Hanna - 08

»Joutukaa, neiti, pappanne muuten--»
Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti
vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin
kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen
pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri
meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti
nousta: ei päässyt, siihen jäi.
Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin
hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he
molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta
painoivat.
»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.
Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi
vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput
kupeihinsa.
»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille
tuonne».
Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä
raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.
»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.
Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään.
Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten
laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin
jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.
»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken
perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään
puhunut, itki vaan hiljaa.
Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.
»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia
sijaa johonkin?»
Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä,
raskaita ja vaikeroivia.
Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla
likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen
silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden
tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.
»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät
siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.
Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja
kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman
ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa
takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin
vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein
molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja
poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen
kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui
tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan
paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän
kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.
Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.
»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja
kerran nenäänsä vedettyä.
Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja
katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.
»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole
tänne kyökkiin.»
Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa,
kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.
Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen
oli mentävä.
»Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan
kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan
tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.»
Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla
mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.
Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi
olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään.
Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä
aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa
itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.
Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan,
vaikk'ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä
menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan
odottanut. Isä suuttui viimein.
»Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan.
Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.»
Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti
houkutella Hannaa.
»Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän.
Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä
tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut,
puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.
»Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä
tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.»
Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia
otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja
jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei
kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki
koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi
seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen
hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää,
miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli
äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä
kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän
muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen
asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että
häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin
saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että
äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen
kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon
tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki,
taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa
side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan
tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä
maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä
yksinäisyydessä rauhan löytänyt.
Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi
vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun
hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät
taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota
kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä
enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän
heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä
silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran
taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui
hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä
ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi
kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa;
hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen
jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli
yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi
keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?
Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn
johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän
lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja
rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi
häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja
eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun
hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui
hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse
se taas meni, ja elämään hän jäi...
Hannan nyyhkytykset harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun
heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei
löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa
pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.
Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään
toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin,
yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta.
Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja
antaa päivän tulla, toisen mennä.
Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt
kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän
sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään
hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti,
ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa
huoneessaan.
Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä
hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt,
sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne
tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen
oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään,
kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä
vielä ainakaan tuntunut apua olevan.
Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä
tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän
jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä,
jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän
uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään
koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat
aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen
koomin enää mennyt.
Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä.
Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska
olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua,
tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa
viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne
vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai
hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka
pojat kuinka härnäsivät.
Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä,
ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan
ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli
vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika
vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö,
joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli
helmoja säärien ympäri.
Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui
nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään
katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa
välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan
jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui
kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti
hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.
»Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen.
»Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.
»Ai, ai, mitä pappa sanoo!»
»Ei mitään, kun ei tiedä.»
»Kerropas nyt se hauska.»
»Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!»
»Noh?»
»Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.»
»En, en.»
»Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet,--tiedäthän sinä, ketä
me Polleksi sanomme?»
»Tiedän.»
»Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin
juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta
päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko
paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää
sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes,
näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten
kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä
töyttäsi rehtorin luokse.»
Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän
rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä
Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:
»Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.»
»Kuka sen teki, Jussi?»
»Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko
pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.»
»Ethän vaan ollut sinä, Jussi?»
»En sano.»
»Sen verran voit kumminkin ilmaista.»
»En, en vaikka. Elä pyydäkään.»
»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan
koulusta.»
»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei
sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»
»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää
urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»
»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»
Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.
»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»
Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.
Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli
ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan
koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin
luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia
oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti
suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana.
Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti
olisi huomannut.
Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä
seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt,
tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi
ilmi.
Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita
ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo
kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin
ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo
opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat,
antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi,
kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks
siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin.
Siihen se juttu päättyi.


VI.

Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli
antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän
nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja
äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin
hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien
ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse
monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat
oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä,
silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota
mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi
myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet
näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti
laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin
pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta
kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja
onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin,
lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.
Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen
leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo
päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset,
jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja
vehnäjauhoja tarpeen mukaan.
Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi
taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään,
kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän
aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki
veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan
taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella
otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen
kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä
keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle,
painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella.
Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli
niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta
vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja
sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski
olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi
kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi
ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja
syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat
henkilöt tunkeutuneet.
Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään
pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan
palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin,
suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.
Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä,
vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan
istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten
aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä
oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle,
teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki
toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta
ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se
jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat
ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja
pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon
uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin
suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei
kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi
puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan
Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar
silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias
ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän
suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat
kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan
siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa,
sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän
koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden
päästä voisivat viettää häitä.----
Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen
tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa
tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen
vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita.
Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut.
Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt
hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän
loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset
menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.
Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän
pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei
tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa
olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.
Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan
hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja
totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen,
sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin.
Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta,
mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä,
vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon
alemmilla luokilla.
»Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme
yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa».
»Kuinka?» huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa
hänestä pois. »Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena
joulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?»
Ei Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään;
väsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta.
Mikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi
uudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. »Hanna, rakas, sinä olet
muuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko
ihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan
yksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin
ovat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin
seuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla,
Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin
katsomme.»
»No, ja mikä tuotakin vaivaa», lausui hän, tarttuen erääsen vaalean
siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. »Ihan hyvä, ihan hyvä!
Se varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.»
Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä
tarkasti tämä leninkiä joka haaralta.
»Ihan hyvä», uudisti hän, »poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei
enää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne
kohta laitan.» Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja
poimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja
terävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi,
nousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä
puku vihdoin kokonaisuudessaan näytti.
Sievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi
kammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä
hän, Olga, tulisi nekin laittamaan.
Olga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä
hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen.
Ehkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska.
Pienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa.
Pelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja
mitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos
lausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta.
Olga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan
peilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei
syvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista,
mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta
varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei
koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja
vastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä
tietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen
puku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.
Hanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri
puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei
itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen
huolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit
kasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa
hänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi
paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän
pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.
Äiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan.
Hirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui,
kuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän
kumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin
turvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan
jonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi
vuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät.
Pitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä
ruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat
leningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin;
varmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja
sormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai
muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat
tyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin
havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja
ompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi.
Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen
toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa
huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset
kiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan
leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien
solmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut,
liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies
kiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja
siksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti
nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja
musiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian
yli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli
löytänyt heidän silmäinsä edessä.
Tytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin
hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin.
Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet
pukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla
viehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä,
ihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen
voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.
Kun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi
ollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan
tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään
pitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen.
Esitteli: »herra Salmela, neiti Mellin». Herra Salmela kumarsi ja pyysi
valssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja
huimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun
pysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei
pitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä
kädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan »franseesi» ja kumarsi
päätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi
ja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua;
herrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan
tanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen
valssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi
lähteä lattialle.
Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla.
Ujoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun
Salmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki