Hanna - 11

laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna
juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen,
niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.
Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei
tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen
kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään
lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti
kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja
odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin
ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein
varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä
vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi
silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen
vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen
edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä
vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.
Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän
nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili
hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan,
vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja
rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa
toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.
»Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi
minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.»
Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä.
Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa
sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä,
jota hän kauan oli luvannut.
Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään
kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti
viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei
kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä
jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille
pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja
voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä
kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei
ensinkään.
»Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä
kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista.
Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka
korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman
sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.»
Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei
jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja
painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä
kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin
risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei
tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi
ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.
Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista
heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen,
sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla.
Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni
ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että
Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.
Mutta Liisa tohahti sisään.
»Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?»
Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.
»Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään.
»Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan
äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.
»Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.»
Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia
siitä enää paremmaksi tullut.
Liisa suuttui.
»Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta
pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina
takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen,
entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.»
»Liisa!...»
Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja
puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivat, huulet vapisivat.
»Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette, Liisa.»
»Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää
Marilta, jahka tulee täällä käymään.»
Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko
päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän
käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan
luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden,
se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen.
Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan
mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa
ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.
Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä
oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa
kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen,
ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti
joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta
annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.
Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen
Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa
Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta
vallan toista.
Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.
»Onko se ihan varma?» kysyi Hanna.
»On, mutta elä sure, ei se kannata.»
»Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi.
Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.
»Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?»
Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni
ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili
häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.
»Ei, elä hae», sanoi Hanna.
Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa
itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen.
»Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut,
mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä
ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin
kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi
tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä
mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään
luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.
Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki.
Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi
ajattelemaan.
Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut.
Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa,
toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja
ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä
vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin
alentanut itsensä.
Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne
uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän
nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän
kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän
kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.
Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen
rukouksiaan.
Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden.
Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut.
Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin
sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille
hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi
ollut, että isä olisi juomasta lakannut?
Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa
vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen
saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.
Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista
kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui
päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä
nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti
suurta ääntä milloin mistäkin.
Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut
milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut
ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas.
Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.
»Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi»,
sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni
minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin
vähällä toimeen.»
Hyvähän tuo oli niinkin...
Hanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta
rännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen
silmälasiansa ja terävää leukaansa.
Hyvähän tuo oli niinkin...
Hanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli
syvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä.
Ahkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta
ajatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi.
Mitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen
elämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän
ei vastausta saanut.
Sitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä
varten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä
kulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka.
Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen
uneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan
asti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan
voiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se
koskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän
kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka
eivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet.
Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin
mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta
ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan.
Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä
saavuttamatonta toivonut.
Hän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään
kyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin
toivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut...
Koneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui,
koneentapaisesti hän neulaansa liikutti.
Välistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois
ruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja
vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus
ja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo
kiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki
levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden
henki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä
hänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.
Voimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät
eivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti
hänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin
hitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin
öisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni.
Äiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä
kenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan.
Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten jälkeen.
Yksikolmatta hän vasta oli täyttänyt ja näin surullisen kolkoksi elämä
oli muuttunut. Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa
oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut.
Honkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla
huojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään,
lepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja
laittoi niistä kimpun.
Rännikatua hän tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli
auki; siellä istui raukka pöytänsä ääressä yksin. Terävä leuka nousi
ylös, silmälasit kiilsivät Hannaa kohden.
»Tahdotteko kukkia?» kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan
ikkunaan.
Vanha neiti hämmästyi, tempasi ensin taaksepäin, mutta lähestyi sitten
jälleen.
»Kiitoksia», lausui hän ja otti kukkaset käteensä. Hän vei niitä
kasvoilleen, ja Hanna läksi pois. Vanha neiti kurotti päänsä ikkunasta
ja katseli hänen jälkeensä aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta kääntyi
ylöspäin.
Ja huomispäivänä hän taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten
isälle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa,
ja isä väitti, ettei hänen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.
[1886.]