Herraskartano ja legendoja - 2

Ingridillä, olisi silmät ja hymyily vaan yhdelle, hän säästäisi ne
yhdelle ainoalle ja tämä ainoa ei hylkäisi häntä, vaan lahjoittaisi
hänelle turvallisen kodin, niin kauvan kuin eläisi.
Kyyneleet nousivat Heden silmiin hänen puhuessaan. Hän puhui enempi
itselleen kuin noille toisille. Hänestä tuntui yhtäkkiä julmalta
tulla ajetuksi ulos mailmaan, ja tulla eroitetuksi hiljaisesta
kotielämästä.
Hän näki miten nuo tytön suuret tähtisilmät alkoivat loistaa. Tuntui
kuin olisi hän ymmärtänyt joka sanan. Tuntui kuin tohtisi hän taas
elää.
Mutta herra Blomgrén ja hänen vaimonsa olivat tulleet hyvin
totisiksi. He puristivat Heden kättä ja lupasivat hänelle, että he
eivät enää koskaan pakoittaisi tyttöä taiteilijauralle. Tyttö saisi
kulkea sitä uraa, jota Hede toivoi. Hänen puheensa oli liikuttanut
heitä. He olivat taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä, he
ymmärsivät mitä hän tarkoitti, puhuessaan uskollisuudesta ja
rakkaudesta.
Hede erosi tämän jälkeen heistä ja palasi kotiinsa. Hän ei koettanut
enään etsiä salaista tarkoitusta seikkailustaan. Ehkäpä tuolla
kaikella ei ollutkaan muuta tarkoitusta kuin että hän pelastaisi tuon
surullisen lapsiparan joutumasta epätoivon ja surun valtaan siitä,
ettei kelvannut taiteilijaksi.


II.

Gunnar Heden talo, Munkhytta, oli köyhässä metsäpitäjässä, kaukana
Länsi-Taalainmaalla. Suuri ja autio oli pitäjä, luonto kovaa ja
karua; minne vaan katsoi näki kivisiä metsärinteitä ja pikkujärviä.
Ihmiset eivät olisi voineet elättää itseään siellä, ellei heillä
olisi ollut oikeus kierrellä maata, kulkukauppaa harjoittaen.
Mutta niin olikin koko tämä köyhä seutu täynnä vanhoja taruja
köyhistä talonpoikaispojista ja talonpoikaistytöistä, jotka olivat
lähteneet mailmalle rihkamasäkki selässä ja palanneet kotiin ajaen
kultavaunuissa ja vaununlaatikot täynnä rahoja.
Paras kaikista kertomuksista oli Heden isoisästä. Hän oli
ollut köyhän pelimannin poika ja kasvanut viulun ääressä,
ja seitsemäntoista vuotiaana oli hän lähtenyt kiertämään
rihkamasäkkineen. Mutta missä hän vaan kulki, oli viulu aina apuna
kaupassa, vuoron oli hän soittanut väen tanssiin, vuoron myönyt
heille silkkihuiveja, kampoja ja neuloja. Kaikki kauppa oli käynyt
leikkiä laskien ja soittaen, ja niin hyvin se oli sujunut, että
hän lopulta oli voinut ostaa Munkhytan kaivoksineen kaikkineen
köyhtyneeltä paroonilta, joka silloin omisti paikan.
Niin oli hänestä tullut herrasmies ja paroonin kaunis tytär oli
mennyt naimisiin hänen kanssaan.
Vanha herrasväki, niinkuin heitä aina kutsuttiin, ei ajatellut muuta
kuin kartanonsa kaunistamista ja koristamista. He juuri muuttivat
päärakennuksen kauniille saarelle, joka oli lähellä pienen järven
rantaa, jonka ympärillä heidän peltonsa ja kaivosalueensa levisivät.
Yläkerta rakennettiin lisää heidän aikoinaan, sillä he rakastivat
tilavuutta, voidakseen ottaa vastaan paljon vieraita, samaten suuret
ulkoraput, jossa oli kaksi sisäänkäytävää. Koko tuon havumetsää
kasvavan saaren olivat he istuttaneet lehtipuilla, he olivat avanneet
kapeita, kiemurtelevia käytäviä kiviperäiseen maahan ja rakentaneet
järvenrannalle pieniä huvihuoneita, jotka riippuivat yli vedenpinnan
kuin suuret linnunpesät. Kauniit ranskalaiset ruusut, jotka
muodostivat terrassin reunan, hollantilaiset huonekalut, italialaisen
viulun, kaiken tämän olivat he hankkineet taloon. Senkin muurin, joka
suojeli hedelmäpuutarhaa pohjatuulilta, olivat he rakennuttaneet, ja
viini-istutuksiakin he olivat panneet alkuun.
Vanha herrasväki oli ollut iloista ja ystävällistä vanhan ajan väkeä,
rouva oli ehkä tahtonut olla hiukan ylhäinen, mutta vanha herra ei
ollenkaan. Niin ylellisyydessä kuin elikin, tahtoi hän aina muistaa,
mikä hän oli ollut, ja konttorissa, jossa hän hoiti asioitansa ja
jonne kaikki ihmiset tulivat, riippuivat rihkamasäkki ja punaiseksi
maalattu, kotitekoinen viulu aivan ukon työpulpetin yläpuolella.
Vielä hänen kuoltuansakin riippuivat säkki ja viulu samalla paikalla.
Ja joka kerta, kuin ukon poika ja pojan poika katselivat niitä,
täyttyi heidän mielensä kiitollisuudesta. Nuo köyhät työkapineet
olivat hankkineet heille Munkhytan, ja Munkhytta oli parasta
mailmassa.
Mistä se lienee johtunut, ehkäpä eniten siitä, että se näkyi
seuraavan paikkaa, että siellä elettiin hyvää, iloista ja surutonta
elämää, vaan Hedet kiintyivät taloon suuremmalla rakkaudella kuin
olisi ollut heille onneksi. Ja erittäinkin Gunnar Hede oli niin
kiintynyt maatilaan, että kerrottiin hänestä, että oli väärin sanoa
hänen omistavan talon. Päinvastoin olivat asiat niin että, vanha
kartano Länsi-Taalainmaalla omisti Gunnar Heden.
Joll'ei hän olisi ruvennut suuren, vanhan, rappeutuneen kartanon
ja parin tynnyrinalan pellon ja metsän ja muutaman vanhettuneen
omenapuun orjaksi, olisi hän ehkä jatkanut opintojansa, tahi vielä
mieluummin lähtenyt soittoansa jatkamaan, joka olisikin ollut hänen
oikea kutsumuksensa tässä mailmassa. Mutta kun hän palasi kotiin
Upsalasta ja otti selon asemasta ja todella huomasi, että talo oli
myötävä, joll'ei hän pian saisi ansaituksi koko joukon rahoja, niin
heitti hän kaikki muut tuumat sikseen ja päätti lähteä kiertämään
rihkamakauppiaana, niinkuin hänen isoisänsäkin oli tehnyt.
Heden äiti ja morsian rukoilivat häntä ennemmin myömään talon
kuin uhrautumaan sen edestä, mutta hän pysyi päätöksessään. Hän
pukeutui talonpoikaispukuun ja osti tavaroita ja alkoi kierrellä
maata kauppamiehenä. Hän uskoi ainoastaan yhden vuoden kaupanteolla
ansaitsevansa kylliksi, voidakseen maksaa velat ja pelastaa talon.
Ja taloon katsoen oli hänellä onni aikeissaan. Mutta itselleen tuotti
hän hirveän onnettomuuden.
Kun hän oli kierrellyt rihkamasäkkineen noin vuoden ajan, pisti
hänen päähänsä ansaita yhdellä kertaa suurempi summa rahaa. Hän
kulki kauvas pohjoiseen ja osti suuren lauman vuohia, ainakin pari
sataa. Ja kaikki nämät aikoi hän erään toverinsa kanssa ajaa suurille
markkinoille Vermlantiin, sillä siellä maksoivat vuohet kaksikertaa
sen, minkä tuolla Pohjolassa. Jos hän saisi myödyksi kaikki vuohensa,
tekisi hän siten hyvät kaupat.
Oltiin vasta marraskuussa, ja maa oli paltaana, kun Hede ja hänen
toverinsa lähtivät matkalle vuohilaumansa kanssa. Kaikki sujui
hyvästi ensi päivänä, mutta toisena, kun he tulivat suurelle
kymmenpeninkulmaiselle metsätaipaleelle, alkoi sataa lunta. Tuli
raskas lumisade, myrskyten ja tuiskuten. Pian oli eläinten vaikea
kulkea lumessa. Vuohet ovat kyllä rohkeita ja kestäviä eläimiä, ja
kauvan ne koettivatkin pyrkiä eteenpäin, mutta tuli kaksi vuorokautta
kestävä pyryilma ja hirveä pakkanen.
Hede teki kaikki mitä voi, pelastaakseen eläimet. Mutta lumipyryn
alettua ei hän ollut voinut hankkia heille ruokaa eikä juomaa. Ja kun
ne olivat kulkeneet eteenpäin päivän korkeassa lumessa, irtaantui
nahka niiden jaloista. Ne kärsivät siitä, eivätkä tahtoneet kulkea
eteenpäin. Ensimmäisen vuohen, joka heittäysi tien viereen eikä
tahtonut enää nousta ja seurata joukkoa, nosti Hede hartioilleen,
kantaakseen sen mukanaan. Mutta kun sitten yksi toisensa perästä
kaatui, ei hän voinut kantaa niitä kaikkia. Silloin ei voinut muuta
kuin katsoa toisaalle ja kulkea eteenpäin.
Tiedätte ehkä, minkälainen kymmenpeninkulmainen metsätaival on. Ei
taloa, ei mökkiä peninkulmiin, yhä vaan metsää. Korkeakasvuista,
kovakaarnaista ja korkearunkoista hongikkoa, ei nuorta metsää, jolla
on pehmeä kuori ja pehmeät oksat, joita eläimet olisivat voineet
syödä. Jos ei lunta olisi tullut, olisivat he kulkeneet metsän
parissa päivässä, nyt he eivät ollenkaan päässeet sen halki. Kaikki
vuohet jäivät sinne ja ihmiset olivat nääntyä hekin.
He eivät koko ajalla tavanneet ainoatakaan ihmistä. Ei kukaan antanut
heille apua.
Hede koetti luoda pois lunta, että vuohet voisivat syödä sammalta,
mutta lunta satoi yhä, ja sammal oli jäätynyt maahan. Ja voiko hän
sillä tapaa hankkia ruokaa kahdelle sadalle eläimelle.
Hän kesti reippaana aina siihen asti, kun eläimet alkoivat valittaa.
Ne olivat ensimäisenä päivänä olleet iloisia, vallattomia ja vaikeita
hallita. Hänellä oli ollut kova työ tarkatessaan, että kaikki
seurasivat joukkoa, ja ett'eivät puskisi toisiaan kuoliaaksi. Mutta
pian alkoivat ne ymmärtää, ett'eivät voineet pelastautua, ja silloin
muuttuivat ne toisenluontoisiksi ja tulivat aivan alakuloisiksi. Ne
alkoivat kaikki määkiä ja valittaa, ei heikosti ja ohuesti, niinkuin
vuohien on tapana, vaan hyvin voimakkaasti, yhä kovemmin ja kovemmin
sitä myöten kuin hätä suureni. Ja kun Hede kuuli tuon määkinän, alkoi
hän uskoa tulevansa hulluksi.
Tuossa villissä, kaukaisessa metsässä ei ollut minkäänlaista apua
saatavissa. Eläin toisensa perästä kaatui tien viereen. Lumi pyrysi
niiden ympärille ja peitti ne. Kun Hede katsoi taakseen tuota
kinosjonoa tienvierellä, joista jokainen kätki eläimen ruumiin, ja
joista voi nähdä sarvien ja kavioiden pistävän esille, alkoi hänen
aivojaan huumata.
Hän ryntäsi noiden päälle, jotka antoivat peittää itsensä kinoksiin,
heilutti keppiänsä niiden ylitse ja löi niitä. Sehän oli ainoa keino
pelastaa niitä, mutta ne eivät liikahtaneetkaan. Hän tarttui niiden
sarviin ja laahasi niitä eteenpäin. Ne antoivat vetää itseään, mutta
eivät ottaneet itse kulkeakseen askeltakaan. Kun hän heitti irti,
nuolivat ne hänen käsiään, ikäänkuin apua rukoillen. Niinpiankun hän
vaan lähestyi niitä, nuolivat ne hänen käsiänsä.
Kaikki tämä vaikutti niin kamalasti Hedeen, että hän tunsi olevansa
hulluksi tulemaisillaan.
Ei ole kuitenkaan sanottu, että hänen olisi käynyt niin onnettomasti,
ell'ei hän sitten, kun kaikki oli lopussa tuolla metsässä, olisi
matkustanut tapaamaan erästä, joka hänelle oli hyvin rakas. Ei
se ollut hänen äitinsä, vaan hänen morsiamensa. Hede kuvitteli,
että hänen nyt täytyisi lähteä sanomaan morsiammelleen, että oli
menettänyt niin paljon rahaa, ett'ei voisi mennä moneen vuoteen
naimisiin. Mutta aivan varmaan matkusti hän morsiamensa luo
ainoastaan senvuoksi, että tahtoi kuulla hänen sanovan, että hän
rakasti Hedeä yhtä paljon, onnettomuuksia muistamatta. Hän toivoi,
että morsiamensa voisi poistaa hänestä tuon kymmenpeninkulmaisen
metsän muistot.
Ehkä tämä sen olisi voinutkin, mutta hän ei tahtonut. Hän oli
jo ollut tyytymätön senkin vuoksi, että Hede kuleskeli maita
rihkamasäkkineen ja oli talonpojan näköinen. Hänen mielestään oli
vaikea pitää Hedestä tuommoisena yhtä paljon kuin ennen. Nyt, kun
hän sai kuulla, että Hede jatkaa tätä vielä monta vuotta, sanoi hän,
ett'ei hän odottaisi kauvempaa. Ja silloin Hede melkein menetti
järkensä.
Ei hän tullut kuitenkaan aivan hulluksi. Hänellä oli niin paljon
ymmärrystä jälellä, että hän voi jatkaa kauppaansa. Tekipä hän
parempiakin kauppoja kuin muut, sillä ihmisiä huvitti laskea leikkiä
hänen kanssaan, hän oli aina tervetullut talonpoikaistupiin. Ihmiset
usein kiusasivat häntä, mutta se oli tavallaan hyvä hänelle, sillä
hän niin mielellään tahtoi tulla rikkaaksi.
Muutamassa vuodessa oli hän ansainnut kylliksi, voidakseen maksaa
kaikki velat ja elääkseen huoletonna talossaan. Mutta hän ei
ymmärtänyt tätä, kulki vaan höperönä ja mielipuolena talosta toiseen,
eikä muistanutkaan enää olevansa herrasmies.


III.

Råglanda oli erään pitäjän nimi kaukana itäisessä Vermlannissa,
aivan lähellä Taalain rajaa. Siellä oli iso pappila, mutta pieni,
köyhä kappalaisenpuustelli. Mutta niin köyhiä kuin olivatkin, olivat
he tuossa pienessä pappilassa olleet niin armeliaita, että olivat
ottaneet itselleen ottolapsen. Se oli tyttö, Ingrid nimeltään, ja
kolmentoista vanhana oli hänet tuotu taloon.
Kappalainen oli sattunut näkemään hänet markkinoilla, kun tyttö istui
itkien erään nuorallatanssijan teltan edustalla. Hän oli pysähtynyt
kysymään, mitä tyttö itki. Hän oli saanut kuulla, että tytön sokea
isoisä oli kuollut ja ett'ei hänellä enää ollut ketään omaista. Nyt
tyttö seurasi kahta nuorallatanssijaa, ja he olivat hyviä hänelle,
mutta hän itki senvuoksi, että oli niin yksinkertainen, ett'ei
milloinkaan oppisi nuoralla tanssimaan ja auttamaan heitä rahan
ansiossa.
Ja lapsessa oli ollut jotain vienon surullista, joka oli liikuttanut
pappia. Heti oli hän sanonut itselleen, ett'ei hän voinut sallia
tuommoisen pienen olennon turmeltuvan noitten maankulkijain
joukossa. Hän meni nuorallatanssijain telttaan, jossa tapasi herra
ja rouva Blomgrénin, ja tarjoutui ottamaan lapsen kotiinsa. Vanhat
sirkustaiteilijat olivat alkaneet itkeä ja sanoneet, että vaikka
tyttö oli aivan mahdoton taiteilijaksi, olisivat he mielellään
pitäneet hänet luonaan. Mutta he uskoivat, että tyttö tulisi
onnellisemmaksi oikeassa kodissa, ihmisten luona, jotka asuivat koko
vuoden samassa paikassa, ja senvuoksi he jättäisivät lapsen herra
kappalaiselle, jos hän vaan lupaisi heille pitää tyttöä kuin omaa
lastaan.
Sen oli hän luvannut, ja siitä asti oli tyttö elänyt pappilassa.
Hän oli hiljainen ja sävyisä lapsi, joka rakasti ja hellästi
kohteli kaikkia ympärillään. Hyvin ottovanhemmat häntä ensi aikoina
rakastivat, mutta tytön tullessa vanhemmaksi kehittyi hänessä
voimakas halu heittäytyä uneksimaan ja haaveilemaan. Näkyjen ja
mielikuvitusten maailma avautui hänelle voimakkaasti viekoittavana,
ja keskellä päivää voi hän unohtaa työnsä ja antautua unelmiensa
valtaan. Mutta papinrouva, joka oli reipas ja kova työihminen,
ei pitänyt tuosta. Hän valitteli tytön olevan laiskan ja hitaan
ja vaivasi häntä ankaruudella, niin että tyttö kävi araksi ja
onnettomaksi.
Täytettyään yhdeksäntoista vuotta sairastui hän ankaraan tautiin. Ei
oikein tiedetty, mikä tauti oli, sillä tämä tapahtui kauvan sitten,
aikoina, jolloin ei ollut lääkäriä Råglandassa. Mutta huonosti näytti
tytön käyvän. Huomattiin pian, että hän oli niin sairas, että hän oli
kuoleva.
Tyttö omasta puolestaan vaan rukoili, että taivaan Isä vapahtaisi
hänet tästä elämästä. Hän sanoi tahtovansa niin mielellään kuolla.
Tapahtuipa sitten niin kuin olisi Jumala tahtonut koetella,
tarkoittiko tyttö totta. Eräänä yönä tunsi hän koko ruumiinsa
jäykkenevän ja kylmenevän, ja hän vaipui raskaaseen tainnostilaan. --
Tämä varmaankin on kuolema sanoi hän itselleen.
Mutta ihmeellisintä oli, ett'ei hän kokonaan kadottanut tuntoansa.
Hän tiesi makaavansa kuolleena, tunsi, miten hänet puettiin ja
pantiin arkkuun. Mutta hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tai
tuskaa siitä, että tulisi haudatuksi, vaikka eli. Hänellä oli vaan se
yksi ainoa ajatus, että oli onnellinen saadessaan kuolla ja jättää
tämän kovan elämän.
Siitä hän vaan oli levoton, että he huomaisivat, että hän olikin vaan
valekuollut ja jättäisivät hänet hautaamatta. Elämä lie hänelle ollut
hyvin katkerata, koska hän oli aivan ilman kuolemanpelkoa.
Mutta ei kukaan huomannut hänen elävän. Hänet ajettiin kirkkoon,
kannettiin ulos hautuumaalle ja laskettiin hautaan.
Hautaa ei kuitenkaan täytetty, sillä niinkuin on tapana Råglandassa,
oli hänet pantu hautaan sunnuntai-aamuna, ennen jumalanpalvelusta.
Ruumiinsiunauksen jälkeen meni ruumissaatto kirkkoon ja arkun
annettiin olla avonaisessa haudassa. Mutta heti kirkonmenojen
loputtua aijottiin tulla auttamaan haudankaivajaa heittämään alas
multaa.
Tyttö tiesi kaiken, mitä tapahtui, mutta ei tuntenut minkäänlaista
pelkoa. Hän ei voinut tehdä liikettäkään näyttääkseen, että eli,
vaikka olisi tahtonutkin. Mutta hän olisi pysyttäytynyt hiljaa
silloinkin, vaikka olisi voinut liikuttaakin itseään. Hän yhä vaan
oli iloinen siitä, että oli todella melkein kuollut.
Ei oikeastaan voinut sanoa, että hän eli. Hänellä ei ollut tuntoa
eikä tavallista tajuntaansa. Ainoastaan se osa sielua, joka näkee
unia yöllä, eli hänessä.
Hän ei edes osannut ajatella niin pitkälle, että olisi ymmärtänyt,
miten hirveätä hänen olisi herätä, sittenkun hauta täytetään. Hänellä
ei ollut ymmärrystään vallassaan enempi kuin nukkuvalla.
-- Tahtoisinpa tietää -- ajatteli hän -- onkohan koko avarassa
mailmassa mitään, jonka puolesta tahtoisin elää.
Juuri tuota ajatellessaan tuntui hänestä, että arkun kansi
ja hikiliina, jotka olivat hänen kasvojensa edessä, tulivat
läpinäkyviksi, ja hän näki edessään rahoja ja kauniita vaatteita, ja
ihmeellisiä puistoja, täynnä ihania hedelmiä.
-- Ei, en välitä kaikesta tuosta -- sanoi hän ja sulki silmänsä
kaikille komeuksille.
Kun hän taas katsoi ylös, olivat ne poissa, mutta niiden sijasta
näki hän aivan selvään ja tarkasti pienen Herran enkelin istuvan
haudanpartaalla.
-- Hyvää päivää, sinä pieni Herran enkeli! -- sanoi Ingrid hänelle.
-- Hyvää päivää, Ingrid -- sanoi enkeli. -- Sinun siellä maatessasi
tyhjäntoimittajana, puhelen kanssasi menneistä ajoista.
Ingrid kuuli selvään jokaisen sanan, jonka enkeli puhui, mutta hänen
äänensä kaltaista ei Ingrid ennen ollut kuullut. Eniten se muistutti
kanteleen soittoa, jonka äänet olivat sanoja. Se ei ollut laulua,
vaan viulun tahi harpun soittoa.
-- Ingrid -- sanoi enkeli -- muistatko sinä, mitenkä isoisäsi vielä
eläessä sinä kerran tapasit nuoren ylioppilaan, joka kulki kanssasi
talosta taloon ja soitti isoisäsi viulua kokonaisen päivän?
Valekuolleen kasvoja kirkasti hymyily. Luuletko minun sen
unhoittaneen? -- sanoi hän. -- Aina siitä ajasta asti ei ole kulunut
päivääkään, ett'en olisi häntä ajatellut.
-- Eikä yötä, ett'et olisi hänestä uneksinut? --
-- Ei, ei ainoata yötä, ett'en olisi hänestä uneksinut.
-- Ja sinä tahdot kuolla, vaikka niin hyvin hänet muistat -- sanoi
enkeli -- silloinhan et enää saa häntä nähdä.
Kun enkeli sanoi tämän, tuntui valekuolleesta kuin tuntisi hän koko
rakkauden ihanuuden, mutta ei sekään voinut häntä viekoitella.
-- Ei, ei, -- sanoi hän -- pelkään elää, tahdon mieluummin kuolla.
Silloin viittasi enkeli kädellään, ja Ingrid näki edessään suuren,
aution hiekkaerämaan. Se oli puutonta ja hedelmätöntä, kuivaa ja
kuumaa ja ulottui loppumattomiin. Hiekalla näki hän siellä täällä
jotain, joka ensi katsomalla muistutti kallioita, mutta kun hän
katseli tarkemmin, olivat ne eläimiä, suuria eläviä kummituksia,
joilla oli mahtavat kynnet ja suuri mahtavahampainen kita, ne
makasivat hietikolla saalista vaanien. Ja noitten hirveitten petojen
keskitse tuli ylioppilas vaeltaen, hän kulki siellä huoletonna,
aavistamatta, että olennot hänen ympärillään olivat eläviä.
-- Mutta varoita häntä, varoita häntä sanoi Ingrid enkelille, tuntien
sanomatonta tuskaa -- sano hänelle, että ne elävät, että hänen täytyy
olla varoillaan.
-- Minun ei ole sallittu puhua hänelle sanoi enkeli sointuvalla
äänellään -- sinun täytyy itse varoittaa häntä.
Valekuollut tunsi kauhulla, mitenkä hän makasi kangistuneena, eikä
voinut kiiruhtaa pois pelastamaan ylioppilasta. Hän teki hyödyttömän
kokeen toisensa perästä voidakseen nousta ylös, mutta kuoleman
tiedottomuus sitoi hänet. Mutta sitten vihdoinkin tunsi hän, mitenkä
sydämmensä alkoi sykkiä, veri alkoi kulkunsa suonissa, kuoleman
jäykkyys suli pois ruumiista. Ingrid nousi ylös ja kiiruhti häntä
vastaan -- -- --


IV.

Ei mikään ole niin varmaa kuin että aurinko rakastaa noita
aukeita paikkoja pienten maalaiskirkkojen edustalla. Eikö kukaan
ole huomannut, ett'ei aurinko milloinkaan paahda kuumemmin kuin
saarnan aikana valkoiseksi rapatun, pienen kirkon edustalla. Eivät
säteet missään solmi niin tiheää valoverkkoa, ei missään tunnu
ilmassa semmoista arvokasta hiljaisuutta. Aurinko on siellä aivan
kuin vartioimassa, ett'eivät ihmiset saa jäädä ulos kirkkomäelle
puhelemaan. Se tahtoo, että kaikki istuvat kauniisti kirkossa ja
kuuntelevat saarnaa, senvuoksi antaa se tuon säteiden rikkauden valua
kirkon seinustalle.
Ehkäpä ei aina olla vakuutettuja siitä, että aurinko on vartijana
pienten kirkkojen ulkopuolella sunnuntaisin, mutta se ainakin on
varmaa, että samana aamupäivänä, jona valekuollut oli laskettu
hautaan Råglandan kirkkomaalla, levitti päivä aivan polttavaa lämpöä
pienelle aukealle kirkon edustalla. Katinkultakivetkin, joita oli
tuolla kärryjen uurteissa, säihkyivät kuin olisivat tulta ottaneet.
Pahoin poleksittu, lyhytkasvuinen ruohokin käpertyi kokoon, ja
näytti kuivalta sammalelta ja keltaset voikukat, jotka koristivat
ruohokenttää, levittivät ja paisuttivat pitkiä varsiaan, niin että ne
tulivat suuriksi kuin asterit.
Tuolta tietä pitkin tuli kävellen taalalaismies, tuommoinen, joka
kiertelee saksien ja veisten kaupalla. Hän oli puettuna pitkään,
valkoseen lammasnahkaturkkiin ja selässä oli hänellä suuri musta
nahkasäkki. Noissa tamineissaan oli hän kävellyt monta tuntia,
tuntematta yhtään lämmintä, mutta kun hän jätti maantien ja tuli ylös
kirkon edustalle, ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkun hänen täytyi
seisahtua ja ottaa lakki päästään voidakseen pyyhkiä hikeä otsaltaan.
Seistessään noin avopäin näytti hän sekä viisaalta että kauniilta.
Hänellä oli korkea, valkoinen otsa, syvä viisaudenuurre silmäkulmain
välissä, hyvin muodostunut suu ja ohuet huulet. Tukka oli jakauksella
keskeltä päätä, se oli pyöreäksi leikattuna niskasta, valahtaen
korville ja kihertyen hiukan latvoista. Hän oli pitkä ja roteva, ei
karkea, kaikinpuolin hyvin muodostunut. Mutta se vika oli hänessä,
että hänen katseensa oli epävarma, silmän mustuaiset eksyivät alati
syvälle silmänkoloon, ikäänkuin piiloutuakseen. Suun ympärillä oli
piirteitä, jotka näyttivät vääntyneiltä, siinä oli jotain tylsää ja
velttoa, joka ei soveltunut, ei oikein kuulunut kasvoihin.
Ei hän voinut olla oikein viisaskaan, koska kulki ja laahasi raskasta
säkkiä pyhäpäivänä. Jos hän olisi ollut täysijärkinen, olisi hän
tiennyt, että se oli turhaa, kun ei hän kuitenkaan saanut mitään
myydä. Ei ainoakaan niistä taalalaisista, jotka vaeltivat kylän
kautta, kulkenut pyhäpäivinä säkki selässä, vaan menivät he silloin
Herran huoneeseen vapaina ja suorina kuin muutkin ihmiset.
Tämä raukka ei varmaankaan tiennyt, että oli pyhä, ennenkun pysähtyi
auringon paisteeseen kirkkopihalle ja kuuli virren veisuun kirkosta.
Mutta hän oli siksi viisas, että silloin heti huomasi, ett'ei voinut
kauppoja tehdä sinä päivänä. Silloin tuli hänen aivoilleen kova työ
miettiä, missä viettäisi vapaapäivän.
Pitkän aikaa seisoi hän vaan tuijottaen eteensä. Silloinkun kaikki
kävi tavallista kulkuaan, ei hänen ollut vaikea selviytyä. Silloin ei
ollut hätää, kun sai koko viikon kulkea talosta taloon kaupanteolla.
Mutta sunnuntaihin hän ei milloinkaan tottunut. Se oli hänelle aina
suuri, ennakolta aavistamaton huoli.
Silmänsä tuijottivat ja otsanjänteet paisuivat.
Ensimmäinen, mitä aivoissa ehdotettiin, oli kyllä se, että hän menisi
kirkkoon laulua kuulemaan. Mutta sitä ehdotusta ei hyväksytty.
Hän olisi mielellään kuunnellut laulua, mutta ei uskaltanut mennä
sisälle kirkkoon. Ei hän pelännyt ihmisiä, mutta muutamissa kirkoissa
oli niin ihmeellisiä ja vaarallisia tauluja, joissa oli kuvattuna
olentoja, joita hän mieluummin oli ajattelematta.
Vihdoinkin johtui hän siihen ajatukseen, että koska tämä oli
kirkko, niin oli täällä varmaan hautausmaakin. Ja kun hänellä vaan
oli hautausmaa, minne päästä, niin oli hän pelastettu. Mitään sen
parempaa ei hänelle olisi voinut tarjota. Jos hän vaeltaessaan näki
tieltä hautausmaan, meni hän sinne ja istui siellä hetken aikaa,
vaikka olisikin ollut keskellä työviikkoa.
Kun hänen nyt piti kulkea hautausmaalle, oli äkkiä uusi vaikeus
esteenä. Hautausmaa Råglandassa ei ole aivan kirkon vieressä, joka on
kivikkomäellä, vaan pienellä niityllä vähän matkaa pitäjäntuvasta,
ja hän ei voinut päästä hautausmaan portille kulkematta tietä, jonka
varrella kirkkomiesten hevoset olivat sidottuina.
Kaikki hevoset seisoivat pää syvällä heinätukoissa ja kaurapusseissa
ja pureskelivat, niin että rehu narisi hampaissa. Ei ollut
puhettakaan, että ne voisivat tehdä minkäänlaista pahaa miehelle,
mutta hänellä oli oma ajatuksensa vaarasta kulkea tuommoisen pitkän
eläinkujan lävitse.
Kaksi, kolme kertaa aikoi hän ohi, vaan rohkeus petti, niin että
hänen täytyi palata. Ei hän pelännyt hevosten purevan tahi potkivan.
Oli jo kylliksi, kun ne rämistivät riimujansa ja kuoppivat maata
kavioillaan.
Viimeinkin tuli hetki, jolloin kaikki hevoset katsoivat alas ja
näyttivät oikein syövän kilpaa. Silloin alkoi hän kulkunsa niiden
välitse. Hän veti turkin kiinnemmäksi, niin ettei se liehuisi ja
ilmaiseisi häntä, ja hän kulki varpaillaan niin kauniisti kuin osasi,
jos joku hevonen kohotti silmäluomensa ja katsoi häneen, seisattui
hän heti ja niiasi. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias tässä
suuressa vaarassa, varmaankin eläimet ymmärsivät, ett'ei hän voinut
kumartaa, kun hän kantoi rautasäkkiä selässään. Hän ei voinut muuta
kuin niiata.
Hän huokasi hyvin syvään, sillä raskasta ja vaivaloista oli sen elää,
joka aina pelkäsi nelijalkaisia eläimiä. Oikeastaan hän ei pelännyt
muita eläimiä kuin vuohia; hevosia ja koiria ja kissoja hän ei olisi
yhtään pelännyt, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että ne eivät
olleet jonkunlaisia noiduttuja vuohia. Mutta siitä asiasta hän ei
milloinkaan päässyt varmuuteen. Hänen asiansa olivat oikeastaan niin
hullusti, että hän pelkäsi melkein kaikkia nelijalkaisia.
Ei auttanut hänen ajatella, miten vahva hän oli, ja että nämä pienet
talonpoikaishevoset eivät milloinkaan olleet vaarallisia. Sitä ei se
voi ajatella, jolla on pelko sielussaan. Se on vaikeata tuo pelko, ja
raskasta sille, johon se on juurtunut.
Ihmeellistä oli, että hän kuitenkin pääsi koko hevosrivin ohitse.
Viimeisen tien osan hän hyppäsi kahdella pitkällä harppauksella,
ja kun hän tuli sisään hautuumaalle, veti hän kiinni rautaportin
jälkeensä ja jäi siihen puistamaan nyrkkiä hevosille.
-- Häjyt, kurjat, kirotut kilipukit! --
Kaikkia eläimiä kutsui hän samalla tapaa kilipukeiksi. Ja tämä oli
hyvin tyhmää, sillä se oli hänelle itselleen tuottanut nimen, jota
hän ei olisi tahtonut. Kaikki, jotka hänet tapasivat, kutsuivat
häntä Kilipukiksi. Hän ei tahtonut kuulla itseään kutsuttavan sillä
tavalla. Hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin oikealla nimellään,
mutta sitä ei kukaan ihminen näkynyt tuntevan näillä seuduin.
Hän seisoi hetkisen portilla nauttien siitä, että oli päässyt
onnellisesti hevosten ohitse, mutta pian käveli hän edemmä
hautausmaan sisälle. Joka ristin ja kiven luona seisattui hän ja
notkisti polviansa. Mutta sitä ei hän tehnyt pelosta, vaan ainoastaan
ilosta, nähdessään nämä vanhat, rakkaat tutut. Hän muuttui äkkiä
lempeän ja miellyttävän näköiseksi. Aivan samat ristit ja kivet,
jotka hän oli tavannut niin usein ennen! Aivan olivat entisellään!
Kuinka hyvin hän tunsi ne! Hänen täytyi tervehtiä niitä.
Miten kirkkotarha miellytti häntä! Siellä eivät saaneet eläimet
kuleksia, eivätkä ihmiset siellä leikkiä laskeneet. Parasta oli
siellä olla silloin, kun siellä oli aivan yksinäistä niinkuin nyt,
mutta silloinkin, kun siellä oli ihmisiä, eivät ne häirinneet
häntä. Hän tunsi kyllä monta kaunista niittyä ja hakaa, jotka
olisivat miellyttäneet häntä vielä enemmän, mutta siellä ei hän
milloinkaan saanut kulkea rauhassa. Niitä ei mitenkään voinut verrata
hautausmaahan, ja hautausmaa oli metsääkin parempi, sillä metsässä
oli yksinäisyys niin valtava, että se häntä pelotti. Täällä oli
hiljaista kuin metsän syvyydessä, mutta seuraa ei häneltä puuttunut,
täällä oli nukkuvia ihmisiä joka kiven ja joka mättään alla juuri
niin paljon seuraa kuin hän tarvitsi, ett'ei tuntuisi yksinäisyys
eikä ikävä.
Hän suuntasi heti kulkunsa tuolle vasta avatulle haudalle. Hän kulki
sinne osaksi senvuoksi, että siellä oli muutamia varjostavia puita,
osaksi myöskin sen vuoksi, että hän rakasti seuraa. Hän varmaankin
uskoi mahdolliseksi, että tämä kuollut, joka niin hiljan oli maahan
laskettu, olisi parempana tukeena yksinäisyydessä kuin muut aikoja
sitten nukkuneet.
Hän melkein polvistui selin suureen hiekkakasaan haudanpartaalla.
Hänen onnistui kohottaa säkkinsä niin, että se seisoi tanakasti
hiekkaläjän päällä, ja irroitti karkeat nahkahihnat, jotka sitä
pitivät kiinni. Nyt oli suuri päivä, vapaapäivä; hän heitti
turkkinsakin yltään. Tyytyväisenä istuutui hän ruohikolle niin
lähelle hautaa, että hänen pitkät säärensä polviin sidottuine