Herraskartano ja legendoja - 1

HERRASKARTANO JA LEGENDOJA
Kirj.
Selma Lagerlöf

Suom. Maija Halonen

Werner Söderström, Porvoo, 1900.



SISÄLLYS:
Selma Lagerlöf, kirjoittanut Juhani Aho.
Herraskartano.
Legendoja:
Vanha Agneeta.
Pako Egyptiin.
Seitsemän kuolemansyntiä.
Hautakirjoitus.
Herra ja Pyhä Pietari.


SELMA LAGERLÖF.

Hänen kirjailijaluonteensa on nykyisen pohjoismaisen kirjailijapolven
omituisimpia ja omintakeisimpia. Hän seisoo ulkopuolella heitä
kaikkia ja yläpuolella kaikkia yhdenikäisiään.
Kun maailma oli alkanut kyllästyä valokuvailevaan ja luontoa ja
elämää jälittelevään ja orjallisesti kuvaavaan köyhäsisältöiseen
realismiin ja kun se oli saanut tarpeensa tylsyneestä
tendenssikirjallisuudestakin, rupesi se toivomaan tietäjiä, jotka
nostaisivat mielen yläpuolelle jokapäiväistä todellisuutta tai
ainakin värittäisivät sitä runouden ruskolla. Silloin ilmaantui
siihen saakka melkein tuntemattoman ruotsalaisen naiskirjailijan
Selma Lagerlöfin "Tarina Gösta Berlingistä", joka kuin yhtäkkiä
vuodatettu runsauden sarvi levitti runoutta, mielikuvitusta ja
kauneutta janoavien eteen uhkuvan henkensä mitä hienoimpia, mitä
tuoreimpia viinirypäleitä. Teos ei ollut ainoastaan silta vanhasta
uuteen, se oli itsessään aivan uusi, ihana maailma ja kuitenkin
sama vanha, missä elimme, mutta uusilta puolilta esitetty. Mitä
loistavimmissa kuvauksissa, mitä liikuttavimmin sävelin ja samalla
kun tarumaisesti, niin kuitenkin aina uskottavasti ja todenmukaisesti
kuvataan tässä kertomarunossa mitä moninaisimpia luonteita, mitä
kirjavimpia tapauksia ja mitä vaihtelevimpia oloja ja kohtaloita
vanhasta Värmlannista. Koko lukeva Skandinaavia oli kuin huumautunut,
sillä tämä hiljainen, harmaa, kylmä pohjolamme yhtäkkiä loisti ja
hehkui kuin Italian auringon valaisemana.
Voimain ponnistus ja tuhlaus näytti tässä teoksessa olleen niin
suuri, että sen luettuaan tuli arvelleeksi, ett'ei hän siitä enää
voisi ylemmäksi kohota, ei edes pysyä saavuttamassaan korkeudessa.
Kirjailijattaren seuraava teos vei kuitenkin Värmlannin vuorien
rinteiltä -- Etnan huipulle. Yhtä suurella taidolla ja lennolla
kuin hän "Tarinassa Gösta Berlingistä" kuvasi omaa maataan, yhtä
uskottavasti esitti hän "Antikristuksen ihmeissä" Sisilian maata
ja kansaa. Hän kuvasi sitä murrosajassa uuden ja vanhan vaiheella,
tarujen ja tapojen muinaisuuden ja rautateiden ja sosialismin
vaihteessa tunkien hänelle näennäisesti vieraiden olojen ja ihmisten
sisimpään sieluun ja kaiken sen ohella loihtien esiin kuvia maasta
ja maisemista, vuorilta ja vesiltä taidolla, joka täydellisesti
vastasi ihanain alkukuvain vaatimuksia. Ja sen kaiken taustana oli
ajattelijan syvämielisiä mietteitä ja tietäjän näkyjä menneisyydestä
ja aavistuksia ihmiskunnan tulevaisuudesta ja onnen ehdoista.
Hillitön mielikuvituksen lento vei ehkä joskus hämäryyteen ja
hajamielisyyteen. Mutta seuraavissa teoksissa on ilotulituspyörän
pärskyvä kipinäkimppu jo muuttunut yhtenäiseksi, hillityksi loimoksi,
joka taiteellisella tarkkuudella keskittää valonsa ja lämpönsä ja
saa sen kantamaan ehkä vielä kauvemmaksi, vielä syvemmällekin.
"Kungahällan kuningattaret" ja siihen kuuluvat "legendat" ovat tuota
suurta taidetta pienessä koossa, jota ainoastaan suurimmat nerot
kykenevät luomaan. Katoolisen kirkon parhaat pyhimystarut eivät niitä
voita aatteiden syvyydessä, sisällön runollisuudessa, esitystavan
yksinkertaisuudessa ja selvyydessä.
Kenties kaikista omituisin ja ihmeellisin ja samalla hänen
miellyttävää kirjailijaluonnettaan kuvaavin on tämä nyt suomeksi
ilmestyvä "Herraskartano". Se on kyllä tuo vanha tarina rakkauden
kaikkivaltiaasta voimasta ja uskon kyvystä vuoria siirtää,
mutta uutta siinä on se taikamainen tapa, millä ylen vaikea
sielutieteellinen tehtävä on ratkaistu. Elämme todellisuudessa, aivan
arkioloissa ja kuitenkin uskomme, ettei kuolleet nousevat haudoistaan
ja aaveet liikkuvat keskellä päivää. Realismi ja romantiikka kulkevat
siinä kuin kaksoissisaret käsikkäin.
Selma Lagerlöfin merkitystä kirjallisuudessa on kerran -- niin luulen
-- ilmaistava _vapauttajan_ nimellä. Hän on antanut runoudelle sen
vanhan vapauden lentää ja liidellä kuin ilman lintu, huolimatta
mistään muista rajoituksista kuin siipiensä. Milloin se maassa
astelee, milloin oksalle istahtaa, milloin ilmassa visertää. Ei
mitään sitovia teoriioja, ei mitään määritelmiä. Se on tehtävänsä
täyttänyt, niinpiankun on iloa antanut, lohdutusta suonut. Ja hän
on itse juuri tuollainen hyvä haltijatar, jotka useinkin juuri
ahtaimpina aikoina, epätoivon, epäilyksen ja surujen sumupäivinä
antavat maassa mateleville mielille luottamusta, uskoa, viihdytystä
ja unhotusta. Jo oli siis aika, että suomalaisetkin saimme kuulla
tuon käen kultaisen kukuntaa.
_Juhani Aho_.



Herraskartano.


I.

Oli kaunis syyspäivä kolmekymmenluvun loppupuolella. Siihen aikaan
oli Upsalassa korkea, keltainen, kaksikerroksinen rakennus, joka
sijaitsi ihmeellisen yksinäisenä pienellä niityllä, kaukana kaupungin
laidassa. Talo oli hyvin ränstynyt ja ikävän näköinen, mutta sitä
kaunistivat villit viiniköynnökset, joita siellä kasvoi runsaasti, ja
jotka auringon puolella kiemurtelivat niin korkealle pitkin keltaista
seinää, että ne muodostivat kehyksen yläkerran kolmen akkunan ympäri.
Eräässä huoneessa, yhden tuommoisen köynnösten koristaman ikkunan
ääressä, istui ylioppilas aamukahviaan juomassa. Hän oli hienon
näköinen, pitkä mies. Korkeaa otsaa ympäröi kiherä tukka ja yksi sen
suortuvista tahtoi aina valahtaa alas silmille. Hän oli puettuna
mukavaan ja keveään pukuun, näytti oikein komealta.
Huonekin oli somasti sisustettu, siellä oli hyvä sohva ja täytetyt
tuolit, suuri kirjoituspöytä ja oivalliset kirjahyllyt, mutta tuskin
ainoatakaan kirjaa.
Ennenkun hän oli ehtinyt juoda kahvinsa, astui toinen ylioppilas
sisään. Tämä oli aivan toista laatua, pieni, leveäharteinen mies,
täyteläinen ja väkevä, ruma ja suurikasvuinen, tukka ohut ja iho
karkea.
-- Kuules Hede -- sanoi hän -- olen tullut puhumaan kanssasi
vakavasta asiasta.
-- Onko sinulle sattunut joku ikävyys?
-- Ei minulle -- sanoi toinen -- sinua asia paremmin koskee. -- Hän
istui hetkisen ääneti ja katseli alas. -- On niin mahdottoman vaikea
sitä sanoa.
-- Heitä sitten sanomatta -- ehdotti Hede. Häntä oli alkanut
naurattaa toisen juhlallinen totisuus.
-- En voi olla kauvemmin puhumatta sanoi vieras. -- Minun olisi
pitänyt puhua jo aikoja sitten; mutta se ei oikein sopisi minulle,
ymmärrätkö. En voi olla ajattelematta, että sinä istut tuossa ja
mietit: Tuo Gustaf Ålin, joka on torpparimme poika, luulee nyt
tulleensa semmoiseksi mieheksi, että tahtoo opettaa minua.
-- Hyvänen aika, Ålin -- sanoi Hede elä toki usko, että minä
semmoisia ajattelen. Olihan minunkin isoisäni talonpoika.
-- Jos olikin, niin ei sitä enään kukaan muista -- sanoi Ålin. Hän
istui raskaana ja kömpelönä Heden edessä ja muuttui joka hetki yhä
talonpoikaisemmaksi käytökseltään, ikäänkuin tämä voisi päästää häntä
hämilläolostaan.
-- Katsos, kun minä ajattelen, mikä ero on sinun sukusi ja minun
välillä, niin tuntuu minusta, että minun pitää vaieta, mutta kun
muistan, että sinun isäsi auttoi aikoinaan minua, niin että olen
saanut lukea, silloin tuntuu minusta, että minun tulee puhua.
Hede katsoi häneen, kaunis ilme silmissään. -- Puhu pois, että pääset
noista huolistasi sanoi hän.
-- Katsoppas -- sanoi Ålin -- kun minä kuulen heidän puhuvan,
ett'et sinä tee mitään. He sanovat, että sinä tuskin olet avannut
ainoatakaan kirjaa näinä neljänä lukukautena, jotka olet ollut täällä
yliopistossa. Sinä taidat vaan soittaa viulua koko päivän, ja sen
minä kyllä uskon, sillä et sinä entisinä aikoinakaan tahtonut tehdä
muuta, silloinkun kävit koulua Falussa, vaikka silloin sinun oli
pakko tehdä työtä.
Hede ojentausi vähän jäykemmäksi tuolillaan. Ålin tuli yhä
onnettomammaksi, mutta jatkoi sitkeällä päättäväisyydellä.
-- Varmaankin ajattelet, että se, joka omistaa talon sellaisen kuin
Munkhytta, saa tehdä mitä häntä haluttaa, tehdä työtä, jos tahtoo,
olla tekemättä, jos tahtoo. Jos suorittaa tutkinnon on hyvä. Jos ei
sitä tee, on melkein saman tekevä, sillä sinä et missään tapauksessa
aio muuksi kuin ruukinpatruunaksi, sinä tahdot asua Munkhytassa koko
ikäsi. Käsitän hyvin, että sinä juuri niin ajattelet.
Hede oli vaiti ja Ålinista tuntui, että Hedeä ympäröi samallainen
muuri korkeampaa hienoutta, joka aina Ålinin silmissä oli ympäröinyt
hänen isäänsä vuorineuvosta ja hänen äitiänsä vuorineuvoksetarta.
-- Mutta asiat ovat nyt semmoiset, että Munkhytta ei ole sama paikka
nyt kuin oli ennen, silloinkun rautakaivos vielä tuotti -- jatkoi hän
varovasti. -- Kyllä vuorineuvos sen tiesi ja senvuoksi hän määräsi
ennen kuolemaansa, että sinusta pitäisi tulla lukumies. Äitisi tietää
sen myöskin, raukka, ja koko pitäjä sen tietää. Ainoa, joka ei mitään
tiedä, olet sinä, Hede.
-- Tarkoitatko sinä -- sanoi Hede hiukan ärtyisästi, -- ett'en minä
tietäisi, ett'ei rautakaivoksia enää voi käyttää?
-- En suinkaan -- sanoi Ålin -- sen sinä kyllä tiedät, mutta
asia, jota sinä et tiedä, on se, että Munkhytta on kokonaan
rappiolla. Ajattele vaan itse, niin huomaat kyllä, että ei kotona
Länsi-Taalainmaalla eletä vaan maanviljelyksestä. Enkä tiedä,
miksi vuorineuvoksetar on asian sinulta salannut. Mutta istuuhan
hän jakamattomassa pesässä niin ettei hänen tarvitse kysyä neuvoa
sinulta mistään. Olkoon miten tahansa, niin tiedetään siellä kotona,
että äitisi niukasti tulee toimeen. Sanotaanpa hänen kulkevan
rahoja lainaamassa. Hän ei varmaankaan ole tahtonut häiritä sinua
huolillaan, vaan ajatellut, että koettaisi kestää siihen asti, kunnes
olet suorittanut tutkintosi. Hän ei tahdo myydä maatilaa, ennenkun
sinä olet valmis ja sinulla on uusi koti!
Hede nousi ja käveli kerran poikki huoneen. Sitten seisattui hän
Ålinin eteen. Mutta, mies, istuthan sinä täällä ja koetat viskottaa
minulle hullutuksia. Mehän olemme rikkaita.
-- Tiedänhän minä, että teitä pidetään rikkaina siellä kotona
vieläkin -- sanoi Ålin. Mutta ymmärräthän, ett'ei mikään riitä
silloin, kun vaan annetaan ulos, eikä mitään saada sisään. Aivan
toista oli silloin kuin teillä oli kaivos!
Hede istuutui taas. -- Olisi kai äitini antanut minulle tiedon tästä
-- sanoi hän. -- Olen sinulle kiitollinen, Ålin, mutta olet antanut
jourujuttujen pelottaa itseäsi.
-- Arvasinhan, ett'et sinä mitään tiennyt sanoi Ålin itsepäisesti.
-- Kotona Munhhytassa elää vuorineuvoksetar säästäen ja niukasti,
saadakseen kokoon rahaa sinulle tänne Upsalaan ja hankkiakseen
sinulle iloa ja hauskuutta loma-ajoiksi, jolloin olet kotona. Ja
sill'aikaa sinä vetelehdit täällä, etkä tee mitään senvuoksi, ett'et
tiedä vaarasta. -- En voinut kauvempaa katsella, mitenkä te petitte
toisianne. Hänen armonsa luuli, että sinä luit, ja sinä uskoit, että
hän oli rikas. Enhän voinut antaa sinun turmella tulevaisuuttasi
sanaakaan sanomatta.
Hede istui ääneti hetken ja mietti. Sitten nousi hän ja ojensi
Ålinille kätensä surullisesti hymyillen. -- Ymmärtänet kai, että minä
huomaan sinun puhuneen totta, vaikka minä en _tahdo_ uskoa sinua.
Kiitos!
Ålin puristi hänen kättään, loistaen tyytyväisyydestä. -- Sinä
ymmärrät kyllä, Hede, ett'ei mitään ole kadotettu, kunhan vaan teet
työtä. Sinun päälläsi voi päästä valmiiksi seitsemässä, kahdeksassa
lukukaudessa.
Hede oikasihe suoraksi. -- Ole huoletta, Ålin. -- Kyllä nyt rupean
ahkeraksi.
Ålin nousi ja kulki ovea kohti, mutta hyvin epäröiden. Ennenkun oli
kynnyksellä, kääntyi hän. -- Oli minulla toinenkin asia -- sanoi hän.
Hän joutui taas äärettömän hämilleen. -- Tahdon vaan pyytää, että
lainaisit minulle viulusi, kunnes pääset lukuvauhtiin.
-- Viuluniko?
-- Niin, kääri se silkkiliinaan ja lukitse se laatikkoonsa ja anna
minun viedä se pois, muuten ei tule sinun luvuistasi mitään. En
ehtisi ulos ovesta, ennenkun jo alkaisit soittaa. Sinä olet siihen
niin tottunut nyt, ett'et voisi vastustaa, jos sinulla olisi se
täällä. Tuommoista ei voi auttaa, jos ei saa muilta apua. Se olisi
liika paljon vaadittua!
Hede näytti harmistuneelta.
-- Sehän on hullutusta! sanoi hän.
-- Ei se hullutusta ole. Sinähän tiedät, että olet perinyt sen
vuorineuvokselta, soittaminen on sinulla verissä. Siitä saakka, kun
pääsit omaksi herraksesi täällä Upsalassa, et ole tehnyt muuta.
Sinähän asut näin kaukana kaupungin laidassa senvuoksi vaan, ett'et
soitollasi ketään häiritseisi. Et voi auttaa itseäsi tässä asiassa.
Anna minun ottaa viulu!
-- Ennen kyllä -- sanoi Hede -- en olisi voinut olla soittamatta.
Mutta nyt on Munkhytta vaarassa. Rakastan enemmän kotiani kuin
viuluani.
Mutta Ålin seisoi siinä yhtä itsepäisesti ja pyysi viulua.
-- Mitä se hyödyttää? -- sanoi Hede. Jos tahdon soittaa, ei minun
tarvitse kulkea montakaan askelta, lainatakseni toisen viulun.
-- Sen tiedän -- vastasi Ålin -- mutta enpä usko toisen viulun olevan
yhtä vaarallisen. Tuo vanha italialainen viulu on sinun suurin
vaarasi. Ja sitäpaitsi ajattelen ehdottaa, että annat sulkea itsesi
sisään ensi päiviksi. Vaan siksi, kunnes pääset alkuun.
Hän pyysi pyytämistään, mutta Hede vastusteli. Hän ei tahtonut
suostua semmoiseen hullutukseen, että antaisi lukita itsensä
huoneeseensa. Ålin sävähti hehkuvan punaiseksi.
-- Minä tahdon viulun mukaani -- sanoi hän -- muuten ei tämä kaikki
ole auttanut mitään! -- Hän puhui tulistuneena ja kiihkeästi. --
En olisi ottanut tätä puheeksi, mutta minä tiedän, että tässä on
sinulle kysymyksessä muutakin kuin Munkhytta. Minä näin tässä toissa
kevännä maisterinvihkiäistanssiaisissa tytön, jonka sanottiin
olevan kihloissa kanssasi. Minun ei ole tapana tanssia, mutta minun
ilonani oli katsella tyttöä, kun hän kiiti tanssissa, säteillen
ilosta loistavana kuin niityn kukkanen. Ja kuullessani hänen olevan
kihloissa sinun kanssasi tuli minun häntä sääli.
-- Vai sääli?
-- Niin kyllä, tiesinhän minä, ett'ei sinusta tulisi mitään, jos
jatkaisit samalla tavalla, kuin olet alkanut. Ja niin vannoin minä,
että sen lapsen ei tarvitsisi istua koko ikäänsä odottamassa häntä,
joka ei milloinkaan tulisi. Hänen ei tarvitse jäädä odottamaan ja
surkastumaan sinua odottaessaan. En tahdo parin vuoden kuluttua
tavata häntä kasvot kulmikkaina ja syvät uurteet suupielissä...
Hän vaikeni. Hede oli alkanut omituisen tutkivasti tarkastaa häntä.
Mutta Gunnar Hede oli jo käsittänyt, että Ålin piti hänen
morsiammestaan. Se koski häneen syvästi, että tämä tahtoi pelastaa
hänet tämmöisissäkin suhteissa, ja tämän tunteen valtaamana hän
antautui ja jätti Ålinille viululaatikkonsa.
Kun Ålin oli lähtenyt, luki Hede kokonaisen tunnin kuin epätoivoinen,
mutta sitten heitti hän kirjan pois.
Mitä tuo lukeminen auttaisi? Hän olisi valmis kolmen tahi neljän
vuoden kuluttua, ja kuka siitä vastaisi, ett'ei maatila jo sillä
aikaa olisi myyty.
Melkein kauhulla tunsi hän, miten rakas tuo vanha paikka oli hänelle.
Se oli oikeaa lumousta. Jokaisen huoneen, jokaisen puun hän voi nähdä
edessään, jos mieli tuntea itsensä onnelliseksi, ei hän voisi olla
vailla mitään tuosta kaikesta.
Ja tässäkö tulisi hänen istua hiljaa kirjan ääressä, kun se oli
luisumaisillaan pois häneltä!
Hän tuli yhä levottomammaksi, tunsi ohimoittensa tykyttävän kuin
kuumeessa. Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kun ei ollut viulua, johon
tarttua ja soittaa itsensä tyyneksi.
-- Oo -- sanoi hän -- tuo Ålin saattaa minut lopulta hulluksi.
Ensiksi tuo hän minulle tämän sanoman ja sitten vie hän minulta
viuluni.
-- Ihmisellä, semmoisella kuin minä, täytyy olla viulu kädessään
niin suruissa kuin iloissa. Minun täytyy tehdä jotain, minun täytyy
hankkia rahaa, mutta minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta
päässäni. En voi ajatella ilman viuluani.
Hede raivosi siitä, että oli lukittu tänne kirjojensa ääreen.
Hulluutta oli istua lukemaan pitkällistä tutkintoa, kun hän tarvitsi
rahaa, rahaa, rahaa.
Hän ei kärsinyt tuota tunnetta, että oli lukkojen takana. Hän oli
niin vihoissaan Ålinille joka oli keksinyt tämän hullutuksen, että
pelkäsi lyövänsä häntä, kun hän palaisi tänne.
Kyllä hän soittaisi, jos viulunsa olisi täällä, nyt se juuri olisi
tarpeen. Hänen verensä paloivat levottomuudesta, niin että hän
melkein oli tulla hulluksi. --
Juuri Heden hartaimmasti ikävöidessä viuluansa tuli pihamaalle
kuleksiva pelimanni ja alkoi soittaa. Se oli vanha, sokea ukko, joka
soitti epäpuhtaasti ja tunteettomasti, mutta Hedeä liikutti juuri
silloin viulun soitto niin, että hän sitä kuunteli kyyneleet silmissä
ja kädet ristissä.
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä työnsi hän auki ikkunan ja kiipesi
maahan viiniköynnösten avulla. Ei hän tuntenut omantunnon vaivoja
siitä, että oli jättänyt työnsä. Hänestä tuntui, että viulu oli
tullut pihalle ainoastaan lohduttamaan häntä hänen onnettomuudessaan.
Hede ei kai milloinkaan ollut mitään pyytänyt niin nöyrästi kuin hän
nyt pyysi sokealta vanhukselta viulua lainaksi. Koko ajan seisoi hän
lakki kädessä, vaikka mies oli umpisokea.
Ukko ei näyttänyt ymmärtävän, mitä hän halusi. Hän kääntyi tytön
puoleen, joka häntä talutti. Hede kumarsi köyhälle tytölle ja uudisti
pyyntönsä. Tyttö katsoi Hedeen, niinkuin sen täytyy, jonka on nähtävä
kahden edestä. Katse tuli niin varmana suurista harmaista silmistä,
Hede tunsi, miten se tarkkasi häntä, nyt se oli kauluksen kohdalla ja
tarkasti, oliko hänellä vasta silitetty edusta, nyt se tutki, oliko
takki harjattu, nyt olivatko saappaat kiilloitetut.
Hedeä ei ollut milloinkaan ennen näin tarkastettu. Hän näki selvään,
että nuo silmät eivät hyväksyneet häntä.
Mutta niin ei käynyt. Tytöllä oli omituinen tapa hymyillä. Hänellä
oli niin totiset kasvot, että sai sen käsityksen, kun hän hymyili,
että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän sattui
näyttämään iloiselta. Ja nyt levisi tuommoinen harvinainen hymyily
hänen huulilleen.
Hän otti viulun ukolta ja ojensi sen Hedelle. -- Nyt tahdomme valssin
Noita-ampujasta -- sanoi hän.
Hedestä tuntui oudolta soittaa nyt juuri valssia, mutta olihan
oikeastaan yhdentekevää, mitä hän soitti, kunhan vaan sai viulun
käteensä.
Ei hän muuta tarvinnut. Viulu alkoi heti lohdutella häntä, se puhui
hänelle heikoin, rämisevin sävelin. -- Olen vaan köyhän miehen
viulu -- sanoi se -- mutta semmoisena kuin olen, olen lohdutukseksi
ja avuksi sokealle miesparalle. Minä olen valkeutena, värinä ja
kirkkautena hänen elämässään. Minä se olen, joka häntä lohdutan
köyhyydessä, vanhuudessa ja sokeudessa.
Hede tunsi, mitenkä tuo hirveä alakuloisuus, joka oli lannistanut
hänen toiveensa, alkoi väistyä pois hänestä. -- Sinä olet nuori ja
voimakas -- sanoi viulu hänelle. -- Sinä voit taistella ja sotia.
Sinä voit pidättää sen, joka tahtoo sinua paeta. Miksi olet _sinä_
toivoton ja suruissasi?
Hede oli soittanut silmät alas luotuina, nyt kohotti hän päänsä ja
katsoi niihin, jotka ympäröivät häntä. Siinä oli aika suuri joukko
lapsia ja joutilasta väkeä kadulta, jotka olivat tulleet pihalle
soittoa kuulemaan.
Vaikka eiväthän he olleet tulleet ainoastaan soiton vuoksi. Sokea ja
hänen tyttönsä eivät olleet ainoat kulkueessa.
Vastapäätä Hedeä seisoi trikoihin puettu olento, käsivarret paljaina,
ristissä yli rinnan. Hän näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta Hede
ei voinut olla ajattelematta, että sillä miehellä vasta oli korkea
rintakehä ja pitkät viikset. Ja tuolla oli hänen vaimonsa, pieni
ja lihava, eikä hänkään aivan nuori, mutta loistavan onnellinen
paljeteissaan ja keinuvissa harsohameissaan.
Soiton ensi tahtien aikana seisoivat he hiljaa ja miettivät. Jo
levisi suloinen hymyily heidän huulilleen ja ottaen toisiaan kädestä
alkoivat he tanssia pienellä tilkkutäkillä.
Hede huomasi, että kaikkia temppuja tehdessä seisoi vaimo melkein
liikkumatonna, miehen yksinään tehdessä työtä. Hän hyppäsi vaimonsa
ylitse, pyöri hänen ympäri ja heitti kuperkeikan hänen ylitsensä.
Vaimo ei tehnyt juuri muuta kuin heitteli lentomuiskuja yleisölle.
Mutta oikeastaan ei Hede ajatellut paljon heitä. Hänen jousensa alkoi
lennellä yli kielten. Se sanoi hänelle, että onni on taistelussa
ja valloittamisessa. Se tahtoi melkein ylistää hänelle onneksi
sitä, että kaikki hänelle oli epäselvää. Hede seisoi tuolla ja
soitti rohkeutta ja toivoa itselleen, eikä ajatellutkaan vanhoja
nuorallatanssijoita.
Mutta äkkiä hän huomasi heidän tulleen levottomiksi. He lakkasivat
hymyilemästä, eivät enään heittäneet lentomuiskuja yleisölle.
Akrobaatti hyppäsi hullusti ja vaimo alkoi huojua edestakaisin
valssintahdissa.
Hede soitti yhä innokkaammin. Hän heitti Noita-ampujan ja esitti
myrskyten vanhan kansanlaulun, joka teki kaikki ihmiset hulluiksi,
kun sitä soitettiin seurassa.
Vanhat nuoralla tanssijat unohtivat kokonaan itsensä, he olivat
vaan paljasta huohottavaa ihmettelyä. Ja tuli silmänräpäys, jolloin
he eivät enään voineet vastustaa. He hyppäsivät askeleen eteenpäin
suoraan toistensa syliin ja alkoivat tanssia valssia keskellä
tilkkutäkkiä.
Ja kuinka he tanssivat! He astuivat pieniä sipsuttavia askeleita ja
hyrräsivät ympäri tiheissä kaarissa, tulivat tuskin ulkopuolelle
täkkiä. Ja heidän kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä ja
ihastuksesta. Oli nuoruuden iloa ja rakkauden huumetta noissa
vanhoissa ihmisissä.
Koko kansanjoukko riemuitsi katsoessaan heidän tanssiaan. Pieni,
totinen sokeantaluttajakin hymyili, mutta Hede tuli hyvin
liikutetuksi.
Kas, tuon sai hänen viulunsa matkaan, aivan riisti ihmiset pois
omasta itsestään. Se oli suurvalta, jota hän hallitsi. Missä
silmänräpäyksessä tahansa voi hän ottaa valtakunnan haltuunsa.
Ainoastaan pari vuotta olla ulkomailla soittamassa jonkun suuren
mestarin edessä. Ja sitten hän kulkisi mailman ympäri, soittaen
kokoon rahaa, kunniaa ja kuuluisuutta.
Hedestä tuntui, että nuo akrobaatit olivat osuneet tänne vaan
sanoakseen hänelle tämän. Tämä oli hänen tiensä, se, joka valoisana
ja avoinna hänelle avaantui.
Hän sanoi itselleen: minä tahdon, minä tahdon soittajaksi, siksi
minun täytyy. Se on toista kuin lukeminen. Minä voin lumota ihmiset
viulullani, minä voin tulla rikkaaksi.
Hede lakkasi soittamasta. Tempuntekijät astuivat heti hänen luokseen
ja ylistelivät häntä.
Mies mainitsi, että nimensä oli Blomgrén. Se oli hänen oikea
nimensä, hänellä oli toisia esiintyessään. Hän ja vaimonsa olivat
vanhaa sirkusväkeä. Rouva Blomgrén oli entinen Miss Viola ja hän oli
kiitänyt eteenpäin hevosenselässä. Ja vielä tänäkin päivänä, vaikka
he olivat jättäneet sirkuksen, olivat he taiteilijaväkeä, tulista
taiteilijaväkeä. Sen kai Hede jo oli huomannut. Senvuoksihan he eivät
voineet vastustaa hänen viuluansakaan.
Hede seurasi akrobaatteja pari tuntia. Hän ei voinut erota viulusta
ja hän piti noiden vanhojen taiteilijoiden innostuksesta ammattiinsa.
Itse kulki hän koetellen itseään. Tahdon katsoa, onko minussa
taiteilijan itua, tahdon katsoa, voinko innostuttaa, tahdon katsoa,
saanko lapset ja tyhjäntoimittajat seuraamaan itseäni pihasta pihaan.
Kävellessään talojen väliä, heitti herra Blomgrén yllensä vanhan
kuluneen kauhtanan ja rouva Blomgrén kääriytyi ruskeaan pyöreäksi
leikattuun päällysvaatteeseen ja näin puettuna kävelivät he Heden
vieressä ja juttelivat.
Herra Blomgrén ei tahtonut puhua kaikesta siitä kunniasta, jota hän
ja rouva Blomgrén olivat niittäneet sinä aikana, jolloin kuuluivat
oikeaan sirkukseen. Mutta tirehtööri oli eroittanut rouva Blomgrénin
siitä syystä, että tämä oli tullut liian lihavaksi. Herra Blomgrénia
ei oltu eroitettu, hän oli itse pyytänyt eronsa. Ei tarvinnut
kenenkään luulla, että herra Blomgrén jäisi palvelemaan tirehtööriä,
joka oli eroittanut hänen vaimonsa.
Rouva Blomgrén rakasti taidetta, ja hänen tähtensä oli herra Blomgrén
päättänyt ruveta vapaaksi taiteilijaksi, niin että vaimonsa saisi
edelleenkin esiintyä. Talvisin, kun kadulla oli liian kylmä esiintyä,
näyttelivät he teltassa. Silloin oli heillä vaihteleva ohjelma.
Näyteltiin pantomiimejä, silmänkääntäjätemppuja ja voimistelua.
Sirkus oli heidät hylännyt, mutta ei taide. He palvelisivat
taidetta, sille kannatti olla uskollinen kuolemaan asti. Aina, aina
taiteilijoina! Se oli herra Blomgrénin ajatus, ja samaten ajatteli
rouva Blomgrén.
Hede käveli äänetönnä ja kuunteli. Ajatukset lensivät levottomina
ehdotuksesta toiseen. Väliin voi sattua tapahtumia, jotka ovat meille
kuin symbolia, merkkejä, joita täytyy selvittää. Oli joku tarkoitus
hänelle näissä tapahtumissa. Jos hän vaan ymmärtäisi sen oikein, niin
saisi hän ohjauksen hyvää päätöstä tekemään.
Herra Blomgrén pyysi ylioppilasta kiinnittämään vähän huomiota
pieneen sokeantaluttaja tyttöön. Oliko hän nähnyt tuommoisia silmiä?
Eikö hän uskonut noilla silmillä olevan jonkun tarkoituksen? Eiköhän
se, jolla oli tuommoiset silmät, ollut tarkoitettu johonkin suureen?
Hede kääntyi ja katsoi pieneen kalpeaan lapseen. Niin olikin, hänellä
oli silmät kuin tähdet, surullisissa ja hiukan surkastuneissa
kasvoissa.
Taivaallinen isämme tietää aina, mitä hän tekee, sanoi rouva Blomgrén
-- ja uskonpa minä senkin, että hänellä on joku tarkoituksensa sillä,
että antaa semmoisen taiteilijan kuin Blomgrénin esiintyä kadulla.
Mutta mikä oli hänen tarkoituksensa, kun antoi tuolle tytölle nuo
silmät ja tuon hymyilyn?
-- Minä sanon teille jotakin -- sanoi herra Blomgrén. -- Hänellä ei
ole vähääkään taipumusta taiteeseen. Ja noilla silmillä!
Hede alkoi epäillä, että he eivät puhuneetkaan hänelle, pitivät
ainoastaan luennon tytölle. Hän kulki aivan heidän jälessään ja voi
kuulla joka sanan.
-- Hän ei ole kuin kolmentoista vanha, eikä suinkaan liian vanha
oppiakseen jotakin, mutta mahdoton, täydellisesti taipumuksia vailla.
Opettakaa häntä ompelemaan, herra ylioppilas, ellette tahdo hukata
aikaanne, mutta elkää opettako häntä seisomaan päällään!
-- Tuo hymyily, joka hänellä on, saattaa ihmiset aivan hulluiksi
häneen -- sanoi herra Blomgrén. -- Ainoastaan tuon hymyilyn vuoksi
on tytöllä alituisia tarjouksia perheiltä, jotka ottaisivat hänet
kasvatiksi. Hän voisi nyt elää rikkaassa kodissa, jos hän tahtoisi
jättää isoisänsä. Mutta mihinkä hän tarvitsee hymyilyn, joka ihmiset
tekee hulluiksi, kun ei hän koskaan tahdo näyttäytyä, ei hevosen
selässä eikä trapetsilla?
-- Me tunnemme toisia taiteilijoita -- sanoi rouva Blomgrén -- jotka
ottavat lapsia kadulta ja kasvattavat heidät ammattiinsa, kun eivät
enää itse jaksa esiintyä. Moni on siten onnistunut luomaan tähden,
joka heille on tuottanut äärettömät palkinnot. Mutta herra Blomgrén
ja minä emme milloinkaan ole ajatelleet palkintoa, olemme vaan
toivoneet näkevämme Ingridin lentävän vanteen läpi, koko sirkuksen
kaikuessa kättentaputuksista. Silloin olisi elämä kuin alkanut
uudestaan.
-- Minkä vuoksi pidämme hänen isoisäänsä luonamme? -- sanoi herra
Blomgrén. -- Onko hän meidän veroisemme taiteilija? Mehän olisimme
saaneet mukaamme erään entisen hoviorkesterin jäsenen. Mutta me
rakastamme tyttöä, emmekä tule toimeen ilman häntä, ukon pidämme
tytön vuoksi.
-- Eikö tyttö ole julma, kun ei hän anna meidän tehdä taiteilijaa
itsestään? -- sanoivat he.
Hede kääntyi taaksepäin katsomaan. Siellä käveli pieni
sokeantaluttajar, kasvoissa kärsivä ilme. Hede luki tytön kasvoista,
että tämä tiesi, että se, joka ei osannut tanssia nuoralla, oli
lahjaton ja ylenkatsottu olento.
Juuri samassa saapuivat he uudelle pihalle, mutta ennenkun he
alkoivat näytöksensä, istuutui Hede ylösalasin käännetyille
työntökärryille ja alkoi saarnata.
Ja nyt puolusti hän tuota sokeantaluttaja raukkaa. Hän moitti herra
ja rouva Blomgrén'ia siitä, että he tahtoivat jättää hänet suurelle,
julmalle yleisölle, joka rakastaisi häntä ja taputtaisi käsiään
hänelle vaan jonkun aikaa, mutta vanhana ja kuihtuneena jättäisi
hänet kuleksimaan ympäri katuja syyssateessa ja pakkasessa. Ei,
taiteilija oli sekin, joka teki ihmisen onnelliseksi, hänellä,