Hanna - 09

sohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi
erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina
väliin äännähti; sanoi milloin »hm», milloin »niin», milloin »jaa»,
milloin »jaha»; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja
ilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken
aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään
tarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän
mukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään;
hän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja
siinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että
Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: »sopisitte juuri hyvin
yhteen».
Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian
pian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän
kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja
syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien
kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui.
Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten
viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten
silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen
haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus
kaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät
syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he
vartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi
palata jälleen heidän luokseen.
Toisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli
tottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä
paljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä
tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.
Näin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten:
»Täällä on paljon väkeä tänään.»
»On.»
»Ja kovasti kuuma.»
»Niin.»
»Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.»
»On.»
Pieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili
viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi:
»Tykkääkö neiti tanssista?»
»Kyllä.»
»Vai niin; minäkin tykkään.»
»Vai niin!»
»Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?»
»Kuinka? Onkimisesta?»
»Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?»
»Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä
mitään hauskempaa.»
Hän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri
ollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna
odotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului:
»Tykkääkö neiti ajelemisesta?»
»Tykkään.»
»Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.»
»Niin olen kuullut.»
»Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton
kalliiksi.»
»Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?»
»Se on se hevonen, joka maksaa.»
»Niin, se on totta.»
»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla
tulisi sentään vähän helpommaksi.»
»Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?»
»Niin, eiköhän?»
Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin
jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin
luonnollisesti.
Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui
vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja
niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella
muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja
naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni
hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti
muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä
tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän
kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei
huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli
itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.
Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua
ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan
ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea
sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi;
kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa
pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät
takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren
salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja
soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään
kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne
valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia
ja lopetti vihdoin kaikki.
Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään
tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut
pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi
häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta
vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen.
Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut
hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki
työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki
harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin
sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan,
toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia
vasten.
»No, oliko sinulla hauska eilen?»
»Oli, hyvin hauska.»
»Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.»
»Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä
on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi,
se varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat
parhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.»
»Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä
saattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina
olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.»
»Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille.
Häneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.
Ajatteles, että elämä on sentään niin totista.»
»Niin, niin, onhan se.»
»Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on
Jumalan palvelija.»
»Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole
teoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian
käyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.»
»Oih, elä nyt joutavia.»
Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.
»Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.»
Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän
harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli
vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä
häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.
Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään.
Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät
kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti
puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti
sanoa jotain ystävällistä äidille.
Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela
oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä
jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä
Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä
ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti
ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.
»Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni
katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa
olla.»
»En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän
maapallollamme», sanoi herra Salmela.
»Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa
olomuotoa kuin me ihmiset täällä.
»Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi
Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää
ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.»
»Miksi hän sitten on niin paha?»
»Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka
syntiinlankeemisen kieltävät.»
»Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?»
»Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa
määrässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu
pyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään
uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma
häilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika,
jossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän
häiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää
vaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.»
»Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?»
»Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon
tukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa
niillä villitään.»
Hanna katsoi ihaillen häneen. »Kuinka te olette onnellinen», hän sanoi.
»Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.»
»Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja
äitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä
uskollisena.»
Hanna vaikeni.
Aviopuolisona, äitinä--? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs
sitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä
kaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna
melkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin
olevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä
leuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä
katsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli
vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt,
ja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta.
Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan
heittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia
askeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan
katseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli
kädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti
oli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta
ja yksinäiseltä.
Noinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?
Hannaa pöyristytti.
»Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä
kun jäisikin naimattomaksi?»
»Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana
kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?»
Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat
nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä
huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen
matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa.
Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen
ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen
mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he
Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista
ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden
herrojen.
Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin
rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat
keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi
jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta
saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli
herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä
saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä
niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok'ainoan tanssin jälkeen.
Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön
huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli
ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista
ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän
taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei
muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten
runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli
syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä
kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun
aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet.
Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda
niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan
ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti,
aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa.
Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan
Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi,
mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään
nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista,
josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.
Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat,
milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa.
Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä
vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä
erosivat.
Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui
hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja
viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut
niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat,
sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä
hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada
Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva
aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän
ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva,
hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja
valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen
mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen
suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi
häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi--oh, he
eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä
äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina
tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin
pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.
Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut.
Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli
ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja
hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa.
Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien
ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja
jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit
heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan
matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät
toisiaan, muut vaan jöröttivät.
Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli
rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi
kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan
sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä
lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni
tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että
jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan
ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen.
Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan
matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.
Tätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain
kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina
toisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä
sisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää.
»Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun
olivat tulleet likelle Hannan kotia.
»Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita
toisia, ehkä heitäkin haluttaa.»
»Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.»
Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne
viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset
kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat
kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat;
Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta
alkaisi, ei se näin kadulla käynyt.
Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia,
ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs
valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja
kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja
huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja
katselivat.
»Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan
kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta
lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään
maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään
painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille
nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi
takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen.
He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä.
Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he
tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat
niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja
kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla
lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja
löivät sääriin kiinni.
Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli
heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas
silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina
otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli
päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi
päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka
Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se
kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän
tiesi, minkätähden.
Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat.
Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän
allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät
läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan
kukoistuksen hienoa tuoksua.
Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän
pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut.
Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina
väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai
kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois
ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa
loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin
poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi
hänen katsettaan ja rukoili vastausta.
»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni
onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa
kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan
saakka?»
»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi
paremmin kuin korva.
Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli
puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja
ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja
tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen
huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen,
oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän
pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa
jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se
oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen
kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela
oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin
väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli
rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja
hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja
onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan
toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.
»Kalle.»
Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän
vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.
He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se
varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa
tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi
vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella
olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille
kenellekään.
Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan.
Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin
vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.
Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan
ja pitkän pitkiä kirjeitä.
»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti
kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden
kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös
Trobergin kallioille, linnaa lähellä.
»Muistan tok'», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule
olemaankaan».
Salmela palkitsi häntä suuteluilla.
»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»
Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen
leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.
»Lupaatko täyttää?»
»Jos vaan voin. Mitä se on?»
»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei
ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos
maailma siihen henkeään puhaltaa.»
»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan
haluttaa.»
Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi
hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan
vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi,
että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän
sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella,
sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja
hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.
Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta
kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.
»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan
minua kaipaa».
»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»
Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä
tukehduttaa.
»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa,
»jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä.
Silloin menee minulta maine.»
»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo
ihmisiä liikukaan.»
Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen
hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut
niihin enää katsoa.
Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä
rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet
tuskallisen levottomaksi.
»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään.
Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.
Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien
heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli
siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin,
valahtivat nyt alas poskille.
Salmela koetti häntä lohduttaa.
»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin,----
luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne
meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»
Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.
»Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.
»Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä
tavata toisiamme.»
»Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.»
Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla
enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui
vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he
astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.
»Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni,
armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota
rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka.
Kunpa se aika jo pian tulisi----»
Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan
taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota
kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.
Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia.
Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina
keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa
olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia,
rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla
vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö
vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas
heidän jälkeensä.


VII.

Elokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän
kohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä
katsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan
syvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli
lämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta
näytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi...
Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa
maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa
kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli
autuutta!
Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja
vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan.
Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen
toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen
rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella
Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän
sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi...
Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska
koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi.
Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he
olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia.
Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin