Hanna - 01

HANNA
Kirj.
Minna Canth

1917 (1886)


I.

Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä
loisti tuli.
Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä
takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän
siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta
jatkuisi.
Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi
kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka
ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös
kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.
Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja
raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa
päällä.
Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa
ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!
Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän
perästä.
Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan
polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä
Jussi oli paha potkimaan.
Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn
alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi
takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.
Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät
väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun
tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan
kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?
Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.
Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu
unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?
Ellei vaan hiiret--? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät
tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä
tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo
paha uni enää tule vaivaamaan.
Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö
hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan.
Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä
äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--?
Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa
hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän
raukkaa vaivasi?
Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää
niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus
vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta
sittenkään kuulunut.
Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä
tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,
palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,
voi, voi--!
Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.
»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi
sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät
veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.
»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»
»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»
»Odotan pappaa.»
Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.
»Paljonkohan kello on?»
»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»
»Saanko jättää oven auki?»
»Peloittaako sinua?»
»Peloittaa vähän.»
»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»
»En minä ole kipeä.»
»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»
»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja
tahtoi purra.»
»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin
unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»
»Hyvää yötä, mamma!»
»Hyvää yötä!»
Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt
hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui
sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,
rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku,
kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista,
jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein
pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan
siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan
mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla
eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut
suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan
varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein.
Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan
lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa
hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,--ei, niin
hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin
edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin
esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen
tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona;
muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta
maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla
kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna
papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän
kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa--!
Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi
kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi
hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös.
Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee
kotiin ja äiti raukka pääsee levolle.
Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.
»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»
Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys
pöydän syrjään ja vihaista murinaa.
Olikohan isä--?
Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti
samassa oven kiinni.
»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä
olen. En aave enkä kummitus.»
Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.
»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»
»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»
»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten
sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka
marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»
»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»
»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin
heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,
Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»
»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo
kolmatta.»
»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen
humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin
sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»
»Kylmää vasikan paistia.»
»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»
»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten
aamiaiseksi.»
»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.
Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä.
Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.»
»Ehkä lähdet sitten levolle?»
»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»
»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin
mennyt.»
»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet.
Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies
väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän
löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi
pöytään, että astiat kilisivät.
»Hyvä Oskar!»
»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.
»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»
»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»
»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»
»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä
sinulle annan--!»
»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän
tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja
nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää
häntä pöytää hakkaamasta.
»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»
Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi
vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan,
kalpeana kuin kuolema.
»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis
vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän
nutun hiaa.
»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»
Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa
irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta
sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.
»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»
»Hyvin, mamma.»
Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.
»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä
äänellä kuin ennenkin.
»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt
muutamme kuivan paidan.»
Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.
»Saatkohan jo unta, lapseni?»
»Kyllä luulen.»
»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»
»Mamma menee vaan.»
»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»
»Niin, sama se on.»
Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli
poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin.
Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella,
häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan
silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei
hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein
suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti
vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi;
hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta;
kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.
Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä
jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt
enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui
yhtä mittaa aamuun saakka.
Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei
jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja
katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin
ruokasaliin.
»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala
nousta.»
Jussi se oli, joka häntä pudisteli.
»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma
kuulustelee.»
»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»
Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.
Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein
jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet
koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi;
nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt?
Maantiedettä, ranskan kieltä--niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi
myös jotakuinkin.
Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni
samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa,
huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä
vieressä. Äiti raukka!
Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä
muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.
Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta
vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään
täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein
hengittämättä.
Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.
Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin,
mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.
Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että
ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä
huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja
korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen
panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa
pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.
Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
Äiti toi maitokannua kyökistä.
»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»
»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.
Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.
»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»
»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle
yhden munan.»
»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella
äitiin. »Koska Hannallekin.»
»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan
muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut
talrikillesi.»
»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään,
enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»
Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa
rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli
muka tehty suurta vääryyttä.
Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin
pöydältä ja läksi kyökkiin.
»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna
äidin poissa ollessa.
»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen
vihainen.
Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.
»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä
muuta kuin tämän voileivän.»
Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.
»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»
»En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.
»Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.
Kiitoksia, ei enää.»
Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä
vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.
»Kiitoksia, mamma!»
»Etkö enää syö?»
»En, kiitoksia!»
Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut
ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt?
Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!
Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän
taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi
vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello
neljännestä vailla yhdeksän.
Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää
käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen
mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli
valkoinen ja puhdas.
»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei
tahtonut äitiä häiritä.
Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon,
noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli
kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.
Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat
eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki,
kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta
puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi
hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän
verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.
Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja
ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä
valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina
esiin.
Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata.
Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas
jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein
koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas
pois.
Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä
huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta
toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta
vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.
»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä
sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»
Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia,
huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen
liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja
pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin
totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun.
Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme
kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja
kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa!
Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin,--kukka takana.»
Se käännettiin.
»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin
totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»
Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa
vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli.
Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti?
Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää.
Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää
koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon
niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta
heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin
Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei
edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää
ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas
ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari
täyteläistä kyyneltä silmistään.
»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä
on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja--mikä se on tämä
toinen--ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako
sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»
Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.
Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.
»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun--ja minun----»,
huudettiin hänen ympärillään.
Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.
»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»
»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa
ja melu alkoi uudelleen.
»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa,
tytöt, saammeko hänet nauramaan?»
»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»
»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli
hänelle avuksi.
»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»
»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain
hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta.
Tulepas tänne.»
Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi
onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni
istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä.
Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,--
tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki
sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki;
ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.
Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo
noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes
pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei
äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla
tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan
huoneesta huoneesen, otsa rypyssä.
Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset
luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat
kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.
Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti
ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.
»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»
Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.
Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat
virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin
koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli
täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja
hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina
taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan
syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.
»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei
hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki
olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän
koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»
Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu
kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän
putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana
valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen.
Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne
nyt kaikki häneen katsoivat.
Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli,
vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli
hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua
ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi
yleinen hälinä ja liike.
»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen
kaulansa ympäri.
»Ei, en minä kipeä ole.»
»Kyllä hän on.»
»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle
kuin mahdollista.
»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta,
kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin
kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he
jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.
»Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.»
»Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?»
Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.
Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti
kotoisesta suuresta surusta.
Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu
toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät
seinät.
»Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka
joutui sitä kuulemaan.
Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani
sadenutun alempia nappia kiinni.
Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui
oveen.
»Kuinka Hanna voi nyt?»
»Kiitoksia, hyvin.»
Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma
poikia, Jussi niiden joukossa.
»Osasitko läksysi, Jussi?»
»Osasin!»
»Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo.
»Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen,
ptruuh! Mihinkä ajatte?»
»Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?»
Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin
Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.
»Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!»
Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät,
ja ylös hyppäsi poika kärryille.
»Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!»
Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen
takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi
tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.
Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän
läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät.
Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä--?
Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano
näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina
iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa
kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,
vaikenevana seisoi.
Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.
»Mihinkä Mari menee?»
»Apteekkiin.»
»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»
»Pappanne tuota lienee.»
»Oikeinko huonona?»
»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»
Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.
Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.
»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin.
Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää
minulle sana.»
Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui
äidille.
»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla
taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.
»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.
»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla
hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»
Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi
lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.
Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi,
että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?
Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset
pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea,
sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei
mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta
äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän
tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti
rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.
Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti
hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.
Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt
ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja
piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt
niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti
Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin
rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon
pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten
noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli
sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin
hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä,
löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne
olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta