Herraskartano ja legendoja - 8

Total number of words is 3770
Total number of unique words is 1717
25.8 of words are in the 2000 most common words
36.5 of words are in the 5000 most common words
41.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
-- Hän tunsi selvänä ollessaan saman selittämättömän pelon, joka
häntä oli painanut mielipuolena. Mutta nyt se ei ollut pelkoa jotain
ulkopuolella olevaa kohtaan, nyt hän pelkäsi itseänsä.
-- Se olen minä. Semmoinen olen ollut sanoi hän ja väänsi käsiänsä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi hän polvillaan erään pienen
penkin edessä ja itki, itki.
-- Ja semmoinenko olen ollut? -- Hän voivotteli nyyhkytysten välillä.
-- Semmoinen olen ollut.
Jaksaisiko hän kestää sitä ajatusta? Pilkattu, halveksittu hullu. --
Voi, anna minun tulla hulluksi jälleen! -- sanoi hän ja löi kovasti
penkkiin. -- Ihminen ei jaksa tätä!
Hän pidätti henkeä silmänräpäyksen. Pimeys tuli häntä kohti kuin
kutsuttu pelastaja. Se tuli kietovana häntä kohti, niinkuin
sumu lähenee. Hänen huulensa alkoivat hymyillä. Hän tunsi,
mitenkä piirteensä veltostuivat, mitenkä hän taas sai takaisin
hullunkatseensa.
Mutta näin oli parempi. Sitä toista ei voinut kestää, eikä kantaa.
Häväisty, pilkattu, naurettu, hullu! Ei, parempi tulla uudelleen
siksi, eikä tietää siitä. Miksi palaisi hän takaisin elämään? Kaikki
häntä ylenkatsoivat.
Pimeys kietoi hänet ensimmäisiin, keveisiin, kiihottaviin
huntupitseihinsä.
Ingrid seisoi siellä, kuuli ja näki koko hänen tuskansa eikä tiennyt
muuta kuin että kaikki pian taas olisi menetetty uudelleen. Hän näki
niin selvästi, että hulluus taas alkoi saada hänet valtaansa.
Ja Ingrid oli aivan pelästynyt, kaikki rohkeus oli poissa. Mutta
ennenkun Hede uudelleen tulisi hulluksi ja uudelleen niin araksi,
ett'ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, tahtoi hän ainakin ottaa
hyvästit häneltä ja koko onneltansa.
Hede tunsi, miten Ingrid tuli ja polvistui hänen viereensä, pani
käsivartensa hänen kaulaansa, posken hänen poskelleen ja suuteli
häntä.
Ingrid ei pitänyt itseään liian hyvänä tulemaan lähelle häntä,
hullua, ei pitänyt itseään liian hyvänä suutelemaan häntä!
Kuului kuin sihinää pimeyden sisästä. Nuo liehuvat hunnun helmat
väistyivät syrjään ja näyttivät silloin käärmeen päiltä, jotka
vaanivat häntä ja jotka sihisivät vihasta, ett'eivät saaneet häntä
purra.
-- Ei panna niin pahaksi -- sanoi Ingrid. -- Ei panna niin pahaksi.
Ei kukaan ajattele sitä, kunhan sinä vaan paranet.
-- Minä tahdon tulla hulluksi uudestaan sanoi hän. -- En kestä tätä.
En jaksa elää ja ajatella, minkälainen olen ollut.
Sen kyllä jaksat -- sanoi Ingrid.
-- Ei kukaan voi unhoittaa sitä -- valitteli hän. -- Minä olin niin
hirveä. Ei kukaan voi pitää minusta.
-- Minä pidän sinusta -- sanoi hän.
Hede katsoi häneen epäillen. -- Sinä suutelit minua, ett'en tulisi
hulluksi uudelleen. Sinä säälit minua.
-- Minä voin suudella sinua vieläkin kerran, minä -- sanoi hän.
-- Niin, sinä sanot niin, senvuoksi, että minä tarvitsen kuulla sitä.
-- Tarvitsetko kuulla, että joku pitää sinusta?
-- Tarvitsenko? Jumalani, tarvitsenko? Voi, sinä lapsi -- sanoi hän
ja irtautui Ingridistä. -- Mitenkä minä kestäisin sitä, kun minä
tiedän, että jokainen ihminen minut nähdessään heti ajattelee: -- Tuo
on ollut hulluna. Tuo se niiasi koirille ja kissoille.
Taas valtasi hänet uusi kohtaus. Hän makasi ja itki kasvot käsissä.
-- Parempi on tulla uudelleen hulluksi. Minä kuulen heidän huutavan
minulle ja minä näen itseni. Ja se on kauheaa, kauheaa, kauheaa...
Mutta silloin loppui Ingridin kärsivällisyys.
-- Niin, se on oikein -- huusi hän -- tule hulluksi uudestaan, sinä.
Se on juuri miehentapaista, että tulee hulluksi, ennenkun kärsii
vähän tuskia.
Ingrid istui ja puri huuliansa, taistellen itkua vastaan, ja kun
hän ei voinut saada sanoja kyllin nopeaan sanotuksi, otti hän Hedeä
käsivarsista ja pudisti häntä.
Hän oli katkera, kuohui vihasta senvuoksi, että Hede tahtoi paeta
häntä uudelleen, senvuoksi, ett'ei hän ponnistanut eikä taistellut.
-- Mitä sinä välittäisit minusta, mitä sinä välität äidistäsi? Tule
hulluksi uudelleen, niin silloin olet rauhassa!
Hän pudisti Hedeä vielä kerran.
-- Päästä tuskista -- sanoi hän. -- Mutta se ei ole tuska sille, joka
on odottanut sinua koko elämänsä, ett'et sinä tule milloinkaan. Jos
olisi sinulla sydäntä muille kuin vaan itsellesi, niin voittaisit
hyvin tuon pahan taistelemalla ja tulisit terveeksi. Mutta sinulla ei
ole sydäntä kellekään.
-- Sinä voit tulla niin kauniisti ja liikuttavasti, sinä -- näyissä
ja unissa pyytämään apua, mutta todellisuudessa et sinä apua
tahdokaan. Sinä vaan kuvittelet, että sinun kärsimyksesi on raskainta
maan päällä. Mutta toisia on, joilla on ollut pahempia kuin sinulla.
Hede katsoi ylös viimeinkin, ja katsoi Ingridiä pitkään ja syvästi
kasvoihin. Ei Ingrid ollut juuri kaunis silloin. Kyyneleet
virtasivat, ja hänen suunsa ympärillä värähteli siitä, että hän
nyyhkytysten lomassa koetti saada puhutuksi.
Mutta Hedestä oli hän kaunis noin hurjana ollessaan. Hänet valtasi
omituinen rauha ja suuri, nöyrä kiitollisuuden tunne. Tämä oli
jotain suurta ja kaunista, joka oli tullut hänen luokseen, juuri
hänen lankeemuksessaan. Se taisi olla suurta rakkautta tämä, suurta
rakkautta.
Hän istui ja valitteli omaa huonouttaan ja silloin seisoi jo rakkaus
tuossa, koputtaen ovelle, Ei ollut ainoastaan niin, että häntä
kärsittäisiin, jos hän taas alkaisi elää. Ei ainoastaan niin, että
ihmiset vaivoin olisivat nauramatta hänelle.
Tässä oli todellakin ihminen, joka rakasti häntä, joka ikävöi häntä.
Hän puhui hyvin ankarasti, mutta Hede kuuli rakkauden värähtelevän
jokaisessa hänen sanassaan. Hänestä tuntui kuin tarjoisi Ingrid
hänelle valtaistuimia ja kuningaskuntia.
Hän sanoi, että Hede hulluna ollessaan oli pelastanut hänen henkensä.
Hede oli herättänyt hänet kuolleista, johtanut häntä, suojellut
häntä. Mutta se ei ollut kylliksi hänelle. Hän tahtoi omistaa Heden
itsensä.
Kun Ingrid häntä suuteli, tuntui hänestä kuin olisi suloinen rauha
laskeunut hänen sieluunsa, mutta vielä ei hän tohtinut uskoa, että
Ingrid sen teki rakkaudesta. Mutta hänen vihaansa ja kyyneliänsä hän
ei voinut epäillä. Häntä rakastettiin, häntä kurjaa, ihmisparkaa,
häntä jota kummituksena katseltiin.
Ja tuo suuri, nöyrä onnen tunne, jonka tämä herätti Hedessä, poisti
viimeisenkin pimeyden. Se väistyi kuin raskas, kaliseva verho, ja
hän näki selvästi edessään sen kauhun valtakunnan, jonka lävitse hän
oli vaeltanut. Mutta siellä tapasikin hän Ingridin, siellä hän nosti
hänet haudasta, siellä hän Ingridille soitteli metsätuvassa, siellä
työskenteli Ingrid hänen kanssaan, parantaakseen hänet.
Mutta ei ainoastaan muisto hänestä tullut uudelleen. Samalla kertaa
heräsivät nekin tunteet, jotka Ingrid ennen oli synnyttänyt hänessä.
Hänet kokonaan valtasi rakkaus. Hän tunsi saman palavan ikävöimisen,
jonka hän oli tuntenut kirkkopihalla Råglandassa, kun Ingrid
riistettiin pois häneltä.
Kauhun valtakunnassa, suuressa erämaan aavikossa, oli kuitenkin
kasvanut yksi kukkanen, joka tuoksullaan ja kukoistuksellaan oli
lohdutellut häntä. Ja nyt tunsi hän rakkauden voiman. Tuo villi
erämaankasvi oli antanut tuoda itsensä sisälle elämän yrttitarhaan ja
juurtui ja kasvoi ja menestyi. Ja tuntiessaan tämän, tiesi hän, että
oli pelastettu, että pimeys oli saanut voittajan.
Ingrid oli vaiennut. Hän oli väsynyt kuin raskaan työn jälestä, mutta
hän oli myöskin tyyni, tuntien tehneensä sen paraimmalla tavalla. Hän
tiesi, että voitto oli hänellä käsissään.
Hede keskeytti vihdoin hiljaisuuden.
-- Minä lupaan sinulle, että kestän -- sanoi hän.
-- Kiitos -- sanoi Ingrid.
Ei puhuttu juuri enempää silloin.
Hede ei tuntenut voivansa sanoa, miten hän rakasti häntä. Sitä ei
voinut sanoin selitellä, sen hän näyttäisi joka päivä, joka hetki
läpi koko pitkän elämän.



Legendoja.


VANHA AGNEETA.

Vanha vaimo kulki ylös vuoristopolkua pienin sipsuttavin askelin. Hän
oli pieni ja hentoinen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet,
mutta ei jäykät eikä ryppyiset. Hänellä oli yllään pitkä nuttu ja
koristettu myssy. Rukouskirja oli hänellä kädessä ja lavendeli oksa
nenäliinassa.
Hänellä oli mökki kaukana tunturin puolella, siellä, jossa puutkin
lakkaavat kasvamasta. Se oli aivan leveän jäätikkövirran varrella,
joka johtaa päävirtansa lumen kattamilta vuorenhuipuilta alas laakson
syvyyteen. Siellä asui vanhus aivan yksinään. Kaikki hänen omaisensa
olivat kuolleet.
Oli pyhäpäivä, ja hän oli käynyt kirkossa. Mutta mitenkä nyt lie
ollutkaan, niin ei hän ollut tullut iloiseksi, vaan surulliseksi
tuosta kävelystä. Pappi oli puhunut kuolemasta ja kadotetuista ja se
oli tehnyt hänet alakuloiseksi. Äkkiä oli hän muistanut kuulleensa
lapsuudessaan kerrottavan, että kadotettuja piinattiin ijäisessä
pakkasessa vuoren kukkulalla hänen asuntonsa yläpuolella. Hän
muisti sadun toisensa perästä näistä jäätikkövaeltajista, näistä
väsymättömistä varjoista, joita jääkylmät vuorituulet ajelivat.
Äkkiä alkoi tuo vuori häntä kauhistuttaa ja tuntui kuin olisi
mökkinsä niin hirvittävän korkealla. Jos nyt nuo, jotka näkymättöminä
kuleksivat tuolla alppien kukkuloilla, lähtisivät alas jäävirtoja
pitkin! Ja hän oli aivan yksinään!
Ainoastaan jo tuota ajatellessa saivat hänen ajatuksensa vieläkin
surullisemmiksi. Taas hänet valtasi tuo suru, joka häntä kalvoi joka
päivä. Hänestä tuntui kovalta olla niin kaukana ihmisistä.
"Vanha Agneeta", sanoi hän ääneen itselleen, niinkuin oli tullut
hänen tavakseen siellä erämaassa, "sinä istut tuvassasi ja kehräät
ja kehräät. Joka hetken päivästä saat raataa ja työskennellä, ett'et
nälkään nääntyisi. Mutta onkohan kellään iloa siitä, että sinä elät?
Onko kellään, vanha Agneeta?"
"Jos olisi joku omaisistasi elossa, niin ehkä silloin olisi. Jos
asuisit alempana kylässä, olisit ehkä iloksi jollekin. Niin köyhä
olet, ett'et voi edes kissaa tai koiraa luoksesi ottaa, mutta
voisit ehkä joskus antaa yösuojaa kerjäläiselle. Jos et asuisi niin
kaukana valtatiestä, vanha Agneeta. Jos saisit kerrankin janoavalle
vaeltajalle antaa vettä juoda, niin tietäisit kuitenkin olevasi
jollekin hyödyksi."
Hän huokasi ja sanoi itselleen, ett'eivät edes talonpoikaisvaimot,
jotka hänelle antoivat kehruita, surisi hänen kuolemaansa. Kyllähän
hän oli koettanut tehdä rehellistä työtä, mutta oli kai muita, jotka
osaisivat tehdä sen paremmin. Häntä alkoi aivan itkettää, kun tuli
miettineeksi, että ehkä kirkkoherrastakin, joka oli nähnyt hänet
samassa paikassa kirkossa niin monena Herran vuotena, olisi aivan
yhdentekevä, oliko hän siellä tai ei. "Minä olen kuin vainaja", sanoi
hän, "ei kukaan kysy minua. Voisin yhtä hyvin maata kuolleena. Olen
jo paleltunut kylmästä ja yksinäisyydestä. Sydämmeni on paleltunut,
on varmaankin."
"Voi sentään, voi sentään", sanoi hän, sillä nyt hän oli oikein
vauhdissa, "jos täällä olisi edes joku, joka tarvitseisi minua, niin
kyllä olisi vielä lämpöä vanhassa Agneetassa. Mutta voinko minä kutoa
sukkia tunturivuohille tahi laatia makuusijaa murmelieläimelle? Sen
minä sanon sinulle", sanoi hän ja ojensi kätensä kohti taivasta,
"saat hankkia minulle jonkun, joka minua tarvitsee, muutoin paneudun
minä kuolemaan".
Samassa tuli pitkä, totinen munkki häntä vastaan polulla. Munkki
yhtyi hänen seuraansa senvuoksi, että hän näki, että vaimo oli
murheellinen, ja hän kertoi munkille surunsa. Hän sanoi, että
sydämmensä oli paleltua, ja että hän pian olisi kuin yksi vaeltajista
jäätikkövirralla, ell'ei Jumala antaisi hänelle jotain, jonka edestä
elää.
"Sen kyllä Jumala voi antaa", sanoi munkki.
"Etkö näe, että Jumala on voimaton täällä ylhäällä?" sanoi vanha
Agneeta. "Täällä ei ole muuta kuin kylmä, tyhjä erämaa."
He tulivat yhä ylemmäs alpeille. Pehmeä sammal peitti paasikivet,
pehmeälehtiset alppikasvit reunustivat tietä, tunturivuoret
luolilleen, jääkenttineen ja lumikinoksineen olivat heidän edessään
niin uhkaavina ja raskaina, että sydäntä ahdisti. Silloin näki munkki
vanhan Agneetan mökin aivan jäätikköjen juurella.
"Vai täälläkö sinä asut?" sanoi hän. "Silloin et ole yksinäsi täällä
on sinulla seuraa kylliksi. Katsoppas vaan!"
Munkki asetti yhteen peukalonsa ja etusormensa, piti niitä muorin
vasemman silmän edessä ja pyysi hänen katsomaan vuorelle. Mutta
vanhaa Agneetaa värisytti ja hän ummisti silmänsä.
"Jos siellä ylhäällä on jotain nähtävää, niin en minä tahdo sinne
katsoa", sanoi vanha Agneeta. "Jumalan tähden, Jumalan tähden! On
täällä kamalata muutenkin."
"Hyvästi sitten", sanoi munkki. "Eipä taida sinulle toista kertaa
tarjoutua semmoista nähtävää."
Muori tuli uteliaaksi, hän avasi silmänsä ja katseli tuonne
lumikentille. Ensiksi hän ei nähnyt mitään ihmeellisempää, mutta
sitten alkoi hän huomata liikettä siellä ylhäällä. Hän näki valkoisen
liikkuvan valkosta vasten. Se, minkä hän luuli ollen sumua ja usvaa
ja sinisenvalkeita väreitä jäässä, olikin kadotettujen joukkioita,
jotka kituivat ijäisessä pakkasessa.
Pieni Agneeta muori seisoi ja värisi kuin lehti. Kaikki olikin niin
kuin vanhat olivat kertoneet saduissaan. Kuolleet vaeltivat tuolla
ylhäällä äärettömässä tuskassa ja hädässä. Enimmät olivat puettuina
johonkin pitkään ja valkoiseen, mutta kaikki olivat avojaloin ja päät
paljaina.
Siellä oli ääretön joukko niitä. Mitä edemmäksi hän katsoi, sitä
useampia hän näki. Toiset kulkivat ylpeinä pää pystyssä, toiset
tulivat liitäen, ikäänkuin tanssisivat ne yli jääkenttien, mutta hän
näki, että ne kaikki repivät jalkansa verisiksi jääpuikkoihin ja
jääreunoihin.
Aivan oli kuin noissa saduissa. Hän näki, mitenkä ne yhä liittyivät
toisiinsa, ikäänkuin lämpöä saadakseen, mutta silmänräpäyksessä
erosivat taas pelästyneinä kuolemankylmyydestä, joka virtasi niiden
ruumiista. Tuntui kuin olisi kylmyys vuorelta tullut heistä, niinkuin
olisivat he estäneet lunta sulamasta ja sumun hälvenemästä.
Kaikki eivät liikkuneet, muutamat seisoivat hiljaa väristen, kylmästä
kivettyneinä ja näyttivät seisoneen niin vuosikausia, sillä lunta ja
jäätä oli kertynyt niiden ympäri niin, että ainoastaan yläruumista
näkyi.
Mitä kauvemmin pieni mummo katsoi, sitä tyynemmäksi kävi hänen
mielensä. Pelkonsa haihtui, mutta sen sijaan täytti hänet
sydämmellinen suru katsellessaan noita kärsiviä. Ei ollut yhtään
levonhetkeä tuskissa, ei leposijaa haavoittuneille jaloille, jotka
kiitivät pitkin jäätä, joka leikkeli kuin teroitettu teräs. Voi,
miten ne palelivat, aivan värisivät ja kalisivat pakkasesta! Ne jotka
olivat kivettyneet ja ne, jotka osasivat liikkua, kaikkia palelti
sama kirvelevä, terävä, kauhea pakkanen.
Siellä oli monta nuortakin, poikia ja tyttöjä, mutta ei ollut
nuoruutta heidän siniseksi paleltuneissa kasvoissaan, näytti siltä
kuin he leikkisivät, mutta kaikki ilo oli kuollutta. He tärisivät
kylmästä, värisivät ja ryömivät kokoon kuin vanhukset, ja kuitenkin
heidän paljaat jalkansa näyttivät etsivän terävimpiä jääpaloja,
joille astuivat.
Eniten häntä liikutti katsella noita, jotka makasivat hautaantuneina
kovaan jäätikköön, ja niitä, jotka riippuivat kuin suuret jääpuikot
pitkin tunturin seinämiä.
Kun munkki otti pois kätensä, ei vanha Agneeta nähnyt muuta kuin
tyhjät, autiot lumikentät. Siellä täällä oli muutamia raskaita
jääröykkiöitä, mutta ne eivät ympäröineet kivettyneitä aaveita. Tuo
sininen loiste jäätiköillä ei tullut jäätyneistä ruumiista. Tuuli
ajeli muutamia kepeitä lumihiutaleita, eikä henkiä.
Mutta hän oli kuitenkin varma siitä, että oli nähnyt oikein, ja hän
kysyi munkilta:
"Saisikohan tehdä jotain näiden kadotettujen hyväksi?"
Munkki vastasi: "Milloinka on Jumala kieltänyt rakkauden tekemästä
hyvää ja armeliaisuuden lohduttamasta?"
Sen sanottuaan lähti munkki, ja vanha Agneeta kiirehti tupaansa ja
istuutui ajattelemaan. Koko illan istui hän ja mietti mitenkä voisi
auttaa kadotettuja, jotka vaelsivat jäätiköillä. Hänellä ei ollut
aikaa muistella yksinäisyyttään.
Seuraavana aamuna lähti hän taas alas kylään. Hän hymyili ja oli
reipas. Vanhuus ei enää niin raskaalta tuntunut. "Kuolleet", sanoi
hän itsekseen, "eivät katso siihen, ovatko posket punaiset ja jalat
kepeät. Vähän lämmintä pyytäisivät hekin osakseen. Mutta sitä eivät
nuoret tule ajatelleeksi. Niin, niin, mutta missä saisivat vainajat
suojan kuoleman ääretöntä kylmää vasten, ell'eivät vanhat avaisi
heille sydäntänsä?"
Kun hän tuli kauppapuotiin, osti hän sieltä suuren kimpun
kynttilöitä, ja eräältä talonpojalta tilasi hän kuormallisen halkoja,
mutta voidakseen maksaa ne, täytyi hänen ottaa kaksi kertaa enemmän
kehruita kuin tavallisesti.
Illempana, kun hän taas oli kotona, luki hän monta rukousta ja koetti
pysyä rohkeana laulamalla hurskaita lauluja. Mutta yhä väheni hänen
rohkeutensa. Kuitenkin teki hän, mitä oli mielessään aikonut.
Hän laittoi makuusijansa peräkammariin. Tupaan sytytti hän suuren
roihuavan takkavalkean. Ikkunaan hän asetti kaksi kynttilää, tuvan
oven hän jätti aivan auki. Sitten meni hän levolle.
Hän makasi pimeässä ja kuunteli.
Aivan varmasti kuului askeleita. Kuului kuin olisi joku tullut ajaen
alas jäätikköä. Laahaten se tuli ja ähkyen. Ympäri tupaa se hiipi,
ikäänkuin ei olisi uskaltanut mennä sisälle. Se seisoi aivan nurkassa
ja värisi.
Vanha Agneeta muori ei voinut kestää tätä. Hän ryntäsi tilaltaan ja
ulos tupaan, siellä vetäsi hän kiinni oven ja lukitsi sen. Tämä oli
liikaa; liha ja veri ei voinut sitä kestää!
Tuvan ulkopuolelta kuuli hän raskaita huokauksia ja ikäänkuin
arkojen, haavoittuneiden jalkojen ontuvia askeleita. Ne laahasivat
itseään yhä kauvemmaksi ylöspäin jäätiköille. Kuului nyyhkytyksiäkin,
mutta pian oli kaikki taas aivan hiljaista.
Silloin valtasi Agneetan kova tuska: "Sinä olet raukka, sinä vanha
höperö", sanoi hän. "Tuli palaa loppuun ja kalliit kynttilätkin.
Kaikkiko on oleva turhaa, ainoastaan sinun raukkamaisuutesi tähden?"
Ja sen sanottuaan nousi hän ylös vielä kerran, itkien pelosta,
hampaat täristen ja ruumis vavisten, mutta ulos tupaan hän tuli, ja
oven hän sai auki.
Hän makasi taas odottaen. Nyt ei hän enää pelännyt niiden tuloa. Hän
vaan makasi ja suri sitä, että oli pelottanut ne pois, ett'eivät ne
enää koettaisi tulla takaisin.
Sitten alkoi hän huutaa pimeässä, niinkuin ennen nuorena ollessaan,
kun seurasi karjaa: "Pienet, valkoiset lampaani, lampaani hoi,
tulkaa, tulkaa! Tulkaa alas solista ja luolilta, pienet, valkoiset
lampaani, tulkaa!"
Silloin oli kuin olisi kova tuuli tullut tuntureilta ja töytäissyt
tupaan. Ei hän kuullut askeleita, eikä huokauksia, kuuli vaan
tuulenpuuskauksia, jotka kohisivat nurkissa ja vinkuivat tuvassa. Ja
tuntui siltä kuin olisi joku alati varoittanut: "Hiljaa! Hiljaa! Elä
peloita! Elä peloita! Elä peloita!"
Hänellä oli tunne siitä, että tupa oli niin täyteen ahdettu, että
siellä työntäyttiin seiniä vasten, niin että ne olivat murtua. Väliin
tuntui siltä, kuin tahtoisivat nuo tuolla ulkona nostaa katon pois,
saadakseen tilaa. Mutta aina oli joku, joka kuiskasi: "Hiljaa! Elä
peloita! Elä peloita!"
Silloin tunsi vanha Agneeta itsensä onnelliseksi ja rauhoittuneeksi.
Hän pani kätensä ristiin ja nukkui.
Aamulla tuntui kaikki kuin unennäöltä. Kaikki oli entisellään
tuvassa, takkavalkea loppuun palanut ja kynttilät myöskin. Ei ollut
ainoatakaan tippaa talia kynttiläjaloissa. -- --
* * * * *
Niin kauvan kun eli, huolehti vanha Agneeta tällä tavoin
kuolleistaan. Hän kehräsi ja työskenteli niin, että voi antaa valkean
palaa kaiket yöt. Ja hän oli onnellinen tietäessään, että joku häntä
tarvitsi.
Eräänä sunnuntaina ei häntä nähty tavallisella paikallaan kirkossa.
Jotkut talonpojat lähtivät ylös hänen mökilleen katsomaan, oliko
hänelle mitään tapahtunut. Silloin oli hän jo kuollut, ja he
kantoivat ruumiin mukanaan alas kylään, haudatakseen sen.
Vähäsen oli ihmisiä saattamassa vanhaa Agneetaa, kun hänet seuraavana
pyhänä, juuri ennen messua laskettiin hautaan. Eikä näkynyt suruakaan
kenenkään kasvoista.
Mutta yht'äkkiä, juuri kun kirstua oltiin laskemassa hautaan,
tuli pitkä, totinen munkki sisään hautausmaalle, ja hän asettui
viittaamaan ylöspäin lumen peittämille alpeille. Silloin näkivät
ne, jotka seisoivat haudan partaalla, että kaikki alpit olivat
pukeutuneet heleän punaiseen ja ikäänkuin loistivat ilosta, ja kohta
niiden yläpuolella kiemurteli jono pieniä, keltaisia kynttiläin
tulia. Ja niitä oli yhtä monta kuin vainaja oli antanut kadotetuille
kynttilöitä.
Silloin sanoi kansa: "Kiitetty olkoon jumala! Hän, jota ei kukaan
täällä alhaalla sure, on kuitenkin löytänyt ystäviä tuolla ylhäällä
suuressa yksinäisyydessä."


PAKO EGYPTIIN.

Hyvin kaukana, yhdellä Itämaitten aavikoista kasvoi monta, monta
vuotta sitten palmu, joka oli sekä hyvin vanha että hyvin korkea.
Kaikkien, jotka vaelsivat läpi aavikon, täytyi pysähtyä sitä
katsomaan, sillä se oli paljon suurempi muita palmuja, ja siitä oli
tapana sanoa, että se vielä kasvaisi obeliskeja ja pyramiidejakin
korkeammaksi.
Siinä palmun seistessä yksinään ja katsellessa yli aavikon, näki
se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen mahtavan lehtikruunun
hämmästyksestä huojumaan edestakaisin hoikassa rungossaan. Kaukana
aavikon rannalla näki se kaksi yksinäistä ihmistä vaeltavan. Niin
kaukana olivat he vielä, että kameli olisi näyttänyt muurahaisen
kokoiselta, mutta aivan varmaan olivat ne ihmisiä. Olivat vieraita
aavikolla, sillä palmu tunsi aavikon asujamet, olivat mies ja vaimo,
joilla ei ollut ei opasta, ei kuormajuhtia, ei telttaa, ei vesisäkkiä.
"Totisesti", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne
kuolemaan."
Palmu katseli levotonna ympärilleen.
"Minua ihmetyttää, ett'eivät leijonat jo ole vainuamassa tätä
saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeessä. En myöskään näe
ainoatakaan aavikon ryöväreistä. Mutta ne tulevat vielä."
"Seitsemänkertainen kuolema heitä odottaa", ajatteli palmu. "Leijonat
syövät heidät, käärmeet heitä pistävät, jano näännyttää heidät,
hietamyrsky hautaa heidät, ryövärit tappavat heidät, auringon pisto
polttaa heidät, he menehtyvät pelosta."
Ja palmu koetti ajatella muuta. Näitten ihmisten kohtalo saattoi
hänet alakuloiseksi.
Mutta koko avaralla aavikolla, joka palmua laajalti ympäröi, ei ollut
mitään, jota hän ei olisi tuntenut ja katsellut jo tuhansia vuosia.
Ei mikään voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Hänen täytyi taas
ajatella noita molempia vaeltajia.
"Kautta myrskyn ja kuivuuden", sanoi palmu, huudahtaen avukseen
elämän vaarallisimpia vihollisia. "Mitä kantaakaan vaimo
käsivarrellaan? Luulenpa, että nuo hullut kantavat vielä mukanaan
pientä lastakin!"
Palmu, joka oli pitkänäköinen, kuten vanhat tavallisesti ovat, näki
todella oikein. Nainen kantoi sylissään lasta, joka nojasi päätään
hänen olkaansa vasten ja nukkui.
"Ei ole lapsella edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu, "minä
näen, että äiti on kääntänyt ylös hameensa ja heittänyt sen lapsensa
yli. Hän on kovassa kiireessä nostanut lapsen suoraan vuoteelta ja
rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat
pakolaisia."
"Mutta hulluja he ovat kuitenkin", jatkoi palmu. "Jos ei enkeli
suojele heitä, olisi heidän ollut parempi antautua viholliselle kuin
lähteä aavikolle."
"Voinpa melkein arvata, mitenkä kaikki tapahtui. Mies seisoi työnsä
ääressä, lapsi nukkui kehdossa, vaimo oli lähtenyt ulos vettä
hakemaan. Kun hän on ehtinyt pari askelta ovelta, on hän nähnyt
vihollisen ryntäävän. Hän on rientänyt takaisin, on riistänyt lapsen
syliinsä, huutanut miestään seuraamaan itseänsä ja niin ovat he
lähteneet, Siten he ovat olleet pakosalla koko päivän, varmaankaan
he eivät ole levänneet silmänräpäystäkään. Kyllä varmaankin on niin
tapahtunut, mutta sanonpa kuitenkin, että ell'ei enkeli suojele heitä
-- --"
"Heidät on pelko niin vallannut, ett'eivät tunne väsymystä, eikä
kärsimyksiä, mutta minä näen, mitenkä jano loistaa heidän silmistään.
Enkö minä tuntisi janoavan ihmisen kasvoja."
Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kävi kuin tuskan värähdys koko
sen pitkän rungon läpi, ja pitkien lehtien lukemattomat latvukset
käpertyivät kokoon kuin olisi tuli niitä kuumentanut.
"Jos olisin ihminen", sanoi se, "en milloinkaan uskaltaisi aavikolle.
Hyvin se on rohkea, joka uskaltaa tänne ilman juuria, jotka ulottuvat
alas ijäti loppumattomiin vesisuoniin. Täällä voi olla vaarallista
palmuillekin. Semmoisellekin palmulle kuin minä."
"Jos minä saisin neuvoa heitä, pyytäisin heitä kääntymään takaisin.
Eivät heidän vihollisensa milloinkaan voi olla heille niin julmia
kuin aavikko. Taitavat uskoa, että on helppo elää aavikolla. Mutta
minä tiedän, että minunkin on välistä ollut vaikea pysyä elossa.
Muistanpa, mitenkä kerran nuoruudessani myrskynpyörre heitti ylitseni
kokonaisen vuoren hiekkaa. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut
kuolla, olisi se ollut viimeinen hetkeni."
Palmu yhä edelleen ajatteli ääneen, niinkuin yksinäisten vanhusten on
tapana.
"Kuulen ihmeellisen sointuvan huminan kiitävän läpi latvaini",
sanoi se. "Luulenpa, että kaikki lehtieni latvukset ovat alkaneet
värähdellä. En tiedä, mikä minua värähyttelee katsellessani näitä
onnettomia muukalaisia. Tuo huolestunut vaimo on niin kaunis. Hän
johtaa mieleeni elämäni ihanimmat muistot."
Ja lehtien yhä liikkuessa ja humistessa, muistelee palmu, mitenkä
kerran, hyvin kauvan aikaa sitten, kaksi loistavaa ihmistä vieraili
kosteikossa. Se oli Saban kuningatar, joka oli tullut sinne viisaan
Salomonin seuraamana. Ihana kuningatar palasi taas omaan maahansa,
kuningas oli saattamassa häntä, ja nyt heidän tuli erota. "Tämän
hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "pistän minä nyt
taatelisiemenen maahan, ja minä tahdon, että siitä itää palmu, joka
kasvaa ja elää siksi, kunnes Juutaanmaalle ilmestyy kuningas, joka
on Salomoa suurempi." Ja sen sanottuaan pisti hän siemenen maahan ja
hänen kyynelensä olivat sen kostuttaneet.
"Mistähän tulen tätä ajatelleeksi juuri tänäpäivänä?" sanoi palmu.
"Olisiko tämä nainen niin ihana, että hän muistuttaa minulle
ihanimpaa kaikista kuningattarista, häntä, jonka sanasta minä olen
kasvanut ja elänyt tähän päivään asti?"
"Kuulen lehtieni humisevan yhä voimakkaammin", sanoi palmu, "ja
se kuuluu surumieliseltä kuin kuoleman laulu. Tuntuu kuin ne
ennustaisivat, että joku on pian elämästä eroava. On hyvä tietää,
ett'ei se ainakaan minua koske, sillä minähän en voi kuolla."
Palmu arveli, että kuolemanhumina lehdissä soi noille kahdelle
yksinäiselle vaeltajalle. Ihan varmaan uskoivat he itsekin, että
heidän viimeinen hetkensä oli käsissä. Sen näki heidän kasvojensa
ilmeistä, kun he kulkivat kamelien luurankojen ohitse, joita oli
tiepuolessa. Sen näki niistä katseista, joita he heittivät ohi
lentäviin korppeihin. Eihän voinut olla toisin. Heidän täytyi kuolla.
Nyt näkivät he palmun ja kosteikon ja kiirehtivät sinnepäin
löytääkseen vettä. Mutta kun he viimeinkin saapuivat perille,
vaipuivat he maahan epätoivosta, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo
laski väsyneenä lapsen luotaan ja istui itkien lähteen reunalle. Mies
heittäysi hänen viereensä, makasi ja takoi kuivaa maata molemmilla
nyrkeillään. Palmu kuuli heidän puhuvan keskenään, että heidän täytyi
kuolla.
Hän kuuli myöskin heidän puheestaan, että kuningas Herodes oli
antanut tappaa kaikki kahden- ja kolmenvuotiset lapset pelosta, että
suuri, odotettu Juutalaisten kuningas oli syntynyt.
"Humisee yhä voimakkaammin minun lehdissäni", sanoi palmu. "Nämä
pakolaisparat näkevät pian viimeisen hetkensä."
Palmu kuuli myöskin, että he pelkäsivät aavikkoa. Mies sanoi, että
olisi ollut parempi jäädä taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta
tänne. Hän sanoi, että kuolema olisi silloin ollut helpompi.
"Jumala on kanssamme", sanoi nainen.
"Me olemme yksinämme petoeläinten ja käärmeiden keskellä", sanoi
mies. "Ei meillä ole ruokaa eikä juomaa. Kuinka Jumala voi meitä
auttaa?"
Hän repi vaatteensa epätoivossa ja painoi kasvonsa maata vasten.
Toivoton hän oli, kuin mies, jolla on kuoleman isku sydämmessä.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Herraskartano ja legendoja - 9
  • Parts
  • Herraskartano ja legendoja - 1
    Total number of words is 3740
    Total number of unique words is 1791
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    35.8 of words are in the 5000 most common words
    40.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Herraskartano ja legendoja - 2
    Total number of words is 3767
    Total number of unique words is 1768
    25.5 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    42.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Herraskartano ja legendoja - 3
    Total number of words is 3925
    Total number of unique words is 1568
    29.8 of words are in the 2000 most common words
    40.0 of words are in the 5000 most common words
    44.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Herraskartano ja legendoja - 4
    Total number of words is 3900
    Total number of unique words is 1603
    27.7 of words are in the 2000 most common words
    38.9 of words are in the 5000 most common words
    44.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Herraskartano ja legendoja - 5
    Total number of words is 3907
    Total number of unique words is 1549
    28.1 of words are in the 2000 most common words
    38.3 of words are in the 5000 most common words
    43.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Herraskartano ja legendoja - 6
    Total number of words is 3836
    Total number of unique words is 1672
    28.4 of words are in the 2000 most common words
    38.2 of words are in the 5000 most common words
    43.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Herraskartano ja legendoja - 7
    Total number of words is 3825
    Total number of unique words is 1565
    26.6 of words are in the 2000 most common words
    37.3 of words are in the 5000 most common words
    41.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Herraskartano ja legendoja - 8
    Total number of words is 3770
    Total number of unique words is 1717
    25.8 of words are in the 2000 most common words
    36.5 of words are in the 5000 most common words
    41.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Herraskartano ja legendoja - 9
    Total number of words is 3809
    Total number of unique words is 1802
    26.0 of words are in the 2000 most common words
    37.6 of words are in the 5000 most common words
    42.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Herraskartano ja legendoja - 10
    Total number of words is 3276
    Total number of unique words is 1406
    29.8 of words are in the 2000 most common words
    39.5 of words are in the 5000 most common words
    44.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.