Herraskartano ja legendoja - 4

hänet nostettiin taas selkään ja kannettiin pois. Ne, jotka tulivat
hautajaispitoihin, nauroivat makeasti Kilipukille, joka kiirehti pois
ja niiasi ja niiasi joka hevoselle, jonka kohtasi.


V.

Anna Stiina muori oli vanha vaimo, joka asui kaukana metsässä. Hänen
oli tapana tulla auttamaan pappilaan, hän tuli alas mäkeä kutsumatta
aina silloin, kun oli leipomusta ja vaatteiden pesua. Hän olikin hyvä
ja viisas vanhus ja hän ja Ingrid olivat hyviä ystäviä. Heti kun
tyttö vähänkään pääsi tajuunsa, päätti hän etsiä apua häneltä.
-- Kuule -- sanoi hän taalalaiselle, -- kun tulet ylös maantielle,
pitää sinun kääntyä metsään. Kule sitten eteenpäin, kunnes tulet
tienhaaraan, siinä käännyt vasemmalle. Sitten kulet taas eteenpäin,
kunnes tulet suurelle hiekkakuopalle. Siellä näet mökin ja sinne
sinun pitää kantaa minut ja siellä minä soitan sinulle.
Hänen korviansa vihloi lyhyt ja terävä ääni, jolla hän puhui
miehelle. Hänen täytyi puhua siten, että saisi hullun tottelemaan, ei
auttanut muukaan. Ja hänkö tässä nyt oli käskemässä toisia ihmistä,
hän, jolla ei edes ollut oikeutta elää!
Ei milloinkaan tuntisi hän olevansa oikeutettu elämään tämän jälkeen.
Tämä juuri oli hirveintä, joka häntä oli kohdannut. Siellä oli hän
elänyt pappilassa kuusi vuotta, eikä ollut saanut itseään edes niin
rakastetuksi, että he olisivat toivoneet hänen jäävän eloon. Ja se,
jota ei kukaan rakasta, sillä ei ole oikeutta elää.
Hän ei osannut sanoa, mitenkä hän tiesi niin olevan, mutta se oli kai
itsestään selvää. Hän tiesi sen, sillä siitä asti, kun hän kuuli,
että he eivät välittäneet hänestä, tuntui kuin olisi rautainen käsi
tarttunut hänen sydämmeensä ja puristanut sitä kokoon, pakottaakseen
sen pysähtymään. Tuntui kuin olisi koko elämä häneltä sulettu. Ja
samassa silmänräpäyksessä, jona hän heräsi kuolemasta ja tunsi elämän
halun palavan voimakkaasti itsessään, oli juuri se, joka antaa meille
luvan olemassaoloon, ryöstetty häneltä pois.
Tämä oli pahempaa kuin kuoleman tuomio. Tämä oli julmempaa kuin
tavallinen kuoleman tuomio. Hän tiesi, mitä se muistutti. Se oli
samaa kuin että kaadettiin puita, ei tavallisella lavalla, jolloin
vaan runko hakattiin poikki, vaan kun hakattiin niiltä juuret poikki
ja annettiin niiden jäädä paikoilleen, kitumaan kuoliaaksi. Siinä
puu seisoo, eikä ymmärrä, miksi se ei enää saa ravintoa ja nestettä.
Se taistelee ja pyrkii elämään, mutta lehdet yhä pienenevät, siitä
ei enää kohoa vesoja, kaarna karisee pois. Ja sen täytyy kuolla
senvuoksi, että se on erotettu elämänlähteestä. Niin on, sen täytyy
kuolla.
Vihdoinkin laski taalalainen alas säkkinsä kivikynnykselle, pienen
tuvan edustalle, joka oli keskellä synkkää metsää.
Tuvan ovi oli lukittu, mutta niinpiankun Ingrid vaan oli päässyt
säkistä, etsi hän avaimen ovenpihtipuun alta, aukasi ja astui sisälle.
Ingrid tunsi kyllä tuvan ja kaiken, mitä siellä oli. Ei hän sinne
tullut ensikertaa lohdutusta hakemaan. Ei hän sinne tullut ensikertaa
vanhan Anna Stiinan luo kertomaan, mitenkä oli mahdotonta tulla
toimeen kotona, että kasvattiäiti oli niin kova hänelle, että hän ei
tahtonut enään palata pappilaan.
Mutta joka kerta kuin hän sinne tuli, puhui muori hänelle järkevästi
ja tyynnytti häntä. Muori oli keittänyt hänelle hirmuista kahvia,
jossa ei ollut ainoatakaan papua, vaan ainoastaan herneitä ja
sikuria, mutta joka kuitenkin oli rohkaissut häntä. Ja viimein oli
hän saanut Ingridin nauramaan kaikelle ja elähyttänyt hänet niin,
että hän oli tanssinut valssia pitkin metsänrinteitä kotia asti.
Jos Anna-Stiina muori olisikin ollut kotona ja keittänyt hirveätä
kahviansa, ei se varmaankaan olisi Ingridiä auttanut tällä kertaa.
Mutta mummo oli pappilassa tytön hautajaisissa, sillä papin rouva ei
ollut unhottanut kutsumasta ketään niistä, joista tyttö oli pitänyt.
Taisi se muuten johtua hänen omantunnon vaivoistaankin.
Mutta sisällä vanhan Annan tuvassa oli kaikki entisellään. Ja kun
Ingrid näki sohvan, jossa oli puukansi, ja kiiltäväksi hangatun
pöydän ja kissan ja kahvikeittiön, ei hän tuntenut itseään juuri
rohkaistuksi tahi lohdutetuksi, mutta hän tunsi olevansa paikassa,
jossa voi vapaasti antautua suruunsa.
Täällä ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin itkeä vaan ja valitella.
Hän meni heti sohvan luo, heittäytyi puukannelle ja makasi siinä
itkien, hän ei tiennyt, miten kauvan.
Taalalainen istui ulkopuolella kivikynnyksellä, hän ei mielellään
tahtonut mennä tupaan kissan vuoksi. Hän odotti, että Ingrid tulisi
ulos ja soittaisi hänelle. Hän oli ottanut viulunsa esille jo aikoja
sitten. Kun Ingridiä ei tullut, alkoi hän itse soittaa.
Hän soitti lempeästi ja hiljaa, niinkuin oli tapansa. Viulunsoittoa
tuskin paljon kuului sisälle.
Ingrid tunsi toisen puistatuksen toisensa jälkeen ruumiissaan. Samoin
tunsi hän silloin sairastuessaankin. Hän ajatteli tulevansa uudelleen
sairaaksi. Se olisikin kai parasta, jos kuume nyt ottaisi hänet ja
kuolettaisi oikein.
Kun viulunsoitto kuului sisään, nousi hän istumaan ja katseli
ympärilleen sekavin katsein. Kuka soitti? Oliko se hänen
ylioppilaansa? Oliko hän nyt vihdoinkin tullut?
Hän ymmärsi kuitenkin heti, että se oli taalalainen, ja hän heittäysi
taas huoaten maata.
Hän ei voinut ollenkaan saada selville, mitä soitettiin. Mutta
niinpiankun hän sulki silmänsä, muuttui viulu ylioppilaan
ääneksi. Ingrid kuuli myöskin, mitä hän sanoi; hän puhui hänen
kasvatusäidilleen ja puolusti Ingridiä. Hän puhui yhtä kauniisti
kuin hän oli puhunut herra ja rouva Blomgrénille. Ingrid tarvitsi
niin paljon rakkautta, sanoi hän. Juuri se häneltä oli puuttunut.
Senvuoksi hän ei ollut aina hoitanut askareitansa, vaan antanut
unelmien huvittaa itseään. Mutta ei kukaan käsitä, mitenkä hän voisi
tehdä työtä ja kärsiä sen vuoksi, joka rakastaisi häntä. Sen puolesta
kantaisi hän surut ja taudit, ylenkatseet ja köyhyydet. Sille tulisi
hän vahvaksi kuin jättiläinen ja kärsivälliseksi kuin orja.
Ingrid kuuli selvään, miten hän puhui, ja rauha valtasi hänet. Jos
vaan kasvattiäiti olisi häntä rakastanut, olisi hän nähnyt, mihin
Ingrid kelpaisi. Mutta kun äiti ei ollut hänestä pitänyt, niin Ingrid
oli kuin voipunut. Aivan varmaan oli se totta.
Kuumeen väristyksiä hän ei enää tuntenut. Hän vaan makasi ja
kuunteli, miten ylioppilas puhui.
Varmaankin hän nukkui välillä, sillä aina vähän päästä luuli hän
makaavansa haudassa, ja silloin aina tuli ylioppilas nostamaan häntä
kirstusta. Ingrid makasi väitellen hänen kanssaan tästä. -- Silloin
kun minä uneksin, silloin vaan tulet luokseni -- sanoi hän.
-- Minä aina tulen sinua auttamaan, Ingrid -- sanoi hän. -- Sen
sinä hyvin tiedät. Minä nostan sinut haudasta, minä kannan sinut
hartioillani, minä sinulle rauhan soitan. Aina olen luonasi. --
Se, mikä Ingridiä yhä häiritsi ja hänet herätti, oli tuo lupauksensa
soittaa taalalaiselle. Monta kertaa hän nousi sitä tekemään, mutta ei
jaksanut.
Niinpiankun hän vaipui sohvalle, näki hän unia. Hän istui
kyyristyneenä säkissä ja ylioppilas kantoi hänet metsän läpi. Aina
vaan hän.
-- Mutta olitkos sinä se? -- sanoi Ingrid hänelle.
-- Olin varmaan, -- sanoi hän ja hymyili Ingridin vastaväitteille.
-- Olethan sinä ajatellut minua joka päivä kaikkina näinä vuosina,
silloinhan voit ymmärtää, ett'en voinut olla sinua auttamatta niin
suuressa vaarassa.
Sen Ingrid piti aivan itsestään selvänä ja niin alkoi hän huomata,
että ylioppilas oli oikeassa ja että se olikin hän.
Mutta siinä oli niin ääretön onni tuossa, että hän heräsi uudelleen.
Silloin rakkaus värisi koko hänen olennossaan. Se ei olisi voinut
olla sen todellisempaa, jos hän olisi nähnyt ja puhunut rakkahimpansa
kanssa.
-- Miks'ei hän tule koskaan valveilla ollessani? -- sanoi hän
puoleksi ääneen. -- Miksi tulee hän vaan unissa?
Hän ei tohtinut liikahtaa. Siiloin rakkaudentunne pakenisi tiehensä.
Oli kuin arka lintu olisi asettunut hänen olkapäälleen ja hän pelkäsi
peloittaa sitä.
Jos hän liikahtaisi, niin pakenisi lintu ja suru saisi hänet
valtoihinsa.
Kun hän viimeinkin oikein heräsi, oli tuvassa jo hämärää. Hän oli
varmaankin nukkunut koko iltapäivän ja illan. Tähän aikaan ei
hämärtänyt ennen kuin kello kymmenen jälkeen.
Jo oli lakannut viulunsoittokin, taalalainen oli varmaankin mennyt
matkaansa.
Mutta Anna Stiina ei ollut vielä tullut. Hän aikoi varmaankin viipyä
koko yönkin.
Se oli samantekevä tytölle, hän ei halunnut muuta kuin paneutua maata
ja nukkua taas. Hän pelkäsi kaikkea sitä surua ja epätoivoa, joka
hänet aina herätessä valtasi.
Mutta sitten sai hän uutta ajateltavaa. Kuka oli sulkenut oven, kuka
oli levittänyt hänen ylleen Anna Stiinan suuren huivin ja kuka oli
asettanut palasen kovaa leipää hänen viereensä sohvalle?
Oliko tuo Kilipukki tehnyt tämän kaiken hänen tähtensä?
Silmänräpäyksen oli hän näkevinään unelman ja todellisuuden seisovan
vieressään ja kilvan koettavan häntä lohduttaa. Ja unelma seisoi
auringonpaisteisena ja hymyilevänä ja valoi hänen ylitsensä rakkauden
onnellisuutta, rohkaistakseen häntä. Mutta tuo köyhä, tyly ja kova
elämäkin tuli tuoden pienen rovon ystävyyttä näyttääkseen, ett'ei se
tarkoittanut hänelle niinkään pahaa kuin miltä äsken oli näyttänyt.


VI.

Ingrid ja Anna-Stiina muori tulivat käyden läpi tumman metsän. He
olivat kävelleet neljä päivää ja nukkuneet kolme yötä paimentuvissa.
Ingrid oli väsynyt ja voimansa lopussa, kasvot olivat kuultavan
kalpeat, silmät olivat painuneet kuoppiinsa ja loistivat kuumeesta.
Muori Anna-Stiina heitti aina silloin tällöin salaa levottoman
katseen häneen ja rukoili Jumalaa ylläpitämään tytön voimia, ett'ei
hän vaipuisi alas ja kuolisi sammalmättäälle. Väliin ei mummo voinut
olla katsomatta arasti taakseen. Hänellä oli pelonalainen tunto
siitä, että vanha ukko Kuolema tuli hiipien heidän jälestään metsän
läpi, ottaakseen takaisin Ingridin, joka sekä jumalansanalla että
mullanheitolla oli yhdistetty häneen.
Anna-Stiina muori oli pieni ja leveä, kasvot suuret ja
neliskulmaiset, jotka näyttivät niin viisailta, että ne siitä
tulivat kauniiksi. Hän ei ollut taikauskoinen, hän asui yksin metsän
keskellä, pelkäämättä peikkoja tahi aaveita, mutta tuossa käydessään
Ingridin vieressä tuntui hänestä yhtä varmasti kuin olisi sen joku
hänelle sanonut, että hän käveli ihmisen vieressä joka ei kuulunut
tähän mailmaan. Niin oli hänestä tuntunut jo silloin kun oli tavannut
Ingridin tuvassaan maanantai-aamuna.
Hän ei tullut kotiin sunnuntai-iltana, sillä pappilassa oli papin
rouva sairastunut vaarallisesti ja Anna-Stiina, joka oli tottunut
sairaita vaalimaan, oli jäänyt valvomaan rouvan luo. Koko yön oli
hän kuullut papin rouvan hourailevan, että Ingrid oli näyttäytynyt
hänelle, mutta sitä ei ollut muori uskonut.
Ja kun hän sitten tuli kotiin ja näki tytön, tahtoi muori heti palata
takaisin pappilaan ja kertoa heille, ett'ei se ollutkaan kummitus,
jonka he olivat nähneet. Mutta kun hän puhui siitä, tuli Ingrid
semmoiseksi, ett'ei hän uskaltanut. Elämä oli melkein sammunut
hänestä, niinkuin liekki kynttilästä, joka on sammumaisillaan kovassa
vedossa. Hän olisi voinut kuolla yhtä helposti kuin häkkilintu.
Kuolema etsi tyttöä kuin saalista, täytyi vaan suojella häntä ja
käsitellä varovasti, jos hän voisi jäädä eloon.
Mummo, suoraan sanoen, jo epäili, eikö Ingrid ollutkin vaan aave,
niin vähän elämää näkyi hänessä olevan. Hän ei koettanutkaan
saada Ingridiä puhutelluksi, totteli vaan häntä siinä, ett'ei
kukaan saisi tietää Ingridin elävän, ja niin mummo koetti
asettaa niinkuin paraiten osasi. Hänellä oli sisar, joka palveli
taloudenhoitajattarena suuressa paikassa Taalainmaalla, ja hän
päätti Ingridin kanssa mennä sisarensa luo ja koettaa saada sisar
Staava hankkimaan tytölle paikka herraskartanossa. Ingrid sai tyytyä
rupeamaan halvaksi palvelustytöksi. Ei ollut muutakaan neuvoa.
He olivat nyt matkalla tuohon herraskartanoon. Anna-Stiina muori
tunsi seudun niin hyvin, ett'ei heidän yhtään tarvinnut kulkea
maantietä, vaan ainoastaan metsäpolkuja. Mutta sen näkikin heistä.
Heidän kenkänsä olivat linttaan astutut ja kuluneet, heidän hameen
helmansa repaleiset ja likaiset. Pieni pahanilkinen kuusen oksa oli
reväissyt pitkän halkeaman Ingridin nutun hihaan.
Illalla neljäntenä päivänä tulivat he metsäkukkulalle, josta voi
nähdä alas syvään laaksoon. Alhaalla laakson syvyydessä oli järvi
ja lähellä järven rantaa oli korkea saari, jossa kohosi valkea
herraskartano. Kun Anna-Stiina muori näki herraskartanon, sanoi hän,
että sen nimi oli Munkhytta, ja että siellä hänen sisarensa oli
palveluksessa.
Tuolla ylhäällä mäellä he koettivat laittautua hienoiksi. He sitoivat
uudelleen huivinsa, pyyhkivät sammalilla kenkänsä ja peseytyivät
metsäpurossa. Ja Anna-Stiina muori koetti laittaa laskoksen Ingridin
nutunhihaan niin, ett'ei repeämää näkyisi.
Muori huokasi katsellessaan Ingridiä ja tuli melkein toivottomaksi.
Ei se vaan ollut siitä syystä, että Ingrid näytti omituiselta
vaatteissa, jotka oli saanut muorilta lainaksi ja jotka eivät
tahtoneet yhtään sopia hänelle. Mutta sisar Staava ei kai huolisi
häntä palvelukseen, kun hän näytti noin heikolta. Sehän olisi kuin
tarttua tuulen henkäykseen. Tyttö ei voinut olla hyödyksi enemmän
kuin sairas perhonen.
Niinpiankun olivat valmiit, kulkivat he eteenpäin alas vuorta, järveä
kohti. Ei ollut kuin lyhyt matka. Niin tulivat he kartanon alueelle.
Kas, sepä vasta herraskartano!
Tuossa oli laajoja, huonosti hoidettuja peltoja, jotka olivat
alkaneet kokonaan metsittyä, tuolla oli silta, joka johti saarelle,
niin huono, että he pelkäsivät sen tuskin kestävän siksi, kunnes
olivat kulkeneet sen yli. Tuossa oli lehtikuja, joka sillalta johti
asuinrakennukseen, ruohoittuneena kuin valli, ja tuulen kaatama puu
makasi aivan poikki tien.
Ylhäällä saarella oli kylläkin kaunista, niin kaunista, että siellä
olisi voinut linnakin sijaita. Mutta puutarhassa ei ollut ainoatakaan
istuteltua kukkaa, ja suuressa puistossa tukahduttivat puut toisensa,
ja mustat tarhakäärmeet kiemurtelivat pitkin vihreitä, liejuisia
käytäviä.
Anna-Stiina tuli levottomaksi, huomatessaan umpeutumisen ja kulki
höpisten itsekseen. Mistä tämä tulee? Onko sisar Staava kuollut?
Salliiko hän tämmöistä? Toisin oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun
minä viimeksi olin täällä. Mikä Herran nimessä on tullut Staavalle?
Hän ei voinut käsittää, että oli tuommoinen epäjärjestys paikassa,
jossa Staava asui.
Ingrid tuli hiljaa ja vastenmielisesti hänen jälessään. Samana
hetkenä, jolloin hän laski jalkansa sillalle, oli hän huomannut,
ett'ei heitä ollut vaan kaksi, jotka siellä kävelivät, vaan kolmaskin.
Oli joku, joka oli tullut häntä vastaan siellä ja sitten kääntynyt ja
seurannut häntä.
Ingrid ei kuullut askeleita, mutta tuo, joka seurasi heitä, oli aivan
hänen sivullaan. Hän näki, että siellä oli joku.
Hän pelästyi kovasti ja aikoi pyytää Anna-Stiinaa kääntymään, aikoi
sanoa, että täällä oli kaikki kuin lumottua, että hän ei uskaltanut
kulkea edemmäksi. Mutta ennen kuin hän ehti mitään sanoa, tuli tuo
vieras aivan hänen viereensä ja Ingrid tunsi hänet.
Hän oli häämöittänyt ennen aivan epäselvästi, nyt hän tuli niin
näkyväksi, että Ingrid voi nähdä, että se oli ylioppilas.
Silloin ei enään tuntunut aavemaiselta, eikä kamalalta, että hän
kulki siinä.
Se oli vaan ihanaa ja juhlallista, että hän tuli Ingridiä vastaan.
Tuntui kuin olisi hän ollut se, joka oli johtanut Ingridin tänne ja
nyt hän sen tahtoi todistaa Ingridille, tulemalla häntä tervehtimään.
Hän kulki Ingridin vieressä yli sillan, läpi kujan, aina
asuinrakennukselle asti.
Ingridin täytyi aina vähän väliä kääntää päätään vasemmalle. Sieltä
hän näki noitten kasvojen pilkistävän esiin, aivan hänen poskensa
vierestä. Tuskin hän näkikään kasvoja, näki ainoastaan ihmeellisen
kauniin hymyilyn, joka hyväillen tuli häntä lähelle. Mutta kun hän
käänsi päänsä kokonaan sitä kohti, nähdäkseen selvemmin, niin ei sitä
enää ollutkaan siellä. Kun hän katsoi tarkemmin, ei siellä ollutkaan
mitään. Mutta niinpiankun hän katsoi suoraan eteensä, pilkisti se
taas esiin, aivan hänen vieressään.
Tuo, joka häntä seurasi, ei puhunut. Hymyili vaan, mutta se olikin
kylliksi Ingridille. Siitähän hän näki, että oli kuitenkin yksi
mailmassa, joka häneen oli kiintynyt hellällä rakkaudella.
Ingrid tunsi hänen läsnäolonsa niin selvästi, että se sai hänet aivan
vakuutetuksi siitä, että tuo suojeli ja varjeli häntä, ja se suloinen
tieto poisti kaiken epäilyksen, jonka hänen kasvatusäitinsä kovat
sanat olivat hänessä herättäneet.
Ingrid tunsi uudestaan alkavansa elää. Hänellä oli oikeus elää, koska
joku häntä rakasti.
Ja siitä hänellä oli heikko puna poskillaan ja säteilevä kiilto
silmissään, tullessaan sisään Munkhytan kyökkiin. Aivan hento ja
vieno ja läpikuultava hän oli, mutta niin kaunis kuin äsken puhjennut
ruusu.
Hän kulki yhä vaan unissa, eikä juuri tiennyt missä oli, mutta se,
mikä häntä niin ihmetytti että oli herättää hänet, oli se, että
etempänä uunin luona seisoi toinen Anna-Stiina muori. Seisoi siellä
pienenä ja leveänä ja kasvot olivat silläkin suuret ja neliskulmaiset
aivan kuin toisellakin. Mutta mitenkä oli hän niin hieno, valkosessa
päähineessä, joka oli sidottuna nauhoilla leuvan alle, ja mustassa
bomaseehameessa? Ingridin päätä pyörrytti ja hän oli niin sekasin,
että kului kauvan aikaa, ennenkun hän ymmärsi, että tuon ei voinut
olla muu kuin Staava neitsyt.
Hän tunsi Anna-Stiina muorin levottoman katseen ja koetti selviytyä
tervehtimään. Mutta ei hänestä nyt ollut muu mitään kuin se että
ylioppilas oli tullut hänen luokseen.
Kyökin takana oli pienen pieni huone, huonekaluissa siniruutuiset
päällystät. Sinne heidät vietiin sisään ja Staava neitsyt antoi
heille ruokaa ja kahvia.
Anna-Stiina alkoi heti puhua asiastaan. Hän puhui hyvin kauvan,
sanoi, että hän tiesi, että hänen armonsa vuorineuvoksetar luotti
niin hänen sisareensa, että oli uskonut hänelle palvelijoiden
valitsemisen taloon. Staava neitsyt ei vastannut mitään, mutta
Ingrid sai katseen, joka sanoi, ett'ei hän varmaankaan olisi saanut
semmoista luottamusta, jos olisi valinnut semmoiset palvelijat kuin
Ingrid.
Anna-Stiina muori kiitteli Ingridiä ja sanoi hänen olevan hyvän
tytön. Hänellä oli tähän asti ollut paikka eräässä pappilassa, mutta
nyt kun hän oli tullut aikuiseksi, halutti häntä oppia jotain oikein
ja senvuoksi Anna-Stiina tahtoi tuoda hänet sen luoksi, jonka tiesi
osaavan opettaa hänelle enemmän kun kukaan muu.
Staava neitsyt ei vastannut tähänkään mitään. Mutta hänen katseensa
ei salannut, että hän nyt ihmetteli sitä mitenkä sillä, joka oli
palvellut pappilassa, ei ollut omia vaatteita, vaan täytyi lainata
Anna-Stiina muorilta.
Muori alkoi kertoa, miten hän siellä eleli, mitenkä hän istui yksin
metsässä, kaikkien omaistensa hylkäämänä. Ja sitten oli tämä tyttönen
tullut juosten ylös mäkiä monena iltana ja monena aamuna aikaisin
häntä katsomaan. Senvuoksi oli hän nyt ajatellut ja toivonut, että
hän voisi asettaa tytölle niin, että hänen olisi hyvä olla.
Staava neitsyt sanoi, että oli ikävä, kun olivat kulkeneet niin
pitkälle paikan hakuun. Jos tyttö olisi kunnollinen, niin saisi kai
hän paikan jossain herrastalossa heidän kotiseudullaan.
Nyt ymmärsi Anna-Stiina muori asioittensa käyvän huonosti ja
ryhtyi senvuoksi puhumaan kiivaasti. -- Täällä olet sinä istunut
mukavuudessa ja hyvinvoinnissa, sinä Staava, koko ikäsi ja minä olen
taistellut eteenpäin suuressa köyhyydessä. Mutta en milloinkaan ole
pyytänyt sinulta mitään ennen kuin tänä päivänä. Ja nyt sinä antaisit
minun lähteä luotasi kuin kerjäläiseukon, jolle annetaan ateria
ruokaa, eikä mitään muuta.
Staava neitsyt hymyili hiukan, sitten hän sanoi: -- Sisar
Anna-Stiina, sinä et puhu totta. Minä olen myöskin Råglandasta, ja
tahtoisinpa juuri tietää, missä talonpoikaistuvassa siinä pitäjässä
kasvaa tuommoiset silmät ja tuommoiset kasvot.
Ja viitaten Ingridiin hän jatkoi: -- Sen minä ymmärrän, Anna-Stiina,
että sinä tahdot auttaa sitä, joka on tuon näköinen, mutta
sitä en ymmärrä, että sinä uskot sisaresi Staavan tulleen niin
heikkojärkiseksi, että sinä voit tulla valehtelemaan hänelle.
Anna-Stiina muori pelästyi niin tästä, ett'ei hän voinut sanoa
mitään, mutta Ingrid päätti uskoa itsensä mummolle ja alkoi heti
matalalla, kauniilla äänellään kertoa elämäänsä.
Ja tuskin oli Ingrid parilla sanalla kertonut, mitenkä hän oli
maannut haudassa ja mitenkä taalalainen tuli ja pelasti hänet,
ennenkun vanha Staava punastui ja nopeasti kumartui alas tätä
peittääkseen. Sitä oli kestänyt vaan silmänräpäykseen, mutta se
oli kai kuitenkin tarkoittanut jotain hyvää, sillä hän näytti
ystävälliseltä aina siitä asti.
Pian alkoikin hän kysellä hyvin tarkasti kaikesta, etupäässä tahtoi
hän tietoja mielenvikaisesta, ja oliko Ingrid pelännyt häntä. -- Ei
ollenkaan, hän ei ollut yhtään vaarallinen. Ei hän ollut hullu, sanoi
Ingrid, hän osasi sekä ostaa että myydä. Hän oli vaan pelästynyt.
Ingridistä oli vaikeinta kertoa, mitä oli kuullut kasvatusäidin
sanovan. Mutta hän puhui siitä aivan suoraan, vaikka itku oli
kurkussa.
Neitsyt Staava meni silloin Ingridin luokse, työnsi pois huivin hänen
otsaltansa ja katsoi häntä silmiin. Sitten taputti hän vähän Ingridiä
poskelle. -- Jättäkää se kertomatta, jos neiti tahtoo -- sanoi hän.
-- Sitä minun ei tarvitse tietää.
-- Niin, nyt saavat sisareni ja neiti suoda anteeksi -- sanoi hän
sitten -- mutta minun täytyy kantaa kahvi sisään hänen armolleen.
Minä tulen pian takaisin kuulemaan jatkoa.
Kun hän tuli takaisin, sanoi hän kertoneensa vuorineuvoksettarelle
nuoresta tytöstä, joka oli maannut haudassa. Ja nyt tahtoi hänen
armonsa nähdä Ingridiä.
Heidät vietiin rappuja myöten yläkertaan ja hänen armonsa
vuorineuvoksettaren pieneen salonkiin.
Anna-Stiina pysähtyi hienon huoneen ovelle, mutta Ingrid ei tuntenut
ujoutta. Hän meni heti vanhan rouvan luo ja tarttui häntä käteen. Hän
olisi voinut ujostella muita, jotka eivät näyttäneet läheskään näin
hienoilta, mutta hän ei ujostellut tässä talossa. Hän vaan tunsi niin
ääretöntä onnea siitä, että oli tullut tänne.
-- Ja tämä on se pieni ystävä, joka on ollut haudattuna -- sanoi
vuorineuvoksetar ja nyökäytti ystävällisesti päätään hänelle. Onko
pieni ystäväni nyt ystävällinen ja kertoo minulle elämänsä? Minä
istun täällä niin yksinäni, enkä saa kuulla mitään.
Ja Ingrid alkoi uudelleen kertoa. Mutta ei hän ehtinyt pitkälle,
ennenkun hänet keskeytettiin. Hänen armonsa teki aivan samoin kuin
neitsyt Staava. Hän nousi ylös, työnsi pois huivin ja katsoi Ingridiä
silmiin. -- Niin, niin -- sanoi hänen armonsa, puhuen itsekseen. Minä
ymmärrän sen. Minä ymmärrän, että hän totteli noita silmiä.
Ensikerran elämässä kiitettiin Ingridin rohkeutta.
Vuorineuvoksettaresta hän oli hyvin rohkea, kun oli tohtinut luottaa
hulluun.
Olihan hän kyllä ollut peloissaan, sanoi Ingrid, mutta vielä enemmän
hän oli pelännyt, että ihmiset hänet näkisivät semmoisena kuin hän
silloin oli. Eikä taalalainen ollut vaarallinen, hän oli melkein
viisas, ja hän oli niin hyvä.
Hänen armonsa tahtoi tietää, mikä mielipuolen nimi oli, mutta sitä ei
Ingrid tiennyt. Hän ei ollut kuullut muuta nimeä kuin Kilipukki.
Monta kertaa kysyi vuorineuvoksetar, mitenkä hänen oli tapana
käyttäytyä, tullessaan myymään. Eikö Ingrid ollut nauranut hänelle
ja eikö hän ollut hirveän näköinen, tuo Kilipukki? Oli jotain
ihmeellistä kuulla hänen armonsa sanovan sanaa Kilipukki. Hän sanoi
sen äärettömällä katkeruudella, ja kuitenkin hän sen lausui yhä
uudelleen.
Ei, sitä ei Ingrid tehnyt. Ja hän ei nauranut onnettomille.
Vuorineuvoksetar näytti lempeämmältä, kuin miltä sanat kuuluivat. --
Pieni ystävä varmaankin ymmärtää mielipuolia -- sanoi hän. -- Se on
suuri lahja. Useimmat pelkäävät semmoisia ihmisparkoja.
Hän oli kuunnellut Ingridiä loppuun ja istui miettien. -- Kun nyt
pikku ystävällä ei ole kotia, -- sanoi hän -- niin pyydän hänen
jäämään minun luokseni. Minä istun täällä yksinäni, vanha mummo, ja
hän on oleva minulle seurana, ja minä huolehdin että hän saa kaikki
mitä tarvitsee. Onko pieni ystävä tyytyväinen tähän?
-- Voi tulla aika -- jatkoi hänen armonsa -- jolloin meidän täytyy
antaa tieto pienen ystävän vanhemmille, että hän elää, mutta aluksi
saa kaikki olla, niinkuin on, niin että pieni ystäväni ehtii tyyntyä.
Ja pieni ystävä kutsuu minua tädiksi, mutta miksi minä kutsun pientä
ystävää?
-- Ingrid, Ingrid Berg.
-- Ingrid -- sanoi hänen armonsa miettien. -- Kutsuisin mieluummin
sinua toisin. Kohta kun tulit sisälle tähtisilminesi, ajattelin, että
sinun nimesi pitäisi olla Mignon.
Kun tyttö nyt ymmärsi, että hän täällä saisi todellisen kodin, oli
se uusi todiste hänelle siitä, että hänet jollain yliluonnollisella
tavalla oli tänne tuotu. Ja hän kuiskasi kiitoksen näkymättömälle
suojelijalleen, ennenkun meni kiittämään vuorineuvoksetarta, Staava
neitsyttä ja Anna-Stiina muoria.
* * * * *
Ingrid nukkui uutimien ympäröimässä sängyssä, keinui höyhenpatjoilla,
jotka olivat puolentoista kyynärän korkuiset, tuuman leveä reikäommel
oli lakanoissa, ja silkkitakkiin oli kirjailtu ruotsalaisia kruunuja
ja ranskalaisia liljoja. Sänky oli niin leveä, että hän saattoi
maata mielensä mukaan, sekä pitkinpäin että poikkipuolin, ja niin
korkea, että hän astui sinne ylös kahta rappusta myöten. Korkealla
katon rajassa istui pieni amoriini ja laski kirjavan katoksen hänen
ylitsensä, ja alempana sängyn laiteilla istuivat toiset amoriinit
kohottaen ne laskoksille.
Samassa huoneessa, jossa sänky oli, oli myöskin vanha kuperapintainen
piironki, kirjailtu sitronapuulla, ja siitä sai Ingrid poimia esille
niin paljon valkoisia, tuoksuavia liinavaatteita kuin vaan halutti.
Kaappikin oli siellä, täynnä kauniita, väririkkaita silkki- ja
musliinipukuja, jotka vaan riippuivat ja odottivat, minkä niistä
hänen armosta pukisi ylleen.
Kun hän heräsi aamusilla, oli hänen viereensä asetettu kahvitarjotin,
jolla kimalteli vanhaa hopeaa ja vanhaa itä-intialaista porsliinia.
Ja joka aamu pureskelivat hänen pienet valkoiset hampaansa hienoa,
valkoista vehnäleipää ja ihanaa mantelileivosta. Joka päivä puki hän
ylleen ohuen musliinipuvun, kaulassa pitsinen huivi. Tukka sidottiin
solmulle niskaan, mutta otsaa ympäröivät kuin seppeleenä ohuet
kiertokähärät.
Seinällä ikkunoiden välissä oli hänellä kapealasinen ja
leveäkehyksinen peili, jossa hän voi katsella itseään ja nyykäyttää
kuvalleen ja kysyä: -- Oletko sinä tuossa, sinäkö siinä todellakin
olet? Mitenkä olet tullut tänne?
Päivillä, jätettyään soman makuuhuoneensa, oli Ingridin tapana istua
hienossa salissa, ommellen korutöitä tahi maalaten silkille, ja
väsyttyään siihen, soitteli hän kitaraa ja lauleli pieniä lauluja,
sekä puheli vuorineuvoksettaren kanssa, joka opetti hänen puhumaan
ranskaa ja jonka huvina oli kasvattaa Ingrid hienoksi naiseksi.
Mutta lumottu linna se oli tämä, jonne hän oli tullut. Siitä hänen
oli vaikea päästä. Sen oli hän tuntenut ensi hetkestä ja se johtui
hänelle aina uudelleen mieleen.
Ei ainoatakaan ihmistä sinne tullut, eikä ainoatakaan lähtenyt
sieltä. Suuressa rakennuksessa asuttiin vain parissa huoneessa.
Toisissa ei kukaan käynyt. Ei kukaan mennyt ulos puutarhaan, ei
kukaan sitä hoitanut. Pihalla olivat ainoastaan renki ja eräs vanha
ukko, joka hakkasi halot. Ja Staava neitsyellä oli ainoastaan kaksi
palvelustyttöä, jotka auttoivat häntä kyökissä ja navetassa.
Mutta aina oli pöydällä ruoka hienoa ja aina palveltiin ja puettiin
hänen armoaan ja Ingridiä kuin hienoja ja korkea-arvoisia naisia.
Jos ei mikään muu menestynytkään vanhassa kartanossa, niin oli se
ainakin paikka, jossa oli hyvä maaperä unelmille. Ja jos ei muita
kasvia siellä hoidettukaan, niin oli ainakin Ingrid se, joka hoiteli
unelmaruusujansa. Niitä kasvoi hänen ympärilleen aina, kun hänellä
oli hiljainen hetki. Silloin tuntui hänestä kuin olisivat nuo
unelmien punaiset ruusut muodostaneet katoksen hänen ylitsensä.