Herraskartano ja legendoja - 3

sukkineen ja nyörikenkineen riippuivat alas haudan laidoille.
Hänen täytyi istua hiljaa oikein pitkän aikaa ja tarkata kirstua.
Kun oli semmoinen pelko sisässä kuin hänellä oli, ei voinut
olla milloinkaan kyllin varovainen. Mutta kirstu ei todellakaan
liikahtanut vähääkään, oli mahdotonta epäillä, että se salaisi jotain
pahaa.
Ei ollut hän varma asiastaan ennen kuin pisti kätensä säkin
sivuosastoon, josta otti esille viulun ja jousen. Sitä tehdessään
nyökytti hän päätään kuolleelle alhaalla haudassa. Koska hän oli noin
hiljaa, saisi hän kuulla jotain kaunista.
Tämä oli jotain oikein harvinaista tämä, ei moni saanut kuulla hänen
soittavan. Ei kukaan saanut kuulla häntä niissä taloissa, joissa
koirat ärsytettiin hänen päälleen ja häntä haukuttiin Kilipukiksi.
Mutta voi sattua, että hän soitti mökissä, jossa puhuttiin ja
liikuttiin hiljaa, eikä kyselty häneltä, tahtoiko hän ostaa
pukinnahkaa. Semmoisessa paikassa oli hänen tapana ottaa esille
viulunsa ja antaa soittonsa kuulua. Se oli suurin kunnianosoitus,
suurin, minkä hän voi osoittaa.
Hänen siinä istuessaan ja soittaessaan haudan partaalla ei se
kuulunut hullummalta. Hän ei soittanut ainoatakaan epäpuhdasta
säveltä, ja hän soitti niin hiljaa ja vienosti, että se tuskin kuului
lähimmälle haudalle.
Ihmeellisintä asiassa oli se, ettei se ollut tuo kulkukauppias, joka
osasi soittaa, viulu se oli, joka muisti jonkun pienen säveleen. Ne
pulppusivat siitä esille heti, kun hän vaan laski jousensa sille.
Muille se ehkä ei olisi mitään merkinnyt, mutta hänelle, joka ei itse
muistanut ainoatakaan säveltä, oli kaikkein kallisarvoisin lahja
omistaa tuommoinen viulu, joka soitti itsestään.
Soittaessaan istui hän koko ajan tyytyväisenä hymyillen, niinkuin
se, joka kuulee lapsen lokertelevan ja puhuvan. Viulu se vaan puhui
puhumistaan, hän vaan kuunteli. Olipa kuitenkin kovin ihmeellistä,
että nuo kauniit sävelet kuuluivat heti, kun hän vaan laski jousensa
kielille. Viulu tiesi mitä soitti ja kulkurikauppias istui vaan ja
kuunteli.
Tuosta viulusta kasvoivat säveleet, niinkuin ruoho kasvaa maasta.
Ei kukaan ymmärtänyt, mistä se johtui. Meidän isämme oli sen niin
asettanut.
Taalalaismiehen oli aikomus istua hiljaa koko päivän ja antaa
rakkaitten sävelten kuin pienten moniväristen kukkien kasvaa
viulusta. Hän soittaisi kokonaisen niityn täyteen kukkia, soittaisi
täyteen koko pitkän laakson, koko suuren tasangon.
Mutta hän, joka makasi valekuolleena alhaalla kirstussa, taisi kuulla
viulunsoiton ja häneen se teki ihmeellisen vaikutuksen. Säveleet
saivat hänet uneksimaan, ja siitä mitä hän oli nähnyt unissaan, tuli
hän niin liikutetuksi, että hänen sydämmensä alkoi tykyttää, hänen
verensä virrata ja hän heräsi.
Nyt on huomattava, että kaikki mitä hän oli kokenut maatessaan
valekuolleena, ne ajatukset, jotka hänellä silloin olivat ja
viimeinen unensakin, kaikki tämä oli poissa ja unohdettua samana
hetkenä, jolloin hän heräsi tavalliseen tietoonsa. Hän ei tiennyt
edes makaavansa kirstussaan, vaan hän luuli yhä makaavansa sairaana
kotona sängyssään. Hänestä tuntui se vaan ihmeelliseltä, että
vielä eli. Aivan äsken, ennenkuin nukkui, oli hän juuri keskellä
kuolemankamppausta. Olisihan hänen pitänyt olla lopussa jo kauvan
sitten. Hän oli heittänyt hyvästit kasvatusvanhemmilleen, siskoilleen
ja palvelusväelle. Rovasti itse oli ollut heillä ja antanut hänelle
ehtoollisen, sillä hänen kasvatusisästään se olisi ollut liian raskas
tehtävä. Monta päivää sitten oli hän kääntänyt ajatuksensa kaikesta
maallisesta. Oli ihmeellistä, että hän ei ollut kuollut.
Häntä ihmetytti, että oli niin pimeä huoneessa, jossa makasi.
Kynttilähän oli palanut kaikkina öinä ennen, hänen sairaana
ollessaan, ja sitten oli annettu peitteen valua hänen päältään. Hän
makasi siellä ja tuli kylmäksi kuin jää.
Hän kohottautui hiukan vetääkseen peitettä ylleen. Silloin löi
hän otsansa kirstunkanteen ja hän vaipui taas takaisin kirstuun,
huudahtaen hiljaa tuskasta.
Hän oli loukkaantunut jotenkin kovasti ja meni heti tainnuksiin.
Hän makasi taas yhtä liikkumatonna kuin äsken, oli kuin elämä olisi
uudelleen hänestä paennut. Taalalaismies, joka oli kuullut sekä
kolauksen että huudahduksen, oli silmänräpäyksessä pannut pois
viulunsa ja alkanut kuunnella. Mutta ei kuulunut sen enempää, ei
mitään.
Hän istuutui vartioimaan kirstua yhtä tarkkaavaisesti kuin ensin
tullessaan. Hän istui ja nyykäytteli päätään, ikäänkuin sillä antaen
myöntymyksen omille ajatuksillensa, nimittäin, ett'ei mihinkään
täällä maan päällä ollut luottamista. Täällä oli hänellä ollut mitä
hiljaisin ja paras toveri, mutta eikö hän nyt ollut pettynyt siitäkin?
Hän istui ja katseli kirstua, niinkuin tahtoisi katseillaan tunkea
sen läpi. Viimein, kun se yhä vaan pysyi aivan hiljaisena, otti hän
taas viulunsa ja alkoi soittaa.
Mutta nyt pani viulu vastaan. Vaikka hän hiveli sitä kuinka hyväillen
ja lempeästi, niin ei siitä enää lähtenyt säveleitä. Se oli niin
surullista, että hän oli valmis itkemään. Hän oli aikonut istua
hiljaa ja kuunnella viuluaan koko päivän, ja nyt se ei tahtonut enää.
Hän ymmärsi kyllä syyn. Viulu oli levoton ja pelkäsi sitä, joka
liikkui tuolla kirstussa. Se oli unohtanut kaikki sävelensä, ja
ajatteli vaan, että mikähän lienee ollut se, joka tuolla oli
kirstunkantta koputtanut. Niinhän se on, että peloissaan ollessa
unohtaa kaiken.
Hän ymmärsi, että viulu oli tyynnytettävä, jos mieli kuulla enempää.
Hänen oli ollut niin hyvä olla, parempi kuin vuosikausiin, -- jos
todella kirstussa oli jotain, joka oli vaarallista, eikö ollut
parasta päästää se ulos sieltä. Silloin tulisi viulu tyytyväiseksi,
ja nuo kauniit kukkaiset kasvaisivat uudelleen siitä.
Hän avasi päättäväisesti suuren säkkinsä ja alkoi etsiä veitsien,
sahojen ja vasaroiden seasta, kunnes viimein löysi ruuvimeisselin.
Heti oli hän alhaalla haudassa ja nelinkontin ruuvaili hän auki
kirstun kantta.
Hän irroitti ruuvin toisensa perästä, kunnes viimein voi kohottaa
kannen haudan seinämää vasten. Samassa valui myöskin hikiliina
valekuolleen kasvoilta.
Niinpiankuin raitis ilma sattui Ingridiin, avasi hän silmänsä. Olihan
nyt valoisaa hänen ympärillään. Hänet oli varmaankin muutettu. Nyt
hän makasi keltaisessa huoneessa, jossa oli viheriä katto ja suuri
kynttiläkruunu katossa.
Huone oli ahdas, mutta sänky vieläkin pienempi. Miksi tuntui kuin
olisivat hänen käsivartensa ja jalkansa vangitut? Senvuoksiko, että
hän pysyisi hiljaa tässä pienen pienessä sängyssä?
Ihmeellistä oli, että he olivat panneet hänelle virsikirjan leuvan
alle. Sitähän ei tehty kuin ruumiille.
Sormiensa välissä oli hänellä pieni kukkavihko. Hänen kasvatusäitinsä
oli leikannut pari oksaa kukkamyrtistään ja pannut ne käsien väliin.
Ingridiä ihmetytti. Mikä oli pistänyt kasvattiäidin mieleen?
Hän näki, että hänelle oli annettu päänalanen, jossa oli leveät
pitsit, ja batistilakana, jossa oli hienot laskokset. Hän oli
mielissään, sillä hän rakasti hienoutta. Mutta vielä mieluummin olisi
hän tahtonut lämpöisen peitteen ylleen. Eihän ollut hyvä sairaan
maata ilman peitettä.
Ingrid olisi tahtonut panna kädet silmilleen ja itkeä. Häntä paleli
niin kauheasti.
Samassa tunsi hän jotain kovaa ja viileätä poskellaan. Hän alkoi
hymyillä, se oli vanha, punainen puuhevonen, kolmijalkainen Camilla,
joka makasi hänen vieressään päänalasella. Pikku veli, joka ei voinut
nukkua yötäkään, jos ei puuhevonen ollut hänen vieressään sängyssä,
oli nyt pannut sen tänne hänelle. Ingridiä alkoi vielä enemmän
itkettää ajatellessaan, että Pikkuveli oli tahtonut lohduttaa häntä
puuhevosella.
Mutta hän ei ehtinyt ruveta itkemään. Totuus yhtäkkiä selvisi
hänelle. Pikkuveli oli antanut hänelle puuhevosen, ja äiti oli
antanut hänelle valkoiset myrttikukkansa, ja virsikirja oli hänellä
leuvan alla, senvuoksi, että he olivat uskoneet, että hän oli kuollut.
Ingrid tarttui molemmin käsin kirstunreunoihin ja nousi istumaan.
Pieni, kapea sänky oli kirstu ja pieni keltainen huone oli hauta.
Kaikkea tuota oli hyvin vaikea ymmärtää. Hän ei tahtonut voida
käsittää, että tämä koski häntä, että juuri hänet oli kääritty ja
laskettu hautaan. Eiköhän hän vaan nukkunut kotona omassa sängyssään
ja nähnyt ja uneksinut tuota muuta? Pian hän näkisi, ett'ei tämä
ollut täyttä todellisuutta, vaan että kaikki oli entisellään.
Yht'äkkiä löysi hän selvityksen kaikkeen. Minulla on niin usein
ihmeellisiä unia, ajatteli hän. Tämä on vain joku näky. Ja hän
oikein huokasi tyytyväisyydestä. Vieläpä paneutui hän maata takaisin
kirstuun. Hän oli aivan varma, että se oli hänen oma vanha sänkynsä.
Ei todellakaan sekään ollut niin erityisen leveä.
Koko sen ajan seisoi taalalaismies alhaalla haudassa, aivan Ingridin
jalkapäässä. Hän seisoi vaan pari kyynärää Ingridistä, mutta tämä
ei ollut huomannut häntä. Ei siihen ollut syynä sekään, että hän,
niinpiankun kuollut kirstussa avasi silmänsä ja alkoi liikkua,
koetti kyyristyä yhteen kulmaan ja tehdä itsensä näkymättömäksi.
Ingrid olisi luultavasti voinut nähdä hänet, vaikka hänellä oli
kirstunkansi varjostimena edessään, ell'ei tähän asti olisi ikäänkuin
valkoinen sumu peittänyt hänen silmiään, niin että hän näki selvästi
vaan kaikkein lähimpänä olevat. Eihän Ingrid edes voinut nähdä,
että häntä ympäröivät hiekkaseinät. Aurinkoa hän luuli suureksi
kynttiläkruunuksi ja puitten oksia katoksi.
Mies parka seisoi ja odotti, että tuo, joka tuolla kirstussa
liikkui, ehtisi poistua. Hän ei osannut ajatella muuta kuin että
se menisi itsestään. Olihan se koputtanut sen vuoksi, että tahtoi
ulos. Hän seisoi kauvan aikaa pää kirstunkannen takana odottaen,
että se menisi. Hän kurkisti sieltä, kun hänen mielestään sen jo
olisi pitänyt poistua. Mutta se ei ollut liikkunut, se makasi vielä
höylänlastuvuoteellaan.
Hän ei tyytynyt tähän, hän tahtoi pian asian loppumaan. Hänen
viulunsa ei ollut pitkiin aikoihin puhunut niin kauniisti kuin
tänään, hän oikein ikävöi taas päästäkseen istumaan rauhassa sen
ääreen.
Ingrid, joka melkein oli nukahtanut, kuuli äkkiä itseään puhuteltavan
sointuvalla taalainmurteella.
-- On jo aika sinun nousta ylös, minun mielestäni.
Kohta sen sanottuaan veti hän pois päänsä. Hän vapisi niin, että oli
vähällä pudottaa koko kannen.
Mutta valkoinen sumu, joka oli peittänyt Ingridin silmät, poistui
kokonaan, kun hän kuuli ihmisen puhuvan. Hän näki miehen seisovan
painautuneena yhteen nurkkaan haudan päässä ja pitävän kirstun kantta
edessään. Silmänräpäyksessä tunsi hän, ett'ei hän voinut paneutua
maata ja uskoa tätä unennäöksi. Tässä oli todellisuus, jonka hänen
tuli itselleen selvittää. Näytti epäilemättä olevan siten, että
kirstu oli kirstu ja hauta oli hauta, ja itse Ingrid pari minuuttia
sitten ei ollut muuta kuin kirstuunpantu, haudattu ruumis.
Ensi kerran tunsi hän todella kauhua siitä, mitä hänelle oli
tapahtunut. Voi sitä surkeutta, että hän olisi voinut olla oikein
kuollut tänä hetkenä! Ruma, mädännyt ruumis! Hänet oli hautaan
laskettu, että saataisiin heittää hiekkaa ja multaa hänen päälleen,
hän ei ollut enemmän arvoinen kuin mikä mätäs tahansa; hänet oli
aivan hylätty. Madot olisivat saaneet syödä hänet. Ei kukaan olisi
siitä välittänyt.
Ingrid olisi niin äärettömän kernaasti halunnut jotain ihmistä
luokseen tässä suuressa kauhussaan. Hän oli tuntenut Kilipukin äsken,
kun tämä kurkisti kannen takaa. Se oli vanha tuttu pappilassa, eikä
Ingrid häntä pelännyt. Nyt tahtoi hän hänet luokseen. Ingrid ei
yhtään välittänyt siitä, että hän oli vaan mielipuoli. Olihan se
kaikessa tapauksessa ihminen, joka eli. Ingrid tahtoi hänen tulemaan
itseään niin lähelle, että hän tuntisi kuuluvansa elävien eikä
kuolleitten joukkoon.
-- Voi, tule Jumalan tähden luokseni tänne! sanoi hän itku kurkussa.
Hän nousi istumaan kirstussa ja ojensi käsivartensa häntä kohti.
Mutta taalainmiehellä oli yhä vaan oma ajatuksensa asiasta. Koska tuo
niin mielellään viekotteli häntä esille, päätti hän panna ehtonsa.
-- Minä tulen, jos lupaat mennä matkaasi -- sanoi hän.
Ingrid koetti heti totella häntä ja nousta ylös kirstusta, mutta hän
makasi niin käärittynä lakanoihin, että hänen oli vaikea kohota.
-- Saat tulla auttamaan minua -- sanoi hän. Se oli osaksi
välttämätöntä ja osaksi pelkäsi hän, ett'ei ollut vielä oikein
välttänyt kuolemaa. Hänen täytyi päästä jonkun lähelle, joka eli.
Mies tuli todellakin, tunkeutui kirstun ja haudanseinän väliin. Hän
kumartui Ingridin ylitse, nosti hänet ylös haudasta ja asetti hänet
viheriälle nurmikolle haudanaukon viereen.
Ingrid ei voinut mitään sille, että kietoi molemmat käsivartensa
hänen kaulaansa, nojasi päänsä hänen olkapäähänsä ja nyyhkytti.
Ingrid ei koskaan jälkeenpäin voinut ymmärtää, mitenkä hän tuli
tuon tehneeksi, ja että hän ei pelännyt miestä. Se tapahtui osaksi
siitä ilosta, että hän oli ihminen, elävä ihminen ja sitten siitä
kiitollisuudesta, että hän oli Ingridin pelastanut.
Voi, mikä hänestä olisi tullut, jos ei tätä olisi ollut! Hän se oli
kohottanut kirstunkantta, hän se oli tuonut hänet jälleen elämään.
Eihän Ingrid oikein tiennyt, miten kaikki oli tapahtunut, mutta
hän se varmaan oli aukaissut kirstun. Mitä hän olisi, jos ei tuo
olisi sitä tehnyt? Hän olisi herännyt, sulettuna mustaasi kirstuun.
Hän olisi koputtanut, huutanut. Kuka olisi kuullut häntä, hänen
maatessaan kuusi jalkaa maan alla? Ingrid ei uskaltanut ajatella
tätä, hän oli vaan täynnä kiitollisuutta siitä, että oli pelastettu.
Hänen täytyi saada jotain kiittää. Hänen täytyi saada nojata päätään
jonkun ihmisen olkapäähän ja itkeä kiitollisuudesta.
Oli varmaan ihmeellisintä kaikesta, mitä tänä päivänä tapahtui, että
taalalaismies ei sysännyt pois häntä. Mutta miehellä ei ollut selvää
käsitystä siitä, että tyttö eli. Hän luuli tyttöä kuolleeksi ja hän
tiesi, ett'ei hyödyttänyt tehdä pahaa kuolleelle. Mutta niinpiankun
se oli mahdollista, irtautui hän tytöstä ja pujahti alas hautaan. Hän
pani kirstun kannen paikoilleen, pisti ruuvit reikiinsä ja väänsi ne
tarkasti kiinni, aivan niinkuin ne olivat ennen olleet. Tällä tavoin
ehkä kirstu pysyisi hiljaa ja viulu taas saisi rauhansa ja säveleensä.
Sillä aikaa istui Ingrid ruohikossa ja koetti selvitellä
ajatuksiansa. Hän katseli kirkolle päin ja näki hevosia ja ajokaluja
kirkkomäellä. Silloin hän alkoi ymmärtää asiain juoksun. Oli
sunnuntai, hänet oli haudattu aamulla ja nyt oltiin kirkossa.
Ingridin valtasi äkkiä kauhu. Jumalanpalvelus voi pian loppua ja
kansa tulee tänne ja näkee hänet. Ja hänellä ei ollut päällään mitään
muuta kuin lakana. Olihan hän melkein alasti. Varjelkoon, jos nuo
kaikki ihmiset tulevat ja näkevät hänet tämmöisenä. Sitä he eivät
milloinkaan unhottaisi. Sitä saisi hän hävetä koko elämänsä.
Hän mietti, mistä saisi vaatteita. Hetken hän jo ajatteli heittää
ylleen taalalaismiehen turkin, mutta hänestä tuntui, ett'ei sekään
tekisi häntä tavallisen ihmisen näköiseksi.
Hän kääntyi päättävästi mielipuoleen, joka vielä työskenteli
arkunkannen kanssa.
-- Kuuleppas -- sanoi Ingrid hänelle sinun täytyy antaa minun kömpiä
säkkiisi.
Samassa oli hän suuren nahkasäkin luona, johon mahtui koko
kauppaliikkeen tavarat, ja alkoi purkaa pois niitä.
-- Voi, rakkaani, tule ylös auttamaan minua! Hänen ei tarvinnut
pyytää turhaan. Kun taalalainen näki, että Ingrid koski hänen
säkkiinsä, hyppäsi hän heti haudasta.
-- Koskeppas vaan säkkiini, sinä -- sanoi hän uhaten.
Ingrid ei ajatellut, että mies puhui kovalla äänellä, hän piti häntä
yhä vaan paraimpana ystävänään. -- Kuule, rakas, rakas ystävä sanoi
hän -- auta minua, ett'eivät ihmiset saisi minua nähdä! Tyhjennä pois
nämä tavarat jonnekin ja anna minun istua säkkiin ja kanna minut
kotiin! Voi auta minua, auta minua! Minä olen pappilasta, sinne on
täältä vaan vähän matkaa. Sinä kyllä tiedät, missä se on.
Mies seisoi ja katsoi häneen, katse aivan tylsänä. Ingrid ei tiennyt,
oliko hän käsittänyt sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.
Ingrid uudisti saman, mutta mies ei totellut häntä.
Ingrid alkoi taas purkaa tavaroita säkistä. Silloin polki mies jalkaa
hänelle ja riisti säkin itselleen.
Voi, miten saisi Ingrid hänet tottelemaan?
Hänen vieressään nurmikolla oli viulu ja jousi. Hän nosti sen sieltä,
hän ei oikein tiennyt minkävuoksi. Hän oli kai ollut niin paljon
viulunsoittajani kanssa, ett'ei hän voinut nähdä viulua maassa
makaamassa.
Niinpiankun Ingrid tarttui viuluun, päästi mies säkin ja tuli ja
riisti viulun häneltä.
Hän näytti tulevan aivan hulluksi siitä, että Ingrid koski viuluun.
Hän näytti oikein häjyltä.
Mitä ihmettä hän tekisi, että pääsisi pois, ennenkun kirkkoväki
ehtisi ulos kirkosta?
Hän lupasi miehelle ihmeellisiä asioita, niinkuin luvataan lapsille,
kun tahdotaan niitä tottelemaan.
-- Minä sanon isälle, että hän ostaa tusinan viikatteita sinulta.
Minä telkitsen sisään kaikki koirat kuin sinä tulet pappilaan. Minä
pyydän äidin antamaan sinulle hyvän aterian.
Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että mies antautuisi.
Ingrid tuli ajatelleeksi viulua ja sanoi epätoivoissaan:
-- Jos sinä kannat minut pappilaan, niin minä soitan sinulle.
Ja katso, hymyily levisi hän kasvoilleen. Sitä hän varmaankin
haluaisi.
Minä soitan sinulle koko iltapäivän, minä soitan niin kauvan kuin
tahdot.
-- Opetatko viululle uusia säveleitä? -- kysyi hän.
-- Opetan kyllä.
Ingrid tuli sinä hetkenä alakuloiseksi ja samalla ihmeisiinsä. Mies
tarttui voimakkaasti säkkiin ja veti sen luokseen. Hän laahasi sen
pois yli hautojen, niin että heinät ja rikkaruohot litistyivät sen
alle kuin olisi se ollut peltojyrä.
Hän vei sen erään risukon luo hautausmaan aidan viereen, jossa oli
kuivia lehtiä ja oksia ja vanhoja kukkavihkoja. Siellä noukki hän
pois kaikki, mitä säkissä oli ja piilotti ne hyvin tarkasti risukkoon.
Kun se oli tyhjä, palasi hän Ingridin luokse.
-- Nyt voit mennä sinne -- sanoi hän.
Ingrid kömpi säkkiin ja kyyristyi kokoon sen puupohjalle. Mies
kiinnitti remminsä yhtä tarkasti kuin olisi hänellä ollut tavalliset
tavaransa kuletettavana, hän kumartui taas melkein polvilleen, pisti
käsivarret rensseleihin, kiinnitti remmit ristiin yli rinnan ja
ojentautui suoraksi. Käveltyään pari askelta, alkoi häntä naurattaa.
Hän kantoi selässään säkkiä, joka oli niin keveä, että hän olisi
voinut tanssia sen kanssa.
* * * * *
Ei ollut kuin neljänneksen matkaa kirkolta pappilaan. Sen matkan
taalalainen käveli kahdessakymmenessä minuutissa. Ingrid toivoi
vaan, että mies kulkisi niin nopeaan, että hän ehtisi kotiin ennen
kirkkoväkeä ja hautajaisvieraita. Hän ei mitenkään olisi antanut
kaikkien noiden ihmisten nähdä itseänsä. Olisi parasta, jos hän
joutuisi kotiin silloin kun vaan kasvattiäiti ja palvelijat olivat
kotona.
Ingrid oli ottanut mukaansa kirstusta tuon pienen kukkavihon,
joka oli otettu kasvattiäidin myrtistä. Siitä hän niin iloitsi,
että hän kerta toisensa jälkeen suuteli sitä. Se saattoi hänet
ajattelemaan kasvattiäitiään, hellemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta
luonnollisesti olisi hän joka tapauksessa hellästi häntä muistellut.
Sillä, joka tulee suoraan haudasta, on lempeät ja valoisat ajatukset
kaikesta, mikä elää ja liikkuu maanpinnalla.
Nyt hän ymmärsi niin täydellisesti, että papinrouvan täytyi rakastaa
noita toisia lapsia, jotka olivat hänen omiansa, paljon enemmän kuin
häntä, kasvattitytärtä. Ja kun pappilassa oltiin niin köyhiä, ett'ei
ollut varaa pitää lastenhoitajaa, niin tuntui hänestä nyt aivan
luonnolliselta, että hänen piti hoitaa pikkusiskoja. Mutta jos siskot
eivät olleet hyviä hänelle, riippui se vaan siitä, että ne olivat
tottuneet siihen, että hän oli heidän palvelijansa. Ei heidän ollut
helppo muistaa, että hänet oli otettu pappilaan ollakseen heille
sisarena.
Kuitenkin johtui tuo kaikki köyhyydestä. Jos isä joskus saisi toisen
paikan, niin että hänestä tulisi rovasti tahi kirkkoherra, niin
kaikki kyllä muuttuisi. Silloin saisi hän taas takaisin tuon ajan,
jolloin kaikki olivat häntä rakastaneet. Kyllä vielä kaikki muuttuisi
entiselleen! Ingrid suuteli kukkasiaan. Ehkä ei äiti ollut tahtonut
olla kova. Köyhyys se vaan oli hänet tehnyt niin ihmeellisen pahaksi.
Mutta nyt tuntui muuten siltä, ett'ei hän enään välittäisi siitä,
minkälaisia olivatkin häntä kohtaan. Ei mikään voinut enään häntä
surettaa, sillä nyt hän tahtoi olla aina iloinen siitä, että eli.
Ja jos vielä joskus tulisi tukalaksi olo, niin ajatteleisi hän vaan
äidin myrttiä ja Pikkuveikon Camillaa.
Siinä oli jo iloa kylliksi, kun tunsi, että hänet elävänä kannettiin
tietä myöten. Aamulla ei kukaan uskonut, että hän vielä kerran
kulkisi näitä mutkia ja mäkiä. Ja tuo tuoksuva apilas, ja pienet
linnut, jotka lauloivat, ja kauniit, tuuheat puut, kaikki tuo olisi
ollut vaan eläville iloittavaksi. Se ei olisi tullut enää hänen
osalleen.
Mutta, niinkuin sanottu, hänellä ei ollut pitkää aikaa
ajattelemiseen, sillä taalalainen oli kahdessakymmenessä minuutissa
pappilassa.
Siellä olivat kotona ainoastaan papinrouva ja palvelijat, juuri
niinkuin Ingrid oli toivonutkin. Papinrouva oli koko edeltäpuolisen
valmistanut hautajaispäivällisiä. Nyt hän odotti vieraiden tuloa
ja nyt olikin kaikki melkein valmista. Hän oli juuri ollut
makuuhuoneessa pukeutumassa mustaan pukuunsa.
Hän katseli kirkkotielle päin, mutta sieltä ei vielä näkynyt ketään
ajavan. Silloin pistäytyi hän vielä kerran kyökkiin maistamaan ruokia.
Hän oli hyvin tyytyväinen, sillä kaikki oli onnistunut hyvästi, ja se
kai ei ole kiellettyä, vaikka olisikin suru. Kyökissä oli vaan yksi
piika, ja se oli tullut papinrouvan omasta kodista, niin että rouvan
mielestä hänen kanssaan voi puhua tuttavallisesti.
-- Minun mielestäni, kuule Liisa -- sanoi hän -- voi kuka tahansa
olla tyytyväinen tuommoiseen hautajaisolueen.
-- Tahtoisinpa, että hän katsoisi tänne alas maan päälle ja näkisi,
mitenkä te puuhaatte hänen tähtensä -- sanoi Liisa. -- Se olisi ilo
hänelle. --
-- Voi -- sanoi papinrouva -- minulle ei hän koskaan ollut iloinen.
-- Hän on nyt kuollut -- sanoi palvelija -- en ainakaan minä sano
mitään siitä, joka tuskin on saatu alas maahan.
-- Olen usein saanut kuulla kovia sanoja mieheltäni hänen tähtensä --
sanoi kasvatusäiti.
Papinrouvalla näkyi olevan tarve puhua jonkun kanssa kuolleesta.
Hänellä oli ollut vähän omantunnon vaivoja Ingridin tähden, ja
senvuoksi hän oli varustanut suuret hautajaiset. Hänen mielestänsä
olisi kaiken tuon puuhan, joka hänellä oli hautajaisista, pitänyt
poistaa omantunnonvaivat, mutta sitä ne eivät vähääkään tehneet.
Ja hänen miehensä kulki myöskin omantunnonvaivoissa ja sanoi, että
he eivät olleet pitäneet tyttöä niinkuin omaa lastaan, jonka he
kuitenkin olivat luvanneet, kun ottivat hänet ottolapsekseen. Ja hän
sanoi, että olisi ollut parempi, jos eivät olisi tyttöä ottaneet, kun
hän kumminkin huomasi, että he pitivät enempi omista lapsista. -- Ja
nyt tarvitsi kasvatusäiti puhua jonkun kanssa tytöstä, saadakseen
tietää, puhuivatko ihmiset siitä, että hän oli ollut paha Ingridille.
Hän näki, miten Liisa alkoi hyvin kiivaasti liikutella kauhaa
padassa, niinkuin olisi hänen vaikea hillitä harmiansa. Hän oli
viisas tyttö, joka tiesi hyvästi, mitenkä pääsisi emäntänsä suosioon.
-- Luulisihan tuota -- alkoi Liisa -- että kun on äiti, joka hoitaa
ja huolehtii siitä, että on puhdas ja eheä, niin koettaisi edes häntä
totella ja olla hänelle mieliksi. Ja kun saa olla hyvässä pappilassa
ja tulla kasvatetuksi paremmaksi ihmiseksi, niin koettaisi edes olla
avuksi, eikä aina vaan kuleksisi ja uneksisi. Ihmettelenpä, mitenkä
olisi käynyt, jos ette olisi ottaneet luoksenne tuota köyhää lasta.
Hän olisi saanut kierrellä maailmaa noiden nuoralla-tanssijoiden
mukana ja sitten kuolla kuin varpunen kadulle.
Taalalainen kulki yli pihan, tuo, joka kantoi säkkiä selässään,
vaikka olikin pyhä. Hän tuli aivan hiljaa sisään avonaisesta kyökin
ovesta ja niiasi sisääntulossaan, vaikka ei ollut ketään, joka olisi
vastannut tervehdykseen. Sekä rouva että palvelustyttö näkivät hänet,
mutta huomatessaan, kuka mies oli, eivät he välittäneet lopettaa
keskusteluansa.
Papinrouva tahtoi välttämättä jatkaa. Hän huomasi saavansa kuulla
juuri niin paljon kuin tarvitsi, lohduttaakseen omaatuntoaan.
-- Taitaapa olla yhtä hyvä, että hän on poissa -- sanoi hän.
-- Sen minä vaan sanon rouvalle -- sanoi piika kiivaasti -- ja niin
minä uskon pastorinkin ajattelevan, tahi ainakin hän pian niin
ajattelee. Nyt tulee rauha taloon, sen saa rouva nähdä ja siitä on
pastorikin iloinen.
-- Niin, niin sanoi kasvatusäiti -- olihan minun pakko pitää vastaan,
minun. Hänelle sitä aina piti kustantaa vaatteita, niin että se oli
aivan hullua. Pastori oli niin tarkka siitä, että hän saisi yhtä
paljon kuin nuo muut, niin että väliin sai hän enemmänkin. Ja hänelle
meni paljon enempi, kun oli täysikasvuinen.
-- Nyt kai rouva antaa Kertulle hänen musliinipukunsa?
-- Niin, joko sen saa Kerttu tai pidän minä sen itse.
-- Ei hän jätä paljoa jälkeensä, raukka. --
-- Ei kukaan vaadi, että hän jättäisi perittävää -- sanoi
kasvattiäiti. -- Olisihan sitä tyytyväinen, jos jollain hyvällä
sanalla voisi häntä muistaa!
Niin puhuu ainoastaan se, jolla on omantunnonvaivoja ja joka tahtoo
puolustautua niitä vastaan. Ei kasvatusäiti toki täydellä todella
sitä tarkoittanut.
Taalalainen käyttäytyi samoin kuin aina tullessaan myymään. Hetken
hän seisoi, katseli ympärilleen kyökissä, työnsi sitten suurimmalla
varovaisuudella säkin eräälle pöydälle ja irroitti kantohihnat ja
remmit. Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan, ett'ei kissa tai
koira hätyyttäisi häntä, ojensihe suoraksi ja alkoi aukaista noita
kahta nahkakantta, jotka olivat kiinni monen monituisella solella ja
solmulla.
-- Ei tarvitse säkkiä aukaista tänä päivänä -- sanoi Liisa. -- Nyt on
pyhä ja silloin tiedät kyllä, ett'ei kauppaa tehdä?
Mutta Liisa ei paljoa välittänyt siitä, että hullu jatkoi remmiensä
auki päästämistä. Liisa kääntyi rouvaan. Tässä oli hänellä hyvä
tilaisuus hieroutua suosioon.
-- En tiedä, liekö tuo edes ollut hyvä lapsille? Minä usein kuulin
itkua ja voivotusta lasten kammarista.
-- Samanlainen kuin hän oli heidän äidilleen, samanlainen oli hän
heillekin -- sanoi papinrouva -- mutta nyt he tietysti itkevät sitä,
että hän on kuollut.
-- Eivät he ymmärrä omaa parastaan sanoi piika -- mutta rouva saa
olla varma siitä, että kuukauden kuluttua ei enää kukaan itke hänen
tähtensä.
Samassa kääntyivät molemmat uunin luota ja katsoivat pöydälle päin,
jossa taalalainen seisoi avaten suurta säkkiään. He olivat kuulleet
jotakin outoa, ikäänkuin huokauksia ja nyyhkytystä. Mies avasi juuri
sisäkannen ja säkistä kohosi äsken haudattu kasvattitytär, juuri
semmoisena kuin hän äsken oli kirstuun laskettaessa.
Mutta ei hän ollut aivan näköisensäkään. Hän oli nyt, niin
sanoakseni, enemmän kuollut kuin silloin kirstuun pantaessa. Silloin
oli hänellä vielä ollut meikein sama väri kuin eläessään, nyt
olivat kasvonsa tuhkanharmaat, huulensa siniset ja silmät kamalasti
sisäänpainuneet.
Hän ei sanonut mitään, mutta kasvoissa kuvastui ääretön epätoivo, ja
myrttivihon, jonka hän oli saanut kasvattiäidiltään, ojensi hän tätä
kohden moittivalla liikkeellä.
Se oli näky, jota ihminen ei voi kestää. Äitipuoli pyörtyi heti,
piika seisoi silmänräpäyksen hiljaa, katseli tytärtä ja äitiä, sitten
painoi hän kädet silmilleen ja juoksi kyökkikammariin, jonka oven hän
tarkkaan lukitsi.
-- Ei -- sanoi hän -- minulle hänellä ei ole asiaa, ei siellä minua
tarvita.
Mutta Ingrid kääntyi taalalaiseen.
-- Lukitse minut ja kanna minut täältä! Kuuletko sinä! Kuuletko!
Kanna minut sinne, josta minut otit!
Sattuipa taalalainen samassa katsomaan ulos. Lehtokujaa myöten ajoi
pitkä jono kärryjä ja vaunuja pihalle. Vai niin, vai niin, nyt ei hän
enää viivy täällä! Noista hän ei pidä vähääkään!
Ingrid kyyristyi säkin pohjaan, hän ei kysynyt enää mitään,
nyyhkytti vaan. Lahvit ja kannet sulettiin hänen ympärilleen, ja