Herraskartano ja legendoja - 6

Ingrid näytti väsyneeltä. Ei ollut silmissä loistoa, ja ihonsa oli
harmaan kalpea.
Tuossa kulkiessaan alkoi hän miettiä, olikohan päivä, joka sammui,
tyytyväinen itseensä. Riemustakohan se sytytti tuon suuren, palavan,
punertavan auringonlaskun kaukana lännessä.
Hän tiesi omasta puolestaan, hän, ett'ei hän tälle päivälle, eikä
muullekaan ollut voinut ilokokkoa sytyttää. Koko tänä kuukautena,
joka oli kulunut siitä, kun hän jälleen tunsi Gunnar Heden, ei hän
ollut mitään voittanut.
Ja nyt tänä päivänä valtasi hänet suuri tuska. Tuntui kuin kadottaisi
hän rakkautensa tämän kaiken tähden. Hän alkoi unohtaa ylioppilaan,
ajatellessaan ainoastaan sairasta. Kaikki keveä ja kaunis ja
keväinen katosi hänen rakkaudestaan. Se oli vaan raskasta, raskasta
todellisuutta.
Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kulkiessaan järvelle. Hän tunsi,
ett'ei ymmärtänyt mitä oli tehtävä, tunsi että hänen oli heittäminen
sikseen kaikki. Oi, oi, nähdä hänen kävelevän tuossa takanansa,
voimakkaan ja terveen näköisenä ja kuitenkin niin auttamattomasti
sairaana ja parantumattomana.
He olivat rannassa ja Ingrid kiinnitti luistimet jalkaansa. Hän
tahtoi pakoittaa Hedenkin luistelemaan ja sitoi luistimet hänen
jalkaansa, mutta heti jäälle astuessaan kaatui Hede. Hän kömpi maalle
ja istui kivelle ja siihen Ingrid hänet jätti.
Sen kiven kohdalla, jolla Gunnar Hede istui, oli pieni saari, sen
alastomat koivut ja haavat kuvastuivat vasten loistavaa iltataivasta,
joka yhä vaan yhtä palavana punerti. Ja nuo hienot, kevyet puunlatvat
kohosivat tuosta punaisesta niin kauniina, että oli mahdotonta olla
niitä huomaamatta.
Tavallista on, että paikan tuntee jostain yksityisestä piirteestä;
silloinkin kun sen hyvin tuntee, ei oikein tarkkaan tiedä, miltä se
näyttää joka taholta ja puolelta, ja erittäinkin Munkhytan tunsi
tuosta pienestä saaresta. Jos ei ollut taloa nähnyt vuosikausiin,
niin olisi sen kuitenkin tuntenut tuosta saaresta, joka tuossa
levitteli tummia puunlatvojaan kohti auringonlaskua.
Hede istui aivan hiljaa ja katseli saarta ja noita keveitä puunoksia
ja harmaata jäätä, joka ulottui joka taholle.
Se näky oli hänelle kaikkein tutuin. Ei ollut koko talossa mitään,
jonka hän olisi tuntenut niin hyvin. Sillä niinkuin sanottu, tuo
saari se aina katseet puoleensa veti. Ja kohta istui hän ja katseli
saarta, ajattelematta sitä, niinkuin tekee tuttua katsellessa. Hän
istui kauvan ja tuijotti, ei mikään häirinnyt häntä, ei ihmiset, ei
tuuli, ei mikään vieras. Ingridiä hän ei nähnyt, hän oli kiirehtinyt
kauvaksi jäälle.
Gunnar Heden valtasi lepo ja rauha semmoinen, jonka ainoastaan
voi tuntea tutuissa kotioloissa. Tuosta pienestä saaresta virtasi
turvallisuus ja rauha hänelle. Se nukutti hiljaisuudeksi sen ijäisen
levottomuuden, joka vaivasi häntä.
Hede luuli kulkevansa aina vihollisten joukossa ja aina ajatteli hän
mitenkä olla varuillaan. Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut sitä
rauhaa, joka sai hänet unohtamaan itsensä, mutta nyt saapui se hänen
luokseen.
Kun Gunnar Hede siinä noin istui, eikä ajatellut juuri mitään, tuli
hän tehneeksi aivan koneellisen liikkeen, niinkuin tekee silloin, kun
on tavallisissa olosuhteissa. Kun hän istui siinä jää edessään ja
luistimet jalassa, nousi hän ylös ja alkoi luistella järvelle. Ja hän
ajatteli yhtä vähän tekevänsä tätä, kuin syödessä ajatellaan kahvelin
ja veitsen käyttämistä.
Hän kiiti ulospäin, pitkin jäänpintaa; oli mitä parhain luistinkeli.
Hän oli jo kaukana rannasta, ennenkun huomasi, mitä oli tehnyt.
-- Mainio jää -- ajatteli hän silloin -- ihmettelenpä, miksi en jo
aikasemmin tänä päivänä tullut tänne.
-- Luistelin eilen sitä enemmin -- lohdutti hän itseään. -- Tänne
tulen joka päivä, niinkauvan kuin lupa-aikaa riittää.
Tämä taisi johtua siitä, että Gunnar Hede oli ryhtynyt johonkin,
jota hänen oli ollut tapana tehdä, ennenkun tuli sairaaksi, ja siten
jotain hänen entisestä itsestään heräsi eloon hänessä. Ajatuksia ja
mielikuvia, jotka kuuluivat hänen entiseen elämäänsä, alkoi tunkeutua
esille hänen tajuntaansa. Mutta samalla kertaa vaipuivat kaikki
semmoiset ajatukset, jotka olivat hänen tautinsa kanssa yhteydessä,
unohduksiin.
Niinkuin hänen tapansa oli luistelemassa ollessa, teki hän pitkän
kaaren ulospäin järvelle, voidakseen nähdä erään kapean niemekkeen
ohi. Sen hän teki tahtomattaan, mutta sivuutettuaan niemen, tiesi hän
tehneensä tuon kaarroksen senvuoksi, että näkisi paloiko tuli hänen
äitinsä ikkunassa.
-- Nyt minun hänen mielestänsä jo pitäisi tulla sisään, mutta
odottakoon hän hetken vielä. Jää on niin mainiota.
Enimmäkseen ne olivat epämääräisiä tunteita, liikkeen tuottaman
ilon ja kauniin illan synnyttämiä, jotka hänessä heräsivät. Juuri
tuommoisena kuutamoiltana pitää luistelemaan mennä. Hän rakasti
tätä lempeää iltahämärää. Valo viipyi vielä, mutta yön rauha oli jo
tullut. Kaikki mitä oli parasta yössä ja päivässä!
Siellä oli toinenkin luistelija ulkona jäällä. Se oli nuori tyttö.
Hän ei tiennyt tunsiko tyttöä, mutta luisteli hänen luokseen
katsoakseen, kuka tyttö oli. Ei, tuttu se ei ollut, mutta hän ei
voinut olla sanomatta paria sanaa siitä, miten erinomainen jää oli,
luistellessaan tytön ohitse.
Vieras taisi olla kaupunkilaistyttö, hän ei tainnut olla tottunut
siihen, että häntä noin vaan ilman muuta puhuteltiin. Tyttö
näytti aivan pelästyneeltä, kun hän sille pari sanaa virkkoi.
Niin, olihan hän kummallisesti puettuna. Olihan hän täydellisesti
talonpoikaisvaatteissa.
Olkoon, ei hän enään peloitteleisi. Hän kääntyi ja luisteli ulos
järvelle. Jää oli kyllin suuri heille molemmille.
Mutta Ingrid oli vähällä ollut huutaa hämmästyksestä. Hede oli tullut
luistellen, komeasti ja sulavana, käsivarret ristissä yli rinnan,
hatun lieri ylöskäännettynä, tukka siveltynä otsalta, niin ett'ei se
riippunut korvien edessä.
Hän oli puhunut sivistyneen miehen äänellä, melkein murtamatta
taalainkielellä.
Ei hän joutunut pitkältä ihmettelemään. Rantaan hän riensi.
Hän saapui hengästyneenä kyökkiin. Ei tiennyt, mitenkä sen sanoisi
lyhyesti ja kyllin selvästi.
-- Staava neitsyt, nuori herra on tullut kotiin.
Kyökki oli tyhjä, sekä Staava, että piiat olivat ulkona. Ei ollut
ketään neitsyenkään huoneessa. Ingrid ryntäsi koko talon läpi, tuli
huoneihin, joissa ei milloinkaan käyty. Koko ajan hän huusi: --
Staava neitsyt, Staava neitsyt! Nuori herra on tullut kotiin!
Ingrid oli aivan villinä, seisoi vielä huutaen ylhäällä ylikerran
etehisessä, kahden piian, Staava neitsyen ja itse vuorineuvoksettaren
ympäröimänä. Hän hoki tuota samaa yhä uudelleen, mielenliikutuksesta
voimatta vaieta.
Ei erehtynyt kukaan siitä, mitä hän tarkoitti. Kaikki neljä seisoivat
tuossa yhtä sekavina kuin hän, kasvot värähtelivät, kädet vapisivat.
Ingrid kääntyi epätoivoissaan vuoroin jokaisen puoleen. Pitihän
hänen antaman selityksiä ja käskyjä, mutta mitä hän oli aikonut
käskeä? Voi, miksi petti muisti hänet! Hän katsoi hurjan kysyvänä
vuorineuvoksettareen. Mitä on tapahtunut, mitä tahdoinkaan?
Matalalla, vapisevalla äänellä antoi vanha rouva pari ohjetta. Hän
melkein kuiskasi, hän. -- Kynttilä ja valkeaa uuniin nuoren herran
huoneeseen. Nuoren herran vaatteet ovat asetettavat esille!
Ei ollut aika eikä paikka sovelias Staava neitsyen kerskailla. Mutta
olipa kuitenkin äänessä jonkinlaista arvokkaisuutta, kun hän vastasi:
-- Aina on nuoren herran huonetta lämmitetty. Nuoren herran vaatteet
ovat aina valmiina häntä odottamassa.
-- Ingrid menee omaan huoneeseensa -- sanoi hänen armonsa.
Nuori tyttö teki aivan päinvastoin. Hän meni salonkiin, seisoi siellä
ikkunassa, nyyhkytti ja vapisi, mutta ei tiennyt ollenkaan, ett'ei
ollut ääneti ja hiljaa.
Hän pyyhki kärsimättömästi kyyneleet silmistään, voidakseen nähdä
alas lumikentälle, joka levisi rakennuksen edessä. Kun häntä vaan ei
itkettäisi, näkisi hän kaikki tarkasti kirkkaassa kuutamossa. Nyt
hän tuli. -- Tuolla, tuolla! -- huusi Ingrid hänen armolleen. -- Hän
kävelee kiireesti, hän juoksee! Tule vaan tänne ja katso!
Vuorineuvoksetar istui hiljaa pesävalkean ääressä. Hän ei
liikahtanut. Hän koetti kuunnella sen, minkä toinen nähdä.
Hän pyysi Ingridin olemaan hiljaa, että hän voisi kuulla Heden
askeleet. Kyllä, kyllä, hiljaa hän olikin. Hänen armonsa saisi kuulla
hänen tulevan. Ingrid tarttui kovasti kiinni ikkunan puihin, niinkuin
voisi se auttaa häntä. -- Sinun pitää olla hiljaa -- kuiskasi hän
niin että hätien armonsa voi kuulla, mitenkä hän astuu.
Vanha rouva istui kumarassa, kuunnellen koko sielustaan. Kuuliko
hän jo askeleet pihamaalta? Nyt odotti hän varmaan Heden menevän
kyökkiin. Ingrid näki, että hänen armonsa ei rohjennut uskoa muuta
kuin että hän tulisi kyökin kautta. Kuulikohan hän nyt, että suuret
rappuset ne narisivat? Kuulikohan hän, että suuren etehisen ovet
ne auki lyötiin? Kuuliko hän, millä vauhdilla yläkerran rappusia
kulettiin? Kaksi, kolme rappusta kerrallaan? Kuulikohan hänen äitinsä
sen nyt? Ei nuo olleet laahustavia talonpoikaisaskeleita, niinkuin
ulosmennessä olivat olleet.
Oli melkein peloittavaa kuulla hänen astuvan salinovea kohti. He
olisivat tainneet huutaa molemmat, jos hän olisi tullut sisään.
Mutta hän kääntyi, kulki etehisen poikki omiin huoneihinsa.
Vuorineuvoksetar vaipui takaisin tuoliinsa ja sulki silmänsä. Ingrid
ajatteli, että hänen armonsa olisi tahtonut kuolla juuri silloin.
Avaamatta silmiänsä, ojenti hän Ingridille kätensä. Ingrid hiipi
hänen luoksensa ja tarttui siihen, ja hän veti tytön syliinsä. --
Mignon, Mignon -- sanoi hän -- se oli kuitenkin oikea nimi sinulle.
-- Ei -- jatkoi hän. -- Nyt emme saa itkeä. Emme saa puhua tästä nyt.
Ota itsellesi tuoli ja istu tähän valkean ääreen. Rauhoittukaamme,
pieni ystäväni. Puhukaamme jostain muusta. Meidän täytyy olla aivan
tyyninä, kun hän tulee.
Hede tuli sisään puolen tunnin kuluttua, silloin oli tee pöydällä
ja kynttelit paloivat kattokruunussa. Hän oli todellakin muuttanut
vaatteet, näytti herrasmieheltä. Ingrid ja vuorineuvoksetar
puristivat toistensa käsiä hyvin lujasti.
He olivat istuneet ja koettaneet totuttaa itseään näkemään hänen
tulevan. Oli mahdotonta arvata, mitä hän tulisi puhumaan tahi
tekemään, sanoi hänen armonsa. Häneltä voi odottaa vaikka mitä. Mutta
he molemmat olisivat kaikessa tapauksessa tyyniä.
Ingrid oli todellakin tyyntynyt. Voimakas, voimakas onnellisuuden
tunne oli vallannut hänet ja se rauhoitti hänen levottomuutensa.
Hän oli kuin se, joka edessään näkee taivaan autuudet. Hän lepäsi
huoletonna enkelien sylissä, jotka kantoivat häntä ylöspäin, ylöspäin.
Mutta Hedessä ei huomannut mitään muutosta. -- Minä tulen sisälle
-- sanoi hän sanoakseni, että olen saanut niin kovan pääkivun, että
minun täytyy mennä heti maata. Minä tunsin sen jo alhaalla jäällä.
Vuorineuvoksetar ei vastannut tähän mitään. Se oli niin
yksinkertaista, mutta hän ei ollut voinut sitä aavistaa. Hän tarvitsi
ainakin sekunnin voidakseen käsittää, ett'ei Hede tietänyt mitään
taudistaan, että hän eli jossain kaukana menneisyydessä.
-- Mutta ehkä saisin kuitenkin ensin kupin teetä -- sanoi hän ja
näytti vähän hämmästyneeltä, kun oli niin hiljaista.
Vuorineuvoksetar tuli teetarjottimen luokse. Hede katsoi häneen. --
Onko äiti itkenyt, äiti on niin vaiti?
-- Olemme istuneet ja puhuneet eräästä surullisesta tapahtumasta,
minä ja minun nuori ystäväni tässä -- sanoi hänen armonsa ja osoitti
Ingridiä.
-- Voi, suokaa anteeksi -- sanoi Hede minä en nähnyt, että täällä oli
vieraita.
Nuori tyttö tuli lähemmäksi kynttelin valoa, niin kauniina kuin
on vaan se, joka tietää taivaan porttien ensi hetkessä avautuvan
itselleen.
Hede tervehti hiukan jäykästi. Hän ei selvästi tiennyt, kuka hänellä
oli edessään. Vuorineuvoksetar esitteli.
Hän katsoi vilkaisemalla Ingridiin.
-- Näin neiti Bergin äsken alhaalla jäällä -- sanoi hän.
Hän ei tiennyt Ingridistä mitään, ei ollut milloinkaan puhunut hänen
kanssaan.


IX.

Nyt koitti heille lyhyt onnen aika. Niin eivät olleet asiat, että
olisi Gunnar Hede ollut terve, mutta hänen läheisimpänsä olivat jo
siitäkin onnelliset, että voivat kuvitella hänen olevan paranemaan
päin. Hän oli kadottanut melkein kokonaan muistinsa: oli pitkiä
aikoja hänen elämässään, joista hän ei muistanut mitään, hän ei
osannut soittaa viulua, hänen tietonsa olivat melkein hälvenneet,
ja hänen ajatuskykynsäkin oli hyvin heikko, niin että hän sekä luki
että kirjoitti vastenmielisesti. Mutta hän oli kuitenkin paljoa
parempi: hän ei ollut enää arka, hän piti äidistään, hänellä oli
taas herrasmiehen käytös ja herrastavat. Sen voi ymmärtää, että
vuorineuvoksetar ja koko hänen talonsa olivat ihastuneet.
Loistavalla tuulella oli Hede, hän oli iloa ja riemua päivät
päästään, ei istuskellut alakuloisena, solui ohi kaiken semmoisen,
jota ei voinut ymmärtää, ei puhunut milloinkaan asioista, jotka
vaativat ajatusten ponnistusta, vaan puhui hilpeästi ja vilkkaasti.
Hän huvittelihe enimmäkseen urheilulla. Hän otti Ingridin mukaansa
mäen laskuun ja luistinretkille, paljoa he eivät puhelleet, mutta
Ingridistä oli hauskaa saada olla mukana. Hän oli ystävällinen
Ingridille, niinkuin muillekin, mutta ei vähääkään rakastunut häneen.
Hyvin usein ajatteli hän morsiantaan, miksi hän ei kirjoittanut ja
muuta samanlaista. Mutta sekin huoli häneltä haihtui hetken kuluttua.
Hän karkoitti heti luotaan kaikki surulliset ajatukset.
Ingrid ajatteli, ett'ei hän tällä tavalla hyväksi parane. Hänet
pitää kerran pakoittaa ajattelemaan, katsomaan sisemmäksi itseensä,
jota hän nyt ei uskaltanut. Mutta Ingrid ei tohtinut häntä pakoittaa
siihen, ei hän, eikä kukaan muukaan. Ingrid ajatteli, että jos
vaan Hede hiukankin alkaisi häntä rakastaa, niin silloin hän sen
uskaltaisi.
Ingridin mielestä he nyt kaikki aluksi tarvitsivat vähäsen onnea.
* * * * *
Tapahtui juuri näihin aikoihin, että pieni lapsi kuoli Råglandan
pappilassa, jossa Ingrid oli ollut kasvattina. Ja sitten
haudankaivajan piti valmistaa sille hauta.
Mies kaivoi haudan aivan lähelle sitä paikkaa, jossa hän viime kesänä
oli lapioinut haudan Ingridille, ja kun hän oli kaivanut muutaman
jalan maata, sattui hän paljastamaan yhden hänen kirstunsa kulmista.
Haudankaivaja ei voinut olla vähän hymyilemättä itsekseen. Muistelipa
hän kuulleensa, että kuollut tuossa kirstussa olisi kummitellut.
Se oli ehtinyt jo hautajaispäivänä ruuvata auki kirstunkantensa,
nousta ylös haudasta ja näyttäytyä pappilassa. Niin, papinrouva ei
ollut kovinkaan rakas pitäjäläisistä, ja he mielellään kertoivat
kaikenlaista hänestä.
Haudankaivaja ajatteli, että jos vaan ihmiset tietäisivät, miten
hyvässä tallessa kuolleet makasivat täällä maan povessa ja miten
lujasti kirstunkansi...
Hänen täytyi keskeyttää ajatusjuoksunsa. Siltä kulmalta, jonka hän
juuri oli saanut esille, oli kansi vähän vinossa, ja yksi ruuvi oli
irrallaan.
Hän ei sanonut mitään, ei ajatellut myöskään, mutta hetkeksi heitti
hän kaivamisen ja vihelsi läpi koko Vermlannin rykmentin marssin,
sillä hän oli ollut sotamiehenä.
Sitten ajatteli hän, että kunhan vaan kunnialla tästä asiasta
suoriutuisi. Ei ollut hyvä haudankaivajan muistella kuolleita, ne
voivat ruveta kummittelemaan ja tulla mahtaviksi pimeinä syksyöinä.
Suurella kiireellä kaivoi hän pois enempi maata. Sitten alkoi hän
kolkutella kirstua lapiolla.
Kirstu vastasi aivan selvästi, että se oli tyhjä, tyhjä, tyhjä.
Puolta tuntia myöhemmin oli haudankaivaja pappilassa. Sielläkös
alettiin arvailla ja ihmetellä. Sen ainakin kaikki ymmärsivät, että
tyttö oli ollut taalalaisen säkissä. Mutta minne hän sitten oli
joutunut?
Anna Stiina muori seisoi leipomauunin luona pappilassa ja hoiti
leivänpaistamista, sillä pitihän leipoa uusia hautajaispitoja
varten. Pitkän aikaa seisoi hän ja kuunteli kaikkien heidän
puheitaan, sanomatta sanaakaan. Hän piti vaan huolen siitä, ett'eivät
leivokset palaisi, otti ja muutteli peltiä uunista joka hetki, ja
hengenvaarallista oli tulia liiaksi lähelle pitkää uunilapiota.
Mutta miten olikaan, heitti hän päältään kyökkiesiliinansa, pyyhkäsi
hätimiten hien ja noen kasvoistansa ja oli sisällä pastorin luona,
ennenkun itsekään tiesi, miten sinne sai tulleeksi.
Eipä ollut niinkään ihmeellistä, että kaiken tuon johdosta, eräänä
maaliskuun päivänä, pieni punainen pappilanreki, johon oli vihreitä
tulpaaneja kirjailtu, ja pieni, punainen pappilanhevonen pysähtyivät
Munkhytan rappujen eteen.
Hänen -- Ingridin -- täytyi nyt luonnollisesti seurata mukana kotiin
äidin luokse. Pastori oli tullut häntä hakemaan. Ei hän paljoa
puhunut siitä miten iloisia olivat, että Ingrid eli. Mutta näki
hänestä, että hän oli hyvin tyytyväinen. Hän ei voinut milloinkaan
antaa anteeksi itselleen, että he eivät olleet kohdelleet kyllin
hyvästi kasvattitytärtänsä, ja nyt loisti hän oikein siitä onnesta,
että saisi alkaa alusta ja tehdä olon hänelle hyväksi tällä kertaa.
Ei sanaakaan puhuttu siitä, miksi Ingrid oli paennut pois. Mitäpä
siitä nyt enää kaivaisi esille ja sillä kiusaisi itseään näin kauvan
jälestäpäin. Mutta Ingrid ymmärsi, että papinrouvalla oli ollut kovat
ajat ja omantunnonvaivat olivat painaneet häntä, ja nyt tahdottiin
hänet taas sinne, että saataisiin olla hyviä hänelle. Hän ymmärsi
olevansa melkein pakoitettu matkustamaan pappilaan, näyttääkseen,
ett'ei hän ollut katkera kasvatusvanhemmillensa.
Kaikkien mielestä oli luonnollista, että hän seurasi kotiin viikoksi
tahi kahdeksi, ja miks'ei hän lähtisi? Eihän hän voinut syyttää
sitäkään, että häntä täällä tarvittiin. Kyllä hän hyvästi voisi
viipyä poissa pari viikkoa, ei Gunnar Hedelle siitä mitään vahinkoa
olisi. Raskasta se oli hänelle, mutta parasta oli, että hän matkusti,
koska kaikki sitä neuvoivat.
Ehkäpä hän toivoi, että he pyytäisivät häntä jäämään. Hän istuutui
rekeen sillä tunteella, että vuorineuvoksetar ja Staava neitsyt
tulevat ja nostavat hänet siitä ja kantavat hänet takaisin sisään.
Oli aivan mahdotonta käsittää, että hän ajoi alas lehtikujaa, metsää
kohti, ja että Munkhytta katosi hänen taakseen.
Mutta ehkä olikin niin, että he paljaasta hyvästä tahdosta eivät
tahtoneet pidättää häntä. Ehkäpä he uskoivat, että nuoruus ja
elämänhalu ikävöi pois Munkhytan yksinäisyydestä. Ehkä he uskoivat,
että hän oli kyllästynyt olemaan hullun hoitajattarena. Hän kohotti
kättä ja tahtoi tarttua ohjaksiin, kääntääkseen hevosta. Se johtui
hänelle mieleen, kun he olivat peninkulman päässä kartanosta, että
jos ne senvuoksi antoivatkin hänen lähteä. Hän olisi tahtonut kääntyä
takaisin ja kysyä heiltä.
Hänestä oli kulku tässä äärettömässä epätiedossa, joka häntä ympäröi,
samanlaista kuin kulkea ja haparoida eteenpäin eksyttävässä metsässä.
Ei ollut ihmistä, joka hänelle vastaisi, tahi neuvoa antaisi. Niin,
yhtä vähän hänelle vastasivat männyt ja kuuset ja oravat kuin
ihmisetkään.
* * * * *
Samantekevää oli hänelle, minkälaiseksi olo pappilassa muodostuisi.
Hän uskoi, että siellä oli hyvä olla, mutta yhdentekeväähän se oli,
kuten sanottu, jos hän olisi saanut olla linnassa ja loihdutussa
yrttitarhassa, olisi sekin ollut samanveroista. Ei ole vuodetta niin
pehmoista, että se antaisi tyydytyksen sille, joka ikävöi.
Alussa rukoili hän joka päivä niin nöyrästi kuin vaan taisi, että he
antaisivat hänen matkustaa takaisin, kun hänellä oli ollut tämä suuri
ilo, että vielä kerran sai nähdä äidin ja sisaret. Mutta silloin oli
keli aivan mahdoton. Hän saisi odottaa, kunnes routa lähtisi maasta.
Ei kai hänellä nyt ollut niin kovaa hätää päästä takaisin sinne.
Ingridin oli vaikea käsittää, miksi ihmisiä suututti, kun hän sanoi
tahtovansa takaisin Munkhyttaan. Suututtavan se näytti isää ja
äitiäkin ja kaikkia muitakin pitäjäläisiä. Kun oli Råglandassa, niin
silloin varmaankaan ei saanut ikävöidä mihinkään muuhun paikkaan
mailmassa.
Ingrid huomasi pian, että oli parasta, kun hän ei puhunut mitään
matkastaan. Syntyi niin loppumattomasti esteitä, heti kun hän siitä
mainitsi. Ei ollut heille kylliksi sekään, että tie oli vielä yhtä
huonoa. Aitoja ja muureja ja vallihautoja he rakensivat hänen
ympärilleen. Hänen pitäisi tikata täkkiä, kutoa kankaita ja istuttaa
taimilavat. Ei suinkaan hän tahtoisi lähteä pois pappilan suurista
syntymäpäiväjuhlista! Ei hän saanut matkustaa, ennenkun Karin
Landbergin häät olivat vietetyt!
Muuta hän ei enään voinut kuin kohottaa kätensä kohti keväistä
taivasta ja rukoilla sen kiirehtimään työtään. Auringonpaistetta
hän rukoili ja lämmintä, hän kärtti tuota ihanaa aurinkoa, että se
ottaisi haltuunsa tuon pitkän rajametsän, lähettäisi sinne pienet,
paahtavat säteensä kuusten väliin ja sulattaisi lumen niiden alta.
Rakas, rakas, oli aivan samantekevää, jos lumi suli laaksoista,
kunhan vaan vuoret päiville sulaisi, kunhan metsäpolkuja kulkemaan
pääsi, kunhan paimentyttöset mökkiinsä muuttaa saisivat, kunhan se
tie kulkukuntoon joutuisi, joka oli puolta lyhempi maantietä.
Ingrid tiesi, kuka ei odottaisi kyytiä eikä kerjäisi kyytirahoja,
silloin kun metsätietä kulkemaan pääsisi. Hän tiesi, kuka silloin
lähtee pois pappilasta valoisana yönä, tiesi kuka sen tekee,
pyytämättä lupaa ainoaltakaan ihmiseltä.
Hän luuli odottaneensa ennenkin kevättä. Sehän oli kaikille ihmisille
yhteistä, tuo kevään odottaminen. Mutta nyt tiesi Ingrid, ett'ei hän
milloinkaan ennen ollut sitä ikävöinyt. Ei, ei, tuota toista hän ei
voinut kutsua ikävöimiseksi!
Ennen oli hän odotellut lehteä puihin ja vuokkoja ja rastaanlaulua ja
käen kukuntaa. Mutta se oli lapsellisuutta eikä mitään muuta. Se ei
ikävöinyt kevättä, joka ajatteli vaan sitä, mikä oli kaunista. Maasta
hän ottaa ensimmäisen mullan, joka lumesta esiin pistää ja sitä
suutelee. Hän noukkii ensimmäisen kurttuisen nokkoslehden, voidakseen
sillä polttaa itseänsä, että nyt on kevät.
Hyvin hyviä olivat kaikki ihmiset hänelle. Vaikka he eivät mitään
sanoneet, oli se luulo yhä heissä, että Ingrid aina ajatteli päästä
lähtemään pois. -- Minä en voi ymmärtää, miksi sinä tahdot pois sinne
tuota hullua vahtimaan -- sanoi Karin Landberg eräänä päivänä. Oli
kuin olisi hän lukenut Ingridin ajatukset. -- Jo hän ne on heittänyt
mielestään -- sanoi papinrouva, ennenkun Ingrid joutui vastaamaan.
Karinin mentyä sanoi papinrouva: -- Ihmiset sitä ihmettelevät, että
sinä tahdot pois meiltä. -- Ingrid vaikeni. -- Sanovat, että kun
Hede tuli paremmaksi, taisi hän olla semmoinen, että sinä rakastuit
häneen. -- Ei, ei silloin kun hän paremmaksi tuli -- sanoi Ingrid,
jota alkoi naurattaa. -- Olkoon miten tahansa, niin hänen kanssaan ei
ole naimisiin menemistä -- sanoi kasvatusäiti. -- Isä ja minä olemme
siitä puhelleet ja meistä on sinulle parempi, että pysyt meillä. --
Hyviä te olette, kun tahdotte pitää minua luonanne -- sanoi Ingrid.
Ja liikutettu hän olikin siitä, että he tahtoivat olla niin hyviä
hänelle.
He eivät uskoneet häntä, vaikka hän olisi ollut kuinka nöyrä. Ingrid
ei voinut käsittää, mistä tähdestä he lukivat hänen ikävöimisensä.
Nyt oli kasvatusäiti sanonut, ett'ei hän saa enään matkustaa sinne.
Mutta siihen hän ei voinut tyytyä.
-- Voisivathan he sinulle kirjoittaa, jos sinua sinne tarvitsevat --
sanoi hän.
Taas alkoi Ingridiä naurattaa. Ihmeellisintä kaikista taitaisi olla,
jos taikalinnasta kirjeitä saapuisi. Hän ihmetteli, että uskoikohan
kasvatusäiti, että vuorikuningas kirjoittaisi luokseen ryöstettyä
impeään, kun se unohtui jäämään äitinsä luokse.
Mutta jos tietäisi kasvattiäiti, miten monta viestiä hän sai. Siitä
olisi hänelle kyllä ollut päänvaivaa.
Tuli viestejä yöllä unissa, ja tuli viestejä näyissä päivällä. Hän
antoi Ingridille tiedoksi tarvitsevansa häntä. Hän oli niin sairas,
niin sairas.
Ingrid tiesi, että Hede oli tulemassa uudelleen hulluksi, ja että
hänen täytyi päästä hänen luokseen. Jos joku olisi sen hänelle
sanonut, olisi hän heti vastannut, että hän tiesi sen.
Nuo suuret tähtisilmät näkivät yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi. Sen,
joka tuon katseen näki, ei tainnut olla helppo uskoa, että hän
tyynesti ja kauniisti jäisi kotiin istumaan.
Ei taida olla kovinkaan vaikea nähdä ihmisestä, viihtyykö hän vaiko
ikävöi. Ei tarvitse nähdä kuin onnen välähdyksen hänen silmissään,
kun hän tulee sisään työstä, tahi kun hän istuu takkavalkean
ääreen. Mutta Ingridin silmissä ei näkynyt onnen välkettä muulloin
kuin silloin, kun hän näki vuoripuron tulevan tanssien metsästä,
tulvillaan vettä. Sehän se Ingridille tietä murti.
Sattui kerran niin, että Ingrid istui kahden Karin Landbergin
kanssa, ja silloin alkoi Ingrid kertoa hänelle elämästään kaukana
Munkhytassa. Karin oli ihan pelästynyt. Mitenkä Ingrid oli kestänyt
semmoista oloa?
Hänen, Karin Landbergin, piti mennä naimisiin. Hän oli nyt sillä
asteella, ett'ei voinut puhua mistään muusta kuin sulhasestaan. Ei
ollut mitään, jota ei sulhanen olisi opettanut hänelle, ei mihinkään
voinut hän ryhtyä, jos ei saanut häneltä kysyä.
Hänelle johtui mieleen, että Olofkin oli sanonut sanan tähän asiaan,
sen hän voisi käyttää peloittaakseen Ingridiä, jos todella Ingrid
oli alkanut rakastaa hullua. Ja sitten alkoi hän kertoa, miten hullu
Hede todella oli ollut. Sillä viime syksynä, kun Olof oli ollut
markkinoilla, olivat muutamat herrat väittäneet, ett'ei Kilipukki
mikään hullu ole. Hän oli vaan olevinaan, viekoitellen siten
itselleen ostajia. Mutta Olof oli väittänyt, että hän oli hullu.
Todistaakseen sanansa, oli hän mennyt eläintorille ja ostanut pienen,
surkean pukin, ja varmasti oli Hede hullu. Olofin ei tarvinnut kuin
asettaa pukki hänen eteensä tiskille, jossa hänellä oli veitsensä
levällään, niin heti hän pakeni, jättäen sinne sekä säkin että
tavarat. Ja kaikki olivat nauraneet niin hirveästi, nähdessään
miten pelkuri hän oli. Ja mahdotonta oli, että Ingrid voisi pitää
ihmisestä, joka oli ollut niin hulluna.
Varomaton taisi Karin Landberg olla, kun ei katsonut Ingridiin,
kertoessaan tuota juttuaan. Jos hän olisi nähnyt, mitenkä Ingridin
kulmakarvat rypistyivät, olisi hän tullut varoitetuksi.
-- Ja sinä aiot naida miehen, joka semmoista on tehnyt -- sanoi
Ingrid. -- Minä uskon, että parempi on naida itse Kilipukki.
Ja sen Ingrid sanoi niin suoraan ja selvällä tarkoituksella ja oli
niin omituista, että Ingrid, joka oli niin lempeä, tahtoi sanoa
jotakin kovaa, että oikein vihlasi Karinin sydäntä. Hän oli sitten
levoton monta päivää, että jos ei Olof ollutkaan se, jonka hänen piti
olla. Se aivan katkeroitti Karinin elämän, kunnes hän eräänä päivänä
otti kertoakseen Olofille koko asian, ja silloin oli sulhanen kyllin
lempeä lohduttaakseen ja rauhoittaakseen häntä.
Ei ole helppo asia odotella kevättä Vermlannissa. Iltasella voi olla
auringon paisteista ja lämmintä, ja kuitenkin voi aamusella maa olla
valkeana lumesta. Karviaismarjapensaat ja ruohokentät voivat kyllä
vihannoida, koivumetsä vaan on paljaana ja ikäänkuin kiusallakaan ei
puhkea.
Helluntaina oli kevät laaksoissa, mutta eivät olleet Ingridin
rukoukset auttaneet mitään. Ei ollut yksikään paimentyttö muuttanut
metsään, eivät olleet suot kuivaneet, ei ollut ajattelemistakaan
päästä kulkemaan metsätietä.
Helluntaipäivänä oli Ingrid kirkossa ja kasvatusäiti myöskin. Oli
niin suuri juhlapäivä, että he saivat ajaa vaunuissa. Ennen aikaan
oli Ingridistä ollut hyvin hauskaa tulla ajaen täyttä laukkaa
kirkkopihalle, jolloin ne, jotka seisoivat kiviaidan luona ja tien
vieressä, ottivat lakin päästään ja tervehtivät, ja ne, jotka
seisoivat keskitiellä, heittäysivät parilla aika hyppäyksellä
syrjään. Mutta näihin aikoihin ei häntä ilahuttanut mikään.
"Ikävöiminen vie ruusulta tuoksun, ja täysikuulta sen loisteen",
sanoo sananlasku.
Mutta Ingridistä oli hyvää, se mitä hän kuuli kirkossa. Tuntui
hyvältä kuulla, että opetuslapset heidän ikävässään saavat
lohdutuksekseen ilon ihmeen. Se oli hänestä hauskaa, että Jesus
ajatteli lohduttaa niitä, jotka niin hartaasti ikävöivät häntä.
Kun Ingrid ja kaikki muut istuivat kirkossa, tuli pitkä mies kävellen