lintuja, ja hän on käskenyt meidän ottaa ne vastaan tänne.
Ingrid huomasi, ett'ei Staava neitsyt tahtonut puhua enempää
asiasta, ja hän istuutui taas ompelemaan, mutta miettimättä hän ei
voinut olla sitä, kuka rouva Surutar mahtoi olla, jolla oli täällä
semmoinen valta, että voi pakoittaa Staava neitsyen avaamaan huoneen
yölepakoille.
Juuri sitä miettiessään näki hän mustan kuomireen, kahden mustan
hevosen vetämänä, ajavan verannan eteen.
Hän näki Staava neitsyen tulevan ulos ja niiaavan syvään. Reestä
nousi vanha rouva, yllä suuri, musta samettikappa, jossa olkapäillä
oli monta kerrosta kauluksia. Hän oli koukkuselkäinen ja käveli
vaivaloisesti. Tuskin jaksoi hän nostaa jalkojaan niinpaljon, että
pääsi ylös rappusia.
Ingrid -- sanoi nyt vuorineuvoksetar ja katsoi ylös kutimestaan.
-- Luulen kuulevani rouva Suruttaren tulevan. Taisi hänen kellonsa
kilistä. Oletko huomannut, ett'ei hänen hevosillaan ole suuria
kulkusia, pienen pieni kello vain, mutta sen kuulee, sen kuulee? Mene
nyt alas, Ingrid, ja sano rouva Surutar tervetulleeksi!
Kun Ingrid tuli etehiseen, seisoi rouva Surutar ja puheli Staava
neitsyen kanssa verannalla. He eivät huomanneet häntä.
Ingrid näki ihmeekseen, että koukkuselkäisellä rouvalla oli jotain
piiloitettuna kaikkien kaulustensa alla, ne näyttivät suruharsoilta.
Ne olivat hyvin hyvästi sinne tukitut ja kätketyt. Ingrid sai katsoa
tarkasti, ennenkun hän huomasi, että rouva oli sinne koettanut
piiloiltaa parin suuria yölepakon siipiä. Yhä uteliaammaksi tuli
tyttö, hän koetti päästä näkemään rouva Suruttaren kasvoja, mutta
rouva seisoi ja katseli ulos pihalle, niin että se oli mahdotonta.
Sen näki Ingrid kuitenkin, että rouvalla, hänen ojentaessaan kättään
Staavaa kohti, oli yksi sormi paljoa pitempi muita, ja sen päässä oli
pitkä, käyrä kynsi.
-- Kaikki on entisellään kartanossa? -- sanoi hän.
-- Niin on, armollinen rouva Surutar sanoi Staava neitsyt.
-- Te ette ole istuttaneet kukkia, ette hoitaneet hedelmäpuita. Te
ette ole korjanneet siltaa ettekä kitkeneet ruohoa pois käytäviltä.
Emme, armollinen rouva.
-- Kaikki on niinkuin pitääkin -- sanoi armollinen rouva. -- Ette kai
ole rohjenneet etsiä malmisuonta, tahi hakata metsää, kun se alkoi
kasvaa pellot umpeen.
-- Emme, armollinen rouva.
-- Ettekä puhdistaneet kaivoja?
-- Emme ole puhdistaneet kaivoja.
-- Tämä on hyvä paikka, -- sanoi rouva Surutar -- täällä minä viihdyn
hyvin. Parin vuoden kuluttua voivat minun lintuni asua koko talossa.
Te olette hyvin hyviä minun linnuilleni, neitsyt Staava.
Staava niiasi syvään kiitosta kuullessaan.
-- Mitenkä muuten voidaan talossa -- sanoi rouva Surutar. -- Mitenkä
olette joulun viettäneet?
-- Olemme viettäneet joulun entiseen tapaamme -- sanoi Staava. --
Päivät päästään istuu hänen armonsa hiljaa paikoillaan ja kutoo
sukkaa, hän ajattelee vaan poikaansa, eikä muista, että on pyhät.
Joulunaaton annoimme kulua kuin muunkin päivän. Ei lahjoja, eikä
kynttilöitä.
Ei kuusta eikä jouluruokaa? Ei kirkkomatkaakaan, armollinen rouva, ei
edes kynttilöitäkään ikkunoissa jouluaamuna.
Mitenkäpä muistelisi vuorineuvoksetar Jumalan poikaa, kun ei Jumala
tahdo parantaa hänen omaansa -- sanoi rouva Surutar.
-- Niinhän se lienee?
-- Hän on kai kotona taas. Taitaa olla parempikin nyt?
-- Ei, parempi hän ei ole. Hän on yhtä arka.
-- Onko hän yhä vaan kuin talonpoika, eikö hän tule sisään huoneihin?
-- Me emme saa häntä sisään huoneihin, hän pelkää armollista rouvaa,
senhän rouva Surutarkin tietää.
-- Hän syö kyökissä ja nukkuu renkituvassa?...
-- Niin hän vaan tekee.
-- Ettekö te yhtään tiedä, mitenkä saisitte hänet paranemaan?
-- Emme tiedä mitään, emme ymmärrä mitään.
Rouva Surutar vaikeni silmänräpäykseksi. Kun hän taas puhui, oli
hänen äänessään terävä ja kova sointu.
-- Kaikki näyttää olevan hyvin hyvästi, Staava neitsyt, mutta
sittenkään en ole oikein tyytyväinen teihin.
Samassa hän kääntyi ja katsoi Ingridiä terävästi kasvoihin.
Ingrid väistyi taapäin. Rouva Suruttarella oli pienet kurttuiset
kasvot, alapuoli niin kokoonluhistunut, että alaleukaa tuskin
huomasi. Hampaansa olivat kuin sahan terät ja paljon karvoja
ylähuulessa. Kulmakarvat muodostivat yhden ainoan hiustupsun. Iho oli
aivan ruskea.
Ingrid ihmetteli, eikö Staava neitsyt nähnyt, mitä hän näki. Rouva
Surutar ei ollut ihminen. Hän oli vain eläin.
Rouva Surutar aukasi huulensa, niin että hampaat kiiluivat, kun hän
näki Ingridin.
-- Kun hän tuli tänne, tuo tyttö -- sanoi hän Staava neitsyelle --
luulitte te, että hän oli tänne sallimuksesta lähetetty. Te näitte
hänen silmistään, että hän oli sallimuksen ohjaama, joka pelastaisi
Heden. Hän sai hullut tottelemaan. Mitenkä on käynyt?
-- Ei siitä ole tullut mitään. Hän ei ole tehnyt mitään.
-- Sen minä tiedän, joka olen asiasta huolen pitänyt -- sanoi rouva
Surutar. Se oli minun ansioni, ett'ette sanoneet hänelle syytä, miksi
hän sai jäädä tänne. Jos hän olisi tiennyt tämän, ei hän olisi elänyt
noissa ruusunhohtoisissa toiveissa tavata sitä, jota rakasti. Jos ei
hänellä olisi ollut noita toiveita, ei hän myöskään olisi tuntenut
niin hirveätä pettymystä. Ell'ei pettymys olisi tehnyt häntä niin
masentuneeksi, olisi hän ehkä voinut tehdä jotain hullun hyväksi.
Mutta nyt ei tyttö ole katsonutkaan häneen. Tyttö vihaa häntä
senvuoksi, että hän ei ole se, joka hänen piti olla. Se on minun
työtäni, Staava neitsyt, sekin.
-- Armollinen rouva ymmärtää asiansa sanoi Staava neitsyt.
Rouva Surutar otti esille pitsinenäliinansa ja pyhki punareunaisia
silmiään. Se näytti olevan tyytyväisyyden osoite.
-- Staavan ei tarvitse olla olevinaan -- sanoi hän. -- Ei Staava
siitä pidä, että olen ottanut tuon huoneen linnuilleni. Ei Staava
siitäkään ole hyvillään, että pian saan haltuuni koko talon. Sen minä
tiedän. Te rouvanne kanssa aijoitte pettää minut. Mutta nyt ei ole
enää toivomista!
-- Ei ole -- sanoi Staava neitsyt -- armollinen rouva voi olla
huoleti siitä. Ei ole toivoa. Nuori herra lähtee tänään. Hän on
laittanut laukkunsa kuntoon, ja silloin hän varmaan lähtee. Kaikki
hänen armonsa ja minun tämän syksyiset toiveet olivat turhat. Ei
mitään tullut tehdyksi. Me uskoimme tytön ainakin voivan viekotella
hänen jäämään kotiin, mutta huolimatta kaikesta hyvästä, mitä hänelle
olemme osoittaneet, ei hän ole mitään koettanut hyväksemme.
-- Niin, huono hän on ollut, sen minä tiedän -- sanoi rouva Surutar.
-- Mutta kaikessa tapauksessa täytyy hänet saada pois nyt. Tästä
aijoin puhua hänen armonsa kanssa.
Rouva Surutar alkoi huojuvilla jaloillansa laahata itseään ylös
rappusia yläkertaan. Joka rappusella kohotti hän siipiään hiukkasen,
ikäänkuin saadakseen apua niistä. Hän olisi varmaan paljoa mieluummin
tahtonut lentää.
Ingrid seurasi häntä. Hänet oli vallannut ihmeellinen ihastus.
Vaikka tuo olisi ollut mailman kaunein nainen, ei hän olisi tuntenut
tämmöistä halua häntä seurata.
Kun Ingrid astui pieneen salonkiin, istui Rouva Surutar
vuorineuvoksettaren vieressä ja kuiskaili tuttavallisesti hänen
kanssaan, aivankuin olisivat he rakkaita, vanhoja ystäviä.
-- Ymmärräthän, ett'ei sinun enää pidä pitää häntä luonasi -- sanoi
rouva Surutar mielittelevästi. -- Sinä, joka et kärsi kukkaa kasvavan
puutarhassasi, et kai kärsine tuon nuoren tytön kävelevän talossasi.
Seuraahan aina vähän iloa ja hupaisuutta semmoisen mukana, mutta
sehän ei sovellu sinulle.
-- Ei, minä istun juuri tässä ja mietin samaa.
-- Hanki hänelle seuraneidin paikka jossain muualla, mutta elä pidä
häntä täällä.
Rouva Surutar nousi heittääkseen hyvästit. -- Tahdoin vaan sanoa
sinulle tämän -- sanoi hän. -- Miten sinä muuten voit?
-- Sakset ja veitset viiltelevät sydäntäni koko päivän -- vastasi
vuorineuvoksetar. Minä elän vaan hänessä, hänen ollessaan kotona.
Tällä kertaa on vaikeampi, kuin tavallisesti, paljon vaikeampi tällä
kertaa. En kestä tätä kauvan. -- -- --
Ingrid hypähti istualtaan, vuorineuvoksettaren kello soi. Hän oli
istunut siinä ja uneksinut niin elävästi, että hämmästyi nähdessään
hänen armonsa yksinään ja ett'ei musta kuomureki seisonutkaan oven
edessä.
Hänen armonsa oli soittanut kutsuakseen Staava neitsyttä, mutta tämä
ei tullutkaan. Hän pyysi Ingridin menemään alas Staavan huoneeseen
käskemään häntä.
Ingrid meni, mutta pieni siniruutuinen huone oli tyhjänä. Tyttö aikoi
kysyä kyökissä, missä Staava olisi, vaan ennenkun hän ehti avata
oven, kuuli hän Heden puhuvan. Hän jäi seisomaan, ei voinut pakoittaa
itseään tapaamaan häntä.
Mutta hän koetti kuitenkin taistella itsensä kanssa. Eihän se
tuo voinut mitään sille, ett'ei ollut se, jota Ingrid odotti.
Hän koettaisi tehdä jotain Heden hyväksi. Hänen pitäisi saada
hänet jäämään kotiin. Ennen ei hän ollut tuntenut tämmöistä
vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Eihän hän ollut niin hirveä.
Ingrid kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä.
Hede istui pöydässä syömässä. Samoin tekivät täällä kuin muuallakin.
Piiat rähisivät hänen kanssaan, saadakseen kuulla hänen omituisia
puheitansa.
He kysyivät häneltä, kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin.
Hede hymyili, hän oli hyvin tyytyväinen, kun semmoista häneltä
kysyttiin. -- Hänen nimensä on Hautalilja, jos tietää tahdot -- sanoi
hän. Ei, piika ei ollut tiennyt, että hänellä oli niin hieno nimi.
-- Niin, mutta mistä on tyttö kotoisin?
-- Ei ole hänellä kotia, eikä ole hänellä taloa -- sanoi Hede. -- Hän
on kotoisin minun säkistäni.
Piika sanoi, että sepä hyvä koti oli ja kysyi tytön vanhempia.
-- Ei ole hänellä isää eikä ole hänellä äitiä -- sanoi Hede. -- Hän
on hieno kuin kukkanen ja kasvanut on hän puutarhassa.
Niin pitkältä puhui hän jotenkin selvästi, mutta sitten alkoi hän
kuvailla, miten ihana hänen morsiamensa oli ja silloin ei tahtonut
enää puheesta tulla selvää. Hän puhui sanoja, mutta ne olivat kaikki
omituisesti sekaisin. Ei voinut seurata hänen ajatusjuoksuansa, mutta
hänelle itselleen tuotti tämä puhuminen suurta huvia. Hän istui,
loisti ja hymyili.
Ingrid kiiruhti pois. Hän ei kestänyt kauvempaa. Hän ei voisi tehdä
mitään Heden hyväksi. Ingrid pelkäsi häntä, inhosi häntä.
Ingrid ei ehtinyt kauemmas kuin rappusille, kuin jo tunsi omantunnon
vaivoja uudelleen. Täällä oli hän nauttinut niin paljon hyvää, eikä
antaisi mitään takaisin.
Voittaakseen vastenmielisyyttään koetti hän ajatuksissaan ajatella
Hedeä herrasmiehenä. Miltä hän näytti ennen herrasvaatteissa,
tukka taaksepäin vedettynä? Hän ummisti silmänsä hetkeksi, koetti
miettiä. Ei, mahdotonta se oli! Hän ei voinut Hedeä nähdä muuta kuin
semmoisena, jommoinen hän oli.
Samassa silmänräpäyksessä oli hänellä rakkaitten kasvojen piirteet
aivan vieressään. Ne leijailivat hänen vasemmalla puolellaan,
ihmeellisen selvästi.
Tällä kertaa eivät kasvot hymyilleet. Huulet värisivät tuskasta ja
hirveä kärsimys oli uurtanut terävät viivat suun ympärille.
Ingrid seisoi hiljaa keskirappusissa ja katseli sitä. Se oli tuossa,
leijuvana ja kepeänä, yhtä vaikeana saavuttaa kuin auringonpilkku,
joka kuvastaa kynttiläkruunun hiotusta lasista, mutta yhtä näkyvänä,
yhtä todellisena. Hän ajatteli niitä haavekuvia, joita hänellä hiljan
oli ollut, mutta tämä ei ollut sellaista. Tämä oli todellisuutta.
Kun hän oli katsonut kasvoja hetkisen, alkoivat ne liikuttaa huulia,
alkoivat puhua, mutta Ingrid ei kuullut ääntäkään. Silloin koetti hän
katsomalla ymmärtää, mitä ne sanoivat, koetti lukea sanat huulilta,
niinkuin kuurot tekevät, ja se onnistui hänelle.
-- Elä anna minun mennä -- sanoivat huulet. -- Elä anna minun mennä!
Millä tuskalla tämä sanottiin! Jos joku olisi maannut hänen
jalkojensa juuressa, rukoillen elämänsä edestä, ei se olisi voinut
koskea häneen kovemmin. Hän tuli niin liikutetuksi, että vapisi.
Se oli sydäntä särkevintä, mitä hän koko elämässään oli tuntenut.
Ei ollut hän milloinkaan uskonut, että joku voisi rukoilla niin
äärettömällä tuskalla.
Yhä vaan rukoilivat huulet: -- Elä anna minun mennä, -- ja joka
kerralla kasvoi tuska yhä voimakkaammaksi.
Ingrid ei käsittänyt mitään, seisoi vaan hiljaa, selittämättömän
säälin valtaamana.
Ingridistä tuntui, että sillä, joka rukoili noin, oli kysymyksessä
enempi kuin elämä, oli kysymyksessä itse sielun pelastus.
Huulet eivät liikkuneet enää, ne olivat puoleksi auki, hervottomassa
epätoivossa.
Kun ne saivat tuon tylsyyden ilmeen, huudahti Ingrid ja kompastui
muutaman askeleen alaspäin rapuissa. Hän tunsi hullun kasvot, juuri
semmoisina kuin hän ne äsken oli nähnyt. Ei, ei, ei -- sanoi hän. --
Ei voi olla niin, ei saa, ei voi. Ei ole mahdollista, että se on hän.
Samassa hetkessä olivat kasvot poissa.
Hän istui ehkä kokonaisen tunnin kylmissä rappusissa ja itki
epätoivoissaan. -- Mutta viimein kuitenkin heräsi toivo hänessä,
valoisa, rohkaiseva toivo. Hän rohkeni jälleen nostaa ylös päänsä.
Kaikki, mikä oli tapahtunut, osoitti, että Ingrid oli hänet
pelastava. Hänet oli johdettu tänne senvuoksi. Hän olisi se
onnellinen, joka pelastaisi Heden.
Sisällä pienessä salongissa puhui hänen armonsa Staava neitsyen
kanssa. Kuului niin liikuttavan surkealta, kun hän pyysi neitsyen
puhuttelemaan poikaa, että hän jäisi vielä pariksi päiväksi.
Neitsyt Staava tekeytyi kovaksi ja jäykäksi. -- Pyytää häntä kyllä
voi -- sanoi hän mutta hänen armonsa tietää, ett'ei kukaan saa häntä
jäämään kauvemmaksi kuin hän itse tahtoo.
-- Onhan meillä rahoja kylliksi. Ei hänen tarvitseisi lähteä. Eikö
Gustava neitsyt voisi sanoa hänelle?
Samassa tuli Ingrid sisään. Ovi aukeni äänetönnä hänelle. Hän kiiti
läpi huoneen kevein, liitelevin askelin. Silmät loistivat, kuin
näkisivät ne etäällä jotain ihanaa, kaukaista.
Kun hänen armonsa näki hänet, rypisti hän hiukan kulmakarvojaan.
Hänet valtasi halu olla julma, hänkin puolestaan, tuottaa tuskaa
hänkin puolestaan.
-- Ingrid -- sanoi hän -- tule tänne, minun täytyy puhua
tulevaisuudestasi sinun kanssasi.
Tyttö oli hakenut kitaransa ja oli aikeessa poistua huoneesta. Hän
kääntyi vuorineuvoksettareen.
-- Minunko tulevaisuudestani -- sanoi hän ja siveli otsaansa. --
Onhan minun tulevaisuuteni jo määrätty -- jatkoi hän, hymyillen
pientä marttyyri-hymyilyä. Ja hän lähti huoneesta, sanomatta sen
enempää.
Vuorineuvoksetar ja Staava neitsyt katsoivat ihmeissään toisiinsa. He
alkoivat neuvotella siitä, minne tyttö lähetettäisiin.
Mutta kun Staava neitsyt tuli alas huoneeseensa, istui Ingrid siellä
ja lauleli pieniä lauluja ja soitteli kitaraansa. Ja Hede istui häntä
vastapäätä ja kuunteli kasvot loistavina kuin aurinko.


VIII.

Aina siitä saakka kuin Ingrid oli tuntenut mielipuolen Gunnar
Hedeksi, ei hän ajatellut muuta kuin hänen parantamistaan. Mutta se
oli raskas työ, eikä ollut hänellä aavistustakaan siitä, mitenkä
menetteleisi.
Alussa ajatteli hän vaan, miten saisi hänet pysymään kotona. Ja tämä
hänelle helposti onnistuikin. Ainoastaan saadakseen kuulla Ingridin
soittavan viulua tahi kitaraa hetkenkin joka päivä, istui Hede
kärsivällisesti aamusta iltaan odottamassa häntä Staava neitsyen
huoneessa.
Ingridistä olisi ollut suuremmoista, jos olisi saanut hänet
pakoitetuksi tulemaan sisään muihin huoneihin. Mutta sitä ei Hede
mitenkään uskaltanut. Ingrid sulkeutui huoneeseensa, uhaten, ett'ei
Hede enää saisi kuulla mitään, jos hän ei tulisi sisään. Kun Ingrid
oli pysyttäynyt kaksi päivää sisässä, alkoi Hede panna reppuansa
kuntoon mennäkseen matkaansa ja silloin täytyi hänen antaa myöten.
Hän näkyi rakastavan Ingridiä ja piti häntä selvästi muita parempana,
mutta uhrata ei hän voinut Ingridille vähääkään pelostaan.
Ingrid pyysi hänen heittämään pois turkkinsa ja kulkemaan
tavallisessa takissa. Siihen hän heti suostuikin, mutta jo seuraavana
päivänä oli se hänellä taas yllä. Silloin piiloitti Ingrid sen
häneltä. Mutta Hede tuli rengin turkissa ja silloin sai hän
mieluummin pitää omansa.
Yhä hän vaan pelkäsi ja siitä oli hän hyvin tarkka, ett'ei kukaan
tulisi häntä liian lähelle. Ei edes Ingrid saanut istua aivan hänen
vieressään.
Eräänä päivänä sanoi Ingrid hänelle, että nyt pitää hänen luvata
jotakin Ingridille. Hänen pitää olla niiaamatta kissalle. Eihän hän
pyytänyt häntä olemaan niiaamatta hevoselle ja koiralle, joka oli
vaikeampaa, pyysi vaan, ett'ei pelkäisi pientä kissaa.
-- Pelkäänpä -- sanoi hän -- kissa on kilipukki. -- Eihän se ole, ei
pukki, eikä kili sanoi Ingrid. Eihän sillä ole sarvia. -- Siitä tuli
Hede iloiseksi. Näytti kuin olisi hän nyt vihdoinkin keksinyt jotain,
jolla eroitti pukit muista eläimistä.
Seuraavana päivänä näki hän Staava neitsyen kissan. -- Tällä
kilipukilla ei ole sarvia -- sanoi hän ja nauroi melkein ylpeänä.
Hän kulki sen ohitse ja istuutui sohvaan kuulemaan Ingridin soittoa.
Mutta hetken kuluttua tuli hän levottomaksi ja nousi ylös, meni
kissan luo ja niiasi.
Ingridin valtasi epätoivo. Hän tarttui Hedeä käsivarteen ja puisti
häntä. Hede juoksi suoraan ovelle, eikä näyttäytynyt ennen kuin
seuraavana päivänä.
-- Lapsi, lapsi -- sanoi hänen armonsa, -- sinä teet niinkuin minä,
koetat niinkuin minä. Sinä peloitat hänet pian, niin että hän ei
kohta tohdi nähdä sinua. On parempi antaa hänen olla rauhassa. Me
olemme tyytyväiset, kun hän vaan jää kotiin.
Ei nyt voinut muuta tehdä kuin istua ja väännellä käsiä surusta,
siitä että tuo hieno, rakastettava ihminen oli kätkettynä tuohon
hulluun.
Ingrid olisi vaan tahtonut tietää, eikö häntä oltu johdettu tänne
muun vuoksi kuin istumaan ja soittamaan hänelle. Näinkö isoisänsä
säveleitä jatkuisi koko elämän läpi? Eikö tämä milloinkaan muuksi
muuttuisi?
Ingrid kertoi myöskin satuja hänelle. Ja keskellä jotain satua
voivat hänen kasvonsa kirkastua ja voi hän sanoa Ingridille jotain
ihmeellisen hienoa ja kaunista. Täysijärkinen ei olisi milloinkaan
keksinyt senvertaista. Mutta enempää ei tarvittukaan, siitä Ingridin
rohkeus kasvoi, ja niin he taas yhä uudelleen tekivät kokeitaan.
* * * * *
Oli myöhäinen iltapäivä ja kuu oli nousemassa. Maassa oli valkeaa
lunta, järvellä harmaa, kuultava jää. Puut kuvastivat mustanruskeina
taivasta vasten, joka auringon laskettua hohti palavan punaisena.
Ingrid aikoi alas järvelle luistelemaan. Hän kulki kapeata polkua,
joka oli poleksittu lumen halki. Gunnar Hede kulki hänen jälessään.
Heden olennossa oli jotain masennettua, tuli häntä katsoessa
ajatelleeksi koiraa, joka seuraa isäntäänsä.