Hanna - 06

kuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina
tuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se
tukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän
luikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi
toisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa,
silmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi
tuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja
siinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa
taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi
ohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin.
Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja
luetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka
kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita.
Kysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi »ei», vaikka hyvin tiesi
Sassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa
herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta
väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan
reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra
kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja
haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi
mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa
vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli
välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti,
kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden
eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti
etehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan
saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät
puolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka
olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen,
näyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle
kohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta
kaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä
halveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella
tämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset
ovet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti
Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä
oli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta
huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi
sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä
ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti
liikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen
pelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin.
Tuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan.
Jos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa.
Kaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei
hänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa,
vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi,
kuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi
keskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi
sikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään.
Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli
vähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava
kainous jäi taaemmaksi.
Mutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse
talonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin
hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties'
milloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik'in välillä
syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin
ihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta
maailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti,
eikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi
omistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian;
olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä.
Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti
Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset
menivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden
lähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi
pois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä
vähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin
läksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella
pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin
painavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta
vähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät.
Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan
pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut
jäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta
lensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli
pyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin
takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna
takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia
tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja
naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa
pyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei
osaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle.
Se kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin
lopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta
kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat
joivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä
suosiollisesti hymyillen.
Hanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen
huoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän
varmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin
mietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni,
hiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta
huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat
seuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän
henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan
muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli
kiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa.
Sieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin
varsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno
ja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja
viehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat
ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta
hänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla
hän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut
silmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun
neiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän
lyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni
ohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan.
Totitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi
sitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta
ovesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa
vettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia.
Mitä, jos isä joisi itsensä humalaan!
Tuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo
kaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla
saisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi
hän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui
syrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja
eikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt
mitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa
suhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin
luokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik
olisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä
lähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät
kaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän
panisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse,
arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan
pyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä
kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja
jätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki
Hannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä.
Joku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin.
Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä.
Hannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin
tointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli
matkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään
halusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa,
että pahoinvointi oli melkein ohitse.
Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki
etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin
pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi,
että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi
hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi
vankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan
enää Vaajasaloon tulisi.
Isä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi.
Kyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut
mikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti
katuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää
hevosen takaisin.
Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas
keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin
pieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari
syltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui
taakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja
ajatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä
määrättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki
käsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja
palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he
kolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski
moiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli
nukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan
ajatukset kääntyivät Woldemariin...
Seuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä
vielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua
eteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki
neljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään.
Kukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien
kanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään
ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten
silmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei
tullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin
lähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä
olevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä?
Päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä
kaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei
näkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä
tavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina
kiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi,
tuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi.
Ja sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat
puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai
kauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli
sanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä
vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun
Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti
ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei
vaikka Hanna kuinka pyytäisi.
Mutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet
puristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan
virkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi.
Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin
huoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä.
Kello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei
kuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut
osoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea
leimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän
heräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän.
Seisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös.
Valittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä
seisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään.
Sanat »sinun Woldemarisi» irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti
paperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana
uuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat
ympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa.
Viimeiseksi hän vielä luki sanat: »elämä on koulu», mutta pian nekin
hävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno,
musta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla.
Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin
erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan
hajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä
olivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja
järki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät
oppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri
loppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa
toverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin
kummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan
oli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.
Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen
luokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin
useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä
nähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna
kun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen
silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen
jalkansa olivat.
Toverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä
puhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi
kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa,
näkemään toisiaan joka päivä!
Hanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä
rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan
korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita;
mutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui,
ja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se
väkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten
liikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja,
varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui
ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei
niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga
esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja
kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti
rukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että
Jumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi
sen, tekisi sen lumivalkeaksi.
Päivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen
ylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki.
Silloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti
ulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että
Jumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut.
Mutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä
sisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän
viimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa.
Kun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana
pysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin
kaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän
seisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen
verran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois
kaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin
johdolla virren: »Jesu ystävän on paras.» Rovasti antoi heille merkin
langeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan
vapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan
esirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka
huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita
ihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa
lähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän
uudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen
palavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa
hänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta
elköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon.
Jumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.
Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui
valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein
anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja
äiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa.
Aamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat
kaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa
oli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet
ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä.
Rippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin
luona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti
heille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus
vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen,
joskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat
siunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin
alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin
jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat
ensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi
alttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli
purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he
myöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan,
josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen
alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät
nenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät
huokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä
lukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät
penkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä
semmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet
heidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi,
toiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne
tytöt sentään vähän kummallisia!
Tytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he
eivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja
välttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta
katuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei
heissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun
rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin
veli: »mene hiiteen», kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen
kuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi
ylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa
itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran
ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen,
vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään
salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista
kyyneleistään.
Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa
löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä
odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä
karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin,
ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa
alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun
peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä
pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan
läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko
maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa,
sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena
vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän
nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki
nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla
kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen
valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa;
palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän
rajoitettuun piiriin.
Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun
kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä.
Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä.
Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti
käytiin ruokaan kiinni.


V.

Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja
matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin
muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse,
jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi
vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja
kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi.
Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja
sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä
tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja
harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.
Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut
siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä
mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain
puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin
riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain
semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi
häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa
unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia
hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat
aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat
järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan
suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi
rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan
ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana
kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin,
valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat
uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä
hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen
nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa,
vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä
kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja
puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi
juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen
luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman
hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he
kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus
lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi
olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas
uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän
muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa
siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien
mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä
tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää
herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin
hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja
huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin
sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea
kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen
rakentamista tuvistaan!
Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan.
Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa
kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat
kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja
häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi
haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut
suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen.
Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä
jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi
kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.
Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään
ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi
jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen
päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka
hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen
tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen
korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan
opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä
näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät
mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen
kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa
jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen
laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.
Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin
iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta
opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan.
Mutta isä nauroi.
»Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi.
Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen
mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä
karkoitettiin myös.
»Meinaan», sanoi hän.
Isä yhä enemmän nauroi.
»Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen», lausui hän. »Mitä iloa sinä luulet
opettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa
vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet
haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani
tulemaan.»
Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille.
»Ihmettä», sanoi isä. »Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään
kodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse