Hanna - 03

mielihyvällä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset
palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa,
mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi
laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi
nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi
pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui
lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt,
mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät
ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki
kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa
suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta
rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella
toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi
siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat,
ettei Anna Sohvi ymmärtäisi.
Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä
vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat
koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin
terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan,
vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja
sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä
oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä
tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa
kalisivat.
Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja
valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja
kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.
Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä
lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat
mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja
Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen
yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi
vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa
Kultaruususta riidellyt.
Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja
vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin
osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan
alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin
oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun
se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta
maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt.
Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.
»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty
peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä
rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän
teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja
kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää,
kohisi vallan kovaa ja vaahtosi--vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei
niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.
Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut
ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta
rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui,
uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka
mikä.
Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi
selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että
heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä.
Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän
kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.
»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni.
Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so,
soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi:
»ööh!»
Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty
vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat
ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.
Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös
osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat
iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja
muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään
pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet,
oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla,
mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että
kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät
sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi
nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten
tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he
ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin
hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi
ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He
söivät kaikki kuin metsämiehet.
Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää
nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin
tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään,
jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan
ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.
Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä
soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis,
tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat
malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se
muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin
olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.
Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty
nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja
leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja
Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti
hytkähteli ja Betty sen pian älysi.
»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin.
Malttakaas!»
Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen
sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin
Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään
vitsan pois.
Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän
toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa
ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta
mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa,
eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen
kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina
metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja
viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta
kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut
jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin
kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti,
ollut minkään makuista.
Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että
Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta
ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen
vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä
unhotti.
Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä
yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin.
Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut
paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti
elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja
eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset,
ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät
hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota
ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.
Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä
hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi
lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille
vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan
ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei
hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä
lainkaan puhunut.
Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun
toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla
oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut
kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta
Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään.
Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä
vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan
kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet.
Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin
vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen
mukana heinässä ja milloin mitäkin.
Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle.
Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka
olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin
pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan,
oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä
ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi.
Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut
liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä
hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka
tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu
sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli
vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin
hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan,
iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka
istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat
maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän
lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita
kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta
sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.
Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko
ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui
toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville
saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.
»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.
Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin
koetti teroittaa silmiään.
»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.
»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:
»Olga ja Betty!»
Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.
Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten.
Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat
heitä maalle.
»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»
»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»
»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»
»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»
»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»
»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.
Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta
siellä pääsi puhe oikein irroilleen.
»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.
»Kunko olemme ilman förkeliä.»
»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»
»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma
nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»
»Kyllä minustakin, mutta--»
»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme
on mennyt.»
»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi
Betty.
»Se olisi ainoa», arveli Olga.
»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.
»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»
»Me kiellämme.»
»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»
»Minä.»
»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»
»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia
päätetty.
Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava
siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.
»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.
»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä
laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.
Hanna jäi sitä katselemaan.
»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.
»En minä.»
Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei
koskaan tätä ennen oltu käherretty.
»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»
Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan
käsivarrellaan.
»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee
lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita
tulella.»
»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.
»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»
»Miks'ei.»
»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»
»Minä myös.»
»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»
Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin.
Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa
takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme,
onkivavat kädessä.
Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille
istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan,
ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat
tuntuivat.
Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän
säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti
puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta.
Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari
askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja--mitä
lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja
poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei
vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.
Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua,
vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli
romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei
Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan
ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä
piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.
Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja
ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi
äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään,
sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei
millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat
kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä,
missä oli.
Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin
kanssa.
»Onko teistä ollut hauska maalla?»
»On.»
»Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»
»En.»
Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös,
vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän
sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että
Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin
kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.
Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta.
Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä
poikien edellä.
Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa,
olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi
silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään
olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman
näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili
kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui
ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.
Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen
mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar
istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.
Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat
silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä
painava tehtävä hänellä oli edessä.
Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:
»Meillä on teille eräs pyyntö.»
Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.
Olga ja Hanna katsoivat syrjään.
»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»
»Jos vaan voimme.»
»Kyllä te voitte.»
Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan
ylitse ja selaili kädellään vedessä.
»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.
»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei
vahingossakaan. Lupaatteko sen?»
»Lupaamme.»
Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat
saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.
Olga otti nyt puhuakseen.
»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu
hiuskarvan nenässä.»
He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat.
Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.
Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä
yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi
tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin
Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja
naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa
tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka
tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön
asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka
paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin
Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta
kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat
kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten
poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia
tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin
pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli
hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti
rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota
kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa
tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he
päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät
toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja
suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.
Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia
havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia,
eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko
maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti
Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään.
Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua
Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään;
sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan
soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä
huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin
luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.
Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin
vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä:
»Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga
kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan.
Sitten huoletta jatkoi:
»Woldemar, Woldemar, Woldemar.»--Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta
valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:
»Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen
vaipui.
Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä.
Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin
erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt
mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi
kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin
tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä
uuvuttanut.
Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona.
Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa.
Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo
kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle
annettiin aamiaista tuvan puolella.
Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga
veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi
ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät!
Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä
arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat
paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille
näyttääntyä. Ja--uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta.
Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän
ikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna?
Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi
harmissaan.
»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille
esimerkiksi?»
»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.
»Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he
eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät
pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti
sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»
»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»
Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.
Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:
»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se
oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma
syymme.»
»Emmekö voi sitä millään parantaa?»
»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä
kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään
herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko
meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»
»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen
ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»
»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin,
ettei Betystä ole mitään apua tässä.»
»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»
»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala
silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»
Hanna kohta työtä käskettyä.
»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä
suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»
»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»
»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»
»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»
Ovelle koputettiin.
»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te
olette täydessä asussa?»
Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.
»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»
»Ei suinkaan.»
Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan
Betylle koko asiasta mitään.
Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.
»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»
»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan
marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»
Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen
kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan
kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen,
kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja
reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät
märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä.
Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi
puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut
vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat
syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän
kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin
haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan
sivumennen nyykäytti päätään.
Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät
kangaspuiden taakse.
»Hanna, sielläkö sinä olet?»
He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.
Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan.
Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen.
Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella
sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen
syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen
syynsä?
Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna
muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että
Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin
tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja
kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä,
suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut
niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi
silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että
se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden,
jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.
»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.
Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden
luokse.
Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä
lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.
»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.
»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.
»Suostutteko, tytöt?»
Woldemar sai vähän odottaa vastausta.
»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.
Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja
pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.
Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi
pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.
»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»
Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli
esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin
mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.
Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.
»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.
Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat»,